

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat 2002 nro 1 (83) ISSN 0356-0791 (Painettu)

SISÄLLYS
Puheenjohtajan palsta, Jorma Rytkönen
Professori Matti Äyräpään syntymästä 150 vuotta
Matti Äyräpään palkinto Matti Haltialle
Pentti J. Voipio 8.5.1912-6.12.2001
Europaeusten sukulaiset Venäjällä, Sven Lalander
Sofia Wilhelmina Europaeus o.s. Boije af Gennäs, Marjatta Äyräpää
Lampan talosta
Kielioppikisa syntymäpäivälahjaksi Matti Leiwolle
Pieni kertomus viime kesältä, Kirsti Salminen
Isän kanssa Hampurissa, Kaarina Dehls
Valokuva vuodelta 1897 Europaeus-Rytkönen serkuista
D.E.D. Teuvo Lylyn silmin
A.J. Europaeuksen
jälkeläisten yhdistys ry
Sukusanomat 2002 nro 1 (83)
ISSN 0356-0791 (Painettu)
Esimies:
Jorma Rytkönen
Toimitus:
Kirsti Salminen, Jorma
Rytkönen,
Riitta Karasvirta
Kansi:
Gunnar Berndtson (1854-1895):
Matti Äyräpää
hammaslääkärinä
PUHEENJOHTAJAN PALSTA
Pentti Voipio, joka kuului maamme
eturivin sukututkijoihin, totesi aikoinaan Sukusanomissa (nro 2/1989), että
Europaeus-suku ei ole sukututkijan kannalta enää kovin kiinnostava, koska
siitä on jo selvitetty se, mikä tutkimuksen keinoin on mahdollista. Tosin
hänenkin mielestään uusien, ennen tuntemattomien tietojen löytyminen voisi
muuttaa tässä suhteessa tilannetta.
Silloin, 1980-luvun lopulla, ei
vielä tiedetty, että Neuvostoliitto pian hajoaisi ja siihen asti suljetut
Venäjän arkistotkin vähitellen avautuisivat läntisille tutkijoille. Näin on
kuitenkin käynyt, ja myös sukututkijat ovat ryhtyneet solmimaan yhteyksiä
itäisiin kollegoihinsa, jotta suomalainenkin sukututkimus pääsisi käyttämään
hyväkseen entisen emämaan mittaamattomia arkistolähteitä. Suomen
Sukututkimusseura, johon meidänkin sukuyhdistyksemme kuuluu, järjesti
maaliskuussa 2002 suomalais-venäläisen sukututkimusseminaarin, jossa esitelmöi
mm. neljä venäläistä sukututkijaa. Toivottavasti näin vireille pantu yhteistyö
laajenee ja tarjoaa aivan uusia tiedonsaantimahdollisuuksia niiden
suomalaisten sukujen tutkijoille, joilla oli 1800-luvulla paljon yhteyksiä
keisarilliselle Venäjälle.
Europaeus-suvusta kiinnostuneille
voi itäisistä arkistoista olettaa löytyvän aivan uuttakin tietoa, sillä kuten
tunnettua, monia suvun jäseniä siirtyi autonomian aikana Venäjälle. Tiedämme
myös, että A. J. Europaeus piti vuosikymmenten mittaan kirjeitse yhteyttä
eräisiin näistä. Osa kirjeenvaihdosta on Kansallisarkistossa, mutta Venäjän
arkistoista saattaisi hyvinkin löytyä materiaalia, joka täydentäisi tietojamme
myös A. J. Europaeuksesta ja hänen perheestään.
Ruotsissa asuva yhdistyksemme
aktiivinen jäsen Sven Lalander, kokenut sukututkija, on ollut kiinnostunut
Novgorodissa asuneen Johannes Jacob (Jean) Europaeuksen tyttären Emilian
kohtaloista ja on koonnut tutkimustensa tulokset artikkeliin, joka julkaistaan
suomennettuna Sukusanomien tässä numerossa. Kirjoittaja käsittelee myös
tunnettua Tuhatševski-ongelmaa eli kysymystä siitä, oliko kuuluisalla punamarsalkalla
Mihail Nikolajevitš Tuhatševskilla (1893-1937) suomalaista verenperintöä ja
kenties jopa Europaeuksiin ulottuvia sukujuuria.
Sven Lalander on käyttänyt
lännestä löytämiään lähteitä, mutta työnsä yhteydessä hän on todennut, että
Venäjälle on perustettu yrityksiä, jotka maksua vastaan hankkivat tietoja ja
tekevät tutkimusta länsieurooppalaisten Venäjältä löytyvistä sukulaisista. Hän
on ystävällisesti ilmoittanut yhden tällaisen yrityksen sähköpostiosoitteen
Sukusanomien toimitukselle, jolta asiasta mahdollisesti kiinnostuneet voivat
sen saada.
Näiden sukututkimusasioiden
merkeissä toivotan kaikille yhdistyksen jäsenille oikein hyvää kesää. Olettehan
merkinneet jo almanakkaanne lauantain lokakuun 5. päivän? Silloin pidetään
sukukokous Porvoossa, jonne järjestetään bussiretki Helsingistä käsin.
Tarkemmat tiedot ja ilmoittautumisohjeet lähetetään elokuun jäsenkirjeessä.
Sukulaisterveisin
Jorma Rytkönen
PROFESSORI MATTI ÄYRÄPÄÄN SYNTYMÄSTÄ 150 VUOTTA 11.4.2002
Sukuyhdistyksen jäseniä professori Matti Äyräpään haudalla
11.4.2002:

vas. Paula Rytkönen, Kaarina Hirvensalo, Elina Lehtonen,
Matti Äyräpää ja Marjatta Äyräpää

Esimies Jorma Rytkönen laskemassa sukuyhdistyksen seppelettä
hautamuistomerkille.
MATTI ÄYRÄPÄÄN PALKINTO MATTI HALTIALLE
Lääkäriseura Duodecimin Matti
Äyräpään palkinto myönnettiin tänä vuonna Helsingin yliopiston neuropatologian
professorille Matti Haltialle. Hän on eräs johtavista dementiaa tai
kehitysvammaisuutta aiheuttavien keskushermostotautien tutkijoista.
