Vanhempani Selma (s. Europaeus /
Äyräpää) ja Herman Hällström / Pankakoski muuttivat kesällä 1911 Sortavalaan,
isäni kotikaupunkiin. Molemmat olivat opiskelleet luonnontieteitä. Isä oli
valittu Sortavalan seminaarin lehtoriksi ja äiti toimi myöhemmin Sortavalan eri
kouluissa opettajana. Minua kolme vuotta vanhempi Antero-veljeni syntyi siellä
saman vuoden syksyllä.
Keväällä 1912 Selma ja Herman hankkivat perheelle oman
huvilan Laatokan rannalta. Se oli pientila Riekkalansaaren Hakalan kylässä,
Tuohtiinlahden rannalla, vähän alle 10 kilometriä kaupungista. Paikallinen
kalastus- ja pienviljelystila oli joutunut vaikeuksiin, rakennukset olivat jääneet
keskeneräisiksi ja tila päätynyt pakkohuutokauppaan. Vanhempani saivat
kesäpaikan edullisesti verrattuna muihin huviloihin. Perheemme ryhtyi
käyttämään huvilastaan nimeä Tuohtii.
Maata
oli viitisen hehtaaria, rantaa yli puoli kilometriä. Päärakennuksen tupa oli
valmiina, kamari oli vailla lattiaa, vintille oli tila, muttei vielä
välipohjaa. Navetta ja tarpeelliset talousrakennukset olivat olemassa ja
rannassa oli sisäänlämpiävä sauna. Rakennusta ruvettiin saman tien
kunnostamaan, mallina tavallinen talonpoikaistalo. Ei haluttu ”tyylitöntä
herrashuvilaa loppumattomine torneineen ja parvekkeineen”. Aikakauteen liittyvä
maahenki-ideologia näyttää vaikuttaneen ostopäätökseen. Viljeltävää maata ei
paljon ollut, mutta puutarhaistutuksia suunniteltiin sitä suuremmalla innolla.
Tuohtii sijaitsee laajan
Riekkalansaaren eteläosassa. Rannalta oli näkymä Valamon laivareitille, ja
vastapäisten Heposaarien takana avautui Laatokan aava selkä. Kun
Tuohtiinlahdelle kuljettiin veneellä, piti kiertää saaren kärki. Kovemmalla
tuulella se oli aika hankalaa. Soutuveneellä soudettiin yleensä lyhempi matka
Kekrinlahdelle ja loppumatka käveltiin. Laatokan jäät lähtevät toukokuussa ja
vesi on alkukesästä pitkään kylmää, kesäkuun alussa vesi on vain muutaman
asteen lämpöistä. Kesän mittaan vesi lämpenee, loppukesällä ja syksyllä vesi on
vastaavasti lämmintä.
Naapurustossa ei ollut muita
huviloita. Lähimmät naapurimme olivat oli Metsoja ja Kuismasia,
pienviljelijöitä, jotka hankkivat lisäelantoa kalastuksesta. Samannimisten
talot erotettiin toisistaan lisänimillä: Harmaa Metso, Punainen Metso,
samannimiset isännät erikseen, Harmaa Valtti ja Kuuro-Valtti. Huvilapalstamme
aikaisempi asukas oli Metsojen sukulainen. Tämä antoi alussa oman värinsä
naapurisuhteisiin. Kun talo oli jo valmis ja puutarha kukoisti, meillä kävi
usein eräs naapuruston emäntä ja suureen ääneen päivitteli: ”Voi tokkiisa,
voi tokkiisa, ois tässä velj Antin ollut hyvä assuu ”. Äiti totesi
rauhallisesti, että kyllä tämä nyt on vähän erinäköinen kuin veli Antin aikaan.
Naapureiden kanssa olimme
paljonkin tekemisissä. Heiltä saatiin tuotteita, joita ei itse tuotettu ja
saatiin myös apua töihin, joita ei itse pystytty tekemään.
Mieleen jäänyt paikallinen
tapahtuma oli Kuuro-Valtin häät. Morsian oli kotoisin läheisestä saaresta ja
tuli hääpäivänä seurueineen veneellä rantaan. Sitten saattoväki kuljetti
morsiamen kapiot talolle. Siinä oli sitten kaikenlaista tavaraa, muiden mukana
lehmä.
Tuohtiin ensimmäisistä kesistä on
paljon kuvauksia äidin kirjoittamissa kirjeissä. Isää oli pyydetty
assistentiksi Jyväskylän kesäyliopistoon ja yhteisen harkinnan jälkeen oli
päätetty, että hän menee sinne. Äiti jäi kesäksi huvilaa kunnostamaan ja
puutarhaa perustamaan. ”Ellemme olisi sitä onnetonta huvilaa ostaneet, olisin
minäkin Anteron kanssa mennyt Jyväskylään. Mutta nyt täytynee minun puutarhan
y.m.s. takia jäädä tänne, niin ikävää kuin se onkin .”, huokaisee Selma
kirjeessään Bertha-sisarelle.
Ensimmäisinä kesinä äidin sisaret
Bertha ja Ella viettivät osan lomaansa Tuohtiilla. Arvi-velikin kävi joskus
käymässä. Arvi-enosta tuli meille lapsille legenda. Hän oli niitä harvoja,
joka sai jopa kaloja siellä kalastaessaan. Sisaret saivat kyllä ylläpitonsa
edestä osallistua kesäpaikan töihin, joita tässä kunnostamis- ja puutarhan
perustamisvaiheessa riitti koko päiväksi.
Välillä kuitenkin irrottauduttiin
raadannasta ja käytiin visiiteillä. Kerrankin Bertha ja Ella innostuttivat
kaikki nimipäiväyllätykseen isän serkun Hannes Winterin huvilalla. Päätettiin
pukeutua turkkilaisasuihin ja mennä myöhään illalla laulamaan. Sisarukset
saivat muutkin sukulaiset yllytettyä hankkeeseen. Naiset rustasivat laulua
varten runon. Ja illalla ennen puolta yötä kokoontui veneeseen omituinen
joukko: Turkkilainen näytelmäseurue: miehet fetshi päässä ja viltti hartioilla,
naiset hunnutettuina ja ”drapeerattuna kirjaviin kartiineihin ja harsoihin” sekä
silkkipukuihin. Winterit olivat juuri ehtineet sammuttaa tulet, kun seurue tuli
perille. Kyllä heitä hirveästi nauratti kun laulukuoro kokoontui halliin.
Siellä istuttiin puolisen tuntia ja tarjottiin viiniä.
Muutto maalle oli iso tapahtuma.
Se tapahtui aluksi Sukkela-laivalla, joka vuokrattiin tähän tarkoitukseen.
Ajuri Pitkänen ajoi tavarat laivarantaan, kanat, lampaat ja tyhjät hillopurkit
kaiken muun tarpeellisen lisäksi. Ainoastaan lehmä vietiin maitse. Se kävelytettiin
kaupungista ensin Vorssun salmelle ja lossilla yli Riekkalansaareen. Sieltä se
käveli kyläteitä ja piennarpolkuja pitkin perille asti palvelijan saattamana.
Huvilalle ei ollut tietä, liikenne tapahtui vesitse. Syksyllä oli sama
ruljanssi toisinpäin, hillopurkit täynnä ja mukana puutarhatuotteita sikäli kun
niitä oli elokuun viimeiseen päivään mennessä saatu korjatuksi. Myöhempinä
vuosina muuttokuorma kuljetettiin omalla moottoriveneellä ja maallemuuttokin
muuttui helpommaksi.
Sortavalassa oli lehmän
pito kaupunkitaloudessa aivan yleistä. Kaupunki oli jopa järjestänyt laitumia
lehmiä varten. Ei siellä silloin ollut maitokauppoja, piti olla maitotinki tai
oma lehmä. Kaupunkiasuntojen pihapiiriin kuului navetta, jossa oli tilat lehmän
lisäksi myös kanoille ja lampaille. Lehmän hoito oli palvelijan vastuulla.
Pitihän se lehmä viedä kesäksi maalle mukaan. Lampaat vietiin joskus kesäksi
johonkin huvilan lähisaareen. Meillä oli minun aikanani kolme lehmää: Maatikki,
Ihana ja Kaunikki. Minusta ei koskaan tullut lypsäjää. Maatikki oli onnistunut
puskemaan minua, kun olin pieni ja minä opin pelkäämään lehmiä. Lehmän pito
meillä loppui vasta 1930-luvun puolivälissä, niihin aikoihin, kun isästäni tuli
Sortavalan seminaarin johtaja. Minä olin silloin jo Helsingissä opiskelemassa.
Tuohtiilla oli lehmän laidun kesällä taattu. Osa
talvisesta rehusta saatiin omilta pelloilta. Heinäkuormat tuotiin talvella
jäätä pitkin kaupunkiin. Heinänteko suoritettiin suurimmaksi osaksi omin
voimin. Alkuaikoina heinät kuivattiin maassa, sittemmin käytettiin
heinäseipäitä. Ennen kuin meille tehtiin lato, kuiva heinä koottiin pielekseen.
Siinä sitten äiti polki heinää kasan päällä. Siitä riitti naapureille
päivittelemistä. Ei siellä ollut totuttu näkemään herrasväkeä maatöissä.
Muistan
erään tehtävän, joka annettiin minulle siksi etteivät aikuiset halunneet sitä
itse toimittaa, se tuskin tapahtui ennen kymmentä ikävuottani. Heiniä latoon
pannessa tarvittiin hevonen ja mies naapurista. Minut lähetettiin sanomaan,
että tarvittaisiin huomiseksi hevonen ja Antti tai Alpertti sitä ajamaan.
Rajoitus merkitsi sitä, että Hermannia ei huolita, hänet tunnettiin hieman
saamattomaksi. Tällaista epähienoa erottelua ei isä itse voinut mitenkään
lähteä julkisesti tekemään.
