A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat 2009 nro 2 (97) ISSN 0356-0791 (Painettu)
SISÄLLYS
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry
Sukusanomat 2009 nro 2 (97)
ISSN 0356-0791 (Painettu)
Esimies:
Tuomas M. S. Lehtonen
Toimitus:
Antti Voipio,
Riitta Karasvirta
Kaija Rasilo,
Kari Rytkönen,
Kirsti Salminen
Kannen kuva: Aune Äyräpää
Takakannen kuvat:
Lääketieteen ja kirurgian tohtorin, valtioneuvos Jakob Wilhelm Europaeuksen
veljenpojalleen Anders Josef Europaeukselle 13.11.1828 joululahjaksi antama
kultainen tupakkarasia.
Lääketieteen ja kirurgian tohtori, todellinen valtioneuvos Johannes Jakob (Jean)
Europaeuksen veljelleen Anders Josef Europaeukselle antama hopeapikari, jossa
merkintä "21.Feb. 1847 Novgorod"
valokuvat Pertti Äyräpää
www.europaeus.info
SUKUKOKOUS LYCEUM-KLUBILLA 17.10.2009.
Teemana Europaeukset Venäjällä
Mukavan Aune Äyräpään taulun kuvan kera saapuneen kutsun
saattelemana saapui vanhaan tuttuun paikkaan Rauhankadulle
runsaslukuinen sukulaisjoukko. Mukana olivat kaikkien suureksi
iloksi suvun nuorin Valma Vieno Matilda Aaltonen (Riitta ja Martin
Smedsin tyttären tytär), s.28.8.2009 ja vanhin, 95 vuotta 21.9.2009
täyttänyt Pirkko Voipio.
Ensimmäiseksi päästiin nauttimaan herkullisia kahvipöydän antimia.
Tarjoilusta vastasi ansiokkaasti Riitta Smeds avustajinaan Riitta
Karasvirta, Liisi Klobut ja allekirjoittanut. Kaikkien saatua eteensä
kahvikupit aloitettiin vetämällä viralliset, jossa tästä kooste:
Puheenjohtajaksi valittiin Martin Smeds kutsuen sihteeriksi
allekirjoittaneen. Pöytäkirjantarkastajiksi valittiin Paula ja Jorma
Rytkönen. Kokous todettiin laillisesti koolle kutsutuksi ja hallitukselle
myönnettiin vastuuvapaus vuosikertomuksen ja tilintarkastuskertomuksen
lukemisen sekä tilipäätöksen vahvistamisen jälkeen. Jäsenmaksu
pidettiin ennallaan eli 10 euroa.
Esimiehen Tuomas Lehtosen luopuessa omasta tahdostaan
tehtävästään valittiin uudeksi esimieheksi yksimielisesti Riitta
Smeds. Erovuoroisista hallituksen jäsenistä omasta pyynnöstään
eroavan Riitta Karasvirran tilalle valittiin Tuomas Lehtonen. Riitta
Smedsin tilalle valittiin Kristiina Kallinen. Pertti Äyräpää ja
allekirjoittanut valittiin uudelleen.
Entiset tilintarkastajat Raili ja Risto Voipio valittiin yksimielisesti
uudelleen vuodeksi 2010. Varsinaisista tilintarkastajista
valittiin uudelleen Marjatta Äyräpää ja Matti
Äyräpään tilalle valittiin Aino Takala.
Tämän jälkeen suku hiljeni hetkeksi kunnioittamaan poisnukkuneen Matti Äyräpään muistoa seisaalleen nousten.
Vielä ennen kokouksen päätöstä Eero Hirvensalo välitti
puhelimitse saamansa terveiset Eeva Hirvensalolta
Oulusta. Allekirjoittanut välitti äitinsä Sylvi Rasilon terveiset
Kajaanista. Riitta Smeds välitti Saksasta Springestä Toivi
Valtavuon terveiset. Lisäksi allekirjoittanut lähetti jäsenille
kiertoon luettavaksi Kaarina Dehlsin perinteiset terveiset
sekä viime kokoukseen että tähän kokoukseen saapuneet.
Näiden virallisten kuvioiden jälkeen nautittiin lisää pöydän
antimia ja näiden myötä annettiin puheenvuoro Tuomas
Lehtoselle päivän aiheeseen Europaeukset Venäjällä. Kuulimme
antoisan ja kiinnostavan esitelmän, joka löytyy toisaalta
tästä lehdestä, Europaeusten vaiheista eri aikoina
itäisessä naapurissamme. Aiheesta virisi vilkas keskustelu
mm. siitä onko marsalkka Tuhatševski sukulaisemme vai ei.
Sukutapaamisemme oli jälleen kerran lämmin ja antoisa.
Näinpä jäimmekin kaipaamaan ensi vuotta ja uutta
kokousta.
Suvun nuorin Valma Aaltonen
Suvun vanhin Pirkko Voipio
Kiitokset kaikille kokouksen järjestelyyn osallistujille! Kaija Rasilo
EUROPAEUKSET VENÄJÄLLÄ
Viime vuoden alkupuoliskolla professori Matti Klinge kysäisi minulta kadulla tavatessamme, mitä tiesin
Venäjällä eläneestä Aleksandr Ivanovitš Europaeuksesta, josta Leo Tolstoi kirjoittaa sotapäiväkirjoissaan
Kaukasuksella 1850-luvulla. Tolstoi kertoo tutustuneensa ”Europaeukseen joka kiinnostaa minua kovin”. En
osannut heti vastata, mutta muistaakseni kerroin Europaeuksen veljesten Aleksandr ja Pavel Ivanovitšin
osallisuudesta Petraševskin salaliittoon yhdessä Feodor Dostojevskin kanssa vuonna 1849. Sivusimme
keskustelussa myös Europaeusten mahdollista sukulaisuutta kuuluisaan punamarsalkkaan, Neuvostoliiton
panssarivoimien kehittäjään ja Stalinin vainoissa henkensä menettäneeseen Mihail Tuhatševskiin. Klinge
käsittelee Europaeuksia, Tolstoita ja Tuhatševskia ohimennen kirjassaan Nainen parvekkeella.
Päiväkirjastani 2007-2008 (Helsinki: Otava 2008, s. 265-267).
Asia jäi vaivaamaan minua. Olin kyllä lukenut Pauli Kurkisen artikkelin ”Petrasevskin tapaus, Suomi ja
Europaeukset” (teoksessa D. E. D. Europaeus, suurmies vai kummajainen, toim. Matti Kuusi, Senni Timonen
ja Pekka Laaksonen, Kalevalaseuran vuosikirja 67, Helsinki: SKS 1988, s. 88-95) ja muistin hämärästi
sukusanomissakin olleen setäni Sven Lalanderin artikkelin Europaeus-suvun jäsenistä Venäjällä. Etsin
jälkimmäisen kirjoituksen käsiini äitini avulla. Sven Lalander oli perehtynyt Nicolas Ikonnikovin teokseen La
Noblesse de Russie (Paris 1961), jonka perusteella hän osoitti, että Europaeusten ja Tuhatševskien välillä oli
avioliitto, mutta marsalkka Tuhatševski polveutui kuitenkin eri haarasta. Sven Lalanderin kirjoitus on julkaistu
sukusanomien numerossa 2002/1 (83), s 6-7.
Minua alkoi kiinnostaa Vanhassa Suomessa ja sitten Suomen suuriruhtikunnassa vaikuttaneen suvun
historia. Näyttää siltä, että 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuoliskolla suvun jäsenet pyrkivät määrätietoisesti
eteenpäin yhteiskunnan portailla: monessa sukupolvessa ja monessa sukuhaarassa tämä merkitsi
hakeutumista Venäjälle luterilaisen kirkon ja koulujen tai Venäjän armeijan tai virkakoneiston palvelukseen.
Toiset taas suuntautuivat Parikkalaan ja Savitaipaleelle ja muualle lähiseudun seurakuntiin kappalaisiksi ja
kirkkoherroiksi. Meidän esi-isämme Anders Josef Europaeus oli jossain määrin poikkeus sukulaisiinsa
verrattuna, koska hänen uransa johti Porvoon kimnaasin ja Turun akatemian kautta Liperin rovastiksi,
tammikuun valiokunnan jäseneksi ja näin vaikuttajaksi Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Venäjä näyttää kuitenkin tarjonneen paljon useammalla suvun jäsenelle poikkeuksellisia uramahdollisuuksia.
On hyvä muistaa, että Kannaksen ja Laatokan Karjala olivat lähes koko 1700-luvun jo osa Venäjää, joten ei
ole mikään ihme, että Ruotsiin kuulunut Suomi ja siitä vuosina 1808-09 ja 1812 muodostettu Suomeen
suuriruhtinaskunta ei tarjonnut useinkaan kovin kummoisia etenemismahdollisuuksia.
Europaeus -suvun alkuperä katoaa 1600-1700-luvun taitteen melskeisten vuosien lähteiden mukana. Otan
tässä lähtökohdaksi oletettavasti 1669-1746 eläneen Parikkalan kappalaisen Matias Europaeuksen, jonka
jälkeläisistä me polveudumme ja johon palautuvat myös tässä artikkelissa esiintyvät Europaeus-suvun
jäsenet. Parikkala kuuluu siihen nyky-Suomen osaan, joka on kuulunut Ruotsiin vain lyhyen runsaan sadan
vuoden ajan Stolbovan rauhasta vuonna 1617 Uudenkaupungin rauhaan 1721. Kun seutu palasi osaksi
Venäjää Suuren Pohjan sodan päätteeksi, se ei samalla tavalla irronnut jo keskiajalla muodostuneesta
valtakuntayhteydestä kuten vaikkapa Viipurin kaupunki ja muut Karjalan Kannaksen pitäjät.
