Etusivu
Sukusanomat
Kuvagalleria
Säännöt
Yhteystiedot
Palaute
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.


A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
2003 nro 1 (85)
ISSN 0356-0791 (Painettu)

Helli, Toivo ja Toivi Valtavuo Helsingin kodissaan, Hellin 75-päivänä 26.12.1960


SISÄLLYS

  • Puheenjohtajan palsta/Sukusanomat 1953 - 2003
    Jorma Rytkönen


  • Kutsu Sukukokoukseen 11.10.2003
  • Sormuksen tarina
    Elina Lehtonen


  • Akin Puulaaki, Pantsarlahdenkatu 2, Viipuri
    Eeva Aaltio


  • Matti Äyräpään puhe Josefina Europaeuksen haudalla 2. VII 1915
    Pirkko Voipio


  • Retki Rukajärven taistelupaikoille Venäjän Karjalaan 2002
    Kaija Rasilo


  • Kaksi kalajuttua Suomesta
    Kaarina Dehls


  • ”On kesäkuu”
    Antti Rytkönen

  • Kuvat

    Kansi:
    Helli, Toivo ja Toivi Valtavuo Helsingin kodissaan, Hellin 75-päivänä 26.12.1960

    Vanhat valokuvat:
    Eeva Aaltion ja Toivi Valtavuon albumit

    Matti Äyräpään ja Josefina Europaeuksen kuvat Eino Suolahden Matti Äyräpää-kirjasta

    Rukajärvi 2002: Kaija Rasilo


    A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry

    Sukusanomat 2003 nro 1 (85)
    ISSN 0356-0791 (Painettu)

    Esimies:
    Jorma Rytkönen

    Toimitus:
    Kirsti Salminen
    Jorma Rytkönen
    Riitta Karasvirta


    PUHEENJOHTAJAN PALSTA

    SUKUSANOMAT 1953 - 2003

    Yhdistyksemme jäsenlehti Sukusanomat saavuttaa tänä kesänä viidenkymmenen vuoden iän. Lehti ilmestyi nimittäin tällä nimellä ensimmäisen kerran kesäkuussa 1953, joskin jäsenille jo sitä ennen - vuosina 1949-52 - oli lähetetty ”Tiedonantojen” nimellä melko laajoja jäsenkirjeitä, joita hyvällä syyllä voidaan pitää varsinaisen jäsenlehden varhaisasteena. Niinpä Sukusanomien ensimmäinen numero 29.6.1953 onkin varustettu juoksevalla numerolla viisi, ja ”Tiedonannoista” vuonna 1958 julkaistu uusintapainos on vastaavasti merkitty Sukusanomien numeroiksi 1 - 4.

    Ajatus oman äänenkannattajan perustamisesta 50 vuotta sitten oli seurausta yhdistyksen aseman vakiintumisesta ja jäsenmäärän kasvusta sitten perustamisvuoden 1948. Lehtisuunnitelmasta keskusteltiin jo syksyllä 1952 pidetyssä vuosikokouksessa, mutta siellä ei tehty päätöstä, vaan asia jätettiin hallituksen kehiteltäväksi ja ratkaistavaksi. Helmikuun 18. päivänä 1953 pitämässään kokouksessa hallitus päätti oman lehden julkaisemisesta. Sen nimeksi tuli ”A. J. Europaeuksen jälkeläisten Sukusanomat”, ja kansilehden otsikkokuvaksi hyväksyttiin meille kaikille vuosien varrella tutuksi tullut sormusaihe, jonka tarinan kertoo Elina Lehtonen toisaalla tässä lehdessä olevassa artikkelissaan.

    Toivo Valtavuo  Toivo Valtavuo  Toivo Valtavuo
    Toivo Valtavuo

    Keskeinen henkilö Sukusanomien aikaansaamisessa kuten yhdistyksen alkuaikojen muussakin toiminnassa oli Toivo Valtavuo, joka hoiti yhdistyksen esimiehen tehtäviä perustamisvuodesta aina vuoteen 1961. Hän vastasi suvereenisti Sukusanomien toimittamisesta 1950- ja 1960-luvuilla. Hänen elävän sukuinnostuksensa sekä verrattoman asiantuntemuksensa ja ahkeruutensa ansiosta Sukusanomat ilmestyikin alkuaikoina varsin tiheään: ensimmäisen kymmenvuotiskauden 1953-62 aikana lehdestä ilmestyi 37 numeroa. Sen lisäksi julkaistiin em. uusintapainos neljästä jäsenkirjeestä. Vuoteen 1970 eli Valtavuon kauden päättymiseen mennessä oli siten ilmestynyt 48 Sukusanomien numeroa. Sittemmin vauhti tasaantui, niin että nyt, viiden vuosikymmenen kuluttua, ollaan numerossa 85. Mainittakoon kuitenkin, että vuonna 1997 ilmestyi tavallista laajempi juhlanumero (nro 78) A. J. Europaeuksen 200-vuotissyntymäpäivän johdosta.

    Kun ottaa huomioon ne rajut muutokset, joita elinympäristössämme puolen vuosisadan aikana on tapahtunut, voitaneen pitää kohtuullisena saavutuksena sitä, että sukuyhdistyksen lehti näinkin kauan on ilmestynyt. Nykyaikaisen informaatiotekniikan ansiosta lehden aikaisemmat numerot ovat sitä paitsi nyt helposti asiasta kiinnostuneiden saatavilla. Ei tarvitse kaivella esiin vanhoja vuosikertoja varastokomeroiden kätköistä, sillä Sukusanomien kaikki numerot ovat nyt luettavissa internetissä. Lehtemme merkkivuoden kunniaksi Pertti Äyräpää on nimittäin saattanut loppuun suururakkansa, lehden vanhojen numeroiden skannaamisen ja siirtämisen yhdistyksen kotisivuille (www.europaeus.info). Pertin laatiman hakemiston avulla eri vuosien numerot ja yksittäiset lehdet on helppo löytää. - Kaikkien Sukusanomien ystävien puolesta kiitän Perttiä siitä, että hän tietotekniikan asiantuntijana on muistanut lehteämme tällä ajan henkeen oivallisesti soveltuvalla syntymäpäivälahjalla.

    Yhdistyksen hallitus uskoo, että Sukusanomilla on edelleen tärkeä tehtävänsä sukulaisten yhdyssiteenä ja sukutietouden ylläpitäjänä. Lehden sivuille on viiden vuosikymmenen aikana tallentunut kunnioitettava määrä tietoa Europaeus-suvun jäsenistä, heidän kokemuksistaan ja elämänvaiheistaan. Tätä sukuperinteen ja suvun jäsenten arkipäivän historian tallentamista on syytä jatkaa. Yhdistyksen jäsenlehti tarjoaa edelleenkin sivunsa tähän tarkoitukseen.

    Sukusanomien merkkivuotena minulla on ilo yhdistyksen puolesta esittää kiitokset ja onnittelut lehden nykyiselle toimitukselle, Kirsti Salmiselle ja Riitta Karasvirralle, sekä kiittää lämpimästi kaikkia muitakin sukulaisia, jotka vuosien varrella ovat kirjoituksin ja kuvin tehneet mahdolliseksi Sukusanomien ilmestymisen. Toivon, että lehtemme saisi edelleenkin osakseen suopeutta ja aktiivista tukea suvun jäseniltä. Sukusanomia ja sen tehtävää luonnehti Ilmari Rytkönen kerran 1950-luvulla seuraavin säkein:

    ”Almuja ei ano eikä varasta,
    mutta mikä suvussa on parasta,
    iloks´, opiks´ Sukuseuran jäsenten,
    nuoren polven varsin, julki tuopi sen,
    suku sorja jotta yhtenäisenä kulkea
    vois´, käydä pystypäisenä.”

    Samassa hengessä toivotan Sukusanomille jatkuvaa menestystä seuraavalle puolen vuosisadan taipaleelle.

    Jorma Rytkönen


    KUTSU SUKUKOKOUKSEEN

    A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukukokous ja yhdistyksen vuosikokous pidetään lauantaina lokakuun 11. päivänä 2003 alkaen klo 13.00 Helsingissä Lyceum-klubin huoneistossa osoitteessa Rauhankatu 7 E.

    Tilaisuudessa käsitellään sääntömääräiset vuosikokousasiat, minkä jälkeen Kirsikka Moring (Kirsikka on A.J. Europaeuksen tyttärenpojanpojantytär, syntyään Rytkönen) on lupautunut kertomaan kokousväelle matkoistaan Venäjän suomensukuisten kansojen parissa. Seurustelun ja yhdessäolon lomassa on lisäksi tiedossa musiikkiesityksiä sekä kevyt lounas kahveineen.

    Tervetuloa sukulaiset läheltä ja kaukaa!

    Hallitus


    Sukusanomat ottaa mielellään pitkin vuotta vastaan tekstejä ja kuvia. Tekstit voivat olla selkeästi käsin-/koneella kirjoitettuja tai valmiita sähköisiä. Skannaamme kuvat ja palautamme alkuperäiset.

    Kirjoitelkaa meille!


    SORMUKSEN TARINA

    sormus

    Sukusanomien syntyvaiheessa antoi Toivo Valtavuo veljelleni, vastavalmistuneelle arkkitehti Maunu Kituselle, tehtäväksi suunnitella lehdelle vinjetin, jonka aiheena olisi kenties vanhin suvussa säilynyt arvoesine, Matias Reinhold Europaeuksen ja Katariina Dannenbergin vihkisormus vuodelta 1759.

