-
Puheenjohtajan palsta/Sukusanomat 1953 - 2003
Jorma Rytkönen
- Kutsu Sukukokoukseen 11.10.2003
- Sormuksen tarina
Elina Lehtonen
-
Akin Puulaaki, Pantsarlahdenkatu 2, Viipuri
Eeva Aaltio
-
Matti Äyräpään puhe Josefina Europaeuksen haudalla 2. VII 1915
Pirkko Voipio
-
Retki Rukajärven taistelupaikoille Venäjän Karjalaan 2002
Kaija Rasilo
-
Kaksi kalajuttua Suomesta
Kaarina Dehls
- ”On kesäkuu”
Antti Rytkönen
Kuvat
|
Kansi: Helli, Toivo ja Toivi Valtavuo Helsingin kodissaan,
Hellin 75-päivänä 26.12.1960
|
|
|
Vanhat valokuvat:
Eeva Aaltion ja Toivi Valtavuon albumit
Matti Äyräpään ja Josefina Europaeuksen kuvat Eino Suolahden Matti Äyräpää-kirjasta
Rukajärvi 2002: Kaija Rasilo
|
|
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry
Sukusanomat 2003 nro 1 (85)
ISSN 0356-0791 (Painettu)
Esimies:
Jorma Rytkönen
Toimitus:
Kirsti Salminen
Jorma Rytkönen
Riitta Karasvirta
PUHEENJOHTAJAN PALSTA
SUKUSANOMAT 1953 - 2003
Yhdistyksemme jäsenlehti Sukusanomat saavuttaa tänä kesänä
viidenkymmenen vuoden iän. Lehti ilmestyi nimittäin tällä nimellä ensimmäisen
kerran kesäkuussa 1953, joskin jäsenille jo sitä ennen - vuosina 1949-52 - oli
lähetetty ”Tiedonantojen” nimellä melko laajoja jäsenkirjeitä, joita hyvällä
syyllä voidaan pitää varsinaisen jäsenlehden varhaisasteena. Niinpä
Sukusanomien ensimmäinen numero 29.6.1953 onkin varustettu juoksevalla
numerolla viisi, ja ”Tiedonannoista” vuonna 1958 julkaistu uusintapainos on vastaavasti
merkitty Sukusanomien numeroiksi 1 - 4.
Ajatus oman äänenkannattajan perustamisesta 50 vuotta sitten
oli seurausta yhdistyksen aseman vakiintumisesta ja jäsenmäärän kasvusta sitten
perustamisvuoden 1948. Lehtisuunnitelmasta keskusteltiin jo syksyllä 1952
pidetyssä vuosikokouksessa, mutta siellä ei tehty päätöstä, vaan asia jätettiin
hallituksen kehiteltäväksi ja ratkaistavaksi. Helmikuun 18. päivänä 1953
pitämässään kokouksessa hallitus päätti oman lehden julkaisemisesta. Sen
nimeksi tuli ”A. J. Europaeuksen jälkeläisten Sukusanomat”, ja kansilehden otsikkokuvaksi
hyväksyttiin meille kaikille vuosien varrella tutuksi tullut sormusaihe, jonka
tarinan kertoo Elina Lehtonen toisaalla tässä lehdessä olevassa artikkelissaan.
Toivo Valtavuo
Keskeinen henkilö Sukusanomien aikaansaamisessa kuten
yhdistyksen alkuaikojen muussakin toiminnassa oli Toivo Valtavuo, joka hoiti
yhdistyksen esimiehen tehtäviä perustamisvuodesta aina vuoteen 1961. Hän vastasi
suvereenisti Sukusanomien toimittamisesta 1950- ja 1960-luvuilla. Hänen elävän
sukuinnostuksensa sekä verrattoman asiantuntemuksensa ja ahkeruutensa ansiosta
Sukusanomat ilmestyikin alkuaikoina varsin tiheään: ensimmäisen
kymmenvuotiskauden 1953-62 aikana lehdestä ilmestyi 37 numeroa. Sen lisäksi julkaistiin
em. uusintapainos neljästä jäsenkirjeestä. Vuoteen 1970 eli Valtavuon kauden
päättymiseen mennessä oli siten ilmestynyt 48 Sukusanomien numeroa. Sittemmin
vauhti tasaantui, niin että nyt, viiden vuosikymmenen kuluttua, ollaan
numerossa 85. Mainittakoon kuitenkin, että vuonna 1997 ilmestyi tavallista laajempi
juhlanumero (nro 78) A. J. Europaeuksen 200-vuotissyntymäpäivän johdosta.
Kun ottaa huomioon ne rajut muutokset, joita
elinympäristössämme puolen vuosisadan aikana on tapahtunut, voitaneen pitää
kohtuullisena saavutuksena sitä, että sukuyhdistyksen lehti näinkin kauan on ilmestynyt.
Nykyaikaisen informaatiotekniikan ansiosta lehden aikaisemmat numerot ovat sitä
paitsi nyt helposti asiasta kiinnostuneiden saatavilla. Ei tarvitse kaivella
esiin vanhoja vuosikertoja varastokomeroiden kätköistä, sillä Sukusanomien
kaikki numerot ovat nyt luettavissa internetissä. Lehtemme merkkivuoden kunniaksi
Pertti Äyräpää on nimittäin saattanut loppuun suururakkansa, lehden vanhojen numeroiden
skannaamisen ja siirtämisen yhdistyksen kotisivuille (www.europaeus.info).
Pertin laatiman hakemiston avulla eri vuosien numerot ja yksittäiset lehdet on
helppo löytää. - Kaikkien Sukusanomien ystävien puolesta kiitän Perttiä siitä,
että hän tietotekniikan asiantuntijana on muistanut lehteämme tällä ajan
henkeen oivallisesti soveltuvalla syntymäpäivälahjalla.
Yhdistyksen hallitus uskoo, että Sukusanomilla on edelleen
tärkeä tehtävänsä sukulaisten yhdyssiteenä ja sukutietouden ylläpitäjänä.
Lehden sivuille on viiden vuosikymmenen aikana tallentunut kunnioitettava määrä
tietoa Europaeus-suvun jäsenistä, heidän kokemuksistaan ja elämänvaiheistaan.
Tätä sukuperinteen ja suvun jäsenten arkipäivän historian tallentamista on
syytä jatkaa. Yhdistyksen jäsenlehti tarjoaa edelleenkin sivunsa tähän
tarkoitukseen.
Sukusanomien merkkivuotena minulla on ilo yhdistyksen
puolesta esittää kiitokset ja onnittelut lehden nykyiselle toimitukselle,
Kirsti Salmiselle ja Riitta Karasvirralle, sekä kiittää lämpimästi kaikkia
muitakin sukulaisia, jotka vuosien varrella ovat kirjoituksin ja kuvin tehneet
mahdolliseksi Sukusanomien ilmestymisen. Toivon, että lehtemme saisi
edelleenkin osakseen suopeutta ja aktiivista tukea suvun jäseniltä. Sukusanomia
ja sen tehtävää luonnehti Ilmari Rytkönen kerran 1950-luvulla seuraavin säkein:
”Almuja ei ano eikä varasta,
mutta mikä suvussa on parasta,
iloks´, opiks´ Sukuseuran jäsenten,
nuoren polven varsin, julki tuopi sen,
suku sorja jotta yhtenäisenä kulkea
vois´, käydä pystypäisenä.”
Samassa hengessä toivotan Sukusanomille jatkuvaa menestystä
seuraavalle puolen vuosisadan taipaleelle.
Jorma Rytkönen
KUTSU SUKUKOKOUKSEEN
A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukukokous ja yhdistyksen
vuosikokous pidetään lauantaina lokakuun 11. päivänä 2003 alkaen klo 13.00 Helsingissä
Lyceum-klubin huoneistossa osoitteessa Rauhankatu 7 E.
Tilaisuudessa käsitellään sääntömääräiset vuosikokousasiat,
minkä jälkeen Kirsikka Moring (Kirsikka on A.J. Europaeuksen
tyttärenpojanpojantytär, syntyään Rytkönen) on lupautunut kertomaan
kokousväelle matkoistaan Venäjän suomensukuisten kansojen parissa. Seurustelun
ja yhdessäolon lomassa on lisäksi tiedossa musiikkiesityksiä sekä kevyt lounas
kahveineen.
Tervetuloa sukulaiset läheltä ja kaukaa!
Hallitus
Sukusanomat ottaa mielellään pitkin vuotta vastaan
tekstejä ja kuvia. Tekstit voivat olla selkeästi käsin-/koneella kirjoitettuja
tai valmiita sähköisiä. Skannaamme kuvat ja palautamme alkuperäiset.
Kirjoitelkaa meille!
SORMUKSEN TARINA

Sukusanomien syntyvaiheessa antoi Toivo Valtavuo veljelleni,
vastavalmistuneelle arkkitehti Maunu Kituselle, tehtäväksi suunnitella lehdelle
vinjetin, jonka aiheena olisi kenties vanhin suvussa säilynyt arvoesine, Matias
Reinhold Europaeuksen ja Katariina Dannenbergin vihkisormus vuodelta 1759.
Sormuksen tarinaan tutustuin lukiessani Toivo Valtavuon
laatimia Europaeus-sukutauluja. Syksyllä 1946 Toivo lähetti käsin
kirjoittamansa Sukutaulut näin onnitellen sisarentyttäreni Anita Lalanderin
syntymän johdosta hänen vanhempiaan. Oletan, että vastaavia tauluja on
sukuyhdistyksen arkistossa ja myös joillakin suvun jäsenillä.