Toisaalta on muistettava, että 1700-luvulla käsitykset valtakunnista kielellis-kulttuurisesti eheinä
kokonaisuuksina oli outo, ja vasta vuosisadan lopulla ja oikeastaan laajemmin 1800-luvulla idea kielen ja
kansakunnan kiinteästä yhteydestä vahvistui ja muodostui sellaiseksi kuin me sen tunnemme. Itämeren
alueella ei yksikään valtakunta muodostanut 1700-luvulla eheää kansallista kokonaisuutta. Ruotsin
valtakuntaan kuului ruotsinkielisen väestön lisäksi, saksankielisiä, tanskankielisiä (vaikka heihin kohdistui
suoraviivaista ruotsalaistamispyrkimystä toisin kuin muihin kieliryhmiin), suomenkielisiä, inkerikkoja,
saamelaisia, virolaisia jne. Tanskan kruunun alaisuudessa oli norjalaisia, inuiteja ja saksalaisia. Pohjois-
Saksan valtiot, ennen kaikkea mahtiaan kasvattanut Preussi oli saanut nimensä ei-saksalaiselta väestöltä ja
sen alueella asui saksalaisten lisäksi mm. sorbeja, preussilaisia ja puolalaisia. Venäjän keisarikunta oli
lähtökohtaisesti monikansallinen eri kielten, uskontojen ja etnisten ryhmien sekoitus. Pietari Suuren
valloitukset tekivät siitä myös itämerellisen suurvallan, jonka alaisuudessa oli saksalaisia, ruotsalaisia,
virolaisia, latvialaisia, suomalaisia, inkerikkoja, karjalaisia, juutalaisia ja lukuisia turkkilaisperäisiä ryhmiä.
Itse asiassa etniset ryhmän, kielen, uskonnon ja ”kansallisuuden” käsitteet ovat monimutkainen vyyhti, josta
tutkimuksessa käydään vilkasta keskustelua. Ennen kaikkea ”kansallisuus” on Napoleonin sotien jälkeisen
nationalistisen ideologian luomus, joka sitten vahvistui eurooppalaisten kansallisvaltioiden ja modernisaation
myötä.
Tämä siis taustaksi, jotta asettaisimme 1700- ja 1800-luvulla toimineet sukulaisemme oikeaan historialliseen
yhteyteensä. 1700-luvulla Matias Europaeus ja hänen jälkeläisensä suorittivat merkittävän sosiaalisen
nousun, joka oli mahdollista koska poliittiset ja yhteiskunnalliset murrokset olivat yhtäkkiä avanneet
uudenlaisia koulutusmahdollisuuksia ja koulutetuille papeille, lääkäreille, upseereille ja muille virkamiehille oli
kysyntää niin Ruotsin kuin Venäjän valtakunnassakin. Me tiedämme aika vähän heidän kielestään:
kirkonkirjat ovat ruotsiksi, mutta ainakin papiston piti osasta maarahvaan kieltä eli suomea. Koulunsa he ovat
käyneet ruotsiksi ja saksaksi – ja tietysti oppineet latinaa ja kreikkaa (kuten minulle päätynyt Matias
Europaeuksen poikien ja pojanpoikien koulukäytössä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa kulunut latinan ja
kreikankielinen Uusi testamentti osoittaa). On ilmeistä, että myös venäjä ja ranska kuuluivat varhain ainakin
joidenkin suvun jäsenten kielelliseen repertuaariin. Monipuolinen kielitaito oli välttämätöntä, jos halusi edetä
monikulttuurisessa (jos tällaista nyky-yhteiskuntaa kuvaavaa termiä voi käyttää) Venäjän valtakunnassa.
Jakob Wilhem Europaeus
A.J. Europaeuksen setä, syntyi Parikkalassa 29.12.1755. Kävi Viipurin
katedraalikoulua 1766 – 1770 ja Pietarin kirurgista koulua 1770.
Lääketieteen tohtori Jenassa. Kirurgi Venäjän laivastossa 1778. Kirurgi
Mokšanin kaupungissa Penzan kuvernementissa 1785. Saratovin
lääkintöhallituksen operatööri. Kuoli 1837.
Keskiajalta 1600-luvun loppuun Itämeri oli kaupallisesti saksankielinen alue. Sen tärkeitä keskuksia olivat
Lyypekki, Gdansk eli Danzig, Riika, Tallinna eli Rääveli, Turku, Tukholma ja Kööpenhamina. Tukholma ja
Kööpenhamina olivat ohittaneet vanhat ennen niin mahtavat hansakaupungit uuden ajan
territoriaaliruhtinaskuntien keskuksina. Kuninkaanvallan ja pääkaupungin symbioosi teki niistä uudenlaisia
keskuksia. Ruotsin itäiset osat Laatokan ja Kannaksen Karjalassa olivat etäällä kaikista merkittävistä
kaupallisista ja kulttuurisista keskuksista, vaikka Viipurin kautta kulkenut tervakauppa toi aineellista hyvää
tähänkin valtakunnan kolkkaan.
Näyttämö muuttui olennaisesti vuonna 1703, kun keskellä Suurta Pohjan sotaa Pietari Suuri antoi käskyn
perustaa Nevan jokisuulle uusi kaupunki Sankt Petersburg eli Pietari. Paikallahan oli vähäpätöinen
ruotsalainen linnoitus Nyenskans (Nevanlinna) ja jonkinlainen kaupunki sen ympärillä. Voi liioittelematta
sanoa, että Pietarin perustaminen, pääkaupunkiasema ja nopea kasvu muuttivat kertaheitolla Itämeren
alueen geopolitiikan ehdot ja kaupallis-kulttuuriset verkostot. Suomen historiaa ei oikeastaan voi ymmärtää
lainkaan ilman Pietarin vaikutuksia niin arkiseen todellisuuteen kuin suurpolitiikkaan. Erityisen syvällinen
Pietarin vaikutus oli Itä-Suomeen – sekä siihen osaan, joka Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 jäi
osaksi Ruotsia, ja tietysti rauhassa muodostettuun Viipurin kuvernementtiin, josta 1800-luvulla ryhdyttiin
käyttämään nimitystä Vanha Suomi erotuksena sittemmin Venäjään liitetystä Uudesta Suomesta. Kuten jo
mainitsin Uudenkaupungin rauha päätti mm. suhteellisen lyhyeksi jääneen jakson Parikkalan historiassa
osana Ruotsia.
Sukutauluja tutkimalla näkee vaivattomasti, että Europaeukset osasivat käyttää uutta historiallista tilannetta
hyväkseen, sillä he etenivät niin paikallisissa luterilaisen kirkon viroissa kuin Venäjän imperiumin
hierarkioissa. On muistettava, että 1700-luvulla he lähtivät ulkomaille opiskelemaan, kun he sukupolvesta
toiseen etenivät Venäjään kuuluneiden Lappeenrannan tai Viipurin kouluista Ruotsin puolelle Porvoon
kimnaasiin ja Turun yliopistoon. Kirkollisestihan Viipurin kuvernementin luterilaiset seurakunnat kuuluivat
Viipurin rovastikuntaan, mutta joskus myös Turun piispa vihki pappeja alueen virkoihin. Kirkollisen uran
kannalta oli siis välttämätöntä opiskella ulkomailla Ruotsissa. Kotimaassaan Venäjällä heillä aukeni sitten
muita mahdollisuuksia: virkaura lääkärinä, pappina ja upseerina veti Europaeuksia laajalle Venäjän maalle
keisarin palvelukseen.
Pikkuserkkuni Antti Voipio lähetti minulle ystävällisesti otteen Bergholmin sukukirjasta. Sen tietojen pohjalta
muodostuu kuva varsin vilkkaasta hakeutumisesta Venäjälle. Edellä mainitun suunnilleen vuosina 1669-1746
(?) elänyttä Parikkalan kappalaisen (1724-36) Matias Europaeuksen pojanpojista useat hakeutuivat Viipurin
kuvernementin ulkopuolelle muihin Venäjän osiin. Parikkalan kirkkoherran Matias Reinholdin (1716-1807)
pojan Johan Adolfin (1748-1802) peräti ruhtinas Potemkin asetti Ukrainassa sijainneen Gammelsvenskbyn
papiksi, josta hän aikanaan palasi Kurkijoen sijaiskirkkoherraksi. Hänen veljensä Jakob Vilhelm (1755-1837)
valitsi lääkärinammatin ja eteni valtioneuvokseksi; veljeksistä myös Karl Gustav ryhtyi lääkäriksi ja hakeutui
Venäjälle ja Abraham Fredrik (s. 1766) toimi Saratovissa haavurina ja kääntyi ortodoksiksi ja heidän
sisarensa Sofia Aurora (s. 1770) avioitui venäläisen vänrikin Ivan Kondratievin kanssa. Heidän
serkusparvessaan toistui sama suunta: Uudenkirkon kirkkoherran Jakob Johanin (k. 1758) lapsista kaksi
poikaa hakeutui lääkärinammattiin Venäjälle ja yksi tytär toimi Pietarissa opettajana.
Seuraavassa sukupolvessa suuntaus jatkui yhtä määrätietoisena. Käyttämäni lähteet ovat jossain määrin
epätäydellisiä ja on vaikea sanoa, kuinka moni Venäjälle lähtijä perusti siellä perheen ja minne heidän
jälkeläistensä tiet veivät.