Vuosittain jaettava Matti
Äyräpään palkinto on 17 000 euron suuruinen.
Professori Haltia on työryhmineen löytänyt jo
1970-luvulla uuden perinnöllisen ja tarttuvan Creutzfeldt-Jacobin taudin
muodon. Viimeaikaisiin läpimurtoihin kuuluu myös Alzheimerin taudin uuden
muodon kuvaaminen.
Pentti J. Voipio 8.5.1912 - 6.12.2001
Pentin vanhemmat oikeusneuvos Lauri Woipio ja Helmi s.
Saarinen odottivat ilolla ensimmäisen lapsensa syntymää toukokuussa 1912.
Synnytyksestä tuli pitkä ja vaikea, Pentin jälkeen syntyi vielä kaksosveli
kuolleena ja nuori äiti menehtyi traagisesti muutaman tunnin kuluttua.
Laurin sisaret Aino ja Saimi ottivat Pentin hoiviinsa,
talvet oltiin Helsingissä ja kesät Taipalsaaren Nikillä isoisän, senaattori ja
hovioikeuden presidentti D.W. Åkermanin luona. Aino-täti kirjoittikin
havainnoistaan kirjeessä sisarelleen: "Kyllä on totta suurmiehemme Johan
Wilhelm Snellmanin ikimuistettava lause: 'Lapset ovat niin kuin marakatit' ...
Kyllä kai siitä mies tulee."
Kolmevuotiaana Pentti palasi isänsä luo Viipuriin. Vuotta
myöhemmin Pentti sai uuden äidin kun Lauri avioitui Elnan (s. Teittinen)
kanssa. Viipurissa perhe joutui olemaan vuoden 1918 tapahtumien ajan, jolloin
perheessä pelättiin, että viisivuotias poika paljastaa punaisten
kotietsinnöissä isänsä piilon eteisen komeron valeseinän takana.
Viipurista perhe muutti Iisalmeen, jossa Pentti aloitti
koulunkäynnin. Muutaman vuoden kuluttua oli edessä taas muutto, tällä kertaa
Helsinkiin, minne isä oli kutsuttu Korkeimman oikeuden virkaan. Pentin ollessa
15-vuotias Lauri-isä kuoli sydänvaivaansa ja Pentistä tuli "vanhin mies"
yksinhuoltajaäidin ja viiden alaikäisen lapsen perheeseen.
Tultuaan ylioppilaaksi Helsingin Normaalilyseosta 1930
Pentti ryhtyi opiskelemaan lakia isänsä ja isoisänsä esikuvan mukaan.
Opiskeluajan riennoissa, Ylioppilaiden kristillisen yhdistyksen kuorossa Pentti
tapasi tulevan vaimonsa, elämänsä naisen Pirkko Pankakosken. Pirkko oli
kotoisin Sortavalasta, Karl Herman Pankakosken (Hällström) ja Selma Sofia
Kristina s. Äyräpään (Europaeus) tytär. Näin Pentti tuli mukaan A.J.
Europaeuksen sukukuntaan.
Pentti valmistui lakimieheksi 1937. Veto Laatokan Karjalan
suuntaan oli kova. Pentti lähti käymään käräjiä Suojärven tuomiokuntaan.
Sotaväen hän kävi Laatokan rannikkotykistössä ja sen jälkeen oli aika astua
virkauralle. Hänet nimitettiin Korpiselän ja Soanlahden piirin nimismieheksi ja
hän aloitti viranhoidon syyskuun 1. päivänä 1939. Samana päivänä alkoi toinen
maailmansota.
Nimismiehen työtä sävyttivät aluksi sota-ajan alkavat
säännöstelyt, yleisten kertausharjoitusten liikekannallepanotoimet ja lopulta
Talvisota. Sodan kiireiden sekaan tuli virkamatka Sortavalaan, jonne Pirkko
oli tullut pois Helsingin pommituksista. Tilaisuus käytettiin hyväksi ja näin
Tapaninpäivänä 1939 Pirkko ja Pentti vihittiin pimennetyssä Sortavalan
pikkupappilassa, tykkien jylinän kumistessa Laatokan yli. Muodollisuuksista ei
tingitty. Jumalanpalvelusta ei ilmavaaran vuoksi järjestetty, mutta Soanlahden
pappi oli lukenut kuulutukset tyhjässä kirkossa.
Talvisota päättyi, nimismiehen viimeinen tehtävä oli
evakuoida kotiseutunsa ja jättää se viholliselle. Nuoripari oli muutaman
kuukauden kuluttua häistään koditon ja mies viraton. Uusi työ löytyi välirauhan
aikana ylimääräisenä reviisorina Viipurin lääninhallituksessa Kotkassa, jonne
nyt perustettiin koti.
Jatkosodan alussa Pentti palveli rannikkotykistössä Kotkan
edustalla odottamassa maihinnousua, mutta kun sellaista ei tullut, hänet
kutsuttiin lääninhallitukseen hoitamaan takaisin valloitettujen alueiden
asioita. Lääninhallitus siirtyi kesällä 1943 Kotkasta Viipuriin, jonne
perustettiin taas uusi koti. Mukana oli nyt Pirkon lisäksi myös parivuotias
Heikki. Seuraavana kesänä oli Viipuri kuitenkin jätettävä. Taas meni perheeltä
koti, mutta nyt jäi virka.
Lääninhallitus ei tarjonnut Pentille riittävästi haasteita,
hän tähtäsi tuomioistuinuralle. Lyhyiden viransijaisuuksien, nykyään
sanottaisiin pätkätöiden, varassa hän lähti Kotkasta Helsinkiin. Pian tuli
perhe perässä, muutettiin Kulosaareen, pakkovuokralaisiksi ison huvilan piharakennukseen.