Toivon muistiosta ilmenee, että sormus v. 1946 oli Matias
Reinhold ja Katariina Europaeuksen pojanpojanpojan tyttären, Aune Äyräpään
hoidossa. Sittemmin se on uskottu vanhimman sukuhaaran mieslinjaa seuraamaan ja
on nyt pojanpojanpojanpojanpojalla Matti Äyräpää juniorilla.
Sormus sinetöi lähes 250 vuotta sitten Matias Reinhold
Europaeuksen toisen avioliiton. Päiväys kertoo, että hänet vihittiin Katariina Dannenbergin
kanssa 29.6.1759. Matias Reinhold oli aikaisemmin ollut avioliitossa Anna Grisilia
Neiglickin kanssa, mutta jäänyt leskeksi.
Katariina Dannenbergin (s. noin 1734) tiedetään ennen
avioliittoaan asuneen Hiitolan kirkkoherran Johan Deutschin perheessä.
Deutschin puoliso Kristiina oli syntyään Dannenberg. Oletetaan, että
kysymyksessä olisi tunnettu viipurilainen kauppiassuku, jonka mm. Lempi
Jääskeläinen Viipuri-romaanissaan mainitsee.
Katariinalla oli 9 lasta, 6 tytärtä ja 5 poikaa. Muut paitsi
nuorin poika elivät täysi-ikäisiksi. Eloonjääneistä pojista toinen toimi
"haavurina", toinen oli pappi, Isak Emmanuel, Anders Josef
Europaeuksen isä. Tyttäristä viisi avioitui pappien kanssa. Paitsi omia,
Katariina kasvatti kuusi lapsipuoltaan, joista kaksi toimi pappina, kaksi
lääkärinä ja yksi "haavurina". Leskenä Katariina lienee asunut Ridan
talossa Parikkalassa.
Matias Reinhold Europaeus (s. 1718 k. 1777) vaikutti
kolmannen polven Europaeus-pappina Parikkalassa. Isä Matias ja isoisä Jakob
olivat hoitaneet kappalaisen virkaa. Äidin, Maria von Holl'in isä oli ollut
Parikkalan kirkkoherrana.
Matias Reinhold Europaeuksen työkausi osui poliittisesti
levottomaan ja sekavaan aikaan. Käytyään koulunsa Lappeenrannassa ja Porvoon
lukiossa hän pääsi jatkamaan Turun Akatemiaan v. 1738.
Pikkuvihan aikana 1742 oli Venäjän hallitseman Vanhan Suomen
alueelle Parikkalan kirkolle tunkeutunut ruotsalainen partiojoukko ja vanginnut
kirkkoherra Cajander nuoremman, koska tämä oli lähettänyt vakoojia Ruotsin
puolelle. Kerrotaan, että Matias Reinhold Europaeus, tuolloin vielä opiskelija,
oli silloin pitänyt jumalanpalveluksia Melkonniemen kylän saaressa. Saari sai
siitä nimen Kirkkosaari.
Miten lienevät opinnot sekavana aikana edistyneetkin, sai
Matias Reinhold v. 1746 kappalaisen viran ja neljä vuotta myöhemmin hän tuli
kirkkoherraksi.
Vanhan Suomen ylintä kirkollista valtaa edustava
oikeuskollegio Liivinmaan ja Viron siviili- ja kirkollisasioiden ylivirastona
tosin oli nimittänyt virkaan Hoffrén-nimisen papin. Tämä "rahvaan oikeuksien
puoltajana" tunnettu Hoffrén ei kuitenkaan ollut Koitsanlahden
lahjoitusmaahovin hoitajan mieleen. Matias Reinhold Europaeus ehkä oli
taipuvaisempi mukautumaan suhdanteisiin ja sai hovin herrojen kannatuksen
Viipurin konsistorin vastalauseista huolimatta. Hoffrén siirrettiin muualle ja
Europaeus jäi Parikkalaan.
Kirkolliset viranomaiset kävivät usein tarkastuksilla ja
pitivät nuorta Europaeusta ajan tavan mukaan tiukalla. 1751 huomautettiin hänen
toimivan ilman konsistorin valtakirjaa ja hallitsevan huonosti kirkkoherralle
kuuluvia tehtäviä. Vielä v. 1752 näkyy maininta: "tunkeutunut Parikkalan
kirkkoherran virkaan". Ehkä opinnot vaikeissa oloissa olivat jääneet
vaillinaisiksi, koska saarnat olivat "lyhyitä ja välttäviä", jopa
tarkastajien osoituksen mukaan suoraan Wegeliuksen postillasta!
Kansan lukutaidossa ja kristinopin tuntemisessa havaittiin
puutteita etenkin nuoren väen keskuudessa. 1756 seurakuntalaisia velvoitettiin
rakentamaan "koulutupia" ja palkkaamaan "koulumestari".
Tästä seurakuntalaiset kieltäytyivät vedoten muihin heihin kohdistuviin
rasitteisiin. Venäläinen lahjoitusmaainstituutio kohteli rankasti talonpoikia
eivätkä hovien herrat piitanneet heidän oikeudellisen asemansa parantamisesta.
Sen sijaan kirkollisissa tarkastuksissa yllättäen annettiin tunnustusta pitäjän
koululle, jota "korkeankreivillinen herrasväki" ylläpiti osoittaen
kiitettävää kansansivistysharrastusta.
Vähitellen tuli esiin muitakin ilon aiheita seurakunnan
hoidossa. Uusi kirkko rakennettiin Matias Reinhold Europaeuksen aikana v. 1771
- tosin se salaman sytyttämänä paloi 30 vuotta myöhemmin.
Erityinen tunnustus Matias Reinhold Europaeuksen ajalta
annetaan Valtavuon muistiossa siitä, että suku silloin kehittyi laajaksi
karjalaiseksi pappissuvuksi. Matias Reinholdin veli ja sisaren mies olivat
pappeina Karjalan pitäjissä.. Hänellä itsellään oli 15 lasta, 49 lastenlasta ja
121 lastenlastenlasta eli yhteensä 185 jälkeläistä neljänteen polveen tultaessa
- puolisot mukaan lukien 285 [ Ei ole tiedossa minkä verran näihin lukuihin
sisältyy Venäjälle siirtyneiden perheiden jälkikasvua.]. Näistä pappeja oli
ensimmäisessä polvessa 7, toisessa 11 ja kolmannessa 7, yhteensä 25.
Parikkalassa Europaeus-pappeja oli 4, naapuripitäjissä 5. Muut toimivat lähes
kaikki muussa Karjalassa ja Inkerinmaan suomalaisissa seurakunnissa.
Sormusta on seurannut siunaus!
Toivo Valtavuon Sukutauluista vuodelta 1946 poiminut
Elina Lehtonen
Espoossa huhtikuussa 2003
AKIN PUULAAKI - PANTSARLAHDENKATU 2, VIIPURI
Kun professori Erkki Palosuo ryhtyessään kirjoittamaan
kaksoissisaristaan Eila ja Vila Palosuosta ehti aikaan, jolloin he siirtyivät
Joensuusta Viipuriin kouluun ja menivät asumaan Helmi Winterin kotiin, toivoi
hän minun kirjoittavan tuosta koulukodista ja elämästä siellä. Asuin tuossa
kodissa kaksi lukukautta ja sen jälkeen vierailin usein siinä tullen tuntemaan
sen asukkaita ja elämää.
Hallussani on se albumi, joka annettiin Helmi Winterille
eli Akille hänen täyttäessään 70 vuotta. Siihen on jokainen tavoitettavissa
ollut Akin kodissa asunut antanut kuvansa, kirjoittanut jotain muistikuvaa asumisajaltaan
ja kertonut lyhyesti opinnoistaan, nykytilanteestaan sekä valokuvin perheestään
mikäli sitä oli. Tämä lähdeteos ja Akin kodeissa paljon asuneen Kaija Karhusen
o.s. Winter hyvä muisti tukenani olen kirjoittanut kuvaukseni tästä
omalaatuisesta koulukodista vuosilta 1930 - 1939. Tämä ei suinkaan ole Helmi Winterin
elämäkerta vaan yksi erikoinen jakso siitä - elämäkerta odottaa
kirjoittajaansa.
Oulu, 4.5.2003
Eeva Aaltio os. Hirvensalo alias Tutte
Viipurissa, vanhassa kuulussa koulukaupungissa, oli piakkoin
aloittamassa asukkaita odottava koulukoti. Tätä suunnitteli Helmi Winter,
Viipurin Tyttökoulun johtajatar ja ranskankielen opettaja. Hän oli vuonna 1908 avioitunut
lääkäri Uno Winterin kanssa ja tullut täten tavallaan sukulaiseksi laajaan
Kiteen sukuyhteisöön, olihan Uno Winter Aksel Branderin serkku. Helmi tutustui
varsinkin juuri Brandereihin ja ystävystyi heidän kanssaan.
Helmi Winter oli opiskellut myös Ranskassa ja perehtynyt
näin ollen myös ranskalaiseen kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hän palasi
myöhemminkin Ranskaan opintojaan täydentämään. Tohtori Uno Winter, joka oli vaimoaan
19 vuotta vanhempi, kuoli jo 7.5.1929.
Vaasankadun - Pantsarlahdenkadun kulma. Edessä oleva
puunrunko peittää Pantsarlahdenkatu 2:n ulko-oven. Porraskiven kulma näkyy.
Kesällä 1930 Helmi Winter muutti Kimmon kodista vanhempiensa
omistamaan kiinteistöön, joka käsitti kokonaisen suljetun pihapiirin Vaasan- ja
Pantsarlahdenkatujen kulmassa, nimenomaan Pantsarlahden puoleiseen asuntoon.
