Etusivu
Sukusanomat
Kuvagalleria
Säännöt
Yhteystiedot
Palaute
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.


A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
2002 nro 1 (83)
ISSN 0356-0791 (Painettu)

hammaslääkäri Matti Äyräpää


SISÄLLYS

Puheenjohtajan palsta, Jorma Rytkönen
Professori Matti Äyräpään syntymästä 150 vuotta
Matti Äyräpään palkinto Matti Haltialle
Pentti J. Voipio 8.5.1912-6.12.2001
Europaeusten sukulaiset Venäjällä, Sven Lalander
Sofia Wilhelmina Europaeus o.s. Boije af Gennäs, Marjatta Äyräpää
Lampan talosta
Kielioppikisa syntymäpäivälahjaksi Matti Leiwolle
Pieni kertomus viime kesältä, Kirsti Salminen
Isän kanssa Hampurissa, Kaarina Dehls
Valokuva vuodelta 1897 Europaeus-Rytkönen serkuista
D.E.D. Teuvo Lylyn silmin

A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry

Sukusanomat 2002 nro 1 (83)
ISSN 0356-0791 (Painettu)

Esimies:
Jorma Rytkönen

Toimitus:
Kirsti Salminen, Jorma Rytkönen,
Riitta Karasvirta

Kansi:
Gunnar Berndtson (1854-1895):
Matti Äyräpää hammaslääkärinä


PUHEENJOHTAJAN PALSTA

Pentti Voipio, joka kuului maamme eturivin sukututkijoihin, totesi aikoinaan Sukusanomissa (nro 2/1989), että Europaeus-suku  ei ole sukututkijan kannalta enää kovin kiinnostava, koska siitä on jo selvitetty se, mikä tutkimuksen keinoin on mahdollista. Tosin hänenkin mielestään uusien, ennen tuntemattomien tietojen löytyminen voisi muuttaa tässä suhteessa tilannetta.

Silloin, 1980-luvun lopulla, ei vielä tiedetty, että Neuvostoliitto pian hajoaisi ja siihen asti suljetut Venäjän arkistotkin vähitellen  avautuisivat läntisille tutkijoille. Näin on kuitenkin käynyt, ja myös sukututkijat ovat ryhtyneet solmimaan yhteyksiä