Kuvaukseni saattaa olla nyt hiukan vaikeasti seurattava, mutta olennaista ei ehkä ole niinkään kunkin
sukulinjan tarkka erottaminen, vaan yksinkertaisesti se tosiseikka, että Europaeusten keskuudessa oli
vakiintunut toimintamalli hakeutua Venäjälle. Sukulaiset olivat todennäköisesti tietoisia toisistaan ja heidän
ratkaisuistaan. Oli siis olemassa malli, mitä toteuttaa ja erilaisten hajatietojen pohjalta tiedämme, että eri
haarat myös pitivät yhteyttä keskenään.
Ukrainassa ruotsalaisten pappina toimineen Johan Adolfin lapsista tytär Amalia Lovisa (s. 1784) meni
toiseen avioliittoon valtioneuvos Anton Ivanovitš Rydzevskin kanssa ja hänen veljensä Johan Fredrik (17861831)
päätyi Venäjälle everstiksi – ja lienee ikänsä puolesta osallistunut Napoleonin sotiin ja voimme vain
arvailla, onko hän sotinut myös Suomen sodassa 1808-09 ruotsalaisia ja mm. serkkunsa Anders Josefin
tulevaa appea majuri Anders Vilhelm Boijea vastaan. Hän avioitui kenraalintyttären Anastasia Olsufjevin
kanssa. Tästä avioliitosta syntyneet pojat Aleksandr Ivanovitš (1826-1886) ja
Pavel Ivanovitš (1829-1872) olivat alussa mainitsemiani Petraševskin
salaliittolaisia, jotka olivat saaneet innoituksensa ranskalaisen Charles
Fourierin utopistisesta sosialismista ja jotka ajoivat zapadnikien mukana
maaorjuuden lakkauttamista, elinkeinovapautta, sensuurin poistamista ja
tasavaltaista hallitusmuotoa. Veljeksistä Pavel pantiin tarkkailuun, mutta
Aleksandr tuomittiin kuolemaan mutta armahdettiin ja karkotettiin Vjatkaan,
koska oli järjestänyt 7.4.1849 Fourierin kunniaksi päivälliset. Tämä entinen
kollegiasihteeri armahdettiin ja määrättiin palvelemaan armeijassa
Kaukasuksella, jossa hän 1856 yleni vänrikiksi – ja seurusteli Leo Tolstoin
kanssa ja onnistui tekemään tähän vaikutuksen.
Kaavio 1
A.J. Europaeuksen perhe ja Venäjälle siirtyneitä lähisukulaisia sukulaiskaaviona
(Bergholmin sukukirjan mukaan>
Elisabeth Iljlsna Telesev
Johan Jakob (Jean) Europaeus
A.J. Europaeuksen vanhempi veli Johan Jakob (Jean) syntyi 22.8.1795.
Ylioppilas Turussa 1814. Siirtyi Moskovan yliopistoon. Novgorodin sotaväen-sairashuoneen
ylilääkäri. Todellinen valtioneuvos. Asui vuodesta 1863 tyttärensä Marian omistamalla
Pokrovskin tilalla Tverin läänissä ja kuoli siellä 27.3.1875.
Kaavio 2 A.J. Europaeuksen veljen, Jean Europaeuksen perhe
(Bergholmin sukukirjan mukaan)
Tuhatsevskien sukulaisuus Europaeuksiin Sven Lalanderin selvityksen mukaan.
Kaaviosta selviää, että marsalkka Mihail Tuhatsevski ei ole Europaeusten jälkeläinen
Tiedossamme on, että veljekset Aleksandr ja Pavel saivat sitten tukea ja
perinnön isosedältään Jakob Vilhelmiltä, joka myös piti yhteyttä toiseen
veljeensä Kuolemajärven ja Parikkalan kappalaiseen Isak Emanueliin (17681840)
ja tämän poikaan Anders Josef Europaeukseen, jonka serkun pojat siis
olivat mainittuja salaliittolaisia.
Meidän esi-isämme Isak Emanuelin haarasta Anders Josefin vanhempi veli Johan Jakob (Jean) (1795-1875)
teki huikean uran lääkärinä ja kohotettiin todellisen valtioneuvoksen arvoon. Hän opiskeli Turussa, jonne hän
kirjoittautui 1814 ja siirtyi sitten Moskovan yliopistoon. Johan Jakob avioitui vuonna 1830 Elisabet Iljinitšna
Teleševin kanssa. Hänestä tuli Novgorodin sotaväen-sairashuoneen ylilääkäri. Otettuaan virastaan eron
vuonna 1863 hän asui leskityttärensä Marian omistamalla Pokrovskin tilalla Tverin läänissä. k. siellä 27/3
1875.
Johan Jakob Europaeuksen tytär Anna avioitui Tolstoin ystävän henkivartioston tykistön upseerin Pjotr
Bješentsevin, Alexandra taas ulaaniupseeri Nikolai Whiten ja Emilia Mihail Tuhatševskin kanssa. Pojat Jakov
(Jakob) ja Ivan (Johan) palvelivat upseereina ja jälkimmäisellä oli tytär Maria ja pojat Nikolai ja Sergei. On
siis hyvin mahdollista, että Europaeus-suku elää vielä Venäjällä eikä ole poissuljettua, että nimikin jatkuu
jossain muodossa. On myös muistettava, että Anders Josefin sisar Alexandra Emilia avioitui Venäjälle (s.
11.3.1809, k. leskenä 18.2.1889. Puoliso: 24.6.1835) valtioneuvos Magnus von Dohrdetin kanssa ja eli
Pietarissa (s. 9.10.1808, k. 7.7.1862).
Esi-isällämme Ander Josef Europaeuksella (1797-1870) oli eri sukupolvissa ainakin toistakymmentä
sukulaista pysyvästi Venäjällä. Hän piti tiiviisti yhteyttä ainakin vanhempaan veljeensä Johan Jakobiin.
Minulle on kerrottu, että Anders Josefin lapsenlapsista jotkut olisivat 1900-luvun alkuvuosina leikillään tai
tosissaan olleet huolissaan, että Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi asetettaisiin Bobrikoffin
jälkeen joku Europaeus -niminen upseeri. Näin kai olisi ainakin teoriassa voinut käydäkin. Suvun piirissä
jatkui sitkeänä käsitys, että Anders Josefin Mihail Tuhatševskin kanssa avioituneesta veljentyttärestä
Emiliasta oli polveutunut kuuluista puna-armeijan marsalkka, mutta Tuhatševskeilla sukupolvesta ja –
haarasta toiseen siirtynyt sama etunimi on johtanut harhaan – jopa niin, että Jorma Rytkösen antaman
tiedon mukaan asia mainitaan 1970-luvulla ilmestyneissä tietosanakirjoissa.
Joka tapauksessa on ehkä hyvä kerrata, minkälainen oli Anders Josef Europaeuksen Venäjällä vaikuttanut
sukuverkosto. Hänen sedistään Venäjällä oli toiminut Ukrainan Gammelsvenskbyn pappi Johan Adolf ja
sinne asettuivat pysyvästi valtioneuvos ja lääkäri Jakob Vilhelm ja ortodoksiksi kääntynyt esikuntahaavuri
Abraham Fredrik. Täti Sofia Aurora avioitui venäläisen upseerin kanssa. Sisaruksista Venäjälle päätyivät
todellinen valtioneuvos Johan Jakob ja sisar Alexandra Emilia. Venäjällä asuneita serkkuja olivat ainakin
Johan Adolfin lapset Amalia Sofia ja eversti Johan Fredrik sekä Uudenkirkon kappalaisen Jakob Johanin
lapset Jakob Reinhold, Maria Kristina ja Sven Vilhelm. Edellisten veljen Savitaipaleen kappalaisen Peter
Adolfin lapsista (ja maineikkaan D. E. D. Europaeuksen sisaruksista) Venäjälle asettuivat Katarina Charlotta,
Peter Adolf, Nils Vilhelm ja Ulrika Sofia. He asettuivat yhteiskunnallisesti erilaisiin asemiin. Kaikille tie
Venäjälle on näyttänyt olevan ainakin jossakin määrin nousujohtoinen. Osa kohosi sosiaalisessa asteikossa
huomattavasti – ja he näyttävät myös pitäneen yhteyttä sukulaisiinsa kirjeiden, lahjojen ja testamenttien
välityksellä.
Tuomas M. S. Lehtonen
Adden Ellan Elinan Tuomas
Kohti Talvisotaa Äitini Sylvi ja isäni Osmo Rasilon kertomaa
Koulut alkoivat tuolloin syyskuun alussa, joten
kesälaitumilta lähdettiin kaupunkiin vasta elosyyskuun
taitteessa. Tällöin lähti myös
Hirvensalon perhe Liperistä Rotilasta käyden
matkalla siinä aika lähellä Kotisaari-huvilassa
pikaisesti tervehtimässä äitini tädin Helmi
Winterin tytärpuolta Toini Sainiota perheineen.
Äitini mieleen syöpyi voimakkaasti Toini Sainion
hyvin huolestunut ilme tämän kertoessa Hitlerin
hyökänneen Puolaan. 17-vuotiaan oppikoulun
VII-luokalla (nykyisin lukion II-luokka) menevälle
tytölle se ei kuitenkaan merkinnyt vielä vakavaa
sodan uhkaa omassa maassa.