    Sormuksen tarinaan tutustuin lukiessani Toivo Valtavuon laatimia Europaeus-sukutauluja. Syksyllä 1946 Toivo lähetti käsin kirjoittamansa Sukutaulut näin onnitellen sisarentyttäreni Anita Lalanderin syntymän johdosta hänen vanhempiaan. Oletan, että vastaavia tauluja on sukuyhdistyksen arkistossa ja myös joillakin suvun jäsenillä.

    Toivon muistiosta ilmenee, että sormus v. 1946 oli Matias Reinhold ja Katariina Europaeuksen pojanpojanpojan tyttären, Aune Äyräpään hoidossa. Sittemmin se on uskottu vanhimman sukuhaaran mieslinjaa seuraamaan ja on nyt pojanpojanpojanpojanpojalla Matti Äyräpää juniorilla.

    Sormus sinetöi lähes 250 vuotta sitten Matias Reinhold Europaeuksen toisen avioliiton. Päiväys kertoo, että hänet vihittiin Katariina Dannenbergin kanssa 29.6.1759. Matias Reinhold oli aikaisemmin ollut avioliitossa Anna Grisilia Neiglickin kanssa, mutta jäänyt leskeksi.

    Katariina Dannenbergin (s. noin 1734) tiedetään ennen avioliittoaan asuneen Hiitolan kirkkoherran Johan Deutschin perheessä. Deutschin puoliso Kristiina oli syntyään Dannenberg. Oletetaan, että kysymyksessä olisi tunnettu viipurilainen kauppiassuku, jonka mm. Lempi Jääskeläinen Viipuri-romaanissaan mainitsee.

    Katariinalla oli 9 lasta, 6 tytärtä ja 5 poikaa. Muut paitsi nuorin poika elivät täysi-ikäisiksi. Eloonjääneistä pojista toinen toimi "haavurina", toinen oli pappi, Isak Emmanuel, Anders Josef Europaeuksen isä. Tyttäristä viisi avioitui pappien kanssa. Paitsi omia, Katariina kasvatti kuusi lapsipuoltaan, joista kaksi toimi pappina, kaksi lääkärinä ja yksi "haavurina". Leskenä Katariina lienee asunut Ridan talossa Parikkalassa.

    Matias Reinhold Europaeus (s. 1718 k. 1777) vaikutti kolmannen polven Europaeus-pappina Parikkalassa. Isä Matias ja isoisä Jakob olivat hoitaneet kappalaisen virkaa. Äidin, Maria von Holl'in isä oli ollut Parikkalan kirkkoherrana.

    Matias Reinhold Europaeuksen työkausi osui poliittisesti levottomaan ja sekavaan aikaan. Käytyään koulunsa Lappeenrannassa ja Porvoon lukiossa hän pääsi jatkamaan Turun Akatemiaan v. 1738.

    Pikkuvihan aikana 1742 oli Venäjän hallitseman Vanhan Suomen alueelle Parikkalan kirkolle tunkeutunut ruotsalainen partiojoukko ja vanginnut kirkkoherra Cajander nuoremman, koska tämä oli lähettänyt vakoojia Ruotsin puolelle. Kerrotaan, että Matias Reinhold Europaeus, tuolloin vielä opiskelija, oli silloin pitänyt jumalanpalveluksia Melkonniemen kylän saaressa. Saari sai siitä nimen Kirkkosaari.

    Miten lienevät opinnot sekavana aikana edistyneetkin, sai Matias Reinhold v. 1746 kappalaisen viran ja neljä vuotta myöhemmin hän tuli kirkkoherraksi.

    Vanhan Suomen ylintä kirkollista valtaa edustava oikeuskollegio Liivinmaan ja Viron siviili- ja kirkollisasioiden ylivirastona tosin oli nimittänyt virkaan Hoffrén-nimisen papin. Tämä "rahvaan oikeuksien puoltajana" tunnettu Hoffrén ei kuitenkaan ollut Koitsanlahden lahjoitusmaahovin hoitajan mieleen. Matias Reinhold Europaeus ehkä oli taipuvaisempi mukautumaan suhdanteisiin ja sai hovin herrojen kannatuksen Viipurin konsistorin vastalauseista huolimatta. Hoffrén siirrettiin muualle ja Europaeus jäi Parikkalaan.

    Kirkolliset viranomaiset kävivät usein tarkastuksilla ja pitivät nuorta Europaeusta ajan tavan mukaan tiukalla. 1751 huomautettiin hänen toimivan ilman konsistorin valtakirjaa ja hallitsevan huonosti kirkkoherralle kuuluvia tehtäviä. Vielä v. 1752 näkyy maininta: "tunkeutunut Parikkalan kirkkoherran virkaan". Ehkä opinnot vaikeissa oloissa olivat jääneet vaillinaisiksi, koska saarnat olivat "lyhyitä ja välttäviä", jopa tarkastajien osoituksen mukaan suoraan Wegeliuksen postillasta!

    Kansan lukutaidossa ja kristinopin tuntemisessa havaittiin puutteita etenkin nuoren väen keskuudessa. 1756 seurakuntalaisia velvoitettiin rakentamaan "koulutupia" ja palkkaamaan "koulumestari". Tästä seurakuntalaiset kieltäytyivät vedoten muihin heihin kohdistuviin rasitteisiin. Venäläinen lahjoitusmaainstituutio kohteli rankasti talonpoikia eivätkä hovien herrat piitanneet heidän oikeudellisen asemansa parantamisesta. Sen sijaan kirkollisissa tarkastuksissa yllättäen annettiin tunnustusta pitäjän koululle, jota "korkeankreivillinen herrasväki" ylläpiti osoittaen kiitettävää kansansivistysharrastusta.

    Vähitellen tuli esiin muitakin ilon aiheita seurakunnan hoidossa. Uusi kirkko rakennettiin Matias Reinhold Europaeuksen aikana v. 1771 - tosin se salaman sytyttämänä paloi 30 vuotta myöhemmin.

    Erityinen tunnustus Matias Reinhold Europaeuksen ajalta annetaan Valtavuon muistiossa siitä, että suku silloin kehittyi laajaksi karjalaiseksi pappissuvuksi. Matias Reinholdin veli ja sisaren mies olivat pappeina Karjalan pitäjissä.. Hänellä itsellään oli 15 lasta, 49 lastenlasta ja 121 lastenlastenlasta eli yhteensä 185 jälkeläistä neljänteen polveen tultaessa - puolisot mukaan lukien 285 [ Ei ole tiedossa minkä verran näihin lukuihin sisältyy Venäjälle siirtyneiden perheiden jälkikasvua.]. Näistä pappeja oli ensimmäisessä polvessa 7, toisessa 11 ja kolmannessa 7, yhteensä 25. Parikkalassa Europaeus-pappeja oli 4, naapuripitäjissä 5. Muut toimivat lähes kaikki muussa Karjalassa ja Inkerinmaan suomalaisissa seurakunnissa.

    Sormusta on seurannut siunaus!

    Toivo Valtavuon Sukutauluista vuodelta 1946 poiminut
    Elina Lehtonen
    Espoossa huhtikuussa 2003


    AKIN PUULAAKI - PANTSARLAHDENKATU 2, VIIPURI

    Kun professori Erkki Palosuo ryhtyessään kirjoittamaan kaksoissisaristaan Eila ja Vila Palosuosta ehti aikaan, jolloin he siirtyivät Joensuusta Viipuriin kouluun ja menivät asumaan Helmi Winterin kotiin, toivoi hän minun kirjoittavan tuosta koulukodista ja elämästä siellä. Asuin tuossa kodissa kaksi lukukautta ja sen jälkeen vierailin usein siinä tullen tuntemaan sen asukkaita ja elämää.

    Hallussani on se albumi, joka annettiin Helmi Winterille eli Akille hänen täyttäessään 70 vuotta. Siihen on jokainen tavoitettavissa ollut Akin kodissa asunut antanut kuvansa, kirjoittanut jotain muistikuvaa asumisajaltaan ja kertonut lyhyesti opinnoistaan, nykytilanteestaan sekä valokuvin perheestään mikäli sitä oli. Tämä lähdeteos ja Akin kodeissa paljon asuneen Kaija Karhusen o.s. Winter hyvä muisti tukenani olen kirjoittanut kuvaukseni tästä omalaatuisesta koulukodista vuosilta 1930 - 1939. Tämä ei suinkaan ole Helmi Winterin elämäkerta vaan yksi erikoinen jakso siitä - elämäkerta odottaa kirjoittajaansa.

    Oulu, 4.5.2003
    Eeva Aaltio os. Hirvensalo alias Tutte

    Viipurissa, vanhassa kuulussa koulukaupungissa, oli piakkoin aloittamassa asukkaita odottava koulukoti. Tätä suunnitteli Helmi Winter, Viipurin Tyttökoulun johtajatar ja ranskankielen opettaja. Hän oli vuonna 1908 avioitunut lääkäri Uno Winterin kanssa ja tullut täten tavallaan sukulaiseksi laajaan Kiteen sukuyhteisöön, olihan Uno Winter Aksel Branderin serkku. Helmi tutustui varsinkin juuri Brandereihin ja ystävystyi heidän kanssaan.

    Helmi Winter oli opiskellut myös Ranskassa ja perehtynyt näin ollen myös ranskalaiseen kirjallisuuteen ja taiteeseen. Hän palasi myöhemminkin Ranskaan opintojaan täydentämään. Tohtori Uno Winter, joka oli vaimoaan 19 vuotta vanhempi, kuoli jo 7.5.1929.

    Vaasankadun - Pantsarlahdenkadun kulma, Viipuri Vaasankadun - Pantsarlahdenkadun kulma. Edessä oleva puunrunko peittää Pantsarlahdenkatu 2:n ulko-oven. Porraskiven kulma näkyy.