Päänäköala tästä kodista oli suoraan puistoon, joka verivaahteroineen oli
erittäin kaunista katseltavaa ja myös sangen rauhallista seutua Mikael
Agricolan kirkon läheisyydessä. Tilaa oli runsaasti - 4 asuinhuonetta, joista
yksi suuri sali, ja keittiön päällä vinttikamari. Kun verivaahterat istutettiin
meni siinä äärellä asuva Thekla Valtavuo katsomaan mukaan. Hän kysyi
puutarhurilta miksi istutetaan vieraita puita kun on koivuja ja pihlajia.
Vastaus oli napakka: ”Kuka tahto koivu, pihlaja, mene metsä!” Tähän muuttivat
siis Helmi ja jo aiemmin Wintereillä asunut käsityönopettaja Agnes Sandell,
joka kuitenkin 1934 muutti muualle. Mukana Pantsarlahdenkadun asuntoon muutti
myös Kaija, joka oli Uno Winterin ensimmäisestä avioliitosta olevan Toinin ja
hänen miehensä Vincent Winterin tytär. Kaija asui usein pitkiä aikoja Ukkinsa
kotona ja tämä antoi Helmille aiheen miettiä itselleen lyhyttä Ukkia vastaavaa
kutsumanimeä. Niin hän loi itselleen uudisnimen Akki. Suvun nuoret hyväksyivät
kutsumanimen heti ja syntyvä koulukoti sai samantien nimekseen Akin koti eli
puulaaki, joksi Akin itsensä käyttämä ”bolag” suomennettiin. Tässä kodissa ei
ollut mitään ”TÄTIÄ”, vaan Akki, kodikkaasti ja arvostavasti, ja mitään muuta Akkia
ei koskaan ole ollut olemassakaan.
Ensimmäinen tulija tähän kotiin oli Knud Brander muualta
Viipurista, ja hänen mukanaan asuintoveri ja ystävä Reijo Alanne. Pian kesällä
tuli Erik Brander kesäopiskeluun, samoin kuin velimies Pentti Brander. Pitkäaikainen
holhokki oli Veijo Heikkilä, huoltolautakunnan sopima ja lähettämä orpo, jonka
huoltajaksi Akki lupautui. Tästä alkoi näiden kahden elinikäinen tuttavuus,
kuin sukulaisuus.
Aivan alussa tulivat myös Äyräpäästä Markkolan veljekset
Eero ja Veikko, iloiset pojat. He kävivät kotonaan viikonloppuisin. Veljekset
tulivat ylioppilaiksi 1932, Knud Brander jo vuotta ennen. Syksyllä 1932
saapuivat sitten identtiset kaksoset Eila ja Vila Brander, äitinsä tahdosta
aivan samoin puetut, joten aluksi he vaikuttivat aivan samannäköisiltä. He
jatkoivat koulunkäyntiään Viipurin Vanhassa Yhteiskoulussa, jonne matka ei
ollut pitkä: juosta pyyhällettiin vain yli urheilukentän ja liityttiin muihin
paikalla oleviin oppilaisiin. Tässä tapahtui hykähdyttävä välinäytös: kellon
soidessa järjestäydyttiin rivistöihin sisään menoa varten. Eila ja Vila etsiytyivät
kuudesluokkalaisten joukkoon, mutta joku oppilas ohjasi heidät hymyillen
ensiluokkalaisten jonoon. Sisarukset olivat siroja ja melko pienikokoisia
ikäisikseen ja kaikille vielä outoja. Hämmästys oli melkoinen kun he ilmestyivät
VI luokkaan ja saivat eturivin paikat! Akin kodissa he asuivat 3 lukuvuotta, ylioppilasvuosi
oli 1935.
Samana vuonna ylioppilaaksi kirjoittanut Akin Aino-sisaren Tutte-nimellä
tunnettu tytär Kajaanista saapui Akin kotiin lukukausiksi 1935-1936. Syyskaudella
hän kävi nk. Soinisen talouskoulun Neitsytniemellä ja kevätkaudella oli
harjoittelijana apteekissa. Syksyllä 1936 hän siirtyi Helsinkiin Valtion Sairaanhoitajatarkouluun,
josta käsin hän vieraili useita kertoja Akin kodissa. Vila tuli hiukan myöhemmin
samaan kouluun käytyään sitä ennen Akin kodista käsin keväällä 1936 Marttojen
talouskoulun.

Vila (vas). ja Eila (oik.) koulunsa juhlakonventissa kevättalvella
1934 kun VIII-luokka on lopettanut ja VII on koulun ylin luokka. Juhla oli
pukujuhla.
|

Toivo Valtavuo n. 30-vuotiaana
|
Koulunkäynnin lisäksi Eila ja Vila soittivat pianoa Viipurin
musiikkiopistossa kolme vuotta. Tutte otti myös soittotunteja tässä kodissa
asuessaan. Akin pianolla oli todella käyttöä. Kaija puolestaan kuului kuoroon
ja hienon lisänsä musiikkiharrastukseen antoi Kirsti Björninen kun hän antoi Tutelle
käyttöön Viipurin kaupunginorkesterin sunnuntaikonsertin kausilippunsa, kun ei
useinkaan voinut käyttää sitä itse.
Millainen sitten oli tämä Akin koti? Kulttuurikoti - vanhoja
kauniita huonekaluja, osin Europaeuksen pappilasta Liperistä saakka, ja hienot
Fiskarsin kirjahyllyt, joihin ei tomu päässyt ja joiden monipuolinen sisältö
oli kaikkien lainattavissa. Salissa oli Akin hieno vanha kirjoituspöytä ja
huoneen nurkkaan järjestetty verhoilla eristetty alue Akille itselleen. Salin
ikkunoissa oli valkeat pitsiverhot. Kaikki hyvällä maulla järjestetty joka
huoneessa. Koska Akki oli erikoisen siisti tuuletti hän usein pehmustettuja
tavaroita ulkona. Tuttu vieras saattoi kysäistä taloon tullessaan jos ei
pihalla ollut edes Emma-tuoleja tuultumassa: ”Ovatko kaikki mööpelit todella
sisällä?”
Keittiössä vallitsi alkuvuodet jo Kimmon kodissa Wintereillä
ollut Aleksandra Räisänen, kodikkaasti Perttu. Hella oli tietenkin puulla
lämmitettävä ja apuna oli vain pieni priimuskeitin. Perttu oli taitava ja
uskollinen apulainen mutta jo vanha ja jäi sitten eläkkeelle. Pertun jälkeen
tuli taloon vakinaiseksi apulaiseksi, Lalla, jolle ei enää muisteta muuta
nimeä. Taloustöissä auttelivat nuoret, niin kuin ainakin kodissa. Tytöt esimerkiksi
aina hoitivat tarjoilut aterioilla - tästä oli Akki hyvin tarkka. Kauniisti piti
pöydät aina kattaa, oli arki tai vieraita. Tällaista ehdittiin aina tehdä
koulun antamien kotitöiden ohella. Pojat huolehtivat pilkottujen puiden
kantamisesta sisään - olihan näissä puutaloissa aina kakluunilämmitys ja
keittiö tarvitsi polttopuuta alinomaa. Poikia ei siihen maailmanaikaan opetettu
muuten mihinkään taloustyöhön.
Asiasta saatiin hauska kokemus kerran kun Akki lähti
teatteriin kaikki tytöt mukanaan ja jätti kotiin jäävälle nuorukaiselle
tehtäväksi teen keittämisen määräajaksi. Heidän palatessaan kotiin oli yllätys
melkoinen kun keittiössä istui hellan edessä ”teenkeittäjä”: vesipannu oli
sievästi hellalla mutta sen alla oli hellan sisällä nuoren miehen käsi ja siinä
palava kynttilä! Ei kyllä mahdettu mitään sille, että yleinen nauru kaikui -
mutta olihan sentään yritetty jotain kuumennusta saada aikaan! Ei ollut osattu
arvata, että tulenteko olisi ylivoimainen tehtävä tälle asukille.
Akilta itseltään oli loppunut koulun opetustyö, mutta
hänellä oli aina yksityisoppilaita. Myös kadettikouluun pyrkivät tarvitsivat
ranskantaitoa ja työtä riitti.
Akin kodin ulkoeteinen oli yhteinen hänen vanhempiensa kodin
kanssa - miten helppoa olikaan pistäytyä vain pikkueteisen läpi kurkistamassa
sisään molemmin puolin. Kuitenkin oli jo lähellä se aika, jolloin Anton Valtavuo
oli lähdössä ikikotiin; se tapahtui 22.1.1931. Oli suuri apu Thekla-Äidille eli
Mimmulle, kun hänen Helmi-tyttärensä oli nyt näin lähellä. Tämä auttoi molempia
surun aikana. Pian Mimmu taas vieraili Akin puulaakissa - iloisena ja
hymyilevänä hän oli aina hyvin tervetullut.

| 
Helli, Toivi ja Toivo Valtavuo n. 1922
Thekla ja Anton Valtavuo kotinsa Pantsarlahdenkatu 2:n
ulko-ovella, porraskivellä
|
Mimmu piti aivan erikoisesti ”pikkutytöistä”, kuten hän
usein sanoi, mutta Eila ja Vila olivat jo perin pohjin kyllästyneet tähän
nimittelyyn, olivathan he kuudesluokkalaisia. Siksi sisarukset asettivat 25
pennin sakon tähän nimittelyyn syyllistyvälle. Mimmua tämä huvitti. Niinpä hän
kerran tyttöjen ovelle saapuessa julisti: ”Hyvää päivä, pikku Kläpit!” ja pani
samalla kaksi 25-pennistä pöydälle. Surullista, että jo 12.6.1933 Thekla-Mimmu
seurasi Antoniaan - suru oli suuri mutta muisto hellä ja iloinen. Akilla oli
taas surun aika, mutta hän ei koskaan kantanut suruaan muita raskauttavalla
tavalla.