Heinän lisäksi joskus viljeltiin
pellavaa ja joskus oli joku pelto viljanakin. Puutarhassa kasvatettiin
perunoita ja vihanneksia muiden muassa tomaatteja ja kurkkuja. Samoin
kasvatettiin kaikenlaisia marjoja. Mansikoita syötiin kesällä runsaasti. Ja
talveksi reksattiin, eli purkitettiin hedelmiä sekä keitettiin hilloja ja
mehuja. Lisäksi kasvatettiin todella monenlaisia kasveja ja kukkia. Eri lajeja
kokeiltiin ja siirreltiin paikasta toiseen. Joskus tuntui, että joka kivenkoloon
piti istuttaa kukkapenkki.
Meillä
lapsilla oli oma puutarha, josta piti huolehtia kokonaan. Kasvimaan penkki oli
aluksi pienempi, ensimmäisessä minulla oli vain yksi peruna kasvamassa,
myöhemmin se oli toki suurempi. Oli oma mansikkamaakin, joka piti kitkeä itse
mutta marjatkin sai syödä. Se oli tosin yhteisomistuksessa Anteron kanssa.
Minulla ei varhaisimpina kesinä
ollut juuri ikäistäni seuraa. Omat leikkini minulla tietysti oli. Meidät
opetettiin työn tekemiseen varhain. Yleisenä periaatteena tuntui olevan, että
jokaisen piti osallistua voimiensa ja taitojensa mukaan, eikä sopinut olla
jouten, jos muut olivat työssä. Kirjojakaan ei saanut lukea muuta kuin
sateella. Ei tullut kuuloonkaan että kauniilla ilmalla olisi istunut ja ollut
tekemättä mitään.
Anterolla ja minulla oli omat määrätyt
päivätyömme. Joka päivälle oli joku tehtävä. Minä keräsin aluksi käpyjä pieneen
koriin, Antero isoon koriin. Kävyillä sitten lämmitettiin taloa. Myöhemmin piti
muun muassa kerätä tietty määrä mustikoita. Nämä työt merkittiin sitten
tileihin ja niistä maksettiin palkka, muutama penni. Rahat saatiin joskus ennen
Joulua ja ne kuului käyttää joululahjojen hankkimiseen. Valitettavasti
inflaatio 20-luvun vaihteessa tuhosi tämän huolellisen opetuksen tuloksen,
sillä niillä penneillä, jotka kesätyöstä kerääntyi, ei paljonkaan saanut
Jouluna ostettua. Tarkoitus oli tietysti erinomainen, opettaa ahkeruutta ja
säästäväisyyttä ja rahan arvoa.
Anteron pitkäaikaisena päivätyönä
oli koota lehmänlannat. Lehmää pidettiin siihen aikaan liekaan sidottuna ja sen
paikkaa aina vaihdettiin. Antero kokosi lannat ämpäriin ja äiti teki siitä
lantavettä puutarhaan. Se oli hyvin tarpeen varsinkin kurkuille ja tomaateille.
Tavanomaiseen päiväjärjestykseen
kuului työnteon lisäksi ruoka- ja kahvitauot. Niitä varten oli Tuohtiin
pihapiirissä useampiakin paikkoja pöytineen ja penkkeineen. Niitä käytettiin
auringonkierron ja säätilan mukaan. Milloin piti olla tuulen suojassa, milloin
taas auringossa tai varjossa.
Kesävieraita
Kesällä 1923 oli meillä Anteron
toverina saksalainen koulupoika Günther LaBaume. Tarkoitus oli saada Anterolle
harjoitusta saksan kielessä. Saksalaisia lapsia tuli Suomeen vaikeasta
elintarvikepulasta toipumaan. Hän oli mukava poika ja viihtyi hyvin. Hänen
kanssaan käytiin paljon retkillä Laatokalla. Hän oli kova uimaan. Hänen takiaan
sain ensimmäisen uimapukuni. Äiti teki sen vanhasta kesämekosta. Aikaisemmin ei
uimapuvuista ollut tietoakaan, nauroimme koko ajatukselle. Aikuiset uivat
pensaan tahi niemenkärjen suojassa, lapset ilkosillaan.
Kyyrön lapset, Toivo ja Taimi
viettivät kesän 1924 meidän kanssamme Tuohtiilla. Toivo oli hieman Anteroa
vanhempi ja Taimi suurin piirtein samanikäinen. Heistä oli paljon seuraa ja
yhdessä tehtiin kaikkea. Taimi oli kova uimaan ja siinä minäkin sen uimataidon
lopullisesti opin. Hekin olivat oppineet tekemään töitä ja osallistuivat meillä
kaikkiin töihin.
Tyttökoulun luokkatoverini
Eeva-Kaisa Lehto oli minun seuranani Tuohtiilla useita viikkoja monena kesänä.
Me teimme kaikkea mitä sen ikäiset tytöt keksivät. Eeva-Kaisa osasi kaikista
lauluista toisen äänen, joten kaksiääninen laulu raikui silloin Laatokan
rannoilla. Eeva-Kaisa osallistui myös kaikkeen yhteisen työhön ja oli kuin
perheenjäsen konsanaan. Yhdessä teimme myös koulusta annetut kesätehtävät.
Retket Laatokan saaristoon
Eräänä jouluna Antero antoi
isälle lahjan, jonka saatteena oli runonpätkä:
Isä Hermanni istui huoneessaan
ja karttojansa tarkasteli,
pani Anteron moottoria pumppaamaan
ja Pirkon eväitä laittamaan.
Enkä mä Selmalle ilmoita
mun lähtöaikeitani,
vasta kun kaikki on valmiina lähtöön
saa tietää mun hankkeistani.
Lahja oli ehdottoman luotettava
ilmapuntari, paperille piirretty aasi, jolle oli tehty oikea häntä.
Käyttöohjeena oli: Kun häntä on kuiva, on pouta, kun häntä on märkä, sataa,
kun häntää ei näy, on sumua . Runo kuvaa hyvin saaristoretkien suunnittelua.
Isä etsi kartoista sopivia kohteita, joilla saattoi kasvaa hänelle
mielenkiintoisia kasveja. Samalla seurattiin tarkasti ilmapuntarin muutoksia.
Ja kovin usein oikean ilmapuntarin ennustukset osuivat harhaan. Äiti pidettiin
suunnitelmien ulkopuolella, kun hänellä oli tapana ruveta etukäteen
jännittämään turhan paljon.
Kajuutallinen Laatokan mallinen moottoriveneemme.
Ensimmäinen moottoriveneemme ei
ollut Laatokalle sopiva, vaan puski aaltojen läpi kastellen matkustajat.
Toinen keskimoottorilla varustettu vene oli malliltaan Laatokan vene,
muodoltaan siro ja paljon merikelpoisempi. Sitten kun Antero rupesi
tutkimustöidensä vuoksi kulkemaan enemmänkin Laatokalla, hankittiin kajuutalla
varustettu moottorivene, sekin Laatokan mallia.
Saaristoretkille lähdettiin koko
perheen voimin. Ajettiin kohdealueelle ja sieltä piti löytää saari, jossa oli
puita kahvinuotiota varten. Rantautumisen jälkeen isä ja Antero lähtivät
tutkimaan paikkoja ja etsimään uusia kasvilajeja. Minä jäin äidin kanssa
nuotiota laittamaan ja kahvia keittämään sekä tekemään eväistä ateriaa. Minä
olisin kyllä mieluummin kierrellyt saaressa isän kanssa. Äiti oli niinä vuosina
vähän huono liikkumaan saaristomaastossa, mutta retkille hän aina lähti mukaan.
Oli kuitenkin helpompi olla mukana kuin jännittää kotona. Laatokan saaristo
tuli näin minulle hyvin tutuksi ja rakkaaksi.
Talvisin oli tapanamme käydä
kerran Tuohtiilla. Matka tehtiin Marianpäivänä, kaksi viikkoa ennen Pääsiäistä.
Hankikeli ja jäät olivat silloin parhaimmillaan ja päivä jo valoisa. Ajuri
Pitkäseltä tilattiin kaksi rekeä hevosineen, pakkauduttiin vällyihin ja
ajettiin Laatokan jäätä pitkin huvilalle. Siellä viivyttiin jonkin aikaa,
katsottiin paikat ja ihailtiin talvisia maisemia. Huvilaa ei lämmitetty talvella.
Seuraelämää
Kesäämme kuuluivat joka vuosi
traditionaaliset sukulaisvisiitit. Juhannuksena kolme sukulaisperhettä
viettivät sen yhdessä. Aattona mentiin veneellä Yhinlahteen, isäni serkun Oskar
Relanderin kesäpaikkaan. Siellä oli suuri hirsihuvila kaksine verantoineen sekä
suuri puutarha ja muuta jännittävää. Syötiin pitopäivällinen monine
ruokalajeineen. Illalla poltettiin kokkoa vähän kauempana olevalla
Kokkokalliolla, joskus vasta lähempänä puolta yötä, mikä meille oli aika
väsyttävää, varsinkin kun muita lapsia ei ollut. Yö nukuttiin Yhinlahden
yläkerrassa.
Seuraava päivä oli Juhannuspäivä
eli toisen isäni serkun, Hannes Winterin nimipäivä. Silloin lähdettiin jonkin
kilometrin päässä olevaan Winterin huvilaan, Taruniemeen, joka oli vielä komeampi
ja jännittävämpi kuin Yhinlahti. Siellä taas juotiin kahvit ja syötiin
päivällinen ja vihdoin soudettiin takaisin kotiin. Kun olimme hieman
varttuneempia ja varsinkin kun oli jo moottorivene, ei yövytty kylässä vaan
soudettiin yötä myöten kotia ja lähdettiin taas seuraavana päivänä uudestaan.
Meidän luoksemme tulivat isän
serkkujen perheet puolestaan Hermanin päivänä 12. heinäkuuta. Näiden päivien
lisäksi vietettiin myös muutkin nimipäivät. Kun ensimmäisen nimen päivä ei
sattunut kesäksi, vietettiin toisen nimen nimipäiviä. Minä sain viettää Marian
päivää, joka silloin oli elokuussa. Anteron vietti Hermanin päivänsä yhdessä
isän kanssa. Äidin kunniaksi vietettiin Kristiinan päivää heinäkuussa. Muistan
erään Kristiinan päivän, kun äidin nimipäiväpöytä koristettiin sen aamuisella
erinomaisella kalansaaliilla, kalat olivat ahvenheinien ja vesileiniköiden
seassa seppeleenä ympäri pöytää, paljaalla puupinnalla.