    Kesällä 1930 Helmi Winter muutti Kimmon kodista vanhempiensa omistamaan kiinteistöön, joka käsitti kokonaisen suljetun pihapiirin Vaasan- ja Pantsarlahdenkatujen kulmassa, nimenomaan Pantsarlahden puoleiseen asuntoon. Päänäköala tästä kodista oli suoraan puistoon, joka verivaahteroineen oli erittäin kaunista katseltavaa ja myös sangen rauhallista seutua Mikael Agricolan kirkon läheisyydessä. Tilaa oli runsaasti - 4 asuinhuonetta, joista yksi suuri sali, ja keittiön päällä vinttikamari. Kun verivaahterat istutettiin meni siinä äärellä asuva Thekla Valtavuo katsomaan mukaan. Hän kysyi puutarhurilta miksi istutetaan vieraita puita kun on koivuja ja pihlajia. Vastaus oli napakka: ”Kuka tahto koivu, pihlaja, mene metsä!” Tähän muuttivat siis Helmi ja jo aiemmin Wintereillä asunut käsityönopettaja Agnes Sandell, joka kuitenkin 1934 muutti muualle. Mukana Pantsarlahdenkadun asuntoon muutti myös Kaija, joka oli Uno Winterin ensimmäisestä avioliitosta olevan Toinin ja hänen miehensä Vincent Winterin tytär. Kaija asui usein pitkiä aikoja Ukkinsa kotona ja tämä antoi Helmille aiheen miettiä itselleen lyhyttä Ukkia vastaavaa kutsumanimeä. Niin hän loi itselleen uudisnimen Akki. Suvun nuoret hyväksyivät kutsumanimen heti ja syntyvä koulukoti sai samantien nimekseen Akin koti eli puulaaki, joksi Akin itsensä käyttämä ”bolag” suomennettiin. Tässä kodissa ei ollut mitään ”TÄTIÄ”, vaan Akki, kodikkaasti ja arvostavasti, ja mitään muuta Akkia ei koskaan ole ollut olemassakaan.

    Ensimmäinen tulija tähän kotiin oli Knud Brander muualta Viipurista, ja hänen mukanaan asuintoveri ja ystävä Reijo Alanne. Pian kesällä tuli Erik Brander kesäopiskeluun, samoin kuin velimies Pentti Brander. Pitkäaikainen holhokki oli Veijo Heikkilä, huoltolautakunnan sopima ja lähettämä orpo, jonka huoltajaksi Akki lupautui. Tästä alkoi näiden kahden elinikäinen tuttavuus, kuin sukulaisuus.

    Aivan alussa tulivat myös Äyräpäästä Markkolan veljekset Eero ja Veikko, iloiset pojat. He kävivät kotonaan viikonloppuisin. Veljekset tulivat ylioppilaiksi 1932, Knud Brander jo vuotta ennen. Syksyllä 1932 saapuivat sitten identtiset kaksoset Eila ja Vila Brander, äitinsä tahdosta aivan samoin puetut, joten aluksi he vaikuttivat aivan samannäköisiltä. He jatkoivat koulunkäyntiään Viipurin Vanhassa Yhteiskoulussa, jonne matka ei ollut pitkä: juosta pyyhällettiin vain yli urheilukentän ja liityttiin muihin paikalla oleviin oppilaisiin. Tässä tapahtui hykähdyttävä välinäytös: kellon soidessa järjestäydyttiin rivistöihin sisään menoa varten. Eila ja Vila etsiytyivät kuudesluokkalaisten joukkoon, mutta joku oppilas ohjasi heidät hymyillen ensiluokkalaisten jonoon. Sisarukset olivat siroja ja melko pienikokoisia ikäisikseen ja kaikille vielä outoja. Hämmästys oli melkoinen kun he ilmestyivät VI luokkaan ja saivat eturivin paikat! Akin kodissa he asuivat 3 lukuvuotta, ylioppilasvuosi oli 1935.

    Samana vuonna ylioppilaaksi kirjoittanut Akin Aino-sisaren Tutte-nimellä tunnettu tytär Kajaanista saapui Akin kotiin lukukausiksi 1935-1936. Syyskaudella hän kävi nk. Soinisen talouskoulun Neitsytniemellä ja kevätkaudella oli harjoittelijana apteekissa. Syksyllä 1936 hän siirtyi Helsinkiin Valtion Sairaanhoitajatarkouluun, josta käsin hän vieraili useita kertoja Akin kodissa. Vila tuli hiukan myöhemmin samaan kouluun käytyään sitä ennen Akin kodista käsin keväällä 1936 Marttojen talouskoulun.

    Vila ja Eila Brander

    Vila (vas). ja Eila (oik.) koulunsa juhlakonventissa kevättalvella 1934 kun VIII-luokka on lopettanut ja VII on koulun ylin luokka. Juhla oli pukujuhla.

    Toivo Valtavuo

    Toivo Valtavuo n. 30-vuotiaana

    Koulunkäynnin lisäksi Eila ja Vila soittivat pianoa Viipurin musiikkiopistossa kolme vuotta. Tutte otti myös soittotunteja tässä kodissa asuessaan. Akin pianolla oli todella käyttöä. Kaija puolestaan kuului kuoroon ja hienon lisänsä musiikkiharrastukseen antoi Kirsti Björninen kun hän antoi Tutelle käyttöön Viipurin kaupunginorkesterin sunnuntaikonsertin kausilippunsa, kun ei useinkaan voinut käyttää sitä itse.

    Millainen sitten oli tämä Akin koti? Kulttuurikoti - vanhoja kauniita huonekaluja, osin Europaeuksen pappilasta Liperistä saakka, ja hienot Fiskarsin kirjahyllyt, joihin ei tomu päässyt ja joiden monipuolinen sisältö oli kaikkien lainattavissa. Salissa oli Akin hieno vanha kirjoituspöytä ja huoneen nurkkaan järjestetty verhoilla eristetty alue Akille itselleen. Salin ikkunoissa oli valkeat pitsiverhot. Kaikki hyvällä maulla järjestetty joka huoneessa. Koska Akki oli erikoisen siisti tuuletti hän usein pehmustettuja tavaroita ulkona. Tuttu vieras saattoi kysäistä taloon tullessaan jos ei pihalla ollut edes Emma-tuoleja tuultumassa: ”Ovatko kaikki mööpelit todella sisällä?”

    Keittiössä vallitsi alkuvuodet jo Kimmon kodissa Wintereillä ollut Aleksandra Räisänen, kodikkaasti Perttu. Hella oli tietenkin puulla lämmitettävä ja apuna oli vain pieni priimuskeitin. Perttu oli taitava ja uskollinen apulainen mutta jo vanha ja jäi sitten eläkkeelle. Pertun jälkeen tuli taloon vakinaiseksi apulaiseksi, Lalla, jolle ei enää muisteta muuta nimeä. Taloustöissä auttelivat nuoret, niin kuin ainakin kodissa. Tytöt esimerkiksi aina hoitivat tarjoilut aterioilla - tästä oli Akki hyvin tarkka. Kauniisti piti pöydät aina kattaa, oli arki tai vieraita. Tällaista ehdittiin aina tehdä koulun antamien kotitöiden ohella. Pojat huolehtivat pilkottujen puiden kantamisesta sisään - olihan näissä puutaloissa aina kakluunilämmitys ja keittiö tarvitsi polttopuuta alinomaa. Poikia ei siihen maailmanaikaan opetettu muuten mihinkään taloustyöhön.

    Asiasta saatiin hauska kokemus kerran kun Akki lähti teatteriin kaikki tytöt mukanaan ja jätti kotiin jäävälle nuorukaiselle tehtäväksi teen keittämisen määräajaksi. Heidän palatessaan kotiin oli yllätys melkoinen kun keittiössä istui hellan edessä ”teenkeittäjä”: vesipannu oli sievästi hellalla mutta sen alla oli hellan sisällä nuoren miehen käsi ja siinä palava kynttilä! Ei kyllä mahdettu mitään sille, että yleinen nauru kaikui - mutta olihan sentään yritetty jotain kuumennusta saada aikaan! Ei ollut osattu arvata, että tulenteko olisi ylivoimainen tehtävä tälle asukille.

    Akilta itseltään oli loppunut koulun opetustyö, mutta hänellä oli aina yksityisoppilaita. Myös kadettikouluun pyrkivät tarvitsivat ranskantaitoa ja työtä riitti.

    Akin kodin ulkoeteinen oli yhteinen hänen vanhempiensa kodin kanssa - miten helppoa olikaan pistäytyä vain pikkueteisen läpi kurkistamassa sisään molemmin puolin. Kuitenkin oli jo lähellä se aika, jolloin Anton Valtavuo oli lähdössä ikikotiin; se tapahtui 22.1.1931. Oli suuri apu Thekla-Äidille eli Mimmulle, kun hänen Helmi-tyttärensä oli nyt näin lähellä. Tämä auttoi molempia surun aikana. Pian Mimmu taas vieraili Akin puulaakissa - iloisena ja hymyilevänä hän oli aina hyvin tervetullut.