Sylvi os. Hirvensalo ja Osmo Rasilo
10.10.1939 tapahtumat tempaisivat vakavasti
koululaisetkin mukaan. Sillä YH = Ylimääräisten
kertausharjoitusten alkaessa koko koulu loppui, Sylvi os. Hirvensalo ja Osmo Rasilo
koska rakennus otettiin sotilasmajoitukseen.
Tytöt siis äitinikin ilmoittautui suojeluskuntaan Lotta-koulutukseen ja -tehtäviin ja pojat muihin tehtäviin mm.
sirpalesuojia kaivamaan. Ylimmät eli VII- ja VIII-luokat alkoivat kuitenkin uudestaan ns. pienteollisuustalossa
15.11. Tällöin äitini jännitti esitelmäänsä, mutta pitämättä se jäi. Vielä 30.11. yläkoululaiset menivät aamulla
opinahjoonsa. Tieto Talvisodan syttymisestä tuli kuitenkin kesken päivän. Lehtori Lauri Lounela kirjoitti n. klo
10.30 merkinnän päiväkirjaan: Tytöt Lotta-tehtävissä, pojat sirpalesuojia kaivamassa. Äitini tunsi mielensä
sopukoissa salaa ”kiitollisuutta” sodalle, joka esti häneltä esitelmän pidon.
Äiti kertoi myös luokkatoverinsa Ilona Lehtisen kertoneen sen, miten Kajaanin Lyseon rehtori Felix Ahonen
sai tietää Talvisodan syttyneen. Kun Lehtinen oli hänelle sen kertonut, ei rehtori ollut uskonut tätä. Mutta
tyttö kuitenkin jatkoi sanoen, että jos rehtori katsoo kirjaston katolle, niin huomaa ilmatorjuntakonekiväärin
olevan miehitetyn. Se oli varma merkki sodan syttymisestä, koska harjoituksissa se ei ollut koskaan
miehitetty. Rehtori Ahonen vakavoitui, sillä hänen oli pakko uskoa.
Kun isäni lähti Kajaanista junalla toisella vuosikurssille Teknilliseen korkeakouluun Helsinkiin
maanmittauspuolelle opiskelemaan, niin häntä saattava konduktööri isä Kusti Rasilo oli pojalleen sanonut,
ettei sinne kannata lähteä, sillä sota siitä tulee. Mutta nuorukaisen mieli paloi opiskelemaan, eikä hän
muutoinkaan osannut uskoa isänsä sanoja todeksi.
Ylimääräisiin kertausharjoituksiin asti hän opiskeli Helsingissä ja asui Siiri Siiralan puulakissa, jossa asui
myös kouluajan luokkatoveri ja paras kaveri Pentti Hirvensalo.
Kutsu Ylimääräisiin kertausharjoituksiin saapui kummallekin nuorelle miehelle yhtä aikaa postitse Siiralan
puulakiin. Vielä samana päivänä oli molempien lähdettävä Kajaaniin ja ilmoittauduttava siellä Kajaanin
sotilaspiirin esikuntaan. Isäni kävi vielä Pentti Hirvensalon kanssa eräässä asekaupassa, josta viime mainittu
osti itselleen pistoolin, Mauserin.
Illalla n. klo 21.00 isä ja Pentti Hirvensalo lähtivät Kajaaniin täpötäydessä yöjunassa, josta ei löytynyt mitään
muuta istumapaikkaa kuin omat matkalaukut. Matkalla asemalle isä huomasi ihmisjoukon Aleksis Kiven
patsaalla. Kyseessä oli kunnianosoitus. Tästä hän tiesi kyseessä olleen A. Kiven päivän.
Aamulla Kajaanissa nuorukaiset ilmoittautuivat määräysten mukaisesti Kajaanin sotilaspiirin esikunnassa.
Itsenäisyyspäivän maissa alkoi isäni matka kohti Kuhmon rintamaa ja tuntematonta.
Äitini määrättiin Kajaanin Lottiin parin upseerin ja lottien hoitamaan päivystykseen ilmavalvontaaluekeskukseen
(IVAK).
Kaija Rasilo
Theklan Ainon Sylvin Kaija
Talvisodan Joulukirje
Vänrikki Antero Pankakosken kirje Mökerikön linnakesaaresta kotiväelle Sortavalaan.
Joulupäivän iltana 1939
Hyvä kotiväki!
Suuret kiitokset joululahjapaketista, joka tuli perille hyvin sopivaan aikaan, aatonaattoiltana. Olipa siinä
monenlaista hyvää. Tortut, kahvi ja juustopaketti ovat ”kolhoosin” eli sotaperheemme käytössä, kynttilät
menivät kasarmin puolelle joulukuusiin, ja muu tavara, tupakat ja makeat, käytetään vähitellen yhteisesti
täällä upseerituvassa, Niinkuin muittenkin saamat joululähetykset.
Antero, Liisa, Matti ja Pekka Pankakoski 1943
Minunhan piti kertoa linnakkeen joulunvietosta,
– aatonaattona täällä oltiin vähän
synkällä mielellä, kun pitkän aikaa oli
vallinnut sellaiset pohjoistuulet, ettei moottoreita
voitu lähettää ulos eikä laivatkaan
hirvinneet lähteä liikkeelle. Olimme olleet jo
miltei viikon ilman postia – täältäkään eivät
joulukirjeet päässeet liikkeelle -, ja kaikki
odotetut joulupaketit ja joulumuona olivat
vielä tulematta. Suureksi iloksemme tuuli
tyyntyi aatonaattoiltana, niin että myöhään
illalla tuli yksi laiva ja varhain aattoaamuna
toinen. Kyllä oli valtava se joulupostin ja –
pakettien määrä, mikä niissä tuli. Siinä oli
yksityisille miehille kotoa lähetettyjä
paketteja, oli sotilaskodille jaettavaksi
lähetettyjä, oli eri kylien lottien oman kylänsä
pojille tarkoitettuja yhteislähetyksiä – eräs
tällainen oli mm. iso pytyllinen puolukkahilloa!
Kyllä meistä liikuttavan hyvää huolta
pidetään. Epäilen hieman, että Molotohvin
miehet eivät liene saaneet aivan yhtä
paljon joululahjoja.
Aattopäivä olikin sitten sellainen, että saattoi viettää aivan rauhanaikaista joulua. Tuuli oli niin hiljentynyt, että
moottorimmekin pääsivät liikkeelle, ja ne toivat – tietenkin muiden matkojensa yhteydessä – joulukuusia
naapurisaaresta. Täällä kasvaa nimittäin vain 2 kuusta, joista toiselta puuttuu latvaosa kokonaan, ja sitä
ainoata kuusen näköistä ei raaskittu ottaa. Kuusia tulikin niin paljon, että jokainen tupa sai omansa;
upseeritupa lienee ainoa, johon niitä ei riittänyt, mutta tässä viereisessä huoneessa, puhelinkeskuksessa, on
keskuspojilla oma pikkukuusensa. Tilanahtauden takia kuuset riippuvat katosta, mutta jotain eroa sitä
sentään täytyy olla rauhanaikaan verrattuna. Sotilaskoti oli toimittanut kynttilöitä ja koristeita, niin että kuuset
muuten olivat kaikinpuolin oikean joulukuusen näköisiä.
Jouluruokakin oli odottamattoman rauhanaikaista. Oli päivälliseksi kinkkua ja riisipuuroa, ja illalla kahvia ja
piparkakkuja. Tänäänkin oli ylimääräinen kahvi, ja huomenna Tapanina, tarjoaa sotilaskoti ilmaiset kahvit.
Illaksi oli kasarmiin järjestetty joulujuhla. Arvasimme, että radion joulukirkkoa ei kuuluisi, ja sentakia
järjestimme aattoillaksi jumalanpalveluksen tapaisen. Sekakuoromme oli harjoitellut eräitä lauluja tilaisuutta
varten: ”Juhla on rauhainen lähestynyt”, ”Maa on niin kaunis” ym. Veisattiin jouluvirsiä, ja eräs miehistä luki
jouluevankeliumin. Ja ”valistusupseerin” viranhaltijana minä jouduin pitämään saarnan, tai paremminkin
puheen. Oli se vähän arka tehtävä, kun minä olen niitä asioita niin vähän ajatellut, mutta mietin monta päivää
ja puhuin sitten niinkuin minä asioista ajattelin, lieneekö sitten ollut oikeata vaiko väärää raamatun tulkintaa.
Pistän tähän kuoreen puheeni konseptit. Toivoisin, että äiti, joka ymmärtää näitä asioita paremmin, lukisi ne
ja kirjoittaisi, olenko minä tulkinnut tekstiä oikein vai olenko soveltanut maallisiin kysymyksiin asioita, jotka
ovatkin puhtaasti henkistä laatua.
Terveiset kaikille. Antero
Mökerikön linnakesaaren satama
Kirjeen liite
Jouluaattona 1939, Mökerikössä, puhe miehistön jouluaattojuhlassa
Keskellä sotaa, tykkien jylistessä taivaanrannalla ja vartiomiesten saaremme rannoilla tähyillessä
vihollislentäjäin tai –laivojen ilmaantumista, olemme hetkeksi hiljentyneet kuulemaan rauhan sanomaa
lähes kahden vuosituhannen takaa, suurinta rauhansanomaa, mitä ihmiskunnalle koskaan on annettu.
Vaikeata ahdingon aikaa vieraan valtakunnan sorron alla elävä kansa sai silloin vastaanottaa
sanoman: ”teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja” Ja hänen nimensä kuuluu, lauletaan tutussa,
joulukirkossa kuulemassamme messussa: ”ihmeellinen neuvonantaja, väkevä Jumala, iankaikkinen
isä, rauhan ruhtinas.”