Selman ja Hermanin hopeahääpäivänä 8.8.1934.
Vas Bodil ja Bertha Relander, Eva ja Laust Moltesen,
Pirkko seisoo,
Alla Erika Relander, Herman Pankakoski, Maikki Hällström, Selma P. ja Viola Relander.
Tuohtiilla vietettiin myös
erilaisia kesäajaksi sattuneita merkkitapahtumia. Vuonna 1912 pidettiin isäni
puoleisen Hällström-suvun sukukokous Sortavalassa ja kokouksen osanottajat
kävivät tutustumassa myös Tuohtiiseen. Tätini Bertha ja Ella olivat silloin
kesälomalla meillä. Vanhempani viettivät siellä hopeahäitään elokuussa 1934
sukulaisten seurassa. Minun ja Pentin kihlajaiset vietettiin myös Tuohtiilla
elokuussa 1937. Mieleeni on elävästi jäänyt kun vieraaksi kutsuttu sukulaistäti
tullessaan kääntyi äidin puoleen ja vaimealla mutta kuuluvalla äänellä kysyi: ”Oliko
tämä nyt varmasti iloinen yllätys? ”
Minä lähdin syksyllä 1933
Helsinkiin opiskelemaan, Antero oli lähtenyt jo aikaisemmin. Äiti ja isä jäivät
kaksin Sortavalaan ja saivat hoitaa huvilaansa enemmän yhdessä. Me vietimme
pääosan kesälomistamme aluksi Tuohtiilla, mutta myöhemmin oli kesäisin enemmän
muuta ohjelmaa. Minulla oli vuodesta 1937 alkaen joka kesä kieliopintojeni
vuoksi opintomatka ulkomaille. Äidin oli aluksi vaikea hyväksyä
ulkomaanmatkoja, Tuohtiilla kun olisi tarvittu minuakin töihin. Isä piti
onneksi opintomatkoja niin tärkeinä, että minä pääsin matkustamaan. Antero
opiskeli luonnontieteitä ja teki tutkimuksia Laatokan kasvillisuudesta.
Joinakin kesinä hänellä oli apunaan serkkumme Teuvo Äyräpää. Näin Antero
saattoi asua Tuohtiilla ja samalla koota aineistoa tutkimuksiaan varten. Näiden
matkojen vuoksi meille hankittiin isompi moottorivene.
Sotien aika
Syksyllä 1939 Tuohtii oli
laitettu normaalisti talvikuntoon. Antero tuli lokakuun alussa vuoden
viimeiseltä tutkimusretkeltään Seminaarin rantaan. Isä oli vastassa postin
tuoman palvelukseenastumismääräyksen kanssa. Tästä alkoi perheemme osuus
historiassa, joka johti Talvisotaan. Isä ja äiti olivat Sortavalassa koko sodan
ajan. Kun rauha tuli, ei ollut mitään mahdollisuutta käydä Tuohtiilla, vaan
kaikki jäi sinne sellaisenaan. Kirjahyllyssä olleet Aleksis Kiven Seitsemän
veljeksen ensipainoksen vihkoset jäivät paikalleen. Jonnekin jäi myös Anteron
väitöskirjaa varten keräämä aineisto. Tuohtiin menetys tuntui kaikkein
pahimmalta.
Selma-Mummi, Matti ja Heikki puutarhatöissä 1943.
Välirauhan ajan isä ja äiti asuivat Jyväskylässä, minne
Sortavalan seminaari oli siirretty. Antero oli mennyt naimisiin Liisansa
kanssa ja asui Helsingissä. Minä ja mieheni Pentti olimme päätyneet Viipurin
lääninhallituksen kanssa Kotkaan.
Antero oli
kesällä 1941 mukana Sortavalan valtauksessa ja pääsi syyskuun alussa käymään
Tuohtiilla. Talot olivat pystyssä talousrakennuksia myöten. Talossa oli
asuttu, mutta kaikki irtain oli viety, vinnillä olleita myöten. Yläkerran
ikkunoissa oli tyhjät aukot, mutta alakerrassa uudet ikkunat, entisiä
pienemmät ja täytteeksi oli lyöty lautoja. Ovenrivat ja uuninluukut oli viety.
Kun Antero lähti tutkimaan vajarakennusta, kuuli hän askeleita ja huomasi
saunatiellä venäläisen sotilaan. Antero tarttui kivääriinsä ja karjaisi
venäjäksi ”Ruki Verh ”, kädet ylös! Sen tämä mies kiltisti tekikin, mutta
kun Antero tarkasti hänet, löytyi paitsi kivääriä myös pistin ja käsikranaatti.
Miehen nimi oli Vasili. Hän oli karannut aikaisemmin Sortavalasta ja ollut
neljä päivää syömättä. Kun kanssakäymisessä ilmeni, että alueella oli myös
toinen venäläinen sotilas, ei Antero voinut jäädä pitemmäksi aikaa Tuohtiille,
vaan hänen piti toimittaa vanki esikuntaan.
Vuonna 1942 oli jo mahdollista
siviilien päästä vallatuille alueille takaisin. Kaikenlaisia erikoislupia
tarvittiin. Kun ne oli saatu ja kaikista monimutkaisista matkajärjestelystä
selvitty, tulimme kukin taholtamme Sortavalaan toukokuussa ja pääsimme
Tuohtiille. Nyt oli mukana jo seuraava sukupolvi. Äidistäni oli tullut Mummi ja
isästäni Isoisä. Anteron ja Liisan poika, Matti, oli melkein vuoden vanha,
minun ja Pentin poika, Heikki, kolme kuukautta nuorempi. Lahdella oli vielä
jäitä, mutta sinivuokot kukkivat. Siivousryhmä oli jo syksyllä rikittänyt ja
kloorikalkilla puhdistanut seudun talot.
Matti ja Heikki antavat panoksensa viljelyskampanjaan 1943.
Rikkaruohot olivat vallanneet
puutarhan, mutta uudella innolla käytiin töihin käsiksi. Aikaisempaa enemmän
viljeltiin hyötykasveja. Oli viljelyskampanjoiden aika. Maassa oli ruokapula,
mutta Laatokan rannalla riitti kalaa. Kyläläiset sanoivat, että niin paljon muikkuja
ei ollut koskaan aikaisemmin kalastettu ja mekin saimme osamme. Isän aika kului
tarkkaan kaupungissa seminaarin kunnostustöissä. Juhannuksena hän tuli maalle
ja myös Pentti ja Antero saivat silloin lomaa. Juhannusaaton visiitti
Yhinlahteen sukulaisten luo toi vanhojen aikojen muistot pintaan.
Vuoroviikoin
minä ja Liisa laitoimme ruoan ja leivoimme, vuoroviikoin hoidimme puutarhaa.
Hoidimme myös puiden pilkkomisen ja kaupunkikäynnit. Poikien hoidossa meillä
oli apuna kotkalainen Hilkka.
Yhteishenki kyläläisten kanssa
oli vahva. Kerran kutsuimme naapurista pyykkärin ja pyysimme häntä tuomaan oman
leivän, kun meillä oli leipä vähissä. Seuraavana päivänä tuotiin naapurista,
lahden takaa, kaksi leipää. ”Meillä kun juuri oli leivottu, niin tuntui
pahalta, kun kuultiin, että teillä on leipä vähissä ”, sanottiin. Ja
pyykkärikin tuli ison leivän kanssa. Tuohtiilla oloa jatkettiin niin, että
saatiin kaikki sato talteen. Minä lähdin Heikin kanssa Kotkaan vasta lokakuun
alussa.
Heikki ja Matti katselevat Laatokalle Tuohtiin laiturilla 1943.
Seuravana kesänä 1943 tulimme taas toukokuussa Tuohtiille.
Kotkassa, missä asuin silloin talvet, oli jatkuvasti ilmahälytyksiä ja Pentti
oli siirtynyt Viipuriin. Matti ja Heikki olivat jo isoja poikia, varsinkin kun
heinäkuussa Matille syntyi Sortavalassa pikkuveli, Pekka. Miehet olivat
sotahommissaan, naiset ja lapset viljelivät puutarhaa uutterasti. Välillä
tuntui aivan epätodelliselta, että oli tällainen maailma, missä kukat kukkivat,
linnut visertelivät, pienet lapset pitivät viatonta iloaan kaikille suureksi
virkistykseksi. Ihmiset tekivät rauhallisesti tulevaisuuteen uskoen
jokapäiväisiä askareitaan hyvässä turvassa. Toisesta maailmasta kantautui
viestejä. Laatokan yli kuului harva se päivä kumea jytinä, joka oli joskus niin
kova, että ikkunat helisivät ja sänky tuntui heiluvan. Kaupungin
hälytyssireenit kuuluivat joskus tänne asti. Raskas aika vaati uhrinsa. Minä
sain haudata syntymättömän lapseni Tuohtiin multiin. Elokuun lopussa
muutimme kaupunkiin, kun koulut alkoivat. Minun piti muuttaa Pentin luo
Viipuriin, mutta sieltä ei saanut vielä asuntoa. Niinpä jäin Heikin kanssa
syksyksi Sortavalaan ja opetin yhden lukukauden Sortavalan lyseossa.
Heikki järjesti kolme sukupolvea yhteiskuvaan Tuohtiin rappusille 1943.
Ylhäällä vas. Herman ja Selma, alhaalla Matti, Liisa, Pekka sylissä, Pirkko ja Heikki.