Kaikkein tärkein henkilö tässä kodissa, sen sydän, oli Akki
itse. Hän ei ollut saanut omia lapsia, mutta hänen sydämensä sykki
ymmärtäväistä rakkautta juuri varsinkin lapsia ja nuoria kohtaan. Ei kukaan
tarvitseva kääntynyt turhaan hänen puoleensa huolineen ja murheineen. Akin
suhtautuminen ihmisiin oli aina positiivinen, erittäin tasapuolinen ja
luotettava. Rehellisyys itseä ja muita kohtaan oli oleellisen tärkeä edellytys.
Terve ihanteellisuus viehätti nuoria, joilla oli omat ongelmansa elämää
oppiessaan. Tässä kodissa ei kukaan ollut yksin.
Sukulaisia oli Akilla paljon Viipurissa ja hänen
vieraanvarainen kotinsa oli aina ollut mieluisa käyntipaikka. Nyt siitä
hyötyivät nämä nuoret asukkaat ja heidänkin puhuttelussaan oli enoja, tätejä
ynnä sedät. Kuinka kodikasta tämä olikaan! Saapui Akin veli Toivo Valtavuo,
matematiikan lehtori klassillisessa lyseossa, mukanaan vaimonsa Helli ja tytär
Toivi. Heidän kotinsa oli mieluisa vastavierailun paikka. Tulivat Onni-eno ja Kirsti-täti,
siis tuomari Björninen ja vaimonsa Kirsti, Kaijan täti. Myöhemmin oli mukana
heidän ottopoikansa Alf, joka mieltyi suuresti Akkiin. Kirsti-täti pistäytyi
tuon tuostakin hauskuuttamaan kaikkia - mikä olisi voinut olla tervetulleenpaa!
Entäs sitten Nuolivaarat - Auni ja Helmi tuttuja lapsuuden
kesämailta asti Pihlajaveden saarilta läheltä Punkaharjua; menihän Aunin veli
Yrjö naimisiin Helmin sisaren Ainon kanssa. Räiskyvä Auni oli usein tukena huomattavan
diskreetille Helmille. Oli ilo seurata heidän yhdessäoloaan, ja Auni soitti ja
lauloi kauniisti ja paljon.
Kerrotaan vieläkin käynnistä Nuolivaarojen omakotitalossa
Sorvalin rantakalliolla. Nuoret istuivat ulkona toukokuun auringonpaisteessa ja
sisällä puhuttiin politiikkaa. Olihan juuri IKL:n kiihkeät ajat ja Armas Nuolivaara
oli kiihkeä tämän suunnan kannattaja sekä IKL:n lehden ”Karjalan Suunta”
päätoimittaja. Seurassa oli myös jyrkästi toisin ajattelevia niin, että
kertoman mukaan talo hyppi kun Armas-setä pani parastaan käännyttääkseen
vastahakoiset vieraansa.
Akin kodissa ei politikoitu. Antoihan Kouluhallitus
sittemmin määräyksen, joka kielsi kouluissa ja oppilailta yleensä politikoinnin
ja puoluetunnuksin merkittyjen vaatteitten käytön. Tutte sai aikanaan omassa koulussaan
rehtori Ahoselta määräyksen vahtia, etteivät pojat tulleet toverikunnan
konventtiin sinimusta solmio kaulassaan!
Oli muitakin sukulaisia. Erik Brander suoritti Viipurissa
asevelvollisuutensa ja oli usein nähty vieras Akin kotona. Ja Kiteen sukulaiset
matkustaessaan Helsinkiin pysähtyivät Viipurissa junien väliajaksi ja tulivat katsomaan
Akkia sekä Thea-täti Eilaa ja Vilaa. Älkäämme unohtako Ala-Koivikon
tuliaiskoreja!
Kerran tuli tällä tavalla itse Aksel-setä Akin luo. Hänhän
oli eduskunnan puhemies tuolloin ja matkusti paljon juuri eduskuntatyönsä
takia. Sattui niin, että Akin hyvä ystävä ja entinen luokkatoveri Kersti
Bergroth tuli kylään ja onnistui innostamaan Aksel-sedän väittelyyn niin, että
Aksel tämän kerran unohti olla auttamattoman iltauninen. Akki oli asiasta
pitkään ylpeä.
Kuka kodissa muistaa perinteiden arvon ja luontevasti
siirtää parasta eteenpäin? Akki itseoikeutetusti ja vähin äänin. Saavutaan
joulun odotuksen aikaan. Ensimmäinen adventti kokoaa suvun Akin saliin: siinä
on mieskuorolaulajia, erittäin hyviä muita laulajia ja meitä tavallisia.
Auni-täti istuu pianon ääreen ja Hoosiannahymni soi niin kuin ylistyslaulun
kuuluu kaikua. Aika jatkaa kulkuaan, joulu on mennyt ja koululaiset palaavat, monet
haikeissaan. On koti odottamassa. Akin kuusi kynttilöissään ensimmäisenä
iltana, vielä kerran lauletaan jouluiset laulut. Jokaiselle on huolehdittu
pieni paketti. Vuodet eivät kalvenna näitä muistoja. Jokaisen syntymä- ja
nimipäivät muistetaan, samoin hienot koenumerot. Silloin kaikki saavat
erotuksetta ”pakkulakahvit” kuten Akki niitä kutsui. Ja taas oli valkeat
liinat, kynttilät ja kukat juhlistamassa kun Eila, Vila ja Kaija pääsivät ensi
kertaa ehtoolliselle yhteisen rippikoulun jälkeen.
Aikanaan asuessaan Akin kodissa kertoo Erkki Puranen myös
vastaavasta tilanteesta: kun hän rippikoulunsa päättäneenä tuli kirkosta
huomasi hän jälleen sen huolenpidon, jolla Akki suhtautui meihin jokaiseen.
Kaunis koti oli juhla-asuun puettuna. Oli palavia kynttilöitä, kukkia,
kahvipöytä valmiina. ”Akki oli halunnut juhlia tuona suurena hetkenä minua kuin
omaa poikaansa.” Tällaiset muistot säilyvät himmentymättöminä kautta
vuosikymmenien.
Merkkipäiviä muistettiin myös joskus jopa hilpeästi
pukeutuen, kuka mitenkin erikoisesti asianomaisen iloksi ja hämmästykseksi.
Useimmiten leivokset kipaistiin hakemassa Karjaportin-kahvilasta. Hyvin hauska tilaisuus
oli joskus päästä Akin kanssa kauppatorille ostoksille, vilkkaaseen hyörinään
Pyöreän tornin lähelle. Torilta palatessa pistäydyttiin aina torikahvilla,
useimmiten Torkkelilla sijaitsevassa Pursiaisen kahvilassa.
Akilla itsellään oli usein toivomus päästä Sorvalin
hautausmaalle, siellähän oli hänen Unonsa, nyttemmin molemmat vanhemmat sekä
muita sukulaisia. Niinpä myöhäisenäkin iltahetkenä hän lähti sinne, ehkä viimeisellä
raitiovaunulla. Knud oli aikanaan hänelle uskollinen seuralainen näillä
kävelyillä, jotka jalkaisin palatessa läpi nukkuvan, historiallisen kaupungin
olivat omalla tavallaan hienoja.
Akillamme oli aikakäsite omanlainen - yleensä se ”aika”
livahti käsittämättömästi jonnekin, mutta hyvien ystävien kesken siitäkin
selvittiin Akin malliin. Kerran palattaessa juuri hautausmaalta kaipasi Akki
hyvää ystäväänsä Aunia ja niin käveltiinkin heille ja herätettiin rauhassa
nukkuva perhekunta, joka ei suinkaan pahastunut. Rauha-tytär, yksi Akin
ranskanoppilaista, pantiin teenkeittoon. Auni-täti istui soittamaan ja laulamaan
vanhoja balladeja flyygelinsä ääreen, kuin "Eine kleine Nachtmusik"
olisi herännyt henkiin! Kello lienee ollut lähes kaksi yöllä kun hyvästeltiin
ja yllätysvieraat lähtivät.
Kaikenlaista hauskaa sattui, tämän koki Eila. Kun Ester
Toivonen oli valittu Miss Euroopaksi, kutsuttiin hänet käymään myös Viipuriin
ja häntä juhlittiin kovasti. Mutta Akin kotiin tämä innostus tuli vasta sitten
kun kerran päiväkahvia juotaessa ja ”Karjalaa” lukiessa huomattiin missin
lähtevän tänään pois junalla. Silloin innostui Akki. ”Lähdetään mekin
katsomaan!” Junan lähtöön oli puoli tuntia, joten tilattiin taksi ja ajettiin
asemalle. Kansaa oli paikat mustanaan ja Akki ja Eila ajoivat kuin
kunniakujassa aseman eteen. Silloin tuli kansanjoukkoon eloa, kun se valmistui
hurraamaan Miss Euroopalle! Pettymys lienee ollut melkoinen kun autosta
kömpivät vain Akki ja Eila. Nämä tunsivat myös tilanteen nurinkurisuuden ja
alkoivat muka matkalle lähtijöinä kiirehtiä asemalle sisään. Eräs viipurilainen
oli kuitenkin heitä nokkelampi kysyen kovalla äänellä: ”Kumpikos se teistä on?”