Täällä perhe saavutti lopullisen kokonsa, Pirkko, Pentti ja pojat (Heikki,
Jukka, Antti ja Risto), samassa taloudessa asui myös Pirkon Maikki-täti. Pentti
valittiin 1951 oikeusneuvosmieheksi Helsingin raastuvanoikeuteen, mistä tuli
hänen työpaikkansa eläkeikään asti. Hän sanoi myöhemmin olleensa tyytyväinen
siihen, että sai tehdä tuomioistuimessa työnsä ihmisten parissa, eikä vain
papereiden kautta.
Pentillä oli yksi harrastus ylitse muiden, sukututkimus.
Hän teki kaksi elämäntyötä, tuomarin virkauran sekä sen ohessa yli 70 vuotta
kestäneen sukutukijan uran. Jo nuorena Pentti oli kiinnostunut
sukututkimuksesta. Hän muisteli astuneensa Valtionarkiston, nykyisen
Kansallisarkiston, vanhaan tutkijasaliin ensimmäisen kerran 18-vuotiaana.
Isänpuoleisen Åkerman-sukunsa Pentti jäljitti 1600-luvun
puoliväliin saakka Ruotsin Boråsiin. Hän teki sukututkimuksen, kokosi
sukutoimikunnan ja toimitti sukulehteä. Viimein tulokset julkaistiin
sukututkimusseuran lehdessä. Oman suvun tutkimisen lisäksi harrastus laajeni
koskemaan sukututkimusta yleisemminkin. Pentin kynästä on lähtenyt lukuisa
määrä artikkeleita ja käytännön neuvoja esimerkkeineen alan lehtiin. Hänen
pari vuosikymmentä kestänyt päätyönsä sukututkimuksen alalla oli vuonna 1994
ilmestynyt kartoitus kaikista Kekkos-suvuista. "Kekkoset Suomen
asuttajina" on selvitys, jossa sukututkimus laajenee väestö- ja
sosiaalihistorialliseksi tutkielmaksi.
Europaeus-sukumme tutkimiseen Pentti antoi oman panoksensa
varhaispolvien selvittämisessä ja hän erityisesti avusti "Liperin rovasti
Anders Josef Europaeus" -kirjan aineiston hankkimisessa.
Henkilökohtaisesti Pentille oli tärkeä hänen viimeiseksi
julkaisukseen jäänyt suuri työ, äidin puoleisen isoisänsä Juho Saarisen
sukuselvitys, sekä hänen perheensä kirjeenvaihtoon pohjautuva kertomus
"Katovuosista kumousvuosiin" ja "Kirjeitä Inkerinmaalta ja Pietarista ja
Suomesta".
Vuonna 1966 syntyi Pentin ja Pirkon ensimmäisen lapsenlapsi,
Ville. Samalla Pentistä tuli Vaari. Toistakymmentä lastenlasta oppi tuntemaan
hänet Vaarina, joka jakeli aina omaperäisiä ja mieleenpainuvia Vaarin neuvoja
sekä elämänviisauksia.
Pentti kuoli rauhallisesti läheisten ympäröimänä Helsingissä
Laakson sairaalassa itsenäisyyspäivänä 2001, kirkkaana talvipäivänä,
itsenäisen Suomen siniristilippujen liehuessa. Hänet laskettiin Taipalsaaren
sukuhautaan isänsä ja isoisänsä vierelle.
Pentti eli pitkän ja rikkaan elämän, lähes 90-vuotiaaksi. Se
on paljon mieheltä, jota 18-vuotiaana pidettiin niin heikkona, ettei annettu
henkivakuutusta.
Antti Voipio
EUROPAEUSTEN SUKULAISET VENÄJÄLLÄ
Vuonna 1968 vaimoni Maija ja minä kävimme Moskovassa pidetyn
energiakonferenssin yhteydessä myös kaupungissa olleessa isossa
avaruusaiheisessa näyttelyssä. Lähellä sisäänkäyntiä oli suuri kuvalla
varustettu muistolaatta. Maija tunsi kuvan henkilön. Paikalle pyydetty opas
käänsi venäjänkielisen tekstin ja selvisi, että kuva esitti "punaista
marsalkkaa" Mihail Nikolajevitš Tuhatševskia. Europaeuslaisten
sukututkijoiden mukaan hänen pitäisi jollakin lailla liittyä sukuun.
"Släkthistorisk Forum" nro 4 2001:ssa ollut
artikkeli eräästä venäläisestä ruhtinattaresta viittasi Nicolas Ikonnikovin
Pariisissa 1962 julkaistuun kirjaan "La Noblesse de Russie".
Osoittautui, että yksi harvoista kirjan kappaleista on Tukholman
Ritarihuoneella. Teoksen osa R1 sisältää tietoja Tuhatševskin aatelissuvusta,
joka vaikutti Smolenskissa jo 1500-luvulla. Suvun XI polveen kuului mm. Mihail
Alexandrovitš, synt. 1828 (luultavasti vuosi on väärä kun sitä verrataan alla
oleviin suomalaisiin tietoihin), kuollut 2.1.1890 tilallaan Tolstoéssa
Dorogoboujen lähellä Smolenskin alueella. Vuonna 1854 Mihail Alexandrovitš
solmi toisen avioliittonsa Emilia Ivanovna Evropeuksen kanssa. Emilia jäi
leskeksi, peri Tolstoén tilan ja kuoli itse 29.2.1898. Mihaililla oli neljä
lasta (luultavasti Emilian kanssa).
- Alexander Mihailovitš, joka peri osan Tolstoén tilasta.
- Elisaveta Mihailovna, joka yhdessä kahden sisarensa kanssa
omisti tilan nimeltä Soutales (?) Dorogoboujen lähellä.
- Nadeźda Mihailovna
- Alexandra Mihailovna
Em. Emilia on kiistatta Europaeus-sukua. Hänen isänsä oli
Johannes Jakob Europaeus (suvun kantaisän Anders Josef Europaeuksen veli), joka
muutti Venäjälle ja oli lääkärinä Novgorodissa. Venäjällä syntynyt Emilia solmi
12.2.1854 avioliiton kenraalimajuri Mihail Tuhatševskin kanssa, syntynyt
12.3.1818, kuollut 4.1.1890 (lähde: Colliander "Suomen Kirkon
Paimenmuisto", Helsinki 1918).