Vuonna 1944 olivat ennusmerkit jo
hälyttävämpiä. Pommitusten varalta oli tavaroita lähetetty jo Liperiin sekä
Kivijärvelle Elli-serkun luo. Minä olin Heikin kanssa muuttanut ennen vuoden
vaihdetta Viipuriin asumaan. Toukokuussa tulimme taas Tuohtiille, minä Heikin
kanssa ja Liisa Matin ja Pekan kanssa. Olin viidennellä kuulla raskaana. Äiti
tuli koulujen loputtua luoksemme. Vaikka ajat tuntuivat epävarmoilta, olimme
kylväneet ja istuttaneet siinä toivossa, että saamme satoa korjatakin.
Kesäkuussa alkoi Kannaksella suurhyökkäys, taas helisivät meillä lasit. Me
olimme huvilalla ilman tietoja ja yhteyksiä, huhuja kyllä alkoi liikkua. Niinpä
Liisa kävi kaupungissa kysymässä, mitä pitäisi tehdä. Siellä ihmeteltiin, että
niin syrjässä on vielä sellainen joukko ja käskettiin heti lähtemään
kaupunkiin. Isä oli tullut myös maalle ja lähti äidin kanssa kaupunkiin
selvittämään tilannetta. Äiti souti valoisassa kesäyössä kaikki kahdeksan
kilometriä takaisin ja kertoi, että aamulla meitä tullaan hakemaan pois.
Juhannusaattoaamuna lähdimme Tuohtiilta. Lähtiessä oli aivan satumaisen
kaunista. Järvi oli peilityyni ja taivas pilvetön. Käki kukkui ja kuhankeittäjät
huutelivat. Puutarhassa oli kaikki kylvöt kauniilla alulla ja kukat suurilla
nupuilla. Minun toinen evakkomatkani alkoi Liisan ja poikien kanssa kohti
Liperiä.
Seuraavan kerran näin Tuohtiin 46
vuoden päästä, kesällä 1990. Paikka tunnistettiin puutarhan ison kiven
perusteella. Talon kohdalla oli vain kumpare, jota kaivamalla löytyi
takkamuurin tiilien jäänteitä.
Äiti ja isä pysyivät sodan
loppuun asti Sortavalassa ja lähtivät sieltä viimeisellä junalla syyskuun
puolivälissä. Liisa oli palannut vielä auttamaan Tuohtiin sadonkorjuussa.
Pirkko Voipion, 1914-2010,
muisteluiden pohjalta koonnut Antti Voipio.
Pirkko oli A.J. Europaeuksen Adden Selman tytär.
Kuvat Pirkon valokuva- ja
kirjekokoelmista
Aarne Äyräpää Itä-Karjalan arkeologiaa tutkimassa 1943
Itä-Karjalan tieteellisen
tutkimuksen alku
Suomalaiset joukot olivat kesällä
ja syksyllä 1941 edenneet ripeästi Itä-Karjalassa. Ajatus Itä-Karjalan
tieteellisen tutkimuksen käynnistämisestä kypsyi syksyn mittaan eri tahoilla.
Asetettiin Valtion tieteellinen Itä-Karjalan toimikunta. Toimikunnan
tavoitteena oli kohdistaa tutkimukset aloille, joilla jo itsenäistymistä
edeltävänä aikana oli saatu arvokkaita tuloksia. Lisäksi tuli ohjata
tutkimuksia niin, että niiden avulla voitaisiin luoda uusista alueista
kokonaiskuva, josta selviäisi niiden kuuluminen Suomeen. Ajankohtaista oli
löytää Itä-Karjalan hallussapitovaatimuksia tukevaa todistusaineistoa.
Aarne Äyräpää 1887-1971
arkeologian professori
A.J. Europaeuksen pojanpoika.
1800-luvun lopulla Itä-Karjala
oli ollut tutkijoiden ja taiteilijoiden laajan kiinnostuksen kohteena, ja
Muinaismuistoyhdistyskin oli rahoittanut Karjalan-retkikuntia. Aunuksen ja
Vienan kenttäretkien sekä muiden keruutöiden tuloksena Kansallismuseoon kertyi
yli 2000 kivikautisen esineen kokoelma. Vallankumouksen jälkeen itäraja
sulkeutui ja suomalaistutkimukset Itä-Karjalassa päättyivät. Venäläiset
arkeologit käynnistivät Itä-Karjalan kivikauden tutkimukset 1920-luvun lopulla,
ja 1930-luvulla oli tehty paljon kenttätöitä.
Marraskuussa
1941 Kansallismuseossa järjestettiin Karjala-aiheinen näyttely. Sekä Aarne
Äyräpää että Ella Kivikoski kirjoittivat sen esihistoriallisesta osastosta
sanomalehtiin. Näyttelyssä oli esillä sellaista aineistoa, jota yleisöllä ei
ennen ollut mahdollista nähdä, mm. ensimmäinen, lokakuussa Itä-Karjalasta
tullut kiviesine.
Itä-Karjalan toimikunta pyysi
tammikuun alussa 1942 tutkimuslaitoksilta ja tieteellisiltä seuroilta tutkimussuunnitelmia,
jotka koskivat Itä-Karjalaa. Ensimmäiset retkikunnat toivottiin voitavan
lähettää kentälle jo tulevana kesänä. Vuodelle 1942 aiotut arkeologien matkat
kuitenkin raukesivat. Itä-Karjalan sotilashallintoesikunta ilmoitti syyksi
työvoima-, huolto- ja kuljetusvaikeudet.
Tammikuussa 1943 Itä-Karjalan
toimikunta esitti sotilashallintoon, että tutkimusalaa laajennettaisiin
käsittämään myös mm. arkeologiset tutkimukset. Toukokuun vuosikokouksessa
Muinaismuistoyhdistyksen puheenjohtaja Aarne Äyräpää ennakoi tulevaa
seuraavasti:
"Erikoisen ilon aiheena
on, että yhdistyksen toimialalla on jälleen päästy käsiksi Itä-Karjalaan,
tuohon aivan lähellämme mutta kauan ylipääsemättömän juovan takana säilyneeseen
palaan Muinais-Suomea. Jo viime vuodesta lähtien siellä on voitu suorittaa
kansatieteellisiä ja kulttuurihistoriallisia tutkimuksia, .... Tulevana kesänä
aijotaan näitä töitä jatkaa, – jossain määrin myös arkeologian alalla, – ja nyt
näyttää yhdistyksenkin alote tässä kohden johtavan myönteiseen tulokseen. --
Onpa yhdistyksellä suunnitteilla julkaisukin, johon mm. mahdollisia vastaisia
tutkimuksia silmälläpitäen koottaisiin lyhyinä yleiskatsauksina ja tutkielmina
tietoja Itä-Karjalasta alaltamme.
Nykyisellä ajalla ja maan
sotaponnistuksilla on siis ollut myönteinenkin puolensa toiminnassamme:
yhdistyksen piirissä jo ammoin aljettua Itä-Karjalan tutkimusta on voitu
jälleen ja voidaan edelleenkin oleellisesti täydentää. Syvä kiintymyksemme
tähän heimoalueeseen ja sen kansaan on takeena siitä, että työ tulee
suoritetuksi rakkaudella, niin tilapäisluontoista kuin se ehkä vielä onkin ."
Sotilashallinto näytti
arkeologisillekin hankkeille vihreää valoa. Suomen Kulttuurirahasto myönsi
rahat arkeologisiin tutkimuksiin. Kun Itä-Karjalan toimikunta hankki
tutkijoille matkaluvat, ei Itä-Karjalaan pääsylle ollut esteitä. Apulaisekseen
Aarne Äyräpää sai arkeologi, alikersantti Ville Luhon.
"Huomenna...
Äänislinnaan " – vuoden 1943 tutkimukset
Aarne Äyräpään kenttämatkasta on
säilynyt 6-sivuinen raportti: ”Kertomus muinaistieteellisestä tutkimusmatkastani
Itä-Karjalaan heinäkuussa 1943 ”. Lisäksi on olemassa pieni kovakantinen
matkapäiväkirja.
Itä-Karjalaan piti lähteä jo
aivan heinäkuun alussa, ja Äyräpää oli hankkinut tarvittavat rokotukset
isorokkoa ja lavantautia vastaan. Matkan alku kuitenkin viivästyi kuumeilun
vuoksi: "Äiti jo vähin pakkailee ja minä olen sairastellut
rokotuskuumeita. Huomenna illalla pitäisi sitten lähteä Äänislinnaan.
Jännittäväähän se on. - - Lähetäthän joku kortti ." (Veikolle
6.7.1943). Matkaan päästiin heinäkuun 7. päivänä.
Keväällä 1942 Helsingin ja
Äänislinnaksi muuttuneen Petroskoin väliseen liikenteeseen oli asetettu
erityinen pikajuna, jolla matka taittui vajaassa vuorokaudessa: matka kesti
23,5 tuntia. Äyräpää saapui Äänislinnaan heinäkuun 8. päivän iltana,
muistikirjan täsmällisen tiedon mukaan klo 23.44.
Aarne Äyräpää oli perehtynyt
Vienan ja Aunuksen vanhoihin esinekokoelmiin matkaa ja sen tavoitteita
asettaessaan. Kun vuodelle 1942 kaavailtu matka peruuntui, hän sai lisäaikaa
tutustua tarkemmin myös neuvostoliittolaiseen arkeologiseen kirjallisuuteen.
Kaikesta päättäen hänellä oli erinomaiset etukäteistiedot Äänisen seudun
siihenastisista arkeologisista tutkimuksista lähtiessään kentälle. Hänellä oli
myös tilaisuus keskustella mm. kesällä 1942 Itä-Karjalaan geologisen
tutkimusmatkan tehneen kvartäärigeologian professori Matti Sauramon kanssa.
Sauramon tehtävänä oli ollut myöhäisjääkautisten rannansiirtymien selvittäminen
Itämeren ja Vienanmeren välisellä alueella.
Äänislinnassa Aarne Äyräpää
majoittui Lottahoviin koko siksi ajaksi, jolloin tutkimuksia tehtiin
Iähialueilla. Tuo kaupungin ainoa varsinainen hotelli, jossa monen muunkin
tieteellisen retkikunnan jäsen yöpyi, taisi olla nimeään vaatimattomampi. Siitä
puuttuivat kaikki Suomessa jo siihen aikaan tavalliset hotellien mukavuudet, ja
syöpäläisiä oli vaivaksi asti.