    Thekla ja Anton Valtavuo

    Helli, Toivi ja Toivo Valtavuo

    Helli, Toivi ja Toivo Valtavuo n. 1922

    Thekla ja Anton Valtavuo kotinsa Pantsarlahdenkatu 2:n ulko-ovella, porraskivellä

    Mimmu piti aivan erikoisesti ”pikkutytöistä”, kuten hän usein sanoi, mutta Eila ja Vila olivat jo perin pohjin kyllästyneet tähän nimittelyyn, olivathan he kuudesluokkalaisia. Siksi sisarukset asettivat 25 pennin sakon tähän nimittelyyn syyllistyvälle. Mimmua tämä huvitti. Niinpä hän kerran tyttöjen ovelle saapuessa julisti: ”Hyvää päivä, pikku Kläpit!” ja pani samalla kaksi 25-pennistä pöydälle. Surullista, että jo 12.6.1933 Thekla-Mimmu seurasi Antoniaan - suru oli suuri mutta muisto hellä ja iloinen. Akilla oli taas surun aika, mutta hän ei koskaan kantanut suruaan muita raskauttavalla tavalla.

    Kaikkein tärkein henkilö tässä kodissa, sen sydän, oli Akki itse. Hän ei ollut saanut omia lapsia, mutta hänen sydämensä sykki ymmärtäväistä rakkautta juuri varsinkin lapsia ja nuoria kohtaan. Ei kukaan tarvitseva kääntynyt turhaan hänen puoleensa huolineen ja murheineen. Akin suhtautuminen ihmisiin oli aina positiivinen, erittäin tasapuolinen ja luotettava. Rehellisyys itseä ja muita kohtaan oli oleellisen tärkeä edellytys. Terve ihanteellisuus viehätti nuoria, joilla oli omat ongelmansa elämää oppiessaan. Tässä kodissa ei kukaan ollut yksin.

    Sukulaisia oli Akilla paljon Viipurissa ja hänen vieraanvarainen kotinsa oli aina ollut mieluisa käyntipaikka. Nyt siitä hyötyivät nämä nuoret asukkaat ja heidänkin puhuttelussaan oli enoja, tätejä ynnä sedät. Kuinka kodikasta tämä olikaan! Saapui Akin veli Toivo Valtavuo, matematiikan lehtori klassillisessa lyseossa, mukanaan vaimonsa Helli ja tytär Toivi. Heidän kotinsa oli mieluisa vastavierailun paikka. Tulivat Onni-eno ja Kirsti-täti, siis tuomari Björninen ja vaimonsa Kirsti, Kaijan täti. Myöhemmin oli mukana heidän ottopoikansa Alf, joka mieltyi suuresti Akkiin. Kirsti-täti pistäytyi tuon tuostakin hauskuuttamaan kaikkia - mikä olisi voinut olla tervetulleenpaa!

    Entäs sitten Nuolivaarat - Auni ja Helmi tuttuja lapsuuden kesämailta asti Pihlajaveden saarilta läheltä Punkaharjua; menihän Aunin veli Yrjö naimisiin Helmin sisaren Ainon kanssa. Räiskyvä Auni oli usein tukena huomattavan diskreetille Helmille. Oli ilo seurata heidän yhdessäoloaan, ja Auni soitti ja lauloi kauniisti ja paljon.

    Kerrotaan vieläkin käynnistä Nuolivaarojen omakotitalossa Sorvalin rantakalliolla. Nuoret istuivat ulkona toukokuun auringonpaisteessa ja sisällä puhuttiin politiikkaa. Olihan juuri IKL:n kiihkeät ajat ja Armas Nuolivaara oli kiihkeä tämän suunnan kannattaja sekä IKL:n lehden ”Karjalan Suunta” päätoimittaja. Seurassa oli myös jyrkästi toisin ajattelevia niin, että kertoman mukaan talo hyppi kun Armas-setä pani parastaan käännyttääkseen vastahakoiset vieraansa.

    Akin kodissa ei politikoitu. Antoihan Kouluhallitus sittemmin määräyksen, joka kielsi kouluissa ja oppilailta yleensä politikoinnin ja puoluetunnuksin merkittyjen vaatteitten käytön. Tutte sai aikanaan omassa koulussaan rehtori Ahoselta määräyksen vahtia, etteivät pojat tulleet toverikunnan konventtiin sinimusta solmio kaulassaan!

    Oli muitakin sukulaisia. Erik Brander suoritti Viipurissa asevelvollisuutensa ja oli usein nähty vieras Akin kotona. Ja Kiteen sukulaiset matkustaessaan Helsinkiin pysähtyivät Viipurissa junien väliajaksi ja tulivat katsomaan Akkia sekä Thea-täti Eilaa ja Vilaa. Älkäämme unohtako Ala-Koivikon tuliaiskoreja!

    Kerran tuli tällä tavalla itse Aksel-setä Akin luo. Hänhän oli eduskunnan puhemies tuolloin ja matkusti paljon juuri eduskuntatyönsä takia. Sattui niin, että Akin hyvä ystävä ja entinen luokkatoveri Kersti Bergroth tuli kylään ja onnistui innostamaan Aksel-sedän väittelyyn niin, että Aksel tämän kerran unohti olla auttamattoman iltauninen. Akki oli asiasta pitkään ylpeä.

    Kuka kodissa muistaa perinteiden arvon ja luontevasti siirtää parasta eteenpäin? Akki itseoikeutetusti ja vähin äänin. Saavutaan joulun odotuksen aikaan. Ensimmäinen adventti kokoaa suvun Akin saliin: siinä on mieskuorolaulajia, erittäin hyviä muita laulajia ja meitä tavallisia. Auni-täti istuu pianon ääreen ja Hoosiannahymni soi niin kuin ylistyslaulun kuuluu kaikua. Aika jatkaa kulkuaan, joulu on mennyt ja koululaiset palaavat, monet haikeissaan. On koti odottamassa. Akin kuusi kynttilöissään ensimmäisenä iltana, vielä kerran lauletaan jouluiset laulut. Jokaiselle on huolehdittu pieni paketti. Vuodet eivät kalvenna näitä muistoja. Jokaisen syntymä- ja nimipäivät muistetaan, samoin hienot koenumerot. Silloin kaikki saavat erotuksetta ”pakkulakahvit” kuten Akki niitä kutsui. Ja taas oli valkeat liinat, kynttilät ja kukat juhlistamassa kun Eila, Vila ja Kaija pääsivät ensi kertaa ehtoolliselle yhteisen rippikoulun jälkeen.

    Aikanaan asuessaan Akin kodissa kertoo Erkki Puranen myös vastaavasta tilanteesta: kun hän rippikoulunsa päättäneenä tuli kirkosta huomasi hän jälleen sen huolenpidon, jolla Akki suhtautui meihin jokaiseen. Kaunis koti oli juhla-asuun puettuna. Oli palavia kynttilöitä, kukkia, kahvipöytä valmiina. ”Akki oli halunnut juhlia tuona suurena hetkenä minua kuin omaa poikaansa.” Tällaiset muistot säilyvät himmentymättöminä kautta vuosikymmenien.

    Merkkipäiviä muistettiin myös joskus jopa hilpeästi pukeutuen, kuka mitenkin erikoisesti asianomaisen iloksi ja hämmästykseksi. Useimmiten leivokset kipaistiin hakemassa Karjaportin-kahvilasta. Hyvin hauska tilaisuus oli joskus päästä Akin kanssa kauppatorille ostoksille, vilkkaaseen hyörinään Pyöreän tornin lähelle. Torilta palatessa pistäydyttiin aina torikahvilla, useimmiten Torkkelilla sijaitsevassa Pursiaisen kahvilassa.

    Akilla itsellään oli usein toivomus päästä Sorvalin hautausmaalle, siellähän oli hänen Unonsa, nyttemmin molemmat vanhemmat sekä muita sukulaisia. Niinpä myöhäisenäkin iltahetkenä hän lähti sinne, ehkä viimeisellä raitiovaunulla. Knud oli aikanaan hänelle uskollinen seuralainen näillä kävelyillä, jotka jalkaisin palatessa läpi nukkuvan, historiallisen kaupungin olivat omalla tavallaan hienoja.

    Akillamme oli aikakäsite omanlainen - yleensä se ”aika” livahti käsittämättömästi jonnekin, mutta hyvien ystävien kesken siitäkin selvittiin Akin malliin. Kerran palattaessa juuri hautausmaalta kaipasi Akki hyvää ystäväänsä Aunia ja niin käveltiinkin heille ja herätettiin rauhassa nukkuva perhekunta, joka ei suinkaan pahastunut. Rauha-tytär, yksi Akin ranskanoppilaista, pantiin teenkeittoon. Auni-täti istui soittamaan ja laulamaan vanhoja balladeja flyygelinsä ääreen, kuin "Eine kleine Nachtmusik" olisi herännyt henkiin! Kello lienee ollut lähes kaksi yöllä kun hyvästeltiin ja yllätysvieraat lähtivät.

    Kaikenlaista hauskaa sattui, tämän koki Eila. Kun Ester Toivonen oli valittu Miss Euroopaksi, kutsuttiin hänet käymään myös Viipuriin ja häntä juhlittiin kovasti. Mutta Akin kotiin tämä innostus tuli vasta sitten kun kerran päiväkahvia juotaessa ja ”Karjalaa” lukiessa huomattiin missin lähtevän tänään pois junalla. Silloin innostui Akki. ”Lähdetään mekin katsomaan!” Junan lähtöön oli puoli tuntia, joten tilattiin taksi ja ajettiin asemalle. Kansaa oli paikat mustanaan ja Akki ja Eila ajoivat kuin kunniakujassa aseman eteen. Silloin tuli kansanjoukkoon eloa, kun se valmistui hurraamaan Miss Euroopalle! Pettymys lienee ollut melkoinen kun autosta kömpivät vain Akki ja Eila. Nämä tunsivat myös tilanteen nurinkurisuuden ja alkoivat muka matkalle lähtijöinä kiirehtiä asemalle sisään. Eräs viipurilainen oli kuitenkin heitä nokkelampi kysyen kovalla äänellä: ”Kumpikos se teistä on?”