Mihail Alexandrovitš Tuhatševskin veli oli (lähde: La
Noblesse de Russie) Nikolai Alexandrovitš, secretaire governamental, joka
vaimonsa Sophian kanssa sai Nikolai Nikolajevitš nimisen pojan. Jälkimmäinen
Nikolai omisti vuonna 1897 Slednevon tilan Dorogoboujen lähellä. Enempiä
tietoja suvusta ei tästä lähteestä löydy.
Sollentunalainen dosentti Lennart Samuelsson on kirjassaan
"Röd koloss på larvfötter" (Telaketjuilla kulkeva punainen kolossi)
(SNS förlag 1999) yksityiskohtaisesti käsitellyt "punaista
marsalkkaa" Mihail Nikolajevitš Tuhatševskiä, lähinnä tämän sotilasuraa.
Marsalkan yksityiselämästä kerrotaan, että "Hän syntyi alemman
aatelin perheeseen Smolenskin kuvernementista. Isä oli uudistusmielinen ja
otti vaimon kansan parista. Mihail Nikolajevitšin vaimo oli Nina Andrejevna ja
heillä oli tytär Svetlana". Kirja perustuu hyvin laajaan
arkistotutkimukseen mm. Venäjällä. Samuelsson on ystävällisesti antanut minulle
lähteistään seuraavia yksityiskohtaisia tietoja.
Mihail Nikolajevitšin isä oli Nikolai Nikolajevitš T., hänen
isänisänsä oli Nikolai Alexandrovitš T., jonka puoliso oli Sofia Valentinovna,
ja hänen isänisän isänsä oli Alexander N. Tuhatševski.
Isänisä on identtinen em. Emilia Europeauksen miehen veljen
kanssa.
Mihail Nikolajevitš T. oli aatelismiehen poika (lähde
"Great Soviet Encyclopedie"). Hän syntyi Aleksandrovskoen tilalla
Dorogobuzhin piirikunnassa lähellä nykyistä Slednevon kylää Safonovan
rajonissa Smolenskin oblastissa. Tämä tieto on yhtäpitävä Samuelssonin tietojen
kanssa.
Yllä olevien tietojen perusteella näyttää selvältä, että
Emilia Europaeuksen aviomies oli "punaisen marsalkan" isänisän veli.
Suurissa hakuteoksissa on paljonkin tietoa "punaisen
marsalkan" sotilasurasta, kuolemasta 1937 luultavasti Stalinin käskystä
sekä myöhemmästä rehabilitoinnista Neuvostoliitossa. Vierailullamme Moskovassa
1968 näimme hänen hautansa Kremlin muurin vieressä.
Kenraali Andre Nold on kirjoittanut ranskankielisen
artikkelin "Le Marechal Toukhatchevski" teokseen marsalkka
Tuhatševskista (julkaistu sarjassa "Ècrits sur la Guerre", PLON 1967
ja löytyy mm. Genéven yliopiston kirjastossa). Siinä hän melko yksityiskohtaisesti
kuvaa "punaisen marsalkan" nuoruutta ja myöhempää elämää.
On mielenkiintoista todeta, että Europaeuksilla oli lukuisia
sukulaisia, jotka elivät Venäjällä vielä 1900-luvun alussa. Emilia
Europaeuksella oli mm. lukuisia sisaruksia, jotka avioituivat Venäjällä.
Eräässä kirjeessä (1 sukulaisille Suomeen kuuluu isä Johannes Jacob Europaeus
ilmoittavan, että eräs toinen tytär avioitui samoihin aikoihin kuin Emilia.
Kyseessä voi olla Maria, syntynyt 18.10.1832 ja avioitui Peter Bjesthentsvon
kanssa, tai Alexandra, syntynyt 21.2.1834 ja avioitui eversti Nikolai Whiten
kanssa (molemmat tiedot em. Collianderin kirjasta). Emilia Europaeuksen
(Tuhatševski) sukulaisia voi vielä olla Venäjällä.
Paljon mielenkiintoista tutkittavaa löytyisi siis
Europaeus-suvun Venäjän sukulaisista!
Lidingö, Joulukuu 2001
Sven Lalander
Nimien kirjoituksesta:
"Great Soviet Encyclopedien" mukaisesti Mikhail
Nikolaevitch Tukhachevskii
Toukhatchevski ranskalaisittain
Suomenkieliset kirjoitustavat: Colliander "Suomen kirkon
paimenmuisto"
Kirje on Kansallisarkistossa Helsingissä
(Ruotsista suomentanut Riitta
Karasvirta)
SOFIA WILHELMINA EUROPAEUS, o.s. Boije af Gennäs
Eräänä sunnuntaipäivänä viime marraskuussa sain päähänpiston
mennä Kansallismuseoon katsomaan muotokuvanäyttelyä "Kasvot kuvassa", missä oli
esillä 221 teosta useiden vuosisatojen ajalta. Tein mykistävän löydön,
"Perhekuvan Drägsbyn kartanosta", noin 25x35 cm suuruisen väripiirroksen. Matin
usein kertoman mukaan hänen isoisänsä äidistä Sofia Wilhelminasta ei pitänyt
olla olemassa minkäänlaista kuvaa. Hänhän kuoli vain 21-vuotiaana pari
kuukautta Anders Theodor-pojan syntymän jälkeen eikä valokuvaustakaan tuolloin
vielä ollut keksitty.
Suorastaan "lensin" pitkin Museokatua takaisin kotiin
kertomaan Matille tästä löytämästäni aarteesta. Lähdimme oitis takaisin
museoon, melkein kuin pyhiinvaellukselle. Ystävälliset museovirkailijat
lupasivat toimittaa Matille dian tästä ihastuttavasta, 173 vuotta vanhasta
mutta värinsä hämmästyttävän hyvin säilyttäneestä kuvasta. Originaali on
Museoviraston kuva-arkistossa.