Harvinaislaatuinen sukukokous
Pian Aarne Äyräpää kirjoitti
kirjeen vaimolleen Hannalle, joka vietti tuolloin kesää Padasjoen Kirjosissa:
"Olen nyt ollut päivän jo kenttätöissä, löytänyt pari kivikautista
asuinpaikkaa, kastunut ukkossateessa jne. Nytkin parhaillaan salamoi ja on
ukkossade. Täällä tapaa tuttuja enemmän kuin Helsingissä, nytkin istumme juuri
Lottahovissa Elina, Antero, Teuvo ja minä, oltiinpa vielä puhelinyhteydessä
Matinkin kanssa. Sinun kenkälähetyksesi tuli, suuret kiitokset siitä, en ole vielä
avannut pakettia. Mutta nämä kengätkin ovat jo oivalliset. Parh. terv. Aarne ."
Antero Pankakosken Äänislinnan
”sukukokouksesta” 10.7.1943 äidilleen
lähettämä kortti.
Elina Kitunen, Antero Pankakoski
ja Teuvo Äyräpää olivat serkuksia. Teuvo oli samaan aikaan tekemässä
Itä-Karjalassa suo- ja kasvitieteellisiä tutkimuksia Anteron kanssa ja oli
juuri palannut yönseuduksi Äänislinnaan. Teuvo merkitsi isänsä kirjeen perään
omat terveisensä: "Terveiseni täältä harvinaislaatuisesta
sukukokouksesta. Asumme isän kanssa vierekkäisissä huoneissa. Valitettavasti ei
yhdessäolomme tule olemaan pitkä, sillä jo huomenna lähdemme Anteron kanssa
muualle ."
Tutkimukset alkavat
Ensimmäinen retki tehtiin kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaan
Solomanniin ja poikettiin myös Tomitsan tunnetulla muinaismuistoalueella. Solomannin
löytöpaikat olivat melko pitkälti hautautuneet uudemman asutuksen alle.
Aarne teodoliitin kanssa kenttätöissä.
Sunnuntaina 11. heinäkuuta
jäätiin kaupunkiin, koska Aarne Äyräpää oli edellisenä iltana vilustunut
kastuttuaan ukkossateessa. Päivä käytettiin Äänislinnan museon
esihistoriallisten kokoelmien jäljellä olleen aineiston tarkasteluun. Häntä
kiinnosti erityisesti museosta löytynyt Tomitsan asuinpaikan aineisto:
muistiinpanojen mukaan "vain valinmuotit ja metallit puuttuivat ".
Muut löydöt olivatkin sitten sellaisessa "järjestyksessä, ettei voinut
useimmissa tapauksissa saada selvää, mistä ne olivat ", valittelee
Aarne Äyräpää. Rautakautisia löytöjä paljastui kahdesta laatikosta,
enimmäkseen yksinkertaista keramiikkaa, mutta mukana oli myös joitakin
näytteillä olleita metalliesineitä, mm. ratsastajariipuksia. Äänislinnan
museon turvallisuus oli ollut heikoissa kantimissa; museoon oli murtauduttu
kevättalvella. Arkeologisia esineitä oli yritetty pelastaa
”sotarosvoilta".
Aarne
Äyräpään tehtävä oli saada yleinen läpileikkaus Itä-Karjalan varhaisimmasta
esihistoriallisesta kehityksestä, kivikaudesta ja pronssikaudesta. Venäläisestä
kirjallisuudesta Aarne Äyräpää oli valinnut joukon Äänisjärven länsirannalla
sijaitsevia kivikautisia asuinpaikkaryhmiä, joihin kohdistaisi tutkimuksensa.
Äänisen järvialtaan kallistumisesta johtuvat muinaiset vedenpinnan muutokset
näyttivät tarjoavan varsinkin Äänislinnan ja Karhumäen välisellä alueella hyviä
mahdollisuuksia asuinpaikkojen keskinäisten ikäsuhteiden määräämiseen. Aarne
Äyräpää kirjoitti:
"Aunuksen kivikauden
ilmiöt eroavat, niin samaan kulttuuripiiriin kuin ne kuuluvatkin, varsinkin
keramiikkansa puolesta osittain vastaavista Suomen ilmiöistä, joten niitä ei
voi ilman muuta Suomen löytöjen mukaan luokitella. Venäläisten tutkijain
ajanmääräykset eivät myöskään, niihin tutustuessani, näyttäneet vakuuttavasti
perustelluilta. Tarkoituksenani oli koettaa selvittää mainittuja
eroavaisuuksia, t.s. määritellä Suomen ja Itä-Karjalan kivikautisten ilmiöiden
suhde, ja hankkia myös avain venäläisen Itä-Karjalan kivikautta koskevan
kirjallisuuden parempaan ymmärtämiseen. Samalla saataisiin jonkunlainen
johtolanka mahdollisia vastaisia kivikauden tutkimuksia varten seudulla ."
Suunnitelma oli laaja
toteutettavaksi vajaassa kuukaudessa; parhaimmassakin tapauksessa toteutus
jäisi sangen yleispiirteiseksi. Käytännön ongelmia oli tunnettujen asuin- ja
löytöpaikkojen paikantamisessa. Kohteet löytyivät kuitenkin, kuten Aarne
Äyräpää kirjoittaa, "osaksi melkein onnen kaupalla ". Tätä
edesauttoivat useimmilla löytöpaikoilla olevat juoksuhaudat sekä ampuma- ja
kranaattikuopat, jotka helpottivat muinaisjäännösten keksimistä ja
löytöaineiston keruuta.
Tutkimuksissa ei siis ollut
kysymys järjestelmällisistä kaivauksista, jotka olisivat vaatineet paljon
enemmän aikaa kuin oli käytettävissä.
Solomanni ja Tomitsa
Solomanni sijaitsee Petroskoista pohjoiseen, Äänisen ja Lohmojärven
välisen kapean salmen molemmin puolin. Etäisyys keskustasta salmen
länsipuolelle on vain 6 km, ja nykyään alue on Petroskoin esikaupunkia.
Läntisen niemen pohjoispuolelle laskee lännestä virtaava Tomitsanjoki, jonka
suisto on soistunut laajaksi alangoksi. Tomitsan laaja muinaisjäännösalue
niemen pohjoisosassa on kuuluisa etenkin pronssikautisista
asuinpaikkalöydöistään; sen mukaan on nimetty myös Tomitsan varhaismetallikautinen
keramiikkaryhmä.
Kaivausryhmä Solomannissa, vasemmalla Ville Luho
Solomannin
ja "Brjusovin Tomitsan" tutkimuksiin Aarne Äyräpää käytti neljä
työpäivää. A. Ja. Brjusov oli tehnyt Tomitsassa kaivauksia vuosina 1930–32 ja
löytänyt ns. Zeljonaja dorogan eli Viheriätien alueelta pronssikautisen
pronssinvalutyöpajan jäännöksiä. Ensimmäisenä tehtävänä oli määrittää
kivi- ja pronssikautisen asutuksen rantakorkeudet. Kahtena viimeisenä
päivänä tehtiin pieni kaivaus.
Löytöinä saatiin neoliittista
keramiikkaa ja varhaismetallikauden tekstiilikeramiikkaa. Olipa joukossa Luukonsaaren
keramiikan palakin. Tomitsan aineistossa oli savisten valimien tai
sulatusastioiden paloja, jollaisia oli myös aiemmin löydetty. Pienet muistilaput
kertovat Aarne Äyräpään työskentelytavasta. Eräästä muistilapusta käy ilmi,
että piinuolenkärjen löysi taiteilija Oiva Helenius.
Suoju
Suojujoen varren kivikautisista löydöistä Kansallismuseossa oli runsaasti
aineistoa. Suojun seutu näytti olleen Suomeen ja Itäbalttiaan laajalti
levinneiden, Äänisen viheriäliuskeesta tehtyjen kivikautisten esineiden
valmistus- ja vientikeskus. Asuinpaikka ei ollut kevättulvien vuoksi säilynyt
alkuperäisessä asussaan ja oli korkean veden vuoksi työläästi tutkittava.
Suojun (Shuja) matkaa häiritsivät ukkossateet. Suojuun palattiin uudestaan
jakson lopulla, jolloin myös Eino Nikkilä oli mukana. Tutkimukset kestivät
neljä päivää. Retkeily ulotettiin Suojujoen itäpuolta Uksjärvelle asti. Löydöt
olivat pääosin kivi-iskoksia ja keskentekoisia kiviesineitä. Myös tyypillistä
kampakeramiikkaa ja kuoppakeramiikkaa tavattiin.
Kiviesineistössä Aarne Äyräpään
mukaan viherliuskeen poikkeuksellinen paljous osoitti, että seudulla oli
kivikaudella harjoitettu kiviteollisuutta erikoisen suuressa määrin: "Kun
Suojun asuinpaikka-alueella ei ole viheriäliuskekallioita, on kiviaines
ilmeisesti otettu irtokivistä, joiden joukossa viheriäliuske on runsaasti
edustettu ."
Suunu
Suunun (Suna) kivikautiset asuinpaikat sijaitsevat Kontupohjan
piirissä, noin 40 km Petroskoista pohjoiseen, Ääniseen laskevan Suunujoen
eteläpuolella. Alue oli 1940-luvulla asumatonta metsäseutua. 1920-30-luvulla
alueella oli löydetty mm. puoliksi maahan kaivettu nelisivuinen kivikautinen
asumus – jollaisia Suomesta alettiin tunnistaa vasta 1900-luvun lopulla.
Sääsket ja paarmat olivat kiusana Suunun
kaivauksilla
Tutkimuksiin käytettiin kolme
päivää. Täälläkin tarkastettiin juoksuhautojen ja ampumakuoppien laitoja,
suoritettiin vaaituksia ja kartoituksia, tehtiin pieni kaivauskin.