Kuten on jo selvinnyt, oli Akkimme erinomainen keskustelija
ja kertoja. Kun nimenomaan iltateen aika koitti, koulutehtävät oli tehty ja
päivän työt muutenkin ohitse, istuttiin ja juteltiin kaikessa rauhassa ja
kaikesta mahdollisesta. Kerran Akki kertoi kaukaisesta kihlausajastaan. Hän oli
kesällä lähdössä Pariisiin opintojaan täydentämään pitemmäksi aikaa, kun
lääkärinvastaanotollaan hyvästelty Uno ilmestyikin junalle ja nousi vaunusillalle
saakka. Silloin morsian hermostui kun juna oli lähtemäisillään eikä sulho
ollenkaan kiirehtinyt pois. Ja niinhän se juna sitten lähti. Uno sulki junan
oven sisältäpäin ja sanoi: ”Saatan Sinut Pariisiin asti, passi ja matkaliput
ovat taskussani!” Mikä iloinen yllätys - kekseliäs ja hyvin ystävällinen. Uno
harrasti tällaisia yllätyksiä.
Harvoin Akin kodissa tapahtui mitään ikävää, mutta kerran Akki
löysi salin nojatuolista istumassa ventovieraan, hyllystä runokirjan ottaneen
siistipukuisen, uppo-oudon miehen. Akki oli pistäytynyt vanhempiensa luona ja
jättänyt ulko-oven auki ja tässä tulos. Ehdottoman raittiin Akinkin
kokemattomille silmille oli ilmeistä, että mies oli humalassa. Akki pelästyi
puhekyvyttömäksi ja Valtavuon Anton-vaari haettiin auttamaan vieras ulos, mihin
mies vastustelematta suostuikin. Hän pyysi vain lupaa saada lainaamansa kirjan
(ranskankielisen) mukaansa. Tätä ei sallittu. Tilanne oli täysin rauhallinen,
vaikkakin vähintään epätavallinen mutta Akki kauhistui tilannetta niin
(alkoholi), että hän oli järkytetty aina jos se kerrottiin. Kumottiinhan näihin
aikoihin 1932 kieltolaki ja monet vakaat kasvattajat ja raittiusihmiset olivat
kovin huolissaan siitä, mikä tästä seuraisi.
Ei toki vain omin joukoin istuttu iltateellä vaan mieluisan
vieraan sattuessa taloon istui Akki hänen kanssaan jutellen muiden mentyä
nukkumaan. Niinpä kerrankin aika kului rattoisasti hyvän ystävän kanssa kauas pikkutunneille
ja aamulla kertoi Akki hämmästyneenä: ”Ykskaks kello löi kaks!” Muut kyllä
ilmoittivat, että se oli lyönyt sitä ennen paljon muutakin - mutta sananparsi
oli syntynyt. Yhä vieläkin suvussamme ”ykskaks kello lyö kaks” kun aika on
huomaamatta livahtanut käsistä.
Vuodet kuluvat, Akin asukit vaihtuvat. Kaikki Branderin
viisi sisarusta - myöhemmin nimeltään Palosuo - ovat asuneet Pantsarlahdenkatu
2:ssa. Nyt ovat vuorossa sisarukset Maija, Liisa sekä Lauri Hälvä. Pois ovat menneet
ammattikoululainen Eino Castren sekä kesäkauden talossa asunut Kari Lampen.
Ollaan jo vuodessa 1937, tilaa on tullut uusille: sisarukset
Anja ja Erkki Puranen, jotka olivat mukana niin kauan kuin tämä koti toimi,
siis myöhäsyksyyn 1939. Koti elää totuttuun tapaansa - joukossa on joku, joka vielä
innostuu leikkimään isolla pihalla siellä asuvien muiden perheiden lasten
kanssa pelaten rinkipalloa ja yrittäen kerätä kirsikoita puusta. Siihen
tarvittiin Veijo portaiden jatkeeksi, että yletyttiin. Jäätelöäkin kerran pihaportaalla
veivattiin, vaivanarvoinen herkku. Pienessä asunnossa Vaasankadun puolella asui
myös venäläinen emigranttiperhe - upseeri vaimonsa ja viehättävän pikkutytön
Irinan kanssa. Perheen äiti elätti joukkoa leipomalla. Hänen ansiotaan olivat
erinomaiset vatruskat, joita Akkikin usein osti taloon. Tämä pieni Irina-tyttönen
tunnettiin myöhemmin hyvin - hän oli ballerina Irina Hudova.
Asuihan talossa tietenkin perheineen myös ylen tärkeä
talonmies, niin kuin siihen aikaan kuului asiaan. Hiljainen, mukava mies.
Euroopan taivaalle alkoivat nousta uhkaavat pilvet, mutta
vielä elettiin aivan rauhassa tässä "rajakaupungissa", kuitenkin
katsoen tulevaisuuteen kuin varuillaan ollen. Mutta elämä jatkui normaalisti, kuinkas
muuten. Koululaiset kävelivät illoin Torkkelia pitkin, sen puistoon oli noussut
hieno Alvar Aallon suunnittelema kirjastotalo, jonka aikaansaamista Viipuriin
Toivo-eno oli koko ajan ollut innolla ajamassa. Vanhankaupungin viehättävät,
historialliset kadut, Taidekoulun valleilta aukeavat näkymät, Monreposin salaperäisyys
ja keväiset valkovuokkokinokset ja vappu siellä - oliko hienompia puitteita
olla ja elää?
Aika kului, mitä se muutakaan voisi? Tulevat Moskovan
neuvottelut, epävarmuuden aika, alkusyksy 1939. Tilanne kiristyy, koulunkäynti
keskeytetään virallisesti, Akin asukkaat lähtevät koteihinsa - väliaikaisesti.
Ja Akki itse meni Liperin kesäkotiin. Mutta siellä oli kylmää ja lokakuinen
pimeys ja hän palasi Viipuriin. Koulut alkoivat taas, koulukkaat tulivat
takaisin. Kunnes olemme Suomen historian synkässä käännekohdassa: marraskuun
30. päivä katkaisee normaalin elämän, pian Akin koulukodin asukkaat lähtevät
Viipurista ja kuten tiedämme, eivät enää palaa. Akki matkustaa aluksi
Kivijärvelle Oulun lääniin serkkujensa Elli ja Selma Hällströmin luo - hänen
evakkotiensä alkaa.
Mitä kirjoittaa entinen Akin kodissa asunut koululainen Esko
Maljanen, kun hän tervehtii Akkia tämän 70- vuotispäivänä? "Muistan, että
sain olla ja asua Akin luona ennen sotia. Se vain on nyt tärkeää - ja kodissani
juodaan joka sunnuntaiaamu "le petit déjeuner", kuten silloin Akin
luona. Saman pöydän ääressä kuulin Akin kertovan Ranskasta ja Italiasta.
Silloin kai minuun putosi se latinalaissiemen, joka itää. Minusta tuntuu, että Pantsarlahdessa
eli koululaisromantiikka viimeiset päivänsä. Ei sellaista kuin siellä oli,
löydä nyt mistään. Toivon nyt, että olisin saanut elää fuksi- ja civis-ajan
Akin tuntumassa, nyt sitä voi vain kuvitella. Viipurissa Akin luona tapasin
myös elämäni ensimmäisen elävän kirjailijan. Jonakin sellaisena iltana Akki kai
oli se "paimen" ja minä miespuolinen "piika", ja iloisesti
juttelevana emäntänä Auni Nuolivaara. Akki taitaa paimentaa meitä vielä nytkin,
joskus ainakin tuntuu siltä -".
Jokainen muistelija toteaa tämän saman: tämän kodin ja sen sielun
pysyvän hienona muistona mielessään. Annamme lähiomaisen, tämän kirjoittaneen Tuten
vielä miettiä alakuloisena, räntäsateisena maaliskuun iltapäivänä vuonna 1943
Akin kodin palaneilla raunioilla: Selvästi tajuaa, kuinka varma on omistuksemme
siihen onnellisuuteen ja kauneuteen, joka on ollut; kuinka vahva se on ja
häviämätön pääomana ja voimana, vaikka sen ulkonainen kehys raukenisi tomuksi.
Rakas Akki, yhä elää se henki ja se koti, jonka sydän olit
Sinä.
Eeva Aaltio

Pirkko Voipio lähetti Sukusanomille tämän papereittensa
kätköstä löytämänsä Matti Äyräpään puheen ja siihen liittyvän löytötarinan.
Matti Äyräpään puhe Josefina Europaeuksen haudalla 2. VII 1915
"Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä."
Tällainen armas tähtönen elämäni taivaalla ja etenkin
nuoruuteni ajoilta olit sinä vanhin sisareni, joka nyt makaat tässä haudassa.
Kun äitimme kuoli, kun olin vaan 4 viikkoinen, silloin meistä nuoremmista pidit
huolta, johdit minunkin ensimmäisiä askeleitani ja opetit meitä Jumalaa
pelkäämään ja totuutta ja hyvää rakastamaan.
Siten sinusta tuli meidän nuorempien lasten pikku äiti ja
vähitellen myös pappilan koko suuren talouden pikku emäntä, jonka neuvoja
kysyttiin ja toteltiin sen vuoksi, että tiedettiin niiden lähteneen hyvästä
sydämestä ja perustuvan neuvotteluihin isän kanssa, jota koko seurakunta niin
vilpittömästi kunnioitti. Muitten näkemättä, tietämättä - ja tuskinpa itsekään
sitä huomasit - hoidit sinä myöhemmin koko perhettä ja koko Liperin pappilaa ja
olit isämme tahdon välittäjänä koko taloudessa.