Kuvan (lyijykynä, vesiväri, mustaliitu) tekijä on Charlotte
Boije af Gennäs, joka itsekin on kuvassa sinisessä puvussa oikealla.
Marjatta Äyräpää

Perhekuva Drägsbyn
kartanosta (ent. Porvoon mlk) vuodelta 1829
Keskellä
Majurinrouva Johanna (Jeanette)
Christina Nordenskiöld (1783-1835), naim. Boije af Gennäs (punainen puku)
Muut kuvassa ovat Jeanetten tyttäret:
Sylissä
Catarina Lovisa (1817-1880),
puoliso Anton Lindh (vaaleanpunainen puku)
Ylhäällä oikealla
Sofia Wilhelmina
(14.8.1814-7.6.1836), puoliso Anders Josef Europaeus (vaaleanpunainen puku)
Alhaalla oikealla
Anna Charlotta
(Charlotte) (1806-1860), puoliso Daniel Lindh - kuvan tekijä (vaaleansininen
puku)
Sekä vasemmalla sukulainen
Anna Charlotta Mathilda Grundelstjerna (1816-1908), puoliso ev. Adolf Wilhelm Boije af
Gennäs(vaaleanpunainen puku)
LAMPAN TALO
Helsingin Sanomat kirjoitti 1.2.2002 palstallaan "50-vuotta"
sitten Stockmannin tavaratalosta, joka täytti 90-vuotta.
"Toiminimen perusti saksalaissyntyinen kauppias
Georg Franz Stockmann helmikuun 1. päivänä 1862, jolloin hän itsenäisenä
liikemiehenä ryhtyi harjoittamaan kauppaa raatimiehenrouva Lampan talossa
kauppatorin varrella, Esplanaadin ja Helenankadun kulmassa.
Eteenpäin pyrkivälle miehelle, jollainen kauppias
Stockmann oli, soi Lampan talo mahdollisuuksia liikeyrityksen monipuolistamiseen
sekä tavaravalikoiman että yleisönpalvelun suhteen."
"Kuvassamme näkyvässä raatimiehenrouva Lampan
kivitalossa sijaitsi tavaratalo Stockmannin ensimmäinen liikehuoneisto. "

- Piirroskuva ja
teksti julkaistiin Helsingin Sanomissa 1. helmikuuta 1952."
Sukuumme Lampan talo liittyy A.J. Europaeuksen toisen vaimon
Selma Augusta Lampan kautta (1814-1852). Selma Augustan vanhemmat olivat
raatimies ja kauppias Johan Lampa (1781-1833) ja em. tekstissäkin mainittu
raatimiehenrouva Lampa eli Lovisa Constance o.s. Weckman (k. 25.4.1879
88-vuotiaana).
Matti Äyräpäällä oli lämmin suhde isoäitiinsä Lovisa
Constanceen. Matti Äyräpää osti myöhemmin perikunnalta Lampan talon ja
syksyllä 1906 siinä olleessa 12 huoneen huoneistossa aloitettiin
hammaslääketieteen opetus ja sekä hammaspoliklinikka että laboratorio saatiin
samoihin tiloihin.
Lähde Eino Suolahti: Matti Äyräpää, Otava 1940
KIELIOPPIKISA SYNTYMÄPÄIVÄLAHJAKSI MATTI LEIWOLLE
Jyväskylän yliopistossa professorina ja suomen kielen
laitoksen esimiehenä toimiva Matti Leiwo (Natalian sukuhaaraa) sai
työtovereiltaan harvinaisen älykkäästi keksityn syntymäpäivälahjan:
lukiolaisille järjestettiin valtakunnallinen Matti Leiwo -kielioppikisa, jossa
palkinnoksi annettiin yliopiston opiskelupaikkoja. Sadoista kilpailuun eri
puolilta Suomea osallistuneista lukiolaisista kelpuutettiin Jyväskylässä 18.4.
pidettyyn loppukilpailuun 20 parasta. Näistä voittaja ja kolme seuraavaksi
parasta saavat opiskelupaikan Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitokselta,
mikäli haluavat sen vastaanottaa.
Kilpailu sai sanomalehdissä osakseen paljon myönteistä
julkisuutta, joten syntymäpäiväsankarilla ja hänen kollegoillaan suomen
kielen laitoksella on varmasti täysi syy olla tyytyväisiä omaperäiseen ja
onnistuneesti toteutettuun esimiehen 60-vuotislahjaan. Matti Leiwo -kilpailu
järjestetään jatkossa lehtitietojen mukaan joka kolmas vuosi.
Sukusanomien toimitus haluaa omalta osaltaan myös onnitella
Matti Leiwoa kesäkuussa olevan merkkipäivän johdosta. Samalla toivotamme nyt
ensimmäistä kertaa toteutetulle kielioppikisalle mitä parhainta menestystä
tulevinakin vuosina.
PIENI KERTOMUS VIIME KESÄLTÄ
Kesämatkailumme käynnisti viime vuonna vierailu
talvinaapureiden kesäkodissa Koppelossa, Pohjois-Karjalassa, jylhänkauniin
Viinijärven rannalla. Vietimme Koppelossa valon juhlaa niin kuin juuri
juhannuksen alla kuuluukin. Tilanne oli vain sikäli erikoinen, että juhlinnan
kohteena oli sähkövalo, joka edes verhoilla pimennetyssä tuvassa ei tahtonut
pärjätä alkukesän luonnonvalolle. Pekka, vastikään eläkkeelle jääneenä ja
aikanaan sähköteekkarina asennustaidot ja myöhemmin -luvankin hankkineena oli
hoitanut Koppelon sähköistyksen ja minutkin velvoitettiin paikalle testaamaan
kytkentöjen kaikinpuolinen onnistuminen.