    Kuten on jo selvinnyt, oli Akkimme erinomainen keskustelija ja kertoja. Kun nimenomaan iltateen aika koitti, koulutehtävät oli tehty ja päivän työt muutenkin ohitse, istuttiin ja juteltiin kaikessa rauhassa ja kaikesta mahdollisesta. Kerran Akki kertoi kaukaisesta kihlausajastaan. Hän oli kesällä lähdössä Pariisiin opintojaan täydentämään pitemmäksi aikaa, kun lääkärinvastaanotollaan hyvästelty Uno ilmestyikin junalle ja nousi vaunusillalle saakka. Silloin morsian hermostui kun juna oli lähtemäisillään eikä sulho ollenkaan kiirehtinyt pois. Ja niinhän se juna sitten lähti. Uno sulki junan oven sisältäpäin ja sanoi: ”Saatan Sinut Pariisiin asti, passi ja matkaliput ovat taskussani!” Mikä iloinen yllätys - kekseliäs ja hyvin ystävällinen. Uno harrasti tällaisia yllätyksiä.

    Harvoin Akin kodissa tapahtui mitään ikävää, mutta kerran Akki löysi salin nojatuolista istumassa ventovieraan, hyllystä runokirjan ottaneen siistipukuisen, uppo-oudon miehen. Akki oli pistäytynyt vanhempiensa luona ja jättänyt ulko-oven auki ja tässä tulos. Ehdottoman raittiin Akinkin kokemattomille silmille oli ilmeistä, että mies oli humalassa. Akki pelästyi puhekyvyttömäksi ja Valtavuon Anton-vaari haettiin auttamaan vieras ulos, mihin mies vastustelematta suostuikin. Hän pyysi vain lupaa saada lainaamansa kirjan (ranskankielisen) mukaansa. Tätä ei sallittu. Tilanne oli täysin rauhallinen, vaikkakin vähintään epätavallinen mutta Akki kauhistui tilannetta niin (alkoholi), että hän oli järkytetty aina jos se kerrottiin. Kumottiinhan näihin aikoihin 1932 kieltolaki ja monet vakaat kasvattajat ja raittiusihmiset olivat kovin huolissaan siitä, mikä tästä seuraisi.

    Ei toki vain omin joukoin istuttu iltateellä vaan mieluisan vieraan sattuessa taloon istui Akki hänen kanssaan jutellen muiden mentyä nukkumaan. Niinpä kerrankin aika kului rattoisasti hyvän ystävän kanssa kauas pikkutunneille ja aamulla kertoi Akki hämmästyneenä: ”Ykskaks kello löi kaks!” Muut kyllä ilmoittivat, että se oli lyönyt sitä ennen paljon muutakin - mutta sananparsi oli syntynyt. Yhä vieläkin suvussamme ”ykskaks kello lyö kaks” kun aika on huomaamatta livahtanut käsistä.

    Vuodet kuluvat, Akin asukit vaihtuvat. Kaikki Branderin viisi sisarusta - myöhemmin nimeltään Palosuo - ovat asuneet Pantsarlahdenkatu 2:ssa. Nyt ovat vuorossa sisarukset Maija, Liisa sekä Lauri Hälvä. Pois ovat menneet ammattikoululainen Eino Castren sekä kesäkauden talossa asunut Kari Lampen.

    Ollaan jo vuodessa 1937, tilaa on tullut uusille: sisarukset Anja ja Erkki Puranen, jotka olivat mukana niin kauan kuin tämä koti toimi, siis myöhäsyksyyn 1939. Koti elää totuttuun tapaansa - joukossa on joku, joka vielä innostuu leikkimään isolla pihalla siellä asuvien muiden perheiden lasten kanssa pelaten rinkipalloa ja yrittäen kerätä kirsikoita puusta. Siihen tarvittiin Veijo portaiden jatkeeksi, että yletyttiin. Jäätelöäkin kerran pihaportaalla veivattiin, vaivanarvoinen herkku. Pienessä asunnossa Vaasankadun puolella asui myös venäläinen emigranttiperhe - upseeri vaimonsa ja viehättävän pikkutytön Irinan kanssa. Perheen äiti elätti joukkoa leipomalla. Hänen ansiotaan olivat erinomaiset vatruskat, joita Akkikin usein osti taloon. Tämä pieni Irina-tyttönen tunnettiin myöhemmin hyvin - hän oli ballerina Irina Hudova.

    Asuihan talossa tietenkin perheineen myös ylen tärkeä talonmies, niin kuin siihen aikaan kuului asiaan. Hiljainen, mukava mies.

    Euroopan taivaalle alkoivat nousta uhkaavat pilvet, mutta vielä elettiin aivan rauhassa tässä "rajakaupungissa", kuitenkin katsoen tulevaisuuteen kuin varuillaan ollen. Mutta elämä jatkui normaalisti, kuinkas muuten. Koululaiset kävelivät illoin Torkkelia pitkin, sen puistoon oli noussut hieno Alvar Aallon suunnittelema kirjastotalo, jonka aikaansaamista Viipuriin Toivo-eno oli koko ajan ollut innolla ajamassa. Vanhankaupungin viehättävät, historialliset kadut, Taidekoulun valleilta aukeavat näkymät, Monreposin salaperäisyys ja keväiset valkovuokkokinokset ja vappu siellä - oliko hienompia puitteita olla ja elää?

    Aika kului, mitä se muutakaan voisi? Tulevat Moskovan neuvottelut, epävarmuuden aika, alkusyksy 1939. Tilanne kiristyy, koulunkäynti keskeytetään virallisesti, Akin asukkaat lähtevät koteihinsa - väliaikaisesti. Ja Akki itse meni Liperin kesäkotiin. Mutta siellä oli kylmää ja lokakuinen pimeys ja hän palasi Viipuriin. Koulut alkoivat taas, koulukkaat tulivat takaisin. Kunnes olemme Suomen historian synkässä käännekohdassa: marraskuun 30. päivä katkaisee normaalin elämän, pian Akin koulukodin asukkaat lähtevät Viipurista ja kuten tiedämme, eivät enää palaa. Akki matkustaa aluksi Kivijärvelle Oulun lääniin serkkujensa Elli ja Selma Hällströmin luo - hänen evakkotiensä alkaa.

    Mitä kirjoittaa entinen Akin kodissa asunut koululainen Esko Maljanen, kun hän tervehtii Akkia tämän 70- vuotispäivänä? "Muistan, että sain olla ja asua Akin luona ennen sotia. Se vain on nyt tärkeää - ja kodissani juodaan joka sunnuntaiaamu "le petit déjeuner", kuten silloin Akin luona. Saman pöydän ääressä kuulin Akin kertovan Ranskasta ja Italiasta. Silloin kai minuun putosi se latinalaissiemen, joka itää. Minusta tuntuu, että Pantsarlahdessa eli koululaisromantiikka viimeiset päivänsä. Ei sellaista kuin siellä oli, löydä nyt mistään. Toivon nyt, että olisin saanut elää fuksi- ja civis-ajan Akin tuntumassa, nyt sitä voi vain kuvitella. Viipurissa Akin luona tapasin myös elämäni ensimmäisen elävän kirjailijan. Jonakin sellaisena iltana Akki kai oli se "paimen" ja minä miespuolinen "piika", ja iloisesti juttelevana emäntänä Auni Nuolivaara. Akki taitaa paimentaa meitä vielä nytkin, joskus ainakin tuntuu siltä -".

    Jokainen muistelija toteaa tämän saman: tämän kodin ja sen sielun pysyvän hienona muistona mielessään. Annamme lähiomaisen, tämän kirjoittaneen Tuten vielä miettiä alakuloisena, räntäsateisena maaliskuun iltapäivänä vuonna 1943 Akin kodin palaneilla raunioilla: Selvästi tajuaa, kuinka varma on omistuksemme siihen onnellisuuteen ja kauneuteen, joka on ollut; kuinka vahva se on ja häviämätön pääomana ja voimana, vaikka sen ulkonainen kehys raukenisi tomuksi.

    Rakas Akki, yhä elää se henki ja se koti, jonka sydän olit Sinä.

    Eeva Aaltio


    Pirkko Voipio lähetti Sukusanomille tämän papereittensa kätköstä löytämänsä Matti Äyräpään puheen ja siihen liittyvän löytötarinan.

    Matti Äyräpään puhe Josefina Europaeuksen haudalla 2. VII 1915

    "Mennyttä aikaa muistelen
    niin mielelläni vielä;
    niin moni armas tähtönen
    minulle viittaa siellä."

    Tällainen armas tähtönen elämäni taivaalla ja etenkin nuoruuteni ajoilta olit sinä vanhin sisareni, joka nyt makaat tässä haudassa. Kun äitimme kuoli, kun olin vaan 4 viikkoinen, silloin meistä nuoremmista pidit huolta, johdit minunkin ensimmäisiä askeleitani ja opetit meitä Jumalaa pelkäämään ja totuutta ja hyvää rakastamaan.

    Siten sinusta tuli meidän nuorempien lasten pikku äiti ja vähitellen myös pappilan koko suuren talouden pikku emäntä, jonka neuvoja kysyttiin ja toteltiin sen vuoksi, että tiedettiin niiden lähteneen hyvästä sydämestä ja perustuvan neuvotteluihin isän kanssa, jota koko seurakunta niin vilpittömästi kunnioitti. Muitten näkemättä, tietämättä - ja tuskinpa itsekään sitä huomasit - hoidit sinä myöhemmin koko perhettä ja koko Liperin pappilaa ja olit isämme tahdon välittäjänä koko taloudessa.