Kun sitten isämme kuoli, ja Liperin pappilan suuri
perhekunta, jota sinä olit johtanut, hajaantui ja kaikille tuli uudet tehtävät
ja toimet, jäit sinä, joka kokonaisuutta olit hoitanut, toimettomaksi, tunsit
itsesi yksinäiseksi, rupesit elämän ongelmia miettimään. Et päässyt niistä
selville ja kukapa niistä tässä elämässä selviääkään, mutta hento mielesi ei
näitä mietteitä saanut sopusointuun, se sairastui, se himmentyi kuolemaan
saakka. Vasta nyt, tuolla haudan toisella puolella, selviävät sinulle elämän
kysymykset ja Jumalan hyvyys silloinkin, kun hänen tiensä on meille arvoitus.
Olet toivonut Liperiin takaisin. Nyt saat levätä tässä syntymäseutusi maassa
oman isäsi ja oman äitisi vieressä, joita ihailuun saakka rakastit, ja joiden hyviä
neuvoja sinä meille muille jakelit. Jää hyvästi sinä lapsuuteni huoltaja. Sinä
viittaava tähtönen nuoruuteni taivalla kirkastu, kirkastu!
Tämän kauniisti käsinkirjoitetun hautajaispuheen kopion
löysin vanhan pankkikirjani välistä, kun selasin säilyneitä papereitani.
Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, mistä olen sen saanut tai milloin sen
olen sinne pannut. Pankkikirjan sivujen välissä on tietysti varma paikka
tallennettaville papereille. Pankkikirja on Sortavalan kaupungin Säästöpankin
vastakirja, n:o 4596. Tili oli avattu joulukuun 12 päivänä 1914 ja sen
omistajaksi merkitty "lehtorin lapsi Pirkko-Maija Hällström", niin
kuin nimeni oli tarkoitus kuulua. Isäni äiti Olga Maria Karolina Hällström,
o.s. Hjerppe, avasi tilin ja teki ensimmäisen talletuksen 20 markkaa, ja
kerrottiin että ne olivat kultamarkkoja. Olga-mummini oli Josefina Europaeusta
vain kolmisen viikkoa nuorempi sekä myös syntynyt ja kasvanut Liperissä, kruununvoudin
tyttärenä. Tarinan viesti on siinä, että mistä vain saattaa yllättäen tulla
vastaan tärkeitä ja mielenkiintoisia papereita, joiden olemassaolosta ei
kenelläkään ole aavistusta. Sortavalan kaupungin Säästöpankkia ei enää ole ja
vastakirjassakin lukee isoin kirjaimin MITÄTÖN, mutta kaikesta huolimatta sen
välistä ja sivuilta voi löytää monta viestiä menneiltä sukupolvilta.
 Matti Äyräpää
|
 Josefina Europaeus
|
Josefina Lovisa Europaeus oli Anders Josef Europaeuksen ja
Selma Augusta Lampan vanhin tytär. Äitinsä kuollessa hän oli vasta 13-vuotias
ja hänen osalleen lankesi isonsiskon vastuu seitsemästä nuoremmasta
sisaruksesta ja sittemmin koko pappilan taloudesta. Kahdeksantoistavuotias Josefina
koki raskaasti seitsemänvuotiaan Fridolf Emanuel-veljen tapaturmaisen kuoleman.
Fridolf oli pudonnut pesutuvassa kiehuvaan muuripataan ja kuoli kärsittyään kaksi
päivää kovia tuskia.
Josefina oli vastannut Lars Erik Mozellin kosintaan
kieltävästi 1860, koska hän ei katsonut voivansa siirtää vastuuta
sisaruksistaan ja isänsä taloudesta kenellekään toiselle.
Sairastuttuaan hän eli elämänsä viimeiset 32 vuotta
mielisairaalassa. Äitini Selma (os. Europaeus) kertoi käyneensä kerran
tapaamassa Josefina-tätiänsä sairaalassa. Muistikuvaksi oli jäänyt harvinaisen
kaunis mutta poissaoleva vanhus. Josefina oli syntynyt 10.10.1838 Liperissä ja
kuoli Kuopiossa 25.6.1915 ja haudattiin siis 2.7.1915 Liperin vanhalle
hautausmaalle vanhempiensa viereen.
Matti Äyräpää, Anders Josef Europaeuksen nuorin poika, oli
tätä hautajaispuhetta pitäessään 63- vuotias hammaslääketieteen professori
Helsingin yliopistossa
Pirkko Voipio
RETKI RUKAJÄRVEN TAISTELUPAIKOILLE VENÄJÄN KARJALAAN 10-11.8.2002
Kauniina lauantaiaamuna aikaisin noin 7.30:n tienoilla 10.8.
käynnistyi kaksi autoa Kajaanista Brahenkatu 1:n pihalta suuntana Vartiuksen
raja-asema. Matkalaiset olivat Osmo Rasilo, veteraani ja kunniamatkalainen, Antti
Rasilo retkenjohtajana sekä Jukka, Terhi ja allekirjoittanut. Noin 1,5 tunnin
ajon jälkeen parkkeerasimme Vartiuksen parkkipaikalle, missä mukaamme liittyi
oppaamme kuhmolainen Heikki Pitäjämäki, jolle Rukajärven taistelualueet olivat
tuttuja jo monelta aikaisemmalta retkeltä. Ennen tulliin ajoa hyppäsimme kaikki
Antin vuokraamaan maastoautoon Mitsubishiin. Kaikki tullimuodollisuudet
sujuivat mutkattomasti.
Naapurin puolella kulkumme suuntasi kohti itää. Veteraanille
se olikin ensimmäinen kerta sitten Jatkosodan rajan tällä puolen. Silloin ensi
kerralla ei tullimuodollisuuksilla ollut väliä. Maisemat muuttuivat selvästi kotoisista
toisenlaisiksi ankeammiksi. Vauhtiakin oli hidastettava. Eipä ollut maantiekään
suomalaisten tasolla. Asumuksia näkyi hyvin vähän. Kostamuksen kohdalla oli
joitain heikkokuntoisia töllejä. Ohitimme kaupungin pysähtymättä, sillä matkaa
oli vielä runsaasti jäljellä majapaikkaamme Tiiksan kylään.
Ensimmäisen pysähdyksen teimme muutaman tunnin ajon jälkeen Tsirka-Kemijoen
sillalla, jossa Veteraani-Osmo esitteli meille rantaa, missä oli sota-aikana
talsinut. Seutu vaikutti aika kauniilta. Joitain taloja ja paikallista väkeä
näkyi joen toisella rannalla. Pysähtymiseen liittyi itä-naapurissa tietyt varovaisuustoimenpiteet
etenkin länsiautolla matkattaessa. Oli pidettävä mielessä maantierosvojen mahdollisuus.
Sillalta lähdettyä ei mennyt pitkää tovia, kun pysäköimme Tiiksan
kylässä olevan Ivanovin talon pihaan. Tuntui aivan kuin olisimme tulleet
ulkoilmamuseoon. Siellä oli vielä puuharavakin ulkorakennuksen seinällä ja
heinät oli koottu kuivumaan suureksi haasiaksi. Suomessa taisi olla tällaista
viimeksi 50 - 60-luvulla. Ystävällinen oli isäntäpari. Emäntä puhui jopa suomea.
Heikki hoiti ystävällisesti majoittumisemme. Osmo-isälle suotiin ensimmäiseksi
päiväunet. Me muut ryhdyimme lounaan laittopuuhiin. Kaikki siihen tarvittavat raaka-aineet
oli lähinnä Jukka hankkinut Suomesta ja ne kulkivat maasturimme tavaratilassa.
Löytyipä autosta pieni jääkaappikin kylmätavaroita varten.
Lounaan jälkeen hyppäsimme taas autoon ja suuntasimme kokan
kohti Rukajärveä, jonne oli matkaa noin 30 km. Katselimme pikaisesti pahasti
ränsistyneen kylän. Maisemat järvelle olivat kauniit, mutta voi kyläpahaista.
Poikkesimme paikkakunnan tavaratalossa. Se oli ulkoapäin kauhistuttava, mutta
sisällä valikoimaa kuitenkin jossain määrin riitti. Ostimme mm. paikallisia
makeisia. Ulkona törmäsimme erääseen suomalaissyntyiseen paikkakuntalaiseen
vaimoineen. Mies oli tullut kauppaan autolla kunnon kännissä. Siellä se on
kuulemma tyypillinen näky lauantai-iltapäivänä.
Nyt olivat vuorossa Rukajärven asemasotalinjat ja JR 10:n
tukikohdat sekä taistelumaastot. Ensin tutkailtiin Onta -vartta,
missä veteraani yritti kovasti hakea paikkaa, missä silloin kerran oli ollut.
Ihan helppoa se ei ollut, sillä 60 vuodessa ehtivät maisematkin muuttua. Jotain
tutuntuntuista kuitenkin löytyi, suunnilleen paikka, jossa korsu oli aikoinaan
ollut.
Illan viimeinen kohde oli Pallon tukikohta. Ajelimme sinne
tietä tai oikeammin kehnonlaista juuri ja juuri maasturilla ajettavaa kapeaa
lähinnä metsäajotieksi luokiteltavaa väylää. Välillä meidän piti pysäyttää ja ottaa
sahat ja kirveet esille, ryhtyä metsureiksi. Kaikki muut tietysti kävelimme
paitsi kuski ja veteraani. Viimeiset noin 300 m Palloon oli vain metsäpolkua,
jolloin auto piti parkkeerata. Onneksi alue oli sen verran kaukana ns.
maantiestä, että uskalsimme jättää auton parkkiin. Jo ennen varsinaista
polkutaivallusta löysimme muutamia korsun jäänteitä, joissa ainakin yhdessä Osmo-isäkin
oli ollut.