Kotimatka sattui sopivasti sunnuntaiksi ja sitä tehtiin
ilman kiirettä - ja ilman turhia pysähdyksiä (pysähdyksethän tuppaavat olemaan
turhia, kun on miesväkeä matkassa). Auto kuitenkin vaatii omansa ja
tankkaustauko pidettiin Ylä-Savossa, muistaakseni Varkauden tienoilla. Sieltä
keräsin huoltamon hyllyltä matkalukemista, lupaavan nipun kesä-Suomen
tapahtumista kertovia lehtiä. Enpä kerännyt turhaan. Yhdessä mainostettiin näkyvästi
kesätapahtumien sarjaa 'Vesanto soi', joka toivotti yleisön tervetulleeksi
nauttimaan upeista musiikkiharvinaisuuksista.
Näiden harvinaisuuksien joukkoon kuului ensimmäinen
suomenkielinen ooppera, Oskar Merikannon Pohjan neiti, tuttu ja läheinen,
mutta kuitenkin vieras, kokonaisuutena ennen kuulematon. Tuttuus ja läheisyys
selittyvät sillä, että oopperan libretto on isoisäni Antti Rytkösen käsialaa.
Ooppera kuvaa Pohjolan ja Kalevalan kansan elämää, kansat eivät ole toisilleen
vieraita, vaan suomalaisen ja karjalaisen heimon yhteys korostuu. Päähenkilönä
on Pohjan neiti, jota Väinämöinen ja Ilmarinen kilvan kosivat. Oopperan lopussa
vietetään Pohjan neidin ja Ilmarisen häitä merkkinä kahden kansan ikuisesta
liitosta.
Vesantolaiset eivät liioitelleet ainakaan Pohjan Neidin
kohdalla puhuessaan harvinaisuudesta. Ooppera oli valmistunut jo 1898, mutta
kantaesitys oli vasta 18.6.1908 Viipurin laulujuhlilla. Helsingissä se
esitettiin vielä samana vuonna, Savonlinnassa 1914 ja Oulussa 1917. Sen jälkeen
seuraavat esitykset olivat vasta 1999 Vesannolla ja suuren suosion vuoksi
uusintana juuri viime kesänä.
Lippujen tilaus oopperaan heinäkuiseksi sunnuntaiksi ja niin
loman odotus sai lisäsävyä.
Esityspäivä oli yksi kesän kauneimpia ja odotukset
täyttyivät moninkertaisesti. Esitys oli korkeatasoinen ja vaikuttava. Mukana
oli vesantolaisten harrastajien lisäksi solisteja sekä kuoron ja orkesterin
jäseniä eri puolilta Suomea. Ohjaajana vieraili monista muistakin
oopperaohjauksista tunnetuksi tullut Ville Saukkonen. Louhen roolissa nähtiin
Päivi Virolainen-Kalpio, samassa roolissa, joka hänen isoäidillään oli ollut
oopperan kantaesityksessä! Lavastus ja puvustus olivat uskomattoman taidokkaat,
paikallista osaamista ja paljon talkootyötä.
Nautin tästä musiikkiharvinaisuudesta voimakkaasti eläytyen
ja librettoa kiinteästi seuraten. Jo väliajalla hakeuduin tapaamaan ohjaajaa ja
esiintyjiä kiittääkseni teosvalinnasta ja elämyksestä, jonka he olivat minulle
tarjonneet. Sukeutui antoisaa keskustelua ja samalla esitettiin kutsu illan
näytelmää katsomaan. Mikähän näytelmä minun tulisi nähdä? Ilmeni, että se
tulisi olemaan vesantolaisen Mirja Lyytisen kirjoittama Laula mulle, laula
muille, joka kuvaa Oskar Merikannon elämää hänen säveltäessään Pohjan neitiä.
Näytelmän yksi roolihenkilö olisi isoisäni, jota en ollut koskaan ehtinyt tavata!
Ooppera Pohjan Neiti on nähty osaksi suomalaisuustaistelua,
jota myös taiteilijat tukivat. Suomenkielisen oopperan aikaansaamista
pidettiin välttämättömänä. Säveltämisen teki mahdolliseksi tehtailija Daniel
Stenbergin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle tekemä 2000 mk:n lahjoitus.
Näytelmä kuvasi innostuneita ja suorastaan kiihkeitä oopperan syntyyn
johtaneita tapahtumia ja tunnelmia. Tapahtumapaikkoina olivat todenmukaisesti
niin hotelli Kämp kuin Päivälehden toimitus ja myös Merikantojen koti.
Henkilöinä olivat mukana Oskar Merikannon ja hänen perheenjäsentensä lisäksi
mm. Jean Sibelius, Robert Kajanus, Kasimir Leino, Aino ja Emmy Achté, L. N.
Achté sekä Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko ja toimittaja Tekla Hultin.
Itsestään selvää oli, että oopperan aiheen tuli nousta Kalevalasta ja sen
sankarihahmoista, mikä oli hyvin tavallista kirjallisuudessa ja Oli hyvin tavallista
kirjallisuudessa ja kuvataiteessa juuri sortokauden alla. Liberton
'sepittäjäksi' pyydettiin juuri filosofian kandidaatiksi valmistunut Antti
Rytkönen, joka oli nuorena ylioppilaana itsekin kerännyt kansanrunoja mm.
Vehkalahdella ja Sippolassa sekä Uudellamaalla. Oopperan juonen oli 'keksinyt
ja sommitellut' musiikkikoulun opettaja L. N. Achté.
Näytelmällä oli vahva historiallinen tausta, mutta
mielikuvituksella osuutensa tapahtumien kulussa. Henkilökuvista oli kirjailijan
kertoman mukaan juuri Antti Rytkösen 'kuvitteleminen' ollut vaikeinta.
Elämäkertatietoja ei ollut helppo löytää ja jokin lähdetieto oli johtanut
virheellisesti isääni Ahti Rytköseen. Siitä johtui, että henkilöluettelossa
Antti Rytkönen oli mainittu kansatieteilijäksi ja opettajaksi; todellisuudessa
hän oli kirjailija, toimittaja, runoilija. En valitettavasti pystynyt vahvistamaan
kirjailijan muodostamaa mielikuvaa, mutta olin kuitenkin tyytyväinen isoisääni
ja hänen vaatimattomaan, mutta vakuuttavaan esiintymiseensä. Näytelmästä kävi
ilmi sellainenkin yksityiskohta, että Merikannon huolenaiheena oli libreton
viipyminen ja valmistuminen aivan viime hetkellä. Kuulin kirjailijalta, että se
oli oikein kirjattu aikakirjoihin. Se onkin siis ihan oikeasti sukupiirre...