Asuinpaikkojen löytöaineisto on tavattoman runsas, myös kiviesineistön suhteen.
Karhumäki
Sunnuntaina
18.7. retkikunta lähti Karhumäkeen, Petroskoista 169 km pohjoiseen. Karhumäessä
viivyttiin pisimpään, peräti kuusi päivää. Majoitus järjestyi paikalliseen
Lottahotelliin. Karhumäen sotilaselämän riehakkuus hämmensi, mikä ilmeni Aarne
Äyräpään pojalleen Veikolle lähettämästä kirjeestä: "Olen nyt
liikkunut Itä-Karjalassa kohta kaksi viikkoa. Tieteelliset työt ovat sujuneet
odotettua paremmin. Sääski- ja etenkin paarmaparvet sekä yöllä eräät muut
purijat ovat tehneet kiusaa. Ruokapuoli on ollut hyvä ja avuliaisuus päällystön
taholta suuri. Täällä viivyn torstaihin tai perjantaihin asti. Matti oli
asemalla vastassa ja kävi Perttusen Villen kanssa tänäkin iltana minua
tapaamassa. [...] Ulkoa kuuluu iloista meteliä, sotilaat siellä iloitsevat.
Eilenkin iltana, kun istui ikkunassa, oli kuin olisi kuullut lähetystä
rintamalta. Päivisin ovat rannat täynnä auringon ottajia .”
Matti lähetti äidilleen –
jouduttuaan tilapäisesti Karhumäestä Syvärille – 31.7.1943 kirjeen, jossa hän kertoo
isänsä olosta Karhumäessä:
"Isä kävi sitten minua
tapaamassa. Hän tuli eräänä helteisenä heinäkuun päivänä, reippaana kuten aina
ja heti valmiina ryhtymään virkatehtäviään hoitamaan. Isä viipyi kaikkiaan
viitisen päivää meidän kylässä. Huolimatta siitä, että meillä oli molemmilla
omat kiireelliset työmme, ehdimme kuitenkin joka päivä tavata ja isä pistäytyi
yhtenä iltana korvikkeella meidän kämpässä. Olipa oikeastaan melko romanttinen
tapaus keskellä sotaa tavata isäukko täällä rajan tällä puolen ."
Kivikautiset asuinpaikat
sijaitsevat Äänisjärven pohjoisrannalla Karhumäen kaupungin lähellä. Kyseessä
olivat Karjalan ensimmäiset tutkitut mesoliittiset asuinpaikat, joiden
ajoitukset perustuivat geologisiin havaintoihin. Korkeusmitat löytyivät
Muurmannin radan varrella olleista venäläisten tarkkavaaituskiintopisteistä,
joiden luettelo oli saatu sotasaaliiksi. Ylimpänä sijaitsevat asuinpaikat,
edellyttäen, että ne olivat ranta-asuinpaikkoja, osoittautuivat huomattavan
vanhoiksi.
Maisema Karhumäestä, Kumsa-joki
Karhumäessä Aarne Äyräpää tutki
ainakin kahdeksaa asuinpaikkaa. Kvartsi-iskokset muodostivat löytöjen pääosan.
Kampakeraamiset asuinpaikat olivat mesoliittisten asuinterassien alapuolella.
Viimeinen päivä Äänislinnassa kului löytöjen pakkaukseen. Aarne
Äyräpään matkalupa päättyi 31.7.43, jolloin hän lähti paluumatkalle ja saapui
Helsinkiin elokuun 1. päivän iltana. Aarne Äyräpäälle ominaista tarkkuutta
kuvaa, että hän on merkinnyt muistikirjaansa: "saavuttu H:kiin klo
19.04 ".
Retken
tieteelliset tulokset
Aarne Äyräpään muistikirjasta ja
muista kenttämuistiinpanoista näkyvät selvästi hänen keskeiset
tutkimuskysymyksensä: geologisten muodostumien ja asuinpaikkojen suhde,
asutusvaiheet, eri keramiikkalajien ikäasema, asuinpaikkojen rantasidonnaisuus
ja viheriäliuskekauppa.
Katkelma raportista:
"Matkaohjelmani sain
mielestäni tyydyttävästi toteutetuksi. Itä-Karjalan kivi- ja pronssikaudessa
saatoin erottaa kolme pääjaksoa, esikeraamisen, kampakeraamisen ja
jälkikivikautisen jakson. Esikeraamisessa jaksossa, joka oli edustettuna vain
Karhumäen löydöissä, on ainakin kolme ala-astetta, joihin kuuluvat löydöt
esiintyvät toinen toistaan alemmilla vyöhykkeillä yli Äänisjärven pinnan.
Vanhin aste on mahdollisesti n.s. Komsakulttuurin ikäinen, nuoremmat
Suomusjärven kulttuurin aikaisia, ellei jo osaksi aikaisempia. Kampakeraamiset
löydöt jakautuvat neljään eri ala-asteeseen, joskin niiden rajat vähäisten
korkeuserojen vuoksi eivät erottuneet, nuorinta lukuun ottamatta, kovin
selvinä, nimittäin varhaiskampakeraamiseen, kuoppakeraamiseen, jonka ohella
esiintyi jonkun verran myös suomalaistyylistä ns. tyypillistä kampakeramiikkaa,
nuorempaan kuoppakeraamiseen, jonka koristelulle rombinmuotoiset kuopat antavat
erikoisleiman, sekä asbestikeraamiseen. Varhaiskampakeramiikka on samanlaista
kuin vanhin tämän tyylin keramiikka Suomessa. Nuoremmalle
varhaiskampakeramiikallemme ei Itä-Karjalassa ole, samoin kuin ei myöskään
rappeutuneelle kampakeramiikalle, vastineita. Yhtymäkohdat Suomen löytöjen
kanssa ovat kuitenkin siksi huomattavia, että kronologinen rinnastaminen ei
tuota vaikeuksia. Itäkarjalaisessa kivikauden jälkeisessä keramiikassa näyttää
säilyneen paljon runsaammin jälkiä kampakeramiikasta kuin Suomessa ."
Kenttäkausi 1944 –
toteutumaton haave
Samanaikaisesti kun Aarne Äyräpää
oli Itä-Karjalassa heinäkuussa 1943, suursodassa tapahtui peruuttamaton käänne.
Syksyn tultua optimismi sodan lopputuloksesta alkoi heikentyä ja alettiin
varautua jo pahimpaan. Arkeologista aineistoa ja tietämystä kannatti kumminkin
kerätä vertailevan tutkimuksen tarpeisiin, vaikka alueesta jouduttaisiin
luopumaan. Äänislinnan museon runsas kivikauden Iöytöaineisto oli tärkeä myös
Suomen varhaisimman esihistorian kannalta.
Aarne Äyräpää 1947
Vuoden 1944 alussa sodan
lopputulos alkoi häämöttää. Itä-Karjalan rintama oli vielä maaliskuun
lopullakin rauhallinen. Aarne Äyräpää luennoi yliopistolla Itä-Karjalan
kivikaudesta. Tulevan kesän kenttätöiden suunnittelu alkoi. Aarne Äyräpäälle
kirjoitettiin matkustuslupa Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnassa 6.
päivänä kesäkuuta 1944. Kesäkuun alussa tapahtui sodassa ratkaiseva käänne.
Venäläisten suurhyökkäys Kannaksella eteni yllättävän nopeasti. Matkaluvan
saaneet tutkijat saivat kesäkuun 17. päivän jälkeen lyhyen ilmoituksen, jossa
tutkijoita kiellettiin toistaiseksi matkustamasta Itä-Karjalaan.
Itä-Karjalan retkien tulokset
ja merkitys
Tutkimusmatkojen tuloksia oli
tulkittu runsaasti Muinaismuistoyhdistyksen kokouksissa. Muinaismuistoyhdistys
oli sopinut kustannusliike Otavan kanssa eräiden Itä-Karjalaa koskevien tutkimusten
julkaisemisesta teoksena. Kun teos Muinaista ja vanhaa Itä-Karjalaa oli valmis
painettavaksi syksyllä 1944, sensuuri esti painovalmiin kirjan julkaisun.
Oliko arkeologisilla kenttätöillä
poliittisia tavoitteita? Oliko tuloksilla mahdollista oikeasti perustella heimoaatteen
hengessä syntyneet Suur-Suomi-pyrkimykset? Miten arkeologia ja erityisesti
Aarne Äyräpää asettuu tähän kontekstiin?
Aarne Äyräpää kuului sukupolveen,
jolla oli ollut mahdollisuus jatkaa Venäjän esihistorian tutkimusperinnettä.
Hän ei tiettävästi käynyt koskaan Venäjällä eikä Neuvostoliitossa –
Itä-Karjalaa kauempana – ja tuskin tunsi sympatiaa Neuvostoliiton valtiota
kohtaan. Väitöskirjassaan hän oli käsitellyt Venäjän sotakirveskulttuureita,
joten Idän tutkimuskentillä oli hänelle siis henkilökohtaista tieteellistä
merkitystä. Aikalaistensa tavoin Aarne Äyräpää oli toki kasvanut saksalaisen
kulttuurin kyllästämässä ilmapiirissä, mutta tunnetusti vieroksui silti sekä
Saksan että Italian diktatuureja.
Aarne Äyräpään tutkimusten
kysymyksenasettelu oli osaksi geologinen. Hänellä oli tiiviit yhteydet
Itä-Karjalan muinaisrantojen tutkijoihin. Rannansiirtymäkronologian
selityksestä ei parhaalla tahdollakaan löydä poliittista tarkoitushakuisuutta.
Entä kysymys Itä-Karjalan
asutushistoriasta ja väestön alkuperästä? 1940-luvun alussa oli ainakin
joidenkin kielentutkijoiden piirissä näkemys, ettei karjalan kieltä ollut ja
että kyse oli suomen kielen itäkarjalaisista murteista. Tämä istui hyvin
silloiseen poliittiseen tavoitteeseen yhdistää Itä-Karjala Suomeen.