Mitä lähemmäksi Pallon tukikohtaa tulimme sitä enemmän alkoi
tulla näkyviin merkkejä taisteluista. Siellä oli aikanaan ollut suuret rähinät.
Ihan lähellä Palloa oli sodanaikaisen kaivon jäänteet. Joka puolella entistä tukikohtaa
näkyi entisiä korsuja ja juoksuhautoja. Nyt ne olivat sortuneita ja sammalien
sekä jäkälien peitossa. Etsimme sieltä sopivat istuinpaikat ja kaivoimme kahvit
esille. Siinä samalla tallentui pieneen taskusanelimeen veteraanin omakohtaiset
muistelot tukikohdasta.
Kahvin jälkeen tutkailimme vielä vähän Pallon ympäristöä.
Löysimme sieltä sodanaikaisen venäläisiltä jääneen pikakiväärin peltisen
lipassäiliön, jota tarkastelimme innolla, mutta ruostunut kun oli ja aika iso, jätimme
sinne. Osa meistä kävi katsomassa siinä lähellä olevaa venäläisten
joukkohautaa, jossa oli ruostuneita kypäriä ja ammuksien osia. Yhteen niistä
oli kirjoitettu jotain venäjäksi. Hurjimmalta kuitenkin tuntui kaikkialla
jalkojen alta kuuluva piikkilankojen narina, vaikka ne olivatkin sammalien ja
jäkälien peittämiä.
Nyt suunnistimme kohti Ivanovin taloa. Vähän ennen talon
tienhaaraa vaikutti siltä kuin joku olisi autollaan meitä seurannut. Teimme sen
vuoksi pienen ylimääräisen kierroksen ennen pihaan ajoa. Oli mukava mennä saunaan,
vaikkei se ihan meikäläistä tasoa ollutkaan niin oli se sauna kuitenkin. Ihan
mukavat löylyt sieltä sai ja hiet pois. Sitten vain nautimme iltapalaa
ulkosalla ja painuimme untenmaille. Yö kului rauhallisesti ja hyvin nukkuen.
Antti ja Jukka tosin kerran ryntäsivät ulos koiranhaukun herättäminä. Ketään ei
kuitenkaan näkynyt.
Elokuisen lämpimään aamuun heräsimme aikaisin jo noin 7.30:n
maissa. Nautittuamme itse tehdyn aamupalan Ivanovin keittiössä hyvästelimme
talonväen ja käänsimme keulan kohti Ontrosenvaaran Konnukkajärven maastoa,
jonne oli matkaa noin 12 km. Tarkoituksena meillä oli etsiä Sylvi-äitini kahden
vanhimman veljen Pentti ja Heikki Hirvensalon kaatumispaikat. Apuna meillä oli
sen kartan kopio, johon poikien komppania oli merkinnyt kyseiset paikat ja
lähettänyt sen vanhemmille Aino ja Yrjö Hirvensalolle. Luonnollisesti olivat
mukanamme myös nykyaikaiset kartat ja kompassit.

Osmo Rasilo laskee kukkia Heikki Hirvensalon kaatumispaikalla
Ontrosenvaarassa Venäjän Karjalassa lähellä Rukajärveä 11.8.2002. Heikki
haavoittui kuolettavasti ko. paikalla 10.8.1941 ja menehtyi seuraavana päivänä vammaansa.
Ensiksi haimme paikan, jossa Heikki haavoittui kuolettavasti
10.8.1941 menehtyen seuraavana päivänä vammoihinsa lähimmässä
sotilassairaalassa. Se löytyi mäntykankaalta, jossa kasvoi puiden lisäksi varvikkona
mm. mustikkaa, puolukkaa, suopursuakin. Poimin niistä Terhin kanssa kimpun
äidille viemisiksi. Ennen sitä laski veteraani Osmo Antin Kajaanista hankkimansa
kauniin sinivalkoisen kukkakimpun lukien pienessä kortissa olevan tekstin: "Heikki
Hirvensalon muistolle". Siinä seisoimme kaikki paikalla olevat sukulaiset
hetken hiljaa kunnioittaen kaikkensa isänmaalle antaneen vänrikin muistoa. Vain
800 m koilliseen tältä paikalta kaatui Pentti 11.8.1941. Samanlaista maastoa
oli tämäkin alue. Niin ikään laski isäni, Pentin luokkatoveri, paikalle
sinivalkoisen kukkavihkon lausuen tekstin: "Pentti Hirvensalon
muistolle". Seisoimme hetken hiljaa hänenkin muistolleen ja poimimme
varpukimpun täältäkin äidille. Hämmästyttävää oli, että retkemme oli osunut
täysin sattumalta täsmälleen 61 vuotta näiden raskaiden tapahtumien jälkeen.
Anttikin totesi, että asia valkeni hänelle vain kaksi viikkoa ennen matkaamme.
Taistelut olivat olleet kovat ja miestappiot suomalaisille suuret.
Lähellä näitä paikkoja oli siis kaunis Konukkajärvi, jonka
rannalla oli paikallisten kalamiesten leiripaikka pöytineen ja penkkeineen,
jonka äärellä kahvittelimme ennen kuin jatkoimme matkaa Tsirka-Kemijoen kautta Merujärvelle.
Katselimme jokea vielä eri kohdalta, paikasta mistä oli silta poikki ja tutulta
tuntui veteraanista. Merujärvi osoittautui todella kauniiksi järvimaisemineen
korkealta mäeltä katsottuna. Kaunis, kirkas ilma soi meille myös parastaan. Isä
muisteli kuinka oli ollut samalla paikalla jatkosodan aikana ja ottanut sieltä silloisella
kamerallaan kuvia, jotka olivat mukana albumissa. Meillä oli siis hyvin
mielenkiintoinen vertailukohta. Tie Merujärvelle oli paikoin erittäin huono ja
kivikkoinen.

Osmo Rasilo laskee kukkia Pentti Hirvensalon kaatumispaikalle
Ontrosenvaarassa 11.8.2002. Pentti kaatui 11.8.1941.
Ohjelmasta poiketen piipahdimme myös Tahkokoskelle ja
matkalla sinne aurinko hävisi äkkiä mustiin pilviin ja yllemme jysähti
ukkoskuuro. Tullessamme sillalle olivat puomit edessä ja pois oli meidän
kääntyminen. Matkalla hyväksi onneksemme törmäsimme koskella olevan leirialueen
omistajaan, joka suostui päästämään meidät koskelle. Sadevetimiä päällemme
pukien nousimme autosta katselemaan kosken kuohuja. Meitä seurasi alueella
utelias ja ystävällinen koira. Halusi kaiketi tehdä tuttavuutta. Sielläkin isä
muisteli jossain vaiheessa Jatkosotaa olleensa. Leirialue oli uusi muutamine
taloineen. Sielläkin voisi hyvin majoittua ja tutustua sieltä käsin
taistelupaikkoihin. Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ukkoskuuro väistyi ja
saimme vetää yltämme sadeasut.
Edessä oli nyt päivän viimeinen kohde ennen kotimatkaa, Ontrosenvaaran
pohjoispuolella oleva Joen Kenttävartion taistelumaasto. Täältä olikin veteraanillamme
melko hurjiakin omakohtaisia kokemuksia. Hän kertoi kuinka noin 1200 vanjaa
hyökkäsi kohti Jokea, jossa vastassa oli 27 suomalaista. Eipä kuitenkaan auttanut
vanjan miesten kuin vetäytyä. Niinhän se on, että "yksi suomalainen vastaa
kymmentä ryssää". Isä näytti meille myös korsun, jonka luona kenraali
Raappana jakoi kunniamerkkejä. Alueelta löytyi runsaasti muitakin korsun ja
juoksuhautojen jäänteitä. Petollisesti olivat osittain sammalien ja jäkälien
alle lahonneet ja niinpä allekirjoittaneen jalka kertaalleen humpsahti yhdestä
kohtaa läpi. Onneksi ei tullut mitään vammoja. Välillä valmistimme retkilounaan
nauttien sen siinä ulkosalla, jonka jälkeen veteraani vetäisi päiväunet pituusasentoon
vedetyllä auton etuistuimella. Vielä jälkiruoaksi kierrettiin Joen maastoa,
jolloin jälleen oli käytössä sanelin. Autolle palatessamme näimme vielä
venäläisten muistomerkin, joka oli niin ruma, ettei valokuvata kehdannut.
Sitten ei kun pomppasimme autoon ja kohti rajaa samaa tietä
huristelemaan kuin tullessa. Turvallisesti matka sujui Antin ajaessa. Siinä
sitä riitti muistelemista ja vähän torkahtelemista. Katsellessamme Venäjän Karjalan
ankeita maisemia valtasi kiitollisuus mielen: vaikka sodan uhri olikin ollut
raskas niin ei todellakaan turha. Tässä samassa tilassa saattaisi olla Suomi
ilman urheitten isiemme taistelutahtoa ja ponnistuksia. On ihanaa saada elää
vapaassa maassa.
Rajalle saavuimme illalla klo 19.00-20.00 välillä. Siellä
oli hiukan jonoa, joten jouduimme hiukan jonottamaan. Ehdimme siinä käydä vähän
tuliaisia ostamassa tax-free-kaupasta. Aavistuksen jännäsimme ehtisimmekö
varmasti tulliin illan kuluessa. Sehän suljettaisiin klo 20.00. Kylläpä
kuitenkin ehdimme. Kaikkien muodollisuuksien jälkeen kiittelimme ja
hyvästelimme Heikin ja Jukan, jotka lähtivät omilla autoillaan kohti kotiaan.