Kirjailijakin oli selvästi huojentunut, kun tuon totesin enkä arvellut hänen
tässä kohdin viljelleen mielikuvitustaan.
Leppeä kesäilta oli jo pitkällä, kun ajoin kohti Kuhmoista.
Siellä on kesäkotimme Tervamäki, jonka alun perin ovat rakennuttaneet juuri
Isä-Antti ja Haagan mummi - Antti ja Olga Rytkönen. Päivän tuoma tunnelma
viipyi vahvasti seuranani. Vielä monen päivän päästä huomasin yhä tapailevani
Pohjan neidin ehkä parhaiten tunnettua runoa, Louhen aariaa, jossa Louhi
ylistää tyttärelleen Väinämöisen suuruutta:
Muista, muista suur'
on Väinö
kuulu mahtava, mainehikas,
Muista, muista suur' on Väinö
Jalo lempeä, laulurikas.
Lauluin voittavi vaskivuoret,
Lauluin pirstovi paadet suuret,
Lauluin voittavi vanhat, nuoret,
Lauluin liekkihin saa sydänjuuret,
Lauluin lainehet kiihdyttää,
Lauluin vihaiset viihdyttää.
Mainen rikkaus muuttuu, vaihtuu
Taitoja suuria tarvitaan,
Työtkin suuret unhohon haihtuu,
Väinön laulu ei milloinkaan
Kirsti Salminen
ISÄN KANSSA HAMPURISSA
Pari kertaa 1980-luvulla isä vietti joulun ja uudenvuoden
Hampurissa. Käsittääkseni hän viihtyi ja saksantaitoinen kun oli, rupesi pian
lukemaan Hampurin päivälehtiä. Televisiossa sen sijaan puhuttiin aivan liian
nopeasti, mutta ei meillä olisi ollut aikaakaan television katsomiseen.
Naapureidemme kanssa hän jutteli myös ja esitti asiaankuuluvat saksankieliset
toivotukset kuten esim. uudenvuoden aattona "Guten Rutsch!" eli
lähinnä: "Hyvää luiskahdusta uuteen vuoteen".
Olimme yhdessä kuusenhaussa ja ostoksilla. Joinakin päivinä
kävimme paikoissa, joiden ajattelin kiinnostavan häntä. Yksi oli Hampurin
tunnuskuvan Mikaelinkirkon lähellä oleva Kramers Amtstuben -kuja kolmen
vuosisadan takaa. Kuja on säästynyt tulipaloilta ja pommituksilta. Kujan
vanhojen ristikkorakennusten (Fachwerkhaus) joukossa on Hampurin vanhin ja
pienin talo. Se on kapea kaksikerroksinen rakennus, jonne huonekalut piti
aikoinaan hinata ikkunan kautta sisään.
Pienoisissa huoneissa oli Hampurin persoonallisin
viinikauppa ja -tupa. Isäntä oli opinkäynyt gastronomi ja viinikauppias Karl
Pluschke, joka oli nyt yli 80-vuotias. Pikkuruiset huoneet oli sisustettu
viehättävällä tavalla ja niihin mahtui uskomaton määrä viinipulloja. Jonkin
sisäisen vaiston ohjaamana herra Pluschke ei kelpuuttanut itävaltalaisia
viinejä lainkaan joukkoon. Sitten tulikin Itävallan viinifiasko... Kaupassa oli
niin monta viinilaatua kuin talolla oli ikää vuosissa, eli siis joka vuosi yksi
lisää.
Astelin taloon asemalta isän kanssa. Isä sai helposti
kontaktin ihmisiin ja niin sukeutui hänen ja herra Pluschken - joka lukeutui
ystäviini - välille runsaasti rönsyilevä keskustelu, jota kuuntelin ilokseni.
Keskustelu päättyi siihen, että isä lausui herra Pluschkelle Heinrich Heinen
runon saksan kielellä! Siitä alkaen herra Pluschke kertoi jatkuvasti kaikille
tahoille suomalaisesta professorista, joka osaa ulkoa Heinen runoja. (Isoisäni
Antti Rytkönen on kääntänyt niitä suomeksi.) Herra Pluschke tarjosi meille
sopivat juomat, joista ei tullut huono olo.
Tällaista aamupäiväistä viinihetkeä nimitetään Saksassa
nimellä Frühschoppen. Sitä harrastavat mielellään miehet
sunnuntaiaamupäiväisin, keskustelevat ja juovat lasillisen tai pari. Tämän
Frühschoppenin jälkeen menimme läheiseen ravintolaan, mistä sai Hampurin
parasta lapskoussia, saksaksi Labskaus. Alkujaan se on purjelaivojen aikaan
ollut merenkulkijain ruokaa, kun ei ollut kylmiä säilytystiloja. Nykyään
lapskoussi kuuluu hampurilaiskeittiöön erikoistuneiden ravintoloiden
ruokalistalle. Vanhassa kapteenien ravintolassa Old Commercial Room'issa sitä
sai merenkulkijain tai maakrapujen toiveiden mukaan valmistettuna. Annokseen
kuuluvat lisäksi punajuuri, suolakurkku ja paistettu muna. Tämän ravintolan
erikoisuus oli, että asiakas sai lapskoussia niin monta kertaa lisää kuin
jaksoi syödä, ja ennen kaikkea lapskoussin nauttijan kunniakirjan. Tämä
kunniakirja - miten mones miljoonas lapskoussin syöjä isäni lieneekään ollut -
lähti hänen mukanaan Suomeen. Vaikka isä ei ollut luultavasti järin ihastunut
ateriaan heräsivät hänen kielitieteilijän vaistonsa lapskoussi-sanan
yhteydessä.