Arkeologia oletti silloin
suomalaisten muuttaneen ajanlaskumme alussa Suomenlahden eteläpuolelta. Sitä
edeltävä väestö olisi edustanut jotakin suomalais-ugrilaista alkuväestöä.
Arkeologista vastinetta Itä-Karjalan enempää kuin Suomenkaan alkuperäiselle
"suomalaisuudelle" ei siis ollut. Yhteinen nimittäjä oli
suomalais-ugrilaisuus. "Suomalaisten" tai "karjalaisten"
alkuperästä Aarne Äyräpään Itä-Karjala-tutkimusten ei odotettu tuovan
lisätietoa. Tulokset saattoivat korkeintaan korostaa Suomen ja Itä-Karjalan
varhaisimman asutuksen yhtenäisyyttä.
Mitään uusia kenttätutkimuksia ei
suomalais-ugrilaisen muinaisuuden perustelemiseksi olisi tarvittu. Arkeologinen
aineisto ja paikannimet tunnettiin. Aarne Äyräpää itse kiinnitti eniten huomiota
itäkarjalaiseen kiviesinekauppaan; onhan huomattava osa Suomesta löytyneistä
kiviaseista valmistettu itäkarjalaisesta vihreäliuskeesta, jota esiintyy
kallioperässä vain suppealla alueella Äänislinnan pohjoispuolella, Suojujoen
alajuoksulla. Aarne Äyräpään mukaan Aunuksen kivikausi ei ollut "Suomen
kivikauden haaraus, kuten 1880-luvulla otaksuttiin, vaan eräs sen kehtoseutuja ".
Kivikautisen kulttuuripiirin periferiaa olikin siis Suomi, ei Itä-Karjala.
Pirjo Uino
Lähdeaineisto:
Alkuteksti
dosentti Pirjo Uinon esitelmä Suomen
Muinaismuistoyhdistyksenkuukausikokouksessa Kansallismuseossa 5.11.2008:
"Huomenna Äänislinnaan - arkeologi Aarne Äyräpää Itä-Karjalassa vuonna
1943". Lyhentänyt Antti Voipio
Matti Äyräpään teos Yhden perheen sota Otava, Helsinki 1986.
Valokuvat Kansallismuseon Aarne Äyräpäälle 80-vuotispäiväksi
21.10.1967 lahjoittamasta valkuva-albumista. (Negatiivit Museovirastossa)
Puoli vuotta Montréalissa
Elokuu 2009. IcelandAirin
lentokone tuo helteiselle Toronton lentokentälle kaksi suomalaista. Toisella
heistä on edessään opiskeluvuosi, toisella ns. välivuosi, ja asuinkaupunkina
tulee olemaan Montréal. Minä pelkäsin vielä Kanadan tullissakin, että minua ei
päästettäisi maahan, sillä paluulippua ei ollut, eikä myöskään työlupaa tai
minkäänlaista viisumia – ainoastaan passi. Loppujen lopuksi oleskeluajaksi
muotoutui tasan kuusi kuukautta. Kumpikaan meistä lähtijöistä ei ole koskaan
aiemmin asunut ulkomailla, lyhyet lomareissutkin yleensä ovat suuntautuneet
Euroopan rajojen sisäpuolelle. Kanada oli kohtuullisen turvallinen valinta
ensimmäiseksi maahanmuuttokohteeksi, koska kulttuurierot eivät ole aivan
ylitsepääsemättömiä.
Montréalin keskusta Mont Royalin kukkulalta kuvattuna
Montréal on Kanadan toiseksi
suurin kaupunki, sen väkiluku on noin 1,6 miljoonaa. Täytyy sanoa, että
kontrasti entisen opiskelukaupunkini Savonlinnan ja Montréalin välillä on
melkoinen, mutta kaupunki ei ole kertaakaan tuntunut liian suurelta. Suurten
kerrostalojen keskeltä ei ole koskaan liian pitkä matka pienille asuinkaduille.
Maalaistytölle kaupunki ei myöskään tuntunut liian urbaanilta - tästä piti
huolta Mont Royal, Montréalin keskellä sijaitseva kukkula jossa löysi itsensä
keskellä luontoa kaupungin sydämessä.
Noora Montrealissa. Aurinkokellon ”viisari” näyttää n. klo 14.00.
Montréal kuuluu ranskankieliseen
Québecin provinssiin, joten kaupungin pääkieli on ranska. Allekirjoittanut ei
ole kyseistä kieltä juuri käyttänyt; virkailijat ja esimerkiksi kaupan kassat
käyttävät yleensä ensisijaisesti ranskaa, mutta englannilla tulee yleensä hyvin
toimeen. Täytyy sanoa, että tällainen kielikylpy on kyllä hyvin tehokas tapa
oppia uutta kieltä, kun sitä ei yksinkertaisesti pääse pakoon.
Ääneenlausumattomana ideana oli,
että emme lähde uuteen maahan etsimään suomalaista yhteisöä tukiverkostoksi.
Jos haluaa seurustella suomalaisten kanssa, silloin lienee järkevämpää pysyä
Suomessa. Ja vaikka Kanadasta suomalaisia löytyykin, on suurin osa heistä
sijoittunut englanninkielisiin kaupunkeihin, kuten esimerkiksi Torontoon.
Montréalista löytyi kuitenkin pieni mutta vireänoloinen Suomalaisyhteisö, johon
kävimme ensi kertaa tutustumassa joulumyyjäisten aikaan. Täytyy myöntää, että
vaikka kaupunkiin onkin kotiutunut, niin kahvia ja pullaa hörppiessä tuli
mukava olo, kuin olisi yhtäkkiä kotimaassa keskellä vierasta maata!
Ensimmäinen kuukausi meni
kaupunkiin tutustuessa. Kuherruskuukauden jälkeen alkoi tulla ikävä kotiin, ja
välillä teki mieli tulla "maitojunalla takaisin". Vieraassa maassa ei
ole helppoa olla ilman töitä ja ystäviä! Minulla vei noin kaksi kuukautta
löytää oikeita väyliä ja paikkoja joissa tutustua paikallisiin. Tässä
tapauksessa olen hyvin kiitollinen internetistä, sillä erilaisten foorumien
kautta olemme löytäneet mahtavia tapahtumia ja ihmisiä.
Rapsu-ystävämme, parvekkeen vakituinen vierailija
On ollut hauskaa ja myös
opettavaista tutkailla kahden kulttuurin eroavaisuuksia. Suomesta kaipaa montaa
asiaa, mutta jännittävin hetki taitaa tulla vasta sitten, kun palaamme takaisin
– miltä Kanada silloin näyttää?
Ulkomailla asuminen on ollut
sikäli hienoa, että olen oppinut ymmärtämään omaa kulttuuriani paljon
paremmin – puhumattakaan siitä, mitä vieraan kulttuurin keskellä oppii
itsestään. Tästäkin syystä suosittelen Montréalia lämpimästi asuin- tai
matkakohteeksi. Vaikka Montréalissa vietetty aika ei ollut aina helppoa, nyt
sinne kaipaa kovasti takaisin. Niin sydämellinen, eläväinen ja kaunis kaupunki
se on!
Teksti ja kuva: Noora Malkavaara
Anders Josefin Noran Matin Anna-Liisan Matin Noora
Mitä kuuluu?
Onko se pelätty hyökkäysketju?
Ovatko ne TUPUn, HUPUn ja LUPUn alter egot? Ovatko he veljenpoikia? Ei. He ovat
A. J. Europaeuksen jälkeläisiä.
Hannu Hirvensalo
Kolme pahaa aavistamatonta
sukulaispoikaa sopivat tapaamisen Espoon Otaniemen kulttuuriravintola
Cantinaan, eli Keltsuun, aurinkoiseksi tiistai-illaksi. Herrat Hirvensalo (DI),
Takala (tekn yo.) ja Rytkönen (tekn yo.) laittoivat viisaat päät yhteen Sukusanomien
nimissä. Huhu suvun nuorison pirstaloituneisuudesta ja yhdessä
tekemättömyydestä oli kiirinyt Otaniemeen asti. Mutta mitä ihmettä tapahtui
ennen sitä?
Herrat Rytkönen ja Hirvensalo
tapasivat vuotta aiemmin seminaaritapaamisessa, jossa pohjustettiin tulevan
asiantuntijaseminaarin järjestäjävastuualueita. Rytkönen huomasi Hirvensalon
vaikuttaneen tutulta, mutta uskoi sekoittaneensa hänet johonkin julkisuuden
henkilöön. Ison pyörän pyörittyä hetken uskaltautui Rytkönen kysäisemään
Hirvensalolta: "Tunnetaankos me jostain?" Holmesmaisen dialogin
seurauksena jälkien todettiin vievän mutkien kautta Sukukokouksiin, joissa
pieninä poikina potkittiin footbagia, tylsistyttiin ja kuunneltiin puuduttavia
puheita.
Poikien seminaarista
tienaama syysreissu sujui inspiroivammassa ilmapiirissä Puolan Gdanskissa ja
Varsovassa ja siinä välissä epämääräisen pitkällä junaexcursiolla. Matkalla
viini virtasi ja sushia kului, mutta yksityiskohdat jääkööt historiaan.
Rytkönen vei journalistiselle tyylilleen uskollisena ilosanoman sattumasta
kotiinsa brunssille, jossa vanhemmat riemuitsivat uutisesta. Isoveli Rytkösen
kanssa tuli puhetta myös Takalan johdolla vietetystä IE-vuodesta ja
Pykälä-Prodeko sitsien laulunjohdosta. Vanhempien liityttyä keskusteluun
selvisi, että myös Takala kuuluu Europaeuksen mafiaan. Varmennusviesti lähti
saman tien Rytköseltä Takalalle, ja kokonaiskuvan raamit loksahtivat
paikalleen.