    Kun sitten isämme kuoli, ja Liperin pappilan suuri perhekunta, jota sinä olit johtanut, hajaantui ja kaikille tuli uudet tehtävät ja toimet, jäit sinä, joka kokonaisuutta olit hoitanut, toimettomaksi, tunsit itsesi yksinäiseksi, rupesit elämän ongelmia miettimään. Et päässyt niistä selville ja kukapa niistä tässä elämässä selviääkään, mutta hento mielesi ei näitä mietteitä saanut sopusointuun, se sairastui, se himmentyi kuolemaan saakka. Vasta nyt, tuolla haudan toisella puolella, selviävät sinulle elämän kysymykset ja Jumalan hyvyys silloinkin, kun hänen tiensä on meille arvoitus. Olet toivonut Liperiin takaisin. Nyt saat levätä tässä syntymäseutusi maassa oman isäsi ja oman äitisi vieressä, joita ihailuun saakka rakastit, ja joiden hyviä neuvoja sinä meille muille jakelit. Jää hyvästi sinä lapsuuteni huoltaja. Sinä viittaava tähtönen nuoruuteni taivalla kirkastu, kirkastu!

    Tämän kauniisti käsinkirjoitetun hautajaispuheen kopion löysin vanhan pankkikirjani välistä, kun selasin säilyneitä papereitani. Minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä, mistä olen sen saanut tai milloin sen olen sinne pannut. Pankkikirjan sivujen välissä on tietysti varma paikka tallennettaville papereille. Pankkikirja on Sortavalan kaupungin Säästöpankin vastakirja, n:o 4596. Tili oli avattu joulukuun 12 päivänä 1914 ja sen omistajaksi merkitty "lehtorin lapsi Pirkko-Maija Hällström", niin kuin nimeni oli tarkoitus kuulua. Isäni äiti Olga Maria Karolina Hällström, o.s. Hjerppe, avasi tilin ja teki ensimmäisen talletuksen 20 markkaa, ja kerrottiin että ne olivat kultamarkkoja. Olga-mummini oli Josefina Europaeusta vain kolmisen viikkoa nuorempi sekä myös syntynyt ja kasvanut Liperissä, kruununvoudin tyttärenä. Tarinan viesti on siinä, että mistä vain saattaa yllättäen tulla vastaan tärkeitä ja mielenkiintoisia papereita, joiden olemassaolosta ei kenelläkään ole aavistusta. Sortavalan kaupungin Säästöpankkia ei enää ole ja vastakirjassakin lukee isoin kirjaimin MITÄTÖN, mutta kaikesta huolimatta sen välistä ja sivuilta voi löytää monta viestiä menneiltä sukupolvilta.

    Matti Äyräpää
    Matti Äyräpää

    Josefina Europaeus
    Josefina Europaeus

    Josefina Lovisa Europaeus oli Anders Josef Europaeuksen ja Selma Augusta Lampan vanhin tytär. Äitinsä kuollessa hän oli vasta 13-vuotias ja hänen osalleen lankesi isonsiskon vastuu seitsemästä nuoremmasta sisaruksesta ja sittemmin koko pappilan taloudesta. Kahdeksantoistavuotias Josefina koki raskaasti seitsemänvuotiaan Fridolf Emanuel-veljen tapaturmaisen kuoleman. Fridolf oli pudonnut pesutuvassa kiehuvaan muuripataan ja kuoli kärsittyään kaksi päivää kovia tuskia.

    Josefina oli vastannut Lars Erik Mozellin kosintaan kieltävästi 1860, koska hän ei katsonut voivansa siirtää vastuuta sisaruksistaan ja isänsä taloudesta kenellekään toiselle.

    Sairastuttuaan hän eli elämänsä viimeiset 32 vuotta mielisairaalassa. Äitini Selma (os. Europaeus) kertoi käyneensä kerran tapaamassa Josefina-tätiänsä sairaalassa. Muistikuvaksi oli jäänyt harvinaisen kaunis mutta poissaoleva vanhus. Josefina oli syntynyt 10.10.1838 Liperissä ja kuoli Kuopiossa 25.6.1915 ja haudattiin siis 2.7.1915 Liperin vanhalle hautausmaalle vanhempiensa viereen.

    Matti Äyräpää, Anders Josef Europaeuksen nuorin poika, oli tätä hautajaispuhetta pitäessään 63- vuotias hammaslääketieteen professori Helsingin yliopistossa

    Pirkko Voipio


    RETKI RUKAJÄRVEN TAISTELUPAIKOILLE VENÄJÄN KARJALAAN 10-11.8.2002

    Kauniina lauantaiaamuna aikaisin noin 7.30:n tienoilla 10.8. käynnistyi kaksi autoa Kajaanista Brahenkatu 1:n pihalta suuntana Vartiuksen raja-asema. Matkalaiset olivat Osmo Rasilo, veteraani ja kunniamatkalainen, Antti Rasilo retkenjohtajana sekä Jukka, Terhi ja allekirjoittanut. Noin 1,5 tunnin ajon jälkeen parkkeerasimme Vartiuksen parkkipaikalle, missä mukaamme liittyi oppaamme kuhmolainen Heikki Pitäjämäki, jolle Rukajärven taistelualueet olivat tuttuja jo monelta aikaisemmalta retkeltä. Ennen tulliin ajoa hyppäsimme kaikki Antin vuokraamaan maastoautoon Mitsubishiin. Kaikki tullimuodollisuudet sujuivat mutkattomasti.

    Naapurin puolella kulkumme suuntasi kohti itää. Veteraanille se olikin ensimmäinen kerta sitten Jatkosodan rajan tällä puolen. Silloin ensi kerralla ei tullimuodollisuuksilla ollut väliä. Maisemat muuttuivat selvästi kotoisista toisenlaisiksi ankeammiksi. Vauhtiakin oli hidastettava. Eipä ollut maantiekään suomalaisten tasolla. Asumuksia näkyi hyvin vähän. Kostamuksen kohdalla oli joitain heikkokuntoisia töllejä. Ohitimme kaupungin pysähtymättä, sillä matkaa oli vielä runsaasti jäljellä majapaikkaamme Tiiksan kylään.

    Ensimmäisen pysähdyksen teimme muutaman tunnin ajon jälkeen Tsirka-Kemijoen sillalla, jossa Veteraani-Osmo esitteli meille rantaa, missä oli sota-aikana talsinut. Seutu vaikutti aika kauniilta. Joitain taloja ja paikallista väkeä näkyi joen toisella rannalla. Pysähtymiseen liittyi itä-naapurissa tietyt varovaisuustoimenpiteet etenkin länsiautolla matkattaessa. Oli pidettävä mielessä maantierosvojen mahdollisuus.

    Sillalta lähdettyä ei mennyt pitkää tovia, kun pysäköimme Tiiksan kylässä olevan Ivanovin talon pihaan. Tuntui aivan kuin olisimme tulleet ulkoilmamuseoon. Siellä oli vielä puuharavakin ulkorakennuksen seinällä ja heinät oli koottu kuivumaan suureksi haasiaksi. Suomessa taisi olla tällaista viimeksi 50 - 60-luvulla. Ystävällinen oli isäntäpari. Emäntä puhui jopa suomea. Heikki hoiti ystävällisesti majoittumisemme. Osmo-isälle suotiin ensimmäiseksi päiväunet. Me muut ryhdyimme lounaan laittopuuhiin. Kaikki siihen tarvittavat raaka-aineet oli lähinnä Jukka hankkinut Suomesta ja ne kulkivat maasturimme tavaratilassa. Löytyipä autosta pieni jääkaappikin kylmätavaroita varten.

    Lounaan jälkeen hyppäsimme taas autoon ja suuntasimme kokan kohti Rukajärveä, jonne oli matkaa noin 30 km. Katselimme pikaisesti pahasti ränsistyneen kylän. Maisemat järvelle olivat kauniit, mutta voi kyläpahaista. Poikkesimme paikkakunnan tavaratalossa. Se oli ulkoapäin kauhistuttava, mutta sisällä valikoimaa kuitenkin jossain määrin riitti. Ostimme mm. paikallisia makeisia. Ulkona törmäsimme erääseen suomalaissyntyiseen paikkakuntalaiseen vaimoineen. Mies oli tullut kauppaan autolla kunnon kännissä. Siellä se on kuulemma tyypillinen näky lauantai-iltapäivänä.

    Nyt olivat vuorossa Rukajärven asemasotalinjat ja JR 10:n tukikohdat sekä taistelumaastot. Ensin tutkailtiin Onta -vartta, missä veteraani yritti kovasti hakea paikkaa, missä silloin kerran oli ollut. Ihan helppoa se ei ollut, sillä 60 vuodessa ehtivät maisematkin muuttua. Jotain tutuntuntuista kuitenkin löytyi, suunnilleen paikka, jossa korsu oli aikoinaan ollut.

    Illan viimeinen kohde oli Pallon tukikohta. Ajelimme sinne tietä tai oikeammin kehnonlaista juuri ja juuri maasturilla ajettavaa kapeaa lähinnä metsäajotieksi luokiteltavaa väylää. Välillä meidän piti pysäyttää ja ottaa sahat ja kirveet esille, ryhtyä metsureiksi. Kaikki muut tietysti kävelimme paitsi kuski ja veteraani. Viimeiset noin 300 m Palloon oli vain metsäpolkua, jolloin auto piti parkkeerata. Onneksi alue oli sen verran kaukana ns. maantiestä, että uskalsimme jättää auton parkkiin. Jo ennen varsinaista polkutaivallusta löysimme muutamia korsun jäänteitä, joissa ainakin yhdessä Osmo-isäkin oli ollut.