Rauha on tämän tapahtuman muistojuhlan, joulun, tunnus, ”rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto”.
Rauhan ja rakkauden, armon ja lempeyden, hyvyyden ja kärsivällisyyden julistajana olemme oppineet
tuntemaan sen Vapahtajan, jonka syntymäjuhlana joulua vietämme.
Hyväksyykö tämä Vapahtaja tämänvuotisen joulumme?
Jeesus puhui kerran häntä kuulemaan kokoontuneelle kansalle: Luuletteko, että minä olen tullut
tuomaan maan päälle rauhaa? Ei, sanon minä, vaan riitaa ja eripuraisuutta”. –”Tulta minä olen tullut
heittämään maan päälle, ja kuinka minä toivoisinkaan, että se jo olisi syttynyt”.
Jeesus, rauhan ja rakkauden julistaja, sanoi nämä sanat tietoisena siitä, mikä seuraus hänen työllään
tulisi maailmassa olemaan. Hän julisti rauhaa, mutta tiesi tällä julistuksellaan tuovansa maailmaan
taistelun. Hän tuli kirkastamaan ihmisille eroa hyvän ja pahan, totuuden ja valheen, valon ja pimeyden
välillä. Hän asetti valittavaksi kaksi vaihtoehtoa: seurata häntä tai jättää seuraamatta. Hänen
julistuksensa oli siten taistelukutsu ihmiskunnalle. Ja hän näki edessään sen seuraukset: ”Kansat
nousevat kansaa vastaan ja valtakunnat valtakuntaa vastaan”, hän totesi, puhuessaan tästä kerran
opetuslapsilleen. Hän aavisti ne koettelemukset, jotka tulivat olemaan edessä niillä, jotka olivat häntä
lähteneet seuraamaan. Mutta rohkaisuksi heille hän sanoi: ”Kestäväisyydellänne te voitatte
omaksenne elämän”.
Se taistelu, jonka Jeesus kaksi vuosituhatta sitten toi maailmaan, on yhä käynnissä. Valheen, vääryyden
ja väkivallan pimeät voimat ovat yhä toimimassa, ei ainoastaan salassa, vaan voimakkaina
hyökkääjinä.
Se taistelu, jota kansamme parhaillaan käy, on taistelua näitä voimia vastaan ja niiden arvojen
puolesta, joita Kristus edustaa. Tuskinpa olemme täällä aina jaksaneet täysin käsittää, kuinka suurelle
asialle me oikeastaan olemme lähteneet; tuskinpa olemme joka hetki jaksaneet toimia tämän tehtävän
meille asettaman vastuun mukaisesti. Ottakaamme sentakia tämän joulun joulusanoma vastaan
Kristuksen taistelusanomana. Kirkastakoon se meille sen tehtävän korkeuden, jota olemme täällä
suorittamassa, antakoon se meille sen velvoituksen ja vastuun tunnun, jota tämän tehtävän
suorittaminen meiltä edellyttää. Antakoon se meille voimaa ja kestävyyttä tässä taistelussa.
Kestävyydellämme – niin on meille luvattu – me voitamme omaksemme elämän. Kristuksen
taistelusanoma on silloin meille myös tulevan rauhan joulusanoma.
Äidin vastaus:
Sortavala 29.12.1939
Rakas Antero! Sydämellinen kiitos tervetulleesta kirjeestäsi, jonka saimme tänään. Ja kiiruhdan heti
ensimmäiseksi sanomaan, että Sinun joulupuheesi oli paras joululahjani – ehkä paras, mitä olen koskaan
saanut. Sen mukaan kun minä ymmärrän, olet siinä tavannut asian ytimen, sillä kristinusko on sisimmältä
olemukseltaan taistelua. Tämä seikka pyrkii varsinkin rauhallisina aikoina peittymään sen vetistetyn
sentimentaalisuuden alle, mitä usein meihin kristittyihin pyrkii takertumaan. Mutta kyllä ”kilvoittelija”–sana on
tuttu kaidan tien kulkijoille ja taistelusta puhutaan paljon pyhässä sanassa. Ja käytetäänhän Kristuksesta
vertauskuvaa Juudan leijona, joka voittaa.
Suomen nuoriso on nyt katsottu arvolliseksi kulkemaan Kristuksen asioilla maailmassa. Sen korkeampaa
tehtävää ei koskaan voi saada. Olen niin sanomattoman iloinen, että olet siitä tietoinen. Jumala siunatkoon
Sinua ja teitä kaikkia. Hän on teissä hyvän työnsä alkanut ja Hän kyllä vie sen perille. Sydämelliset terveiset.
Äiti (Selma Europaeus-Äyräpää-Hällström-Pankakoski)
Isäni Antero Pankakoski lähti ylimääräisiin harjoituksiin 9.10.1939 Lahdenpohjasta Valamoon ja sieltä
Mökerikön linnakesaareen ja toimi siellä ”pikkupatterin” päällikkönä yhtäjaksoisesti talvisodan loppuun
saakka. Mökerikön saari sijaitsee Laatokassa Valamon ja Käkisalmen välissä. Linnakkeen päällikkönä toimi
luutnantti Veikko Ukkola, joka kutsui sisarensa Liisan Valamosta hoitamaan Mökerikön sotilaskotia. Liisa ja
Antero löysivät toisensa ja avioituivat syyskuussa 1940.
Kirjeistä lyhentänyt Matti Pankakoski
valokuvat Pankakosken perhealbumista
Pirkko (myöh. Voipio), Selma ja Antero Pankakoski 1936
”Jos ei tule ilmahälytystä ja jos ei tule pommitusta ja jos sulhanen pääsee
tulemaan, niin tervetuloa meille hääkahville”
Häät Talvisodan Tapanina Muistoja 70 vuoden takaa
Levoton Syksy
Syyskuun 1939 alussa olin palannut
opintomatkaltani Saksasta
ja alkaneen sodan jaloista onnellisesti
kotiin Sortavalaan. Sulhaseni
Pentti oli heti asepalveluksesta
vapauduttuaan nimitetty
Soanlahden pitäjän nimismieheksi
syyskuun alusta. Soanlahti sijaitsee
n. 40 kilometriä Sortavalasta
koilliseen. Olimme olleet kaksi
vuotta kihloissa ja naimisiin oli
tarkoitus mennä seuraavana
kesänä. Opettajaksi pätevöitymistä
varten minulla oli vielä edessä
opetusharjoittelun viimeinen vaihe.
Niinpä palasin syyskuussa
Helsinkiin ja aloitin auskultoinnin
Normaalilyseossa.
Pian maailman levottomat aallot
heiluttivat minua Suomessakin.
Moskovan neuvottelut alkoivat lokakuussa
ja kuun puolessa välissä
keskeytettiin koulutyö. Miehet
kutsuttiin sotaväen Ylimääräisiin
Harjoituksiin, millä nimellä liikekannallepanoa kutsuttiin. Menin kysymään komennusta Ylioppilaslotista ja
siellä kehotettiin ehdottomasti menemään kotiin Sortavalaan, missä varmasti olisi työtä tiedossa.
Sortavalassa kiiruhdin suoraan Lottien piirijohtokuntaan, mutta välittömästi ei ollut komennusta tiedossa.
Siellä oli paikalla entinen opettajani Sylvi Havukkala. Kun mainitsin hänelle, että ehkä ehtisin käydä
tapaamassa tulevaa miestäni Soanlahdella, hänen romanttinen mielikuvituksensa kai heräsi ja hän
innokkaasti kehotti minua lähtemään, komennus sitten kyllä järjestyisi.
Pirkko Pankakoski ja Pentti Voipio 1937
Pentti asui alivuokralaisena kanttorin luona Soanlahden ”pikkupappilassa”. Kanttori oli joutunut muiden
miesten mukana Ylimääräisiin harjoituksiin ja taloudenhoitaja oli lähtenyt kotitaloonsa. Pentti oli huolestunut
siitä, mitä pitäjäläiset sanovat, jos kaikki saavat tietää minun yöpyneen talossa. Hänen mielestään olisi
varminta hankkia kuulutukset mahdollisimman pian. Naimisiin mentäisiin joskus kevätpuolella.
Palasin muutaman päivän kuluttua Sortavalaan ja kävin taas kysymässä komennusta, mutta sillä aikaa
koottu Kenttäsairaalan henkilökunta oli jo lähtenyt.
Kotini oli Seminaarin alueella ja siellä sijaitsi myös vähän varttuneempien reserviläisten kokoontumispaikka.
Sinne perustimme lottakanttiinin, josta osaltani sain olla vastuussa. Kun Sortavalassa alkoi postivalvonta, eli
sensuuri, jouduin sinne töihin. Koetin kyllä selittää, että mieluummin olisin lottahommissa, mutta se oli
kuulemma velvollisuus. Niin sitten luettiin täyspäiväisesti ihmisten kirjeitä ja koetettiin vainuta niissä jotain
epäilyttävää, ja illat oltiin kanttiinissa paljon miellyttävämmässä ja järkevämmän tuntuisessa puuhassa. Tätä
kesti marraskuun loppupuolelle, jolloin valtakunta aikoi palata rauhanaikaisiin oloihin ja Normaalilyseossakin
alkoi työ.
Sota alkaa
Lähdin taas Helsinkiin, mutta montakaan päivää en ehtinyt koulussa olla, kun sota alkoi.