Eelis Rytkönen
Puolan reissulla käydyt
keskustelut osoittivat Rytköselle, että Hirvensalo on Takalan serkku, ja
Rytkönen valotti oman dynastiansa serkuskavalkaadia näyttämällä
Klobutien kuvia Facebookista. Näin se pieni piiri pyörii: samaan aikaan, kun
vanhemmat sukulaiset pelkäävät sukuyhdistyksen ja sukulaisten hajaantumisen
puolesta, Europaeuksen suvun nuoremmat vesat pitävät lankoja käsissään
pääkaupunkiseudun kampuksilla niin Otaniemessä, Arkadiankadulla, Porthaniassa
kuin välillisesti Arabiassakin.
Atso Takala
Suvun yhteishenki
ei siis todellakaan ole kuolemassa, päinvastoin. Kesän terassipäivystyksistä
sovittiin jo suvun yhtenäisyyden takaamiseksi, voidaan siis puhua jopa
farmitoiminnan perustamisesta varsinaisen sukuliigan kovimpien kahinoiden
jäädessä vielä suuremman elämänkokemuksen omaavien sukulaisten huomaan.
Näitä jutussa esiintyvät sukulaiset ovat opiskelleet:
Hannu Hirvensalo Aalto/TKK Rakentamis-/kiinteistötalous
Heikki Hirvensalo Aalto/TKK Tuotantotalous
Anna Klobut Aalto/TKK Yhdyskunta- ja ympäristötekniikka
Henrik Klobut Aalto/HSE Rahoitus
Eelis Rytkönen Aalto/TKK Kiinteistötalous / IDBM
Tuomas Rytkönen Helsingin Yliopisto Oikeustiede
Atso Takala Aalto/TKK Tuotantotalous
Hannu Hirvensalo A.J. Europaeuksen Theklan Ainon Erkin Eeron Hannu
Eelis Rytkönen A.J. Europaeuksen Natalian Enokin Talven Jorman Karin Eelis
Atso Takala A.J. Europaeuksen Theklan Ainon Erkin Ainon Atso
Valokuvat tekijöiden kokoelmista.
Pirkko Maria Voipio * 21.9.1914 † 26.3.2010
Suvun vanhin, äitimme Pirkko Voipio kuoli 26.3.2010
Helsingissä 95 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt 21.9.1914 Sortavalassa.
Pirkon isoisä oli Anders Teodor
(Adde) Europaeus, A.J. Europaeuksen vanhin poika. Pirkon äiti oli Adden vanhin
tytär Selma Sofia Kristiina ja isä Karl Herman Pankakoski (entinen Hällström),
Sortavalan Seminaarin johtaja.
Pirkko kirjoitti ylioppilaaksi
Sortavalan Tyttökoulusta vuonna 1933 ja valmistui Helsingin Yliopistosta
filosofian kandidaatiksi talvisodan alla vuonna 1939. Elämäntyönsä Pirkko teki
englannin ja saksankielen opettajana. Varsinainen toiveammatti opettajan työ
hänelle ei kertomansa mukaan ollut, vaan hän olisi mieluiten löytänyt sen
kirjallisuuden piiristä esim. kirjastoalalta.
Pirkko solmi avioliiton tuolloin
Soanlahden ja Korpiselän piirin nimismiehen virassa työskennelleen Pentti J.
Voipion kanssa Tapaninpäivänä 1939 pimennetyssä Sortavalan maalaiskunnan
kappalaisen pappilassa tykkien äänten kantautuessa Sortavalaan Tolvajärven ja
Mantsinsaaren suunnilta.
Oman perheen piirissä Pirkko oli
Mummi isolla M-kirjaimella, neljän lapsen, 12 lapsenlapsen ja 12
lapsenlapsenlapsen sekä miniöiden ja uusperheiden lasten muodostaman
perhekunnan keskushahmo, jolle kaikki yhdessä ja jokainen erikseen oli rakas ja
hellän sekä arvostavan huolenpidon kohde. Hyvin läheisiä hänelle olivat myös
Antero-veljen sekä miehensä Pentin veljien ja sisaren perheet. Omien
sukujuurtensa - Hällströmien ja Europaeusten - elämäntarinoiden "kävelevä
tietoteos" hän oli aivan viime kuukausiinsa asti. Ihmisistä positiivisesti
kiinnostunut sukutarinoiden kertoja hän oli Luojan armosta.
Tunkeilematta tai utelematta hän
oli se, jolta perhekunnan kuulumiset välittyivät itse kullekin. Hänelle
kerrottiin kuulumiset ja häneltä kuultiin muitten kuulumiset. Mutta jos hänelle
oli kertonut asian, jota ei ollut tarkoitettu muitten tietoon, hän piti
salaisuudet tietonaan eikä vahingossakaan livauttanut luottamuksella uskottua
tietoa eteenpäin. Häntä varmaan pyrittiin säästämään tietämästä ihan kaikkea
lähipiirin elämän rosoa, mutta tarkalla vaistollaan hän oli paljon enemmästä
tietoinen kuin luultiinkaan. Muutama vaivihkainen kysymys, johon sai vastata
tai olla vastaamatta, osoitti Äidin ja Mummin vaiston tarkkuuden.
Pirkon omia hyvän elämän
ihanteita voi perustellusti luonnehtia kristillisiksi ja varsin sovinnaisiksi.
Silti hänen kanssaan saattoi keskustella mistä asiasta tahansa ja kertoa minkä
tahansa asian. Häneltä sai myös tukea aina kun sitä halusi. Ehkä ainoa asia,
josta hänen neljän poikansa ei hänelle kannattanut tuen saamisen toivossa puhua
oli, jos aikoi sanallakaan osoittaa harmiaan sitä läheistään kohtaan, jonka oli
itse Pirkolle miniäksi tuonut. Miniät olivat Pirkolle ystävättäriä ja tyttäriä
ja Pirkko saikin ansaitusti kokea vastalahjaksi kaikkien miniöittensä
huolenpitoa ja rakkautta viimeiseen päiväänsä asti.
Näön menettäminen yli 90 vuoden
iässä teki mielipuuhan eli lukemisen, sanaristikoiden ratkomisen ja
englantilaisten laatusarjojen seuraamisen mahdottomaksi. Näön jo heikennyttyä
hän silti vielä 92- vuotiaana luki Harry Potterit alkukielisinä teoksina
nauttien niiden brittiläisestä erikoislaadusta. Kirjallisuusharrastus jatkui
näkövammaisten äänikirjaston asiakkaana viimeiselle viikolle asti.
Pirkolla oli ehtymätön varasto
kertomuksia menetetyn kotiseudun, Sortavalan, vaiheista ja historiasta sekä
kulttuurista, aivan erityisesti henkilöhistorioista. Menetetty kotiseutu oli
Pirkolle läsnä ikään kuin edesmenneenä omaisena, jolle katetaan lautanen joka
aterialle, luontevasti ja korostamatta, mutta arjessa joka hetki mukana.
Karjalaa esittelevät kuvakirjat olivat alusta asti lasten vapaasti selattavissa
ja katsottavissa ja jäljellä ovat edelleenkin käsissä nuhruisiksi virttyneet
kuvateokset, joissa saattaa olla rasvaisia sormenjälkiä ja lasten lyijykynällä
piirtämiä tikku-ukkoja tai nimikirjainharjoitelmia. Hän ei kuulunut niihin
evakkoihin, jotka uuvuttivat lapsensa kyllästymään kaikkeen, mikä viittasikin
Karjalaan eikä toisaalta kuulunut niihin, jotka vaikenivat ja kätkivät kipeät
muistot vain omaan yksityiseen maailmaansa. Hänellä oli luonteva selitys sille,
miksi niin monet vaikenivat: "Jos oli olemassa pienikin vaara, ettei
kuulija ymmärtäisi, mistä on puhe, ei itseään suojatakseen voinut ottaa sitä riskiä
ja kipua, että tulisi väärin ymmärretyksi".
Pirkon usein toistama elämänohje
liittyi sukupolvien ketjun merkitykseen: ”Olemme kaikki lenkkejä pitkässä
sukupolvien ketjussa, halusimmepa sitä tai emme. Meidän tehtävämme on siirtää
siitä henkisestä perinnöstä eteenpäin se, mitä itse siinä pidämme parhaana ja
eniten siirtämisen arvoisena.” Tässäkin suhteessa hän eli niin kuin opetti.
Risto Voipio
Eeva Ilona Aaltio * 16.10.1916 † 20.3.2010
Piiritetyt
Välttämätöntä on vähän. Yksi.
Hänen kirkkaat kasvonsa
valonarkoihin sikiönsilmiimme
ankarina, hellinä
hahmottuvat.
Katsomme näkymättömään
väsymättömään valkeuteen,
Vapahtajaan, Jeesukseen,
ainoaan tarpeelliseen.
Sokeuden viedessä silmät
kuulemme, mikä enemmän on:
meidät itsemme vailla arvoitusta nähdään.
Pimeys, ajallinen pimeys
piirittäköön.
Valokuva: Taisto Aaltio
Piirros ja runo: Mervi Pöntinen
KUVAGALLERIA
Anders Theodor Europaeuksen lasten perheitä
Selma (Europaeus / Äyräpää) ja Herman Hällström / Pankakoski,
Pirkko ja Antero Sortavalan kodissa 1926.
Bertha Äyräpää (ent. Europaeus) luokkansa kanssa Kotkassa 1923
Aarne Äyräpään perhe: vas. Anna-Liisa, Matti, Teuvo, Anneli, Onerva, Hanna, Paavo ja
Aarne. Veikon muotokuva seinällä.
Sirkka, Jaakko ja Karin Äyräpää 1934.
Hanna ja lapset.
Hanna Äyräpää, Teuvo, Matti,
Veikko ja Paavo puutarhassa.
Arvi Äyräpään perhe. Arvi, Sirkka, Karin ja Jaakko Meilahdessa 1931.
Ella Kitusen (os Europaeus) perhe. Ella, Maija, Maunu, Elina,
Eemeli (Mortti) ja Jaakko.
Sisarukset Tuohtiilla, Antero Pankakoski 1991 ja Pirkko Voipio 1990
Anteron takan muurum päällä, Pirkko ison koven vieressä
Laatokan maisemaa matkalla Tuohtiille
Tuohtiinlahden tiluskartta