Koska isä osasi venäjää, lähdimme kolmen venäläisen laulajan
lied-konserttiin Musiikkihalliin. Miehet lauloivat kauniisti ja selvästi
ääntäen. Jossain välissä isä kertoi minulle huomanneensa etteivät laulajat
äännä venäjän yhtä s-kirjainta moitteettomasti. Väliajalla laulajat myivät
levyjään ja uteliaisuuttani kysyin asuvatko he Neuvostoliitossa. Eivät, kuului
vastaus, vaan ulkoneuvostoliittolaisina Pariisissa!. Ulkomailla asuessa oli yhden
s-kirjaimen ääntäminen muuttunut sen verran, että isä huomasi sen! Hän osti
kolme äänilevyä, yhden kullekin lapselle.
Kävimme myös kreikkalaisessa ravintolassa, jonka isäntä itse
palveli meitä. Isä rupesi keskustelemaan hänen kanssaan kreikaksi. Isäntä
kuunteli suurin silmin ja totesi sitten: "Das ist ja Alt-Griechisch"!
Eli kieli oli vanhaa kreikkaa. Saimme asiaankuuluvat ouzo-lasilliset. (Oman
ouzoni kaadoin salaa paperiseen lautasliinaan, jonka heitin myöhemmin
paperikoriin.)
Kävi niin, että Hampurin ilmastoon tottumaton isä vilustui.
Hän käheytyi ja nuha kiusasi. Säikähdin keuhkokuumeen mahdollisuutta sen
verran, että tilasin taksin, ilmoitin isälle, että olen vilustunut ja lähdemme
nyt kurkkutautilääkärille. Tietysti pyysin hänet sisälle - kun minua ei
vaivannut mikään - tutun tri Moscherin luo, joka tutki ja hoiti. Kun isä rupesi
puhumaan lääkärin kanssa latinaa, sanoi tämä: "Latinan osaamiseni laita on
niin ja näin!". Kylmetys parantui ja vielä vuosikausia kyseli tri
Moscher, mitä isälle kuuluu.
Kun olimme kiinalaisravintolassa isä ei sentään ruvennut
puhumaan kiinaa. Tällä kertaa minä osasin kertoa sen uuden asian hänelle, että
appelsiini-sana tulee Kiinasta: Kiinan "Siini" omena (appel).
Langenhornin "Haikara-isän" ravintolassa koimme saksalaiset häät.
Aikoinaan hoidettiin ravintolan laajassa puutarhassa terveiksi haikarat, jotka
olivat joten loukkaantuneet.
Hampurissa on Ohnesorg-teatteri, jossa näytelmät esitetään
vain Pohjois-Saksan murteella eli Plattdeutschilla. Saimme liput ja isä ymmärsi
jonkin verran. Tauolla joimme etukäteen tilaamani virkistyskahvit.
Teatterikäynnin seuraus oli, että kotona otin kirjahyllystäni esiin
Plattdeutsch-sanakirjan ja -kieliopin. Isä syventyi niihin ja taas oli
keskustelunaihetta. Olen huvikseni harrastanut Plattdeutschia. Parempi
puoliskoni oppi lapsuudessaan Mecklenburgissa rinnakkain saksaa ja
Plattdeutschia.
Eri maat, eri tavat, sanotaan Saksassa. Isällä oli
suomalaisena toisenlainen aikakäsitys tai ajantaju kuin Saksassa on vallalla.
Mutta; ehkä senkin vuoksi hänen kanssaan saattoi seikkailla ilman
ennakkoluuloja ja luultavasti paremmin kuin monien muiden kanssa! Kävimme me
kolmisin St. Paulissa yökerhossakin. Kysyin kiinnostaako käynti ja kun häntä
kiinnosti, menimme yökerhoon.
Isä oli aina valmis lähtemään minne vain.
Hampuri 2002
Kaarina Dehls
VALOKUVA EUROPAEUS-RYTKÖNEN SERKUISTA 1897
Antti Voipio lähetti lehteen kuvan Helsingissä 1897
poseeranneista serkuksista:

Ylhäältä vasemmalta: Enok Rytkönen, Mary Zetterman, Antti
Rytkönen, Maiju Pöyhönen, Selma Europaeus, Kalle Rytkönen, Selma Rytkönen,
Aarne Europaeus, Ella Europaeus, Bertha Europaeus.
Kotisivuillamme www.europaeus.info
on vanhoja Sukusanomia sekä kuvia viime syksyn sukukokouksesta.
AINA AKTUELLI - D.E.D EUROPAEUS ILTA-SANOMISSA
Ilta-Sanomien Plussassa 19.01.2002 julkaisi Teuvo Lyly seuraavan kannanoton
euron tuloon. Saimme luvan julkaista sen myös Sukusanomissa.

D.E.D Europaeuksesta löytyy tietoja teoksesta "D.E.D. Europaeus - Suurmies
vai kummajainen" (Kalevala-seuran vuosikirja -67), jonka takakansi kertoo
sukulaisestamme mm. seuraavaa:
"Kulttuurihistoriamme tuntee D.E.D. Europaeuksen (1820-1884) ikuisena
ylioppilaana, Lönnrotin apulaisena, Valkeanmeren ja Laatokan väliä taivaltaneena
sankarikerääjänä, monien ideoitten ja aloitteitten miehenä, mutta myös surkuhupaisana
tieteen ritarina ja köyhäinhautaan päätyneenä epäonnistujana. Koko kuvaa hänestä ei
vielä ole piirretty.
... teoksessa tarkastellaan Europaeuksen monitahoista elämäntyötä ja
hänen ristiriitaista persoonallisuuttaan. ...Oliko D.E.D. Europaeus suurmies vai
kummajainen - vai jotakin aivan muuta?"
Kirjan ovat toimittaneet Matti Kuusi, Pekka Laaksonen ja Senni Timonen, SKS 1988.
D.E.D. oli A.J:n serkku. Hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin myöhemmin Pietarista
Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jonne myös pystytettiin komea muistokivi
SUKUSANOMAT TOIVOTTAA KAIKKILLE HYVÄÄ JA
AURINKOISTA KESÄÄ 2002
|