Olin kuuntelemassa tuntia koulussa marraskuun viimeisenä päivänä. Kesken tunnin ovi aukesi ja toisen
aineen opettaja tuli keskustelemaan tuntia pitäneen opettajan kanssa ja lähti pois. ”Nyt se on pojat niin, että
te panette kirjat laukkuun ja lähdette kotia”, sanoi luokan opettaja tämän jälkeen. Minulle on jäänyt mieleen
erityisesti tämä tilanne. Kaikki pistivät kirjat kiltisti laukkuun eikä kuulunut riemunkiljahduksia. Heti kun oli
päästy portaat alas, tuli hälytys. Talvisota oli alkanut.
Kihlapari Pirkko ja Pentti
Pikkuserkkuni Anna-Liisa Kyyrö oli auskultoimassa
samaan aikaan kanssani ja asuimme
yhdessä Erottajankadulla. Helsingin seutua
pommitettiin heti aamulla. Ihmisiä kehotettiin
poistumaan kaupungista turvallisemmille seuduille.
Me lähdimme puolenpäivän jälkeen Rautatieasemalle.
Anna-Liisan oli tarkoitus lähteä Haminaan
ja minun päämääräni oli Sortavala. Olimme
selvittäneet asemalla junien aikataulut ja juuri kun
tulimme ulos aseman portaille, kuulimme pommikoneiden
äänet ja näimme ne ilmassa. Samalla
hetkellä alkoivat hälytyssireenit soida ja pommien
räjähdykset tärisyttivät kaupunkia. Juoksimme
läheiseen porttikäytävään, jonka suojassa odotimme
pommituksen laantumista. Lähimmät pommit
putosivat linja-autoasemalle alle puolen kilometrin
päähän meistä.
Pääsin turvallisesti kotiin Sortavalaan ja palasin
takaisin entiseen tehtävääni sensuurissa. Luetuissa
kirjeissä alkoi olla alkaneen sodan tunnelmia
sekä rintamalla että kodeissa, eikä totisesti ollut
miellyttävää lähettää niitä saajilleen, ”sotasensuurin
tarkastama” -leimalla varustettuna.
Ehdin vielä lukea rintamakirjeitä, joissa todettiin,
ettei loppu tullutkaan vielä, vaan vihollinen oli
saatu torjutuksi.
Kahden ja puolen vuoden kihlaus päättyy pikahäihin
Sodan alkaminen muutti taas kerran hääsuunnitelmiamme. Nyt päätettiin ottaa kuulutukset heti, mutta se ei
ollutkaan niin yksinkertaista. Kuulutukset piti lukea sekä morsiamen että sulhasen seurakunnassa, mutta
kirkoissa ei voitu järjestää jumalanpalveluksia pommitusvaaran vuoksi. Soanlahdella kirkkoherra täytti
muodollisuudet menemällä jumalanpalveluksen aikaan kirkkoon ja siellä tyhjässä kirkossa julisti
kuulutuksemme. Sortavalassa kuulutukset luettiin seuraavalla viikolla sakastissa pidetyssä iltakirkossa.
Joulun alla päätimme, että yritämme pitää hiljaiset vihkiäiset jo Tapaninpäivänä. Pentti uskoi, että Joulun
aikaan on sen verran hiljaisempaa, että hän voisi poistua paikkakunnalta ja hoitaa määrätyt virka-asiat
Sortavalassa. Samassa yhteydessä voitaisiin järjestää vihkiäiset.
Tapaninpäivänä sitten jännitimme pääseekö Pentti tulemaan. Aamupäivällä oli lukuisia ilmahälytyksiä.
Iltapäivällä isäni kävi seminaarialueen henkilökunnalle sanomassa, että jos ei tule hälytyksiä ja jos ei
pahempia pommituksia satu ja jos sulhanen pääsee tulemaan, meillä on illalla hääkahvit, tervetuloa jos
kutsua ei erikseen peruuteta. Viiden aikaan Pentti soitti olevansa kaupungissa. Hän oli päässyt virkamatkalle
autolla, autonkuljettajana 17-vuotias suojeluskuntalainen, Soanlahden metsänhoitajan poika. He tulivat
kuuden aikaan päivälliselle ja sen jälkeen ajoimme maaseurakunnan kappalaisen pappilaan, missä pastori
Toivo Multanen toimitti vihkimisen. Todistajina olivat vanhempani, autonkuljettaja sekä pastorin paikalle
kutsumina hänen poikansa ja vanha kruununvouti.
Hääpukuna minulla oli kävelypuku, joka teetettiin Sortavalassa syksyllä tultuani Saksasta. Puku oli
tummansininen ja siihen kuului siniruutuinen pusero. Nyt puvulle oli käyttöä, se sai luvan käydä hääpuvusta.
Äiti oli pahoillaan, hän kun olisi halunnut minulle häihin edes vaalean puseron, mutta sitä ei tähän hätään
saatu mistään hankittua. Tätä pukua minä käytin sitten vaikka kuinka pitkään tämän jälkeen. Hääkimppuna
oli joulutulppaanit.
Kun tulimme pappilasta kotiin, olikin seminaarin vieraaksi kutsuttu henkilökunta jo saapuvilla. Heidän
lisäkseen oli kolme luokkatoveriani ja vanhempieni opettajatoveri. Joimme hääkahvit yksinkertaisemmin kuin
rauhanaikaisina nimipäivinä ja söimme reksattuja hedelmiä. Vieraamme lauloivat meille. Illan mittaan
kantautui idästä tykkien jyskettä. Seminaarin vahtimestari Jormakka, joka oli myös Etsivän Keskuspoliisin
miehiä ja yleensä tiesi asioista sanoi, että tykkien jyske tulee Mantsinsaarelta. Se oli hyvä merkki,
suomalaiset siellä ampuivat.
Pirkko ja Pentti Voipio timanttihäissään 26.12.1999
Häälahjaksi saimme vanhemmiltani ison perheraamatun ja myötäjäisiksi isäni lupasi maksaa Saksan
opintomatkaa varten ottamani 9000 markan lainan.
Puolen yön maissa minä vähän kokosin tavaroita. Isä ja äiti jäivät rapulle katselemaan, kun lähdimme
valkoiseksi maalatulla autolla kuunvalossa kohti Soanlahtea ja uutta yhteistä kotia. Jälkeenpäin minulle
selvisi, että Pentin virkamatkan aiheena oli uuden kotipitäjäni Soanlahden evakuointisuunnitelman
toimittaminen Sortavalan esikuntaan.
Pirkko Voipio
Adden Selman Pirkko
koonnut AV , valokuvat Voipion perhealbumista
Multaa kynsien alla
Ei varmaan ollut sattumaa, että vuonna 1947
Alexandra Eleonoran sukuhaaran Anna-Liisa
Pöyhönen aloitti opiskelunsa Lepaan
puutarhaopistossa. Anders Theodorin sukuhaaran
Antero Pankakoski oli muutamaa
vuotta aiemmin aloittanut siellä luonnontieteiden
lehtorina. Sattumaa, tai johdatusta,
vaikuttaa olevan siinä, kuinka lahtelainen
sodan kauhut kokenut Martti Malkavaara
aloitti yhtä aikaa opiskelun Lepaan puutarhaopistossa
ja tutustui Anna-Liisaan. Heidän
elämäntyökseen tuli hoitaa ja laajentaa Nora
Pöyhösen aloittamaa kasvitarhaa. Martin
täyttäessä 30.11.2009 90 vuotta, kertoo
sukusanomat tästä työstä mukaillen Martin
elämäntarinaa ”Multaa kynsien alla”.
Sotien jälkeen joulukuussa 1944 Martti aloitti
opiskelun Helsingin yliopiston maatalousmetsätieteellisessä
tiedekunnassa. Opiskelutoverit
olivat kuitenkin selvästi nuorempia, ja
vielä suurempi oli sodasta johtuva henkinen
ikäero. Niinpä elokuussa 1945 muuttui tieteenopiskelu
puutarhaharjoitteluksi Osmolan
puutarhassa Lahdessa, ja jatkui harjoittelupaikassa
Lepaan puutarhaopistolla.
Opiston oppilaaksi Martti pääsi 1947.
Opistoaikana vuosina 1947-48 elämänuran ja
–kumppanin valinta alkoi olla selvillä.
Toveruutta hiottiin pyöräretkillä, joiden aikana
tutustuttiin Lepaan maisemiin, mutta myös
kumppanin sielunmaisemaan. Nuorten tiet
erosivat kuitenkin vielä toisistaan. Martti sai
puutarhurin paikan Piikkiön puutarhakoelaitokselta,
ja Liisaa odotettiin jo kotiin
Haapaveden emäntäkoulun palvelukseen.
Sotien aikaan koulun toiminta oli kiihtynyt ja
monipuolistunut, johtuen monista velvoitteista. Nora Pöyhösen kuoltua 1.4.1938, toimivat Noran lapset
koulun johtajina. Matti Pöyhösen ollessa koulun rehtorina, matkusti vuoden 1950 alussa Martti Piikkiöstä
Haapavedelle pyytääkseen Matti Pöyhöseltä tyttären kättä. Nuoret saivat siunauksen ja matkustivat Ouluun
kihloja ostamaan. Ilmeisesti vävykokelas teki hyvän vaikutelman, sillä jo maaliskuun alussa Martti sai
Piikkiöön tiedon, että hänelle olisi puutarhurin paikka Haapavedellä.