    Mitä lähemmäksi Pallon tukikohtaa tulimme sitä enemmän alkoi tulla näkyviin merkkejä taisteluista. Siellä oli aikanaan ollut suuret rähinät. Ihan lähellä Palloa oli sodanaikaisen kaivon jäänteet. Joka puolella entistä tukikohtaa näkyi entisiä korsuja ja juoksuhautoja. Nyt ne olivat sortuneita ja sammalien sekä jäkälien peitossa. Etsimme sieltä sopivat istuinpaikat ja kaivoimme kahvit esille. Siinä samalla tallentui pieneen taskusanelimeen veteraanin omakohtaiset muistelot tukikohdasta.

    Kahvin jälkeen tutkailimme vielä vähän Pallon ympäristöä. Löysimme sieltä sodanaikaisen venäläisiltä jääneen pikakiväärin peltisen lipassäiliön, jota tarkastelimme innolla, mutta ruostunut kun oli ja aika iso, jätimme sinne. Osa meistä kävi katsomassa siinä lähellä olevaa venäläisten joukkohautaa, jossa oli ruostuneita kypäriä ja ammuksien osia. Yhteen niistä oli kirjoitettu jotain venäjäksi. Hurjimmalta kuitenkin tuntui kaikkialla jalkojen alta kuuluva piikkilankojen narina, vaikka ne olivatkin sammalien ja jäkälien peittämiä.

    Nyt suunnistimme kohti Ivanovin taloa. Vähän ennen talon tienhaaraa vaikutti siltä kuin joku olisi autollaan meitä seurannut. Teimme sen vuoksi pienen ylimääräisen kierroksen ennen pihaan ajoa. Oli mukava mennä saunaan, vaikkei se ihan meikäläistä tasoa ollutkaan niin oli se sauna kuitenkin. Ihan mukavat löylyt sieltä sai ja hiet pois. Sitten vain nautimme iltapalaa ulkosalla ja painuimme untenmaille. Yö kului rauhallisesti ja hyvin nukkuen. Antti ja Jukka tosin kerran ryntäsivät ulos koiranhaukun herättäminä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt.

    Elokuisen lämpimään aamuun heräsimme aikaisin jo noin 7.30:n maissa. Nautittuamme itse tehdyn aamupalan Ivanovin keittiössä hyvästelimme talonväen ja käänsimme keulan kohti Ontrosenvaaran Konnukkajärven maastoa, jonne oli matkaa noin 12 km. Tarkoituksena meillä oli etsiä Sylvi-äitini kahden vanhimman veljen Pentti ja Heikki Hirvensalon kaatumispaikat. Apuna meillä oli sen kartan kopio, johon poikien komppania oli merkinnyt kyseiset paikat ja lähettänyt sen vanhemmille Aino ja Yrjö Hirvensalolle. Luonnollisesti olivat mukanamme myös nykyaikaiset kartat ja kompassit.

    Osmo Rasilo Heikki Hirvensalon
kaatumapaikalla
    Osmo Rasilo laskee kukkia Heikki Hirvensalon kaatumispaikalla Ontrosenvaarassa Venäjän Karjalassa lähellä Rukajärveä 11.8.2002. Heikki haavoittui kuolettavasti ko. paikalla 10.8.1941 ja menehtyi seuraavana päivänä vammaansa.

    Ensiksi haimme paikan, jossa Heikki haavoittui kuolettavasti 10.8.1941 menehtyen seuraavana päivänä vammoihinsa lähimmässä sotilassairaalassa. Se löytyi mäntykankaalta, jossa kasvoi puiden lisäksi varvikkona mm. mustikkaa, puolukkaa, suopursuakin. Poimin niistä Terhin kanssa kimpun äidille viemisiksi. Ennen sitä laski veteraani Osmo Antin Kajaanista hankkimansa kauniin sinivalkoisen kukkakimpun lukien pienessä kortissa olevan tekstin: "Heikki Hirvensalon muistolle". Siinä seisoimme kaikki paikalla olevat sukulaiset hetken hiljaa kunnioittaen kaikkensa isänmaalle antaneen vänrikin muistoa. Vain 800 m koilliseen tältä paikalta kaatui Pentti 11.8.1941. Samanlaista maastoa oli tämäkin alue. Niin ikään laski isäni, Pentin luokkatoveri, paikalle sinivalkoisen kukkavihkon lausuen tekstin: "Pentti Hirvensalon muistolle". Seisoimme hetken hiljaa hänenkin muistolleen ja poimimme varpukimpun täältäkin äidille. Hämmästyttävää oli, että retkemme oli osunut täysin sattumalta täsmälleen 61 vuotta näiden raskaiden tapahtumien jälkeen. Anttikin totesi, että asia valkeni hänelle vain kaksi viikkoa ennen matkaamme. Taistelut olivat olleet kovat ja miestappiot suomalaisille suuret.

    Lähellä näitä paikkoja oli siis kaunis Konukkajärvi, jonka rannalla oli paikallisten kalamiesten leiripaikka pöytineen ja penkkeineen, jonka äärellä kahvittelimme ennen kuin jatkoimme matkaa Tsirka-Kemijoen kautta Merujärvelle. Katselimme jokea vielä eri kohdalta, paikasta mistä oli silta poikki ja tutulta tuntui veteraanista. Merujärvi osoittautui todella kauniiksi järvimaisemineen korkealta mäeltä katsottuna. Kaunis, kirkas ilma soi meille myös parastaan. Isä muisteli kuinka oli ollut samalla paikalla jatkosodan aikana ja ottanut sieltä silloisella kamerallaan kuvia, jotka olivat mukana albumissa. Meillä oli siis hyvin mielenkiintoinen vertailukohta. Tie Merujärvelle oli paikoin erittäin huono ja kivikkoinen.

    Osmo Rasilo Pentti Hirvensalon
kaatumapaikalla
    Osmo Rasilo laskee kukkia Pentti Hirvensalon kaatumispaikalle Ontrosenvaarassa 11.8.2002. Pentti kaatui 11.8.1941.

    Ohjelmasta poiketen piipahdimme myös Tahkokoskelle ja matkalla sinne aurinko hävisi äkkiä mustiin pilviin ja yllemme jysähti ukkoskuuro. Tullessamme sillalle olivat puomit edessä ja pois oli meidän kääntyminen. Matkalla hyväksi onneksemme törmäsimme koskella olevan leirialueen omistajaan, joka suostui päästämään meidät koskelle. Sadevetimiä päällemme pukien nousimme autosta katselemaan kosken kuohuja. Meitä seurasi alueella utelias ja ystävällinen koira. Halusi kaiketi tehdä tuttavuutta. Sielläkin isä muisteli jossain vaiheessa Jatkosotaa olleensa. Leirialue oli uusi muutamine taloineen. Sielläkin voisi hyvin majoittua ja tutustua sieltä käsin taistelupaikkoihin. Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ukkoskuuro väistyi ja saimme vetää yltämme sadeasut.

    Edessä oli nyt päivän viimeinen kohde ennen kotimatkaa, Ontrosenvaaran pohjoispuolella oleva Joen Kenttävartion taistelumaasto. Täältä olikin veteraanillamme melko hurjiakin omakohtaisia kokemuksia. Hän kertoi kuinka noin 1200 vanjaa hyökkäsi kohti Jokea, jossa vastassa oli 27 suomalaista. Eipä kuitenkaan auttanut vanjan miesten kuin vetäytyä. Niinhän se on, että "yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää". Isä näytti meille myös korsun, jonka luona kenraali Raappana jakoi kunniamerkkejä. Alueelta löytyi runsaasti muitakin korsun ja juoksuhautojen jäänteitä. Petollisesti olivat osittain sammalien ja jäkälien alle lahonneet ja niinpä allekirjoittaneen jalka kertaalleen humpsahti yhdestä kohtaa läpi. Onneksi ei tullut mitään vammoja. Välillä valmistimme retkilounaan nauttien sen siinä ulkosalla, jonka jälkeen veteraani vetäisi päiväunet pituusasentoon vedetyllä auton etuistuimella. Vielä jälkiruoaksi kierrettiin Joen maastoa, jolloin jälleen oli käytössä sanelin. Autolle palatessamme näimme vielä venäläisten muistomerkin, joka oli niin ruma, ettei valokuvata kehdannut.

    Sitten ei kun pomppasimme autoon ja kohti rajaa samaa tietä huristelemaan kuin tullessa. Turvallisesti matka sujui Antin ajaessa. Siinä sitä riitti muistelemista ja vähän torkahtelemista. Katsellessamme Venäjän Karjalan ankeita maisemia valtasi kiitollisuus mielen: vaikka sodan uhri olikin ollut raskas niin ei todellakaan turha. Tässä samassa tilassa saattaisi olla Suomi ilman urheitten isiemme taistelutahtoa ja ponnistuksia. On ihanaa saada elää vapaassa maassa.

    Rajalle saavuimme illalla klo 19.00-20.00 välillä. Siellä oli hiukan jonoa, joten jouduimme hiukan jonottamaan. Ehdimme siinä käydä vähän tuliaisia ostamassa tax-free-kaupasta. Aavistuksen jännäsimme ehtisimmekö varmasti tulliin illan kuluessa. Sehän suljettaisiin klo 20.00. Kylläpä kuitenkin ehdimme. Kaikkien muodollisuuksien jälkeen kiittelimme ja hyvästelimme Heikin ja Jukan, jotka lähtivät omilla autoillaan kohti kotiaan. Me neljä, Osmo-veteraani, Antti, Terhi sekä allekirjoittanut köröttelimme kohti Kajaania. Nyt hyppäsi puolestaan Terhi rattiin. Kajaaniin tultiin siinä kello 21.00 jälkeen onnellisina ja kiitollisina hyvin onnistuneen retkemme jälkeen.