Me neljä, Osmo-veteraani, Antti, Terhi sekä allekirjoittanut köröttelimme kohti
Kajaania. Nyt hyppäsi puolestaan Terhi rattiin. Kajaaniin tultiin siinä kello
21.00 jälkeen onnellisina ja kiitollisina hyvin onnistuneen retkemme jälkeen.
Kaija Rasilo
Kaksi kalajuttua Suomesta
Isä Ahti Rytkönen oli intohimoinen kalastaja. Niin kuin
kasvit ja sienet tunsi hän kalatkin. Kun Isojärvellä oli saatu tuntemattoman
tuntuinen kala tuotiin se isälle Kuhmoisten Luutsaaren Tervamäkeen
katsottavaksi. Sekä tuojan että kirjojen kanssa se tutkittiin yhdessä.
(Tervamäen rakennutti 1927 Ahti Rytkösen isä Antti Rytkönen).
Sota-aikana elimme kesäisin paljolti Isojärven kalasta ja
äitini olikin monipuolinen kalakokki välineenä talon pienoinen rautaliesi. Itse
olin koululaisena kesäisin apulaisena Ruotsin Ulvöhamnin saaren
turistihotellissa, kuten useat koulutoverinikin. Pääruokamme oli silakka. Kun
muutin tuoreen kalan kaupunkiin Hampuriin en kaivannut enää kalaa.
Kesäisin Tervamäessä valmistin ne kalat, mitkä tulivat.
Ollessamme kolmisin siellä, kun äitini ei voinut enää tulla, kysyi isä joka
ilta Eikelta kohteliaasti: "Hast du Lust, mit mir die Netze auszulegen?"
Eike, joka inhosi verkkokalastusta sydämensä pohjasta vastasi yhtä kohteliaasti
"Kyllä" ja niin he lähtivät viemään verkkoja, Eike airoissa.
Se sentään menetteli, mutta aamulla verkkojen nouto oli Eikelle
vain soutumiehenäkin tosi koettelemus: kun hän näki verkossa sätkivät
pikkukalat, rupesi häntä etomaan. Jotenkin hän pääsi sentään rantaan veneessä hopeisina
välkkyvien verkkokasojen kanssa, mutta usein aivan valkoisena kasvoiltaan. Isä
sai päästellä kalat irti verkoista yksin Tervamäen seinustalla. Myöskään ei
Eike pystynyt syömään pikkukaloja, joiden valkoiset silmät toljottivat häntä
lautaselta vastaan. Asia nauratti kovasti muita. Kalakeitto sinänsä kyllä
maistui. Tottumus on toinen luonto; eivät kaikki uudet asiat sovellu.
Ollessamme kolmisin Tervamäessä piti isälle olla ruoaksi
kalaa, mutta Eikelle ei saanut olla kalaa. En ole mielikuvitusrikas kokki,
mutta jotenkin selvisin, joskaan en muista, mitä minä söin. Lähimpään kauppaan Länkipohjaan
oli soutumatkan lisäksi 20 km autolla (Länkipohja-nimi hävitettiin jokin aika
sitten. Se oli tunnettu Länkipohjan taistelusta.)
Olemme olleet Luutsaaressa kaikkina vuodenaikoina. Kerran
olimme siellä isän kanssa syys-lokakuussa, jolloin tuli jo ensilumi. Lähdimme
asioille. Soudimme kilometrin verran mantereelle missä auto oli, mukanamme
olivat isä ja Luutsaaresta Maire-emäntä. Hän oli menossa pikavuorolle ja sitten
hautajaisiin. Metsätiet oli juuri savettu. Kerroin Eikelle, että tällaisilla
liukkailla saviteillä ja räntäsateessa on parasta ajaa 30 km tunnissa. No,
eihän hän uskonut ajokortittoman asiantuntemusta vaan ajoi 60 km tunnissa. Minä
istuin sydän läpättäen takana kunnes auto yhtäkkiä, ilman näkyvää syytä, rupesi
tanssimaan tiellä, pyörähti pari kertaa ympäri kuin valssissa ja törmäsi
tienvieren kallioon. Pyörien jäljet olivat hyvin näkyvissä.
Muistan seuranneeni silmilläni lumoutuneena isän lippalakin
lentoa - elegantein kaarroksin etupenkiltä taakse Mairen syliin - kunnes älysin
kysyä matkalaisten vointia. Kaikki voivat onneksi hyvin ja jatkoimme matkaa
Kuhmoisten kirkonkylälle. Auton tavaratilan luukku tosin ei mennyt enää kiinni,
vaan viipotti ylös ja alas ja ohiajajat tuijottivat. Maire pääsi "onnikkaansa"
ja me löysimme ystäviemme Helmi ja Veikko Niemisen avulla oivan korjaamon, joka
sai takaluukun kiinni ja korjasi etulyhdyn.
Toimitimme asiamme. Kun palasimme takaisin tiedettiin tapahtuma
jo matkan varren taloissa, niin hyvin oli langaton lennätin toiminut. Kömmimme
veneeseen, oli jo pimeä ja räntää tuli. Isä istui sadetakissa perässä, Eike ja
minä molemmat keltaiset sadeasut yllämme airoissa, toinen kokkapenkillä, toinen
keskipenkillä. Oli hyvin kylmä. Tervamäen rannassa kipusimme 40 m rinnettä ylös
ruokaostoksinemme ja huokaisin helpotuksesta. Koska talossa ei silloin vielä
ollut lämmitystä sytytimme kiireesti tulen keittiön hellaan ja kammarin uuniin!
Oli myöhä ja ulkona vihoviimeinen römppäilma. Kuulin, miten
isä kysyi kohteliaasti Eikelta, huvittaisiko tätä lähteä yhdessä viemään verkot
järveen. Eike piti kysymystä vitsinä ja vastasi ponnekkaasti: "EI HUVITA!"
Kysyin myöhemmin Eikelta, huomasiko hän miten isän leuka loksahti hämmästyksestä
alas. Sellaista hän ei ollut odottanut muuten aina avuliaalta vävyltä. Eikehan
oli ajanut sinä päivänä jo pitkään autoa metsäteillä, jotka ovat hänelle
vieraampia kuin valta- ja moottoritiet. Kokopäiväisen keikan jälkeen vielä
verkkojen kanssa veneeseen, pimeällä ja sillä säällä - ei houkutellut. Siten
hänellä oli yksi päivä "lomaa" verkkojen nostosta. En usko isän
tienneen, miten vaikeaa verkkokalastus oli Eikelle. Minä olin taas kerran "kahden
tulen välissä".
**********
Olimme jonkin päivän Kinahmossa, kirjailija Seppo
Lappalaisen ja Ailin luona. Tunsimme toisemme Hampurista, missä haastattelin
Seppoa Savon Sanomiin. Maallikkotulkin taidot joutuivat koetukselle, kun
tulkkasin miesten keskusteluja esimerkiksi siitä, oliko Neuvostoliitolla oikeus
vaatia Suomelta alueita vai ei. Minun täytyi olla tarkkana, että kaikki tuli
oikein sanotuksi.
Välillä Eike kävi heittämässä talviturkin pois Höytiäisissä.
Hän oli tutustunut jo Isojärvellä merkilliseen kalastusvälineeseen, jonka nimi
on saksaksi "das Katiska". Oli hän niitä isän kanssa tyhjennellytkin
soutu- ja valokuvausretkillä.
Koska Eike on kasvanut järven rannalla Mecklenburgin
maakunnassa teki hänen mielensä Höytiäiselle soutelemaan. Se sopi, ja Aili
pyysi häntä katsomaan saman tien katiskan. Niin Eike souteli mielikseen
järvellä. Kun hän tuli takaisin kysyi Aili, oliko hän katsonut katiskan. Kyllä
oli. Oliko katiskassa kaloja? Kyllä oli. No, missäs kalat ovat? Ne olivat vielä
katiskassa järvessä sillä hänenhän piti vain katsoa katiska! Hän oli pudottanut
katiskan Ailin soppakalojen kanssa takaisin järveen.
Juttu lähti kulkemaan vitsinä ympäristöön. Minulle Eike
uskoutui, ettei hän kärsinyt ruveta käsittelemän sätkytteleviä, ilmassa suutaan
aukovia pikkukaloja ja oli iloinen kun saattoi käsittää "katiskan
katsomisen" kirjaimellisesti. Saimme Sepolta hänen kirjojaan ja kirjassa
"maailman rannan rellu" on seuraavanlainen omistus: "Rakkaille
ystävillemme Kaarina Dehlsille ja hänen riemastuttavalle miehelleen tervehdys
kesäisestä Suomesta jouluna 1974, Seppo Lappalainen".
Hampuri, 2003
Kaarina Dehls
ON KESÄKUU
Lehdossa kukka
uneksuu.
On Kesäkuu,
on kesäkuu
Ja perho lentää
kukan luo,
sen mettä juo,
sen mettä juo.
On kukka kaunis
hymyää:
Oi tänne jää,
oi tänne jää.
|
Tuoll' lintu istuu
oksallaan
ja laulaa vaan
ja laulaa vaan.
Ja lintu toinen
kuulee sen
niin riemuiten,
niin riemuiten.
Se tietää: hälle
sävel tää
nyt helkähtää,
nyt helkähtää.
|
Ja nuorukainen
lehtoon käy,
ei muita näy,
ei muita näy
Kun neito kulta-
kutrinen,
hän tuntee sen,
hän tuntee sen.
On silmä päivää,
mettä suu -
on kesäkuu,
on kesäkuu.
|
|
Antti Rytkönen (1870-1930)
SUKUSANOMAT TOIVOTTAA KAIKILLE HYVÄÄ KESÄÄ 2003!