Huhtikuun alussa 1950 alkoivat työt, heinäkuun 2. päivänä Liisa ja Martti vihittiin: ”Me elimme Liisan kanssa
suojaisaa eloa mummulassa”. Mummula oli toisaalta sen ajan merkittävä instituutio, maaseudun naisten
kasvitarha- ja keittokoulu. Nyt jatkui voimakas puutarhan kehittäminen, erityisesti sen jälkeen kun koulu Matti
Pöyhösen kuoleman 16.5.1954 jälkeen siirtyi valtion omistukseen.
Ensin kuitenkin perheen perustamisesta. Ensimmäiset vuodet nuoripari asui samassa rakennuksessa Irja ja
Matti Pöyhösen kanssa. Asuminen oli varmaan särmiä hiovaa, kuten anoppilassa asein on. Kuitenkin Martti
muistelee sitä aikaa ja ensimmäisiä vuosia lämmöllä ja kaipauksella, koska Matti ja Irja ottivat nuoren vävyn
mukaansa koulun toimintaan ja sosiaaliseen elämään. Vuonna 1952, jolloin ensimmäinen lapsi Elina oli jo
syntynyt, muutettiin puutarhurin asuntoon, pitkänmuotoisen rakennuksen päätyyn. Rakennuksen toisessa
päässä oli käsityönopettajan asunto ja siinä välissä käsityöluokka.
Seuraavaksi syntynyt lapsi oli myös tyttö, Sirkku 1954, sitten perheeseen syntyi kolme poikaa, Matti vuonna
1955, Pekka 1957 ja Hannu 1958. Puutarhurin asunnossa oli alkuun olohuone, kamari, keittiö ja eteinen.
Lasten myötä rakennuksen päähän lisättiin ”lapsilisä”, vielä yksi kamari. Ahdasta oli, mutta rakkautta riitti.
Perhe vuonna 1960.
Mullan tuoksua
Ensimmäinen kasvihuone rakennettiin 1952, sen erikoisuutena oli kaksi viiniköynnöstä jotka poistettiin
tuotannosta vasta aivan viime vuosina. Tummat rypäletertut olivat komea näky joka vuosi, ne pääsivät erään
oppilaan myötä jopa Yhteishyvän kansikuvaan. Kasvihuoneiden käyttö oli alusta asti hyvin monipuolista,
kasvatettiin kurkkua, tomaattia ja salaattia myyntiin, leikkoruusua ja krysanteemia, joka myöhemmin vaihtui
neilikaksi, suuret määrät kesäkukkia vuosittain, joulutähtiä ja muita ruukkukukkia. Kasvihuoneissa pidettiin
myös suuri kokoelma näytekasveja, joihin voitiin näin tutustua.
Kaikin voimin jatkettiin puiston hoitoa. Liisan ja Martin aikana puisto ja puutarha nousivat uuteen
kukoistukseen siinä mielessä, että kokeiltiin, ja usein onnistuttiin, puiston hyvissä olosuhteissa lisäämään
eteläisempien viljelyvyöhykkeiden kasveja. Nämä levisivät myymälän kautta laajalle pohjoissuomeen.
Erityisesti on mainittava Martin innostus, omenapuut. Puistoon istutettiin 200 omenapuuta. Kestävimmät
niistä ovat yhä elossa, joten koululta voi nykyään ostaa omenapuita jotka ovat geneettisesti hyvin
sopeutuneet paikalliseen ilmastoon.
Martti sai kohta uransa alusta kunnian jatkaa jo 1915 aloitettua sään tilastointia. Meteorologinen laitos oli
sijoittanut puistoon ilmastoaseman, ja sen hoito jatkui eläkkeelle asti. Työ oli sitovaa, sillä ilmastoaseman
mittarit piti lukea klo 8.00, klo 14.00 ja klo 20.00. Sään tutkimisesta ja myöhemmin myös ennustamisesta tuli
Martille sydämenasia, varmasti yksi mieluisimmista arvonimistä on hänelle annettu Poutapovarin arvo.
Pihojen suunnittelu toi Martin asiakkaiksi ympäröivät seurakunnat, kunnat ja kaupungit, teollisuuslaitokset ja
yksityiset kodit. Sain toisinaan olla mukana kenttätyövaiheessa. Mentiin johonkin kohteeseen ja mittailtiin
rakennusten, puiden ja kiintopisteiden paikkoja. Yhtä tärkeää oli kuulostella tilaajien ajatuksia. Suunnittelu
tapahtui oman toimen ohessa, joten työpiste oli puutarhurin asunnon kellarin pannuhuoneessa. Pula-ajan
asunto oli niin heikko, että meidän lasten rymytessä yläkerrassa lattia notkui ja välipohjan betoni mureni. Jos
Martti oli piirtämässä suunnitelmaa musteella puhtaaksi, kuului kellarista muutakin ääntä kuin paperin
rapinaa.
Kuva 3: Lehdet pois, että rypäleet kypsyvät.
Elämään tuli mukaan monenlaisia harrastuksia. Hyvin lähellä sydäntä olivat seurakuntatyö ja
sotaveteraanityö. Martti oli mukana Haapaveden Rotaryjärjestön perustamisessa vuonna 1955. Viikoittainen
kokous toi rentoutusta, mutta oli selvästi antoisaa. Lopuksi annan Martille myös oman puheenvuoron. Siinä
kerrotaan samasta elämän perustasta, joka on ohjannut koulun toimintaa jo 117 vuotta.
”Mikä on kaiken pohjana?
Eräs asia, jota en ole lainkaan tässä kirjoituksessa kosketellut, on erittäin tärkeä minun elämässäni. Se on
henkinen ja hengellinen pohja, joka on antanut minulle voimia ja luottamusta aina silloin, kun on ollut vaikeita
hetkiä. Tämä on perintöä kodistani. Vaikeina hetkinä ja muutenkin uskon, että minun kohtaloni on vahvoissa
käsissä. Ei yksin sodassa, vaan monissa muissakin elämäni vaiheissa löysin toivon, ilon ja turvan matkalleni.
En osaa tätä paremmin sanoa, kuin sen on jo 400 vuotta sitten sanonut Hemminki Maskulainen (virsi 50):
Jumalaa kiittää sieluni, ylistää Herraa nöyrästi,
ja henkeni nyt iloitsee, Vapahtajassa riemuitsee.
Minulle Herra voimallaan, on tehnyt ihmetekojaan,
kun alhaista hän armahti, ja tehtäväänsä valitsi.
Ei lopu Herran laupeus, uskollisuus ja rakkaus,
polvesta polveen säilyy se, turvana Herran omille.”
Matti Malkavaara
Noran Matin Anna-Liisan Matti
valokuvat Malkavaaran perhealbumista
Muisteluksia Nora Pöyhösestä
Taiteilija Kaarina Staudinger-Loppukaarre muistelee oppilasaikaansa
Haapaveden Alamaan koulussa
”Se koulu on ollut minulle paras ja tärkein koulu.
Sain hyvät opit työhön ja elämään. Nora oli todella hieno ihminen.”
Näillä sanoilla muistelee Kaarina Staudinger kouluaikaansa Haapavedellä. Kaarina syntyi 1911 Haapavedellä
räätäli Justus Staudingerin ja ”meijerskä” Anttora Rytkyn perheeseen. Hän on itseoppinut taiteilija ja
ehkä Suomen vanhin päivittäin työskentelevä taiteilija. Hänet tunnetaan omaperäisten ”olevaisten”
kuvaajana. Hänellä on ollut näyttelyitä Suomessa ja eri puolilla Eurooppaa. Oheinen kirjoitus on lainaus
kirjasta: Jorma ja Leena Staudinger: ”Kaarina ja Öiset olevaiset”, vuodelta 2001, kustantaja Art Olevaiset.
Kaarina Staudinger-Loppukaarre
Kaarina aloitti opiskelunsa Haapaveden
kotitalousopistossa 1930. Koulun
oli perustanut ruustinna Nora
Pöyhönen os. Europaeus ja se oli
omassa lajissaan harvinainen, edistyksellinen.
Opetustyön ohessa koulussa
kiinnitettiin huomiota ihmisen
kotiin ja tarpeisiin. Ajan käyttö, ravinnon
terveellisyys, taloudellisuus sekä
sievä käytös ja hengen viljely yleisemminkin
olivat opetus- ja kasvatustyön
kulmakiviä.
Kun naisen osuus kaikkeen koulutukseen
ja itselliseen toimintaan ei
ollut tuohon aikaan itsestäänselvyys,
on Kaarinan valintaa pidettävä johonkin
mittaan ennakkoluulottomana.
Ehkä mielessä kangasteli yhtenä
mahdollisuutena ravintolaemännän
ammatti. Kaarina kävi ruustinnan
koulussa ensin seitsemän kuukautta
kestäneen kesäkurssin 1930. Tämän
jälkeen hän toimi seuraavana kesänä
koululla pakkaaja-ohjaajana. Emäntäkoulun
hän suoritti 1931 - 1932.
Opetus oli osaavissa käsissä ja ajanmukaista. Kaksi vuotta aiemmin oli maassamme tullut voimaan kotitalouslaki
ja asetukset alan oppilaitoksille. Emäntäkoulun opetusohjelmassa aihepiirit olivat kodinhoito,
ruokatalous, puutarhaoppi, käsityöoppi, kasvatusoppi ja yhteiskuntaoppi sekä maatalous.
Kaarina osasi olla sekä opinhaluinen että iloinen. Vielä vanhanakin hän muistaa yhtä hyvin koulun erinomaiset
opit kuin myös monenmoiset kommellukset ja kepposet.