    Kaija Rasilo


    Kaksi kalajuttua Suomesta

    Isä Ahti Rytkönen oli intohimoinen kalastaja. Niin kuin kasvit ja sienet tunsi hän kalatkin. Kun Isojärvellä oli saatu tuntemattoman tuntuinen kala tuotiin se isälle Kuhmoisten Luutsaaren Tervamäkeen katsottavaksi. Sekä tuojan että kirjojen kanssa se tutkittiin yhdessä. (Tervamäen rakennutti 1927 Ahti Rytkösen isä Antti Rytkönen).

    Sota-aikana elimme kesäisin paljolti Isojärven kalasta ja äitini olikin monipuolinen kalakokki välineenä talon pienoinen rautaliesi. Itse olin koululaisena kesäisin apulaisena Ruotsin Ulvöhamnin saaren turistihotellissa, kuten useat koulutoverinikin. Pääruokamme oli silakka. Kun muutin tuoreen kalan kaupunkiin Hampuriin en kaivannut enää kalaa.

    Kesäisin Tervamäessä valmistin ne kalat, mitkä tulivat. Ollessamme kolmisin siellä, kun äitini ei voinut enää tulla, kysyi isä joka ilta Eikelta kohteliaasti: "Hast du Lust, mit mir die Netze auszulegen?" Eike, joka inhosi verkkokalastusta sydämensä pohjasta vastasi yhtä kohteliaasti "Kyllä" ja niin he lähtivät viemään verkkoja, Eike airoissa.

    Se sentään menetteli, mutta aamulla verkkojen nouto oli Eikelle vain soutumiehenäkin tosi koettelemus: kun hän näki verkossa sätkivät pikkukalat, rupesi häntä etomaan. Jotenkin hän pääsi sentään rantaan veneessä hopeisina välkkyvien verkkokasojen kanssa, mutta usein aivan valkoisena kasvoiltaan. Isä sai päästellä kalat irti verkoista yksin Tervamäen seinustalla. Myöskään ei Eike pystynyt syömään pikkukaloja, joiden valkoiset silmät toljottivat häntä lautaselta vastaan. Asia nauratti kovasti muita. Kalakeitto sinänsä kyllä maistui. Tottumus on toinen luonto; eivät kaikki uudet asiat sovellu.

    Ollessamme kolmisin Tervamäessä piti isälle olla ruoaksi kalaa, mutta Eikelle ei saanut olla kalaa. En ole mielikuvitusrikas kokki, mutta jotenkin selvisin, joskaan en muista, mitä minä söin. Lähimpään kauppaan Länkipohjaan oli soutumatkan lisäksi 20 km autolla (Länkipohja-nimi hävitettiin jokin aika sitten. Se oli tunnettu Länkipohjan taistelusta.)

    Olemme olleet Luutsaaressa kaikkina vuodenaikoina. Kerran olimme siellä isän kanssa syys-lokakuussa, jolloin tuli jo ensilumi. Lähdimme asioille. Soudimme kilometrin verran mantereelle missä auto oli, mukanamme olivat isä ja Luutsaaresta Maire-emäntä. Hän oli menossa pikavuorolle ja sitten hautajaisiin. Metsätiet oli juuri savettu. Kerroin Eikelle, että tällaisilla liukkailla saviteillä ja räntäsateessa on parasta ajaa 30 km tunnissa. No, eihän hän uskonut ajokortittoman asiantuntemusta vaan ajoi 60 km tunnissa. Minä istuin sydän läpättäen takana kunnes auto yhtäkkiä, ilman näkyvää syytä, rupesi tanssimaan tiellä, pyörähti pari kertaa ympäri kuin valssissa ja törmäsi tienvieren kallioon. Pyörien jäljet olivat hyvin näkyvissä.

    Muistan seuranneeni silmilläni lumoutuneena isän lippalakin lentoa - elegantein kaarroksin etupenkiltä taakse Mairen syliin - kunnes älysin kysyä matkalaisten vointia. Kaikki voivat onneksi hyvin ja jatkoimme matkaa Kuhmoisten kirkonkylälle. Auton tavaratilan luukku tosin ei mennyt enää kiinni, vaan viipotti ylös ja alas ja ohiajajat tuijottivat. Maire pääsi "onnikkaansa" ja me löysimme ystäviemme Helmi ja Veikko Niemisen avulla oivan korjaamon, joka sai takaluukun kiinni ja korjasi etulyhdyn.

    Toimitimme asiamme. Kun palasimme takaisin tiedettiin tapahtuma jo matkan varren taloissa, niin hyvin oli langaton lennätin toiminut. Kömmimme veneeseen, oli jo pimeä ja räntää tuli. Isä istui sadetakissa perässä, Eike ja minä molemmat keltaiset sadeasut yllämme airoissa, toinen kokkapenkillä, toinen keskipenkillä. Oli hyvin kylmä. Tervamäen rannassa kipusimme 40 m rinnettä ylös ruokaostoksinemme ja huokaisin helpotuksesta. Koska talossa ei silloin vielä ollut lämmitystä sytytimme kiireesti tulen keittiön hellaan ja kammarin uuniin!

    Oli myöhä ja ulkona vihoviimeinen römppäilma. Kuulin, miten isä kysyi kohteliaasti Eikelta, huvittaisiko tätä lähteä yhdessä viemään verkot järveen. Eike piti kysymystä vitsinä ja vastasi ponnekkaasti: "EI HUVITA!" Kysyin myöhemmin Eikelta, huomasiko hän miten isän leuka loksahti hämmästyksestä alas. Sellaista hän ei ollut odottanut muuten aina avuliaalta vävyltä. Eikehan oli ajanut sinä päivänä jo pitkään autoa metsäteillä, jotka ovat hänelle vieraampia kuin valta- ja moottoritiet. Kokopäiväisen keikan jälkeen vielä verkkojen kanssa veneeseen, pimeällä ja sillä säällä - ei houkutellut. Siten hänellä oli yksi päivä "lomaa" verkkojen nostosta. En usko isän tienneen, miten vaikeaa verkkokalastus oli Eikelle. Minä olin taas kerran "kahden tulen välissä".

    **********

    Olimme jonkin päivän Kinahmossa, kirjailija Seppo Lappalaisen ja Ailin luona. Tunsimme toisemme Hampurista, missä haastattelin Seppoa Savon Sanomiin. Maallikkotulkin taidot joutuivat koetukselle, kun tulkkasin miesten keskusteluja esimerkiksi siitä, oliko Neuvostoliitolla oikeus vaatia Suomelta alueita vai ei. Minun täytyi olla tarkkana, että kaikki tuli oikein sanotuksi.

    Välillä Eike kävi heittämässä talviturkin pois Höytiäisissä. Hän oli tutustunut jo Isojärvellä merkilliseen kalastusvälineeseen, jonka nimi on saksaksi "das Katiska". Oli hän niitä isän kanssa tyhjennellytkin soutu- ja valokuvausretkillä.

    Koska Eike on kasvanut järven rannalla Mecklenburgin maakunnassa teki hänen mielensä Höytiäiselle soutelemaan. Se sopi, ja Aili pyysi häntä katsomaan saman tien katiskan. Niin Eike souteli mielikseen järvellä. Kun hän tuli takaisin kysyi Aili, oliko hän katsonut katiskan. Kyllä oli. Oliko katiskassa kaloja? Kyllä oli. No, missäs kalat ovat? Ne olivat vielä katiskassa järvessä sillä hänenhän piti vain katsoa katiska! Hän oli pudottanut katiskan Ailin soppakalojen kanssa takaisin järveen.

    Juttu lähti kulkemaan vitsinä ympäristöön. Minulle Eike uskoutui, ettei hän kärsinyt ruveta käsittelemän sätkytteleviä, ilmassa suutaan aukovia pikkukaloja ja oli iloinen kun saattoi käsittää "katiskan katsomisen" kirjaimellisesti. Saimme Sepolta hänen kirjojaan ja kirjassa "maailman rannan rellu" on seuraavanlainen omistus: "Rakkaille ystävillemme Kaarina Dehlsille ja hänen riemastuttavalle miehelleen tervehdys kesäisestä Suomesta jouluna 1974, Seppo Lappalainen".

    Hampuri, 2003
    Kaarina Dehls


    ON KESÄKUU

    Lehdossa kukka
    uneksuu.
    On Kesäkuu,
    on kesäkuu

    Ja perho lentää
    kukan luo,
    sen mettä juo,
    sen mettä juo.

    On kukka kaunis
    hymyää:
    Oi tänne jää,
    oi tänne jää.

    Tuoll' lintu istuu
    oksallaan
    ja laulaa vaan
    ja laulaa vaan.

    Ja lintu toinen
    kuulee sen
    niin riemuiten,
    niin riemuiten.

    Se tietää: hälle
    sävel tää
    nyt helkähtää,
    nyt helkähtää.

    Ja nuorukainen
    lehtoon käy,
    ei muita näy,
    ei muita näy

    Kun neito kulta-
    kutrinen,
    hän tuntee sen,
    hän tuntee sen.

    On silmä päivää,
    mettä suu -
    on kesäkuu,
    on kesäkuu.

     

    Antti Rytkönen (1870-1930)


    SUKUSANOMAT TOIVOTTAA KAIKILLE HYVÄÄ KESÄÄ 2003!



Alkuun

© A.J.Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.