KAARINA STAUDINGERIN KOULUMUISTELUKSIA ALAMAALTA
”Nora Pöyhösen koulussa Alamaalla pyörryin, kun söin liika paljon niitä mansikoita. Minut pantiin
kerran mansikkamaan vahiksi. Ja kun kukkaan ei käyny varastamassa, niin minä ajattelin, että minäpä
syön itse. Täytyihän minunkin syyvä. Kun jäin puuhastani kiinni, sanoin puutarha-opettajalle, että
olisitta vain panneet toisen tähän vahtiin... No siitä pyörtymisestä. Ojan pohjalta ne minut löysivät. Ja
kantovat keittiölle. Sitten elvyttivät minua kermalla. Se oli minulle harvinaista herkkua ja niin hyvää,
etten halunnut toipua ensin ollenkaan. Nimittäin huomasin saavani aina uuden kulauksen, kun
toipumiseni kesti ja kesti... Minulla oli siinä vahin hommassa varustuksena suolapyssy. Siinä oli
sellainen pumppu. Karkeeta suolaa siinä oli, ja nehän kävi kipiästi kun ampui. En tiedä olinko Noran
lemmikki, mutta ussein se käski minua joka paikkaan. Tykkäs se siitä huolimatta, vaikka oli näkemässä
ja kuulemassa aina kun tein jottain villiä. Aamurukkouksen aikana vätkytin purukumia. Sehän ei
sopinut alakuunkaan. Voi voi kun sinä tämmöistä teet, torui Nora. Mitä sinä vätkytit rukkoukksen
aikana. No minä, että purukumia. Ja vetasin sitä, että se näki. Kaikkia sitä...
Suvitarha oli upea puutarha. Reetta Korpela oli puutarhaopettaja, se sano mulle, että Nora katsoo
työtämme kiikarilla, penkkien pitää olla suorassa. Mutta joka kevät se oli kuulemma sama läksy. Ota
vain kaikki ylös ja istuta uudestaan. Millin tarkkuudella työ piti tehdä. Minä kun istutin, Nora sanoi, että
voi voi Kaarina, se on tuo yksi pensaskin tuolla vinossa. Minä, että niinkö? Käännyin ja pyllötin Noraan
päin, ettei vaan näe, ja leikkasin oksia. Onko nyt suorassa? No melkein, ehkä pari milliä vielä. No
mihin päin? Ja minä taas leikkasin lehtiä, ja viimein Nora hyväksyi työn. Reetta kehui, miten viisaasti
sinä teit. Eihän ne kun huonommiksi menisi, kun ne on justiin istutettu ja taas pikkiriikisen pitää siirtää.
Nora oli tuolloin 80-vuotias.”
Kaarina mietti syksyllä, missä voi käydä omenavarkaissa. Ja löytyihän se sellainen paikka, Noran puutarhan
kauimmainen kolkka. Se ainoa, jota Nora ei kiikarillaan nähnyt. Kaarina lähes putsasi puun, söi itse ja jakoi
muille. Myöhemmin sitten yhdessä Noran kanssa ihmettelivät, että mitenkäs tässä on tyhjä puu.
”Kahtua nyt kun on kaikki omenat viety, herraisä. Nora: Hyvä ihme!? Mitenkä tämä ... ? Se ei oo
varmaan satoa antanu, lohdutin.”
Pöyhösen koulun vaikutus Kaarinaan oli vahva. Saaduille opeille on löytynyt käyttöä kaikissa elämänvaiheissa.
Vieläkin voimakastahtoisen ja päämäärätietoisen Nora Pöyhösen koulu ulottuu Kaarinan arkeen, käytännön
töihin ja asenteisiin. Säästäväisyys, siisteys, järjestys, terveydestä huolehtiminen, itse valmistettu terveellinen
ruoka ovat itsestäänselvyyksiä. Ja tätä puhtaus on puoli ruokaa -periaatetta hän on juurruttanut hyvällä
menestyksellä myös lapsiinsa ja lastenlapsiinsa. Ja se, että koulussa pidettiin tärkeänä ihmisten kaikkinaista
hyvinvointia sekä ilon ja järjestyksen merkitystä, on välittynyt Kaarinan maalauksiinkin.
”Se koulu on ollut minulle paras ja tärkein koulu. Sain hyvät opit työhön ja elämään. Nora oli todella hieno
ihminen.”
Kaarina Staudingerin ”olevaisia”, osa taulusta
valokuvat Eila Voipio
Matti Antero Äyräpää (ent. Europaeus) 31.12.1920 - 11.9.2009
Matin hallussa oli kauan sukumme tiettävästi vanhin
muistoesine kirkkoherra Matias Reinhold Europaeuksen ja
Catharina Dannenbergin vihkisormus vuodelta 1759. Sieltä
Matin nimi, usein hänen isänsä suvussa toistunut, Matias,
Matti, oli periytynyt pojanpojan pojanpojan pojan pojalle.
Itäsuomalaisen pappissuvun perinteet historian harrastuksineen
olivat aistittavissa Matin lapsuudenkodissa. Kivikirves
oli siellä kunniapaikalla. Aarne-enon elinikäinen työpaikka
Suomen Kansallismuseo oli miltei kivenheiton päässä
Museokadun kodista
Toinen – Kannaksen karjalainen juuri – tuli Matin äidin,
Hannan, puolelta Käävän kivennapalaisesta kirjallisesti lahjakkaasta
kauppiassuvusta. Kivennavalla oli Matin kadehdittava
lapsuuden maisema, josta me serkut saimme usein kuulla!
Vierailimme taajaan Aarne-enon perheessä; olimmehan
ikätovereita, leikimme yhdessä. Matin kanssa pidimme
puolemme. vanhempaan pariin, Maijaan ja Teuvoon, jotka
elämä heidän aikuisiässään vei Ruotsiin. Matti oli varsin
määrätietoinen ja persoonallinen – ja pysyi kannassaan.
Tarkkaan hän valikoi lempiruokansa ja ystävänsä!
Äyräpään pojat olivat aina odotettuja vieraita kotiimme Järvenpäähän minne he toivat helsinkiläisen
kulttuurituulahduksen kertomalla mitä NORSSISSA tapahtui! Sattui niin, että tuleva puolisoni, Samuel, oli
Matin luokkatoveri Norssin alaluokilla kunnes joutui muuttamaan Tampereelle. Kun kerroin hänelle
suruviestin Matista, hän, joka aika ajoin on jo muissa maailmoissa, oitis lausahti: ”Äyris onpi primadonna,
parles vouz!” Olin kuullut tuon luokkakronikan, ilmeisesti joskus toisella tai kolmannella luokalla sepitetyn,
joka oli minulle uskottu suurena salaisuutena. Se kertoi Matin olleen itseoikeutettu priimus luokallaan.
Taisi olla latina Matin lempiaine. Lukioluokilla hän haaveili latinistin urasta. Edvin Linkomiehen seuraajana.
Mutta sitten tuli sota, joka murskasi monen nuoren unelmat. Muistan miten Matti kerran hieman sarkastisesti
lausahti: ”Pääsee nopeammin rahaan kiinni, kun valitsee juristin uran”.
Sota vei viisi vuotta – herkimmän nuoruuden ajan!
Tuolta ajalta Matti kokosi vanhempiensa huolellisesti tallentamat kirjeet ja editoi kirjan: ”Yhden perheen sota”
– ainutlaatuisen sotakirjan, neljän sodassa olleen veljeksen ja heidän vanhempiensa kirjeistä. Se huipentui
järkyttävään kuvaan pikkuveli Veikon hartaista pyynnöistä saada vanhempien lupa päästä alaikäisenä
sotatoimialueelle ja katoamiseen sateisena kesäyönä taistelujen keskellä…
Matti itse kuului veljensä Teuvon kanssa osin Norssin pojista koottuun erikoisjoukkoon peitenimeltään Stella
Polaris – tehtävänä avata vihollisen salaisia koodeja. Työ johti Teuvon siirtymään Ranskaan ja Ruotsiin koko
elämäkseen.
Poikani Tuomas sai reserviupseerikoulussa ollessaan tehtäväkseen haastatella useita yhteiskunnallisia
vaikuttajia RUK:n historiikkiin mm. Matti Äyräpäätä. Sen jälkeen he usein tapailivat Etu-Töölön kaduilla,
kummankin kotien läheisyydessä. Matti kertoili mm. isänsä Kalevala kiinnostuksesta. Matti harrasti pitkiä
kävelyretkiä, joilla mekin usein kohtasimme.
Säilytimme aina lapsuuden ystävyyden perheen eri kohtaloissa.
Kiitos, Matti
Elina Lehtonen
KUVAGALLERIA
Hilda Johanna (Hanna) Cajanuksen ent. Hällström o.s. Europaeus lapset
Elli Johanna Lovisa s. 1876 k. 1947
Selma Kristina s. 1877 k. 1942
Hanna Salome Hällström s. 1872 k. 1872 kuva puuttuu
Aino Winter, Hilda Äyräpää, Hanna, Elli ja
Selma Hällström ja hänen jaloissaan uskollinen
"Kaaro"
Matias (Matti) Anselm Äyräpään ent. Europaeus lapset
Kallis Aune Äyräpää s. 1898 k. 1981
Matti Antero Äyräpää s. 1900 k. 1900
Aune Äyräpää äitinsä Hildan kanssa
A.J. Europaeuksen Venäjällä asuvilta
sukulaisilta saamia lahjaesineitä
sedän Jakob Wilhelm Europaeuksen antama
joululahja, kultainen tupakkarasia
veljen Jean Europauksen lahjoittama
hopeinen pikari, jossa kaiverrus:
21 Feb 1847 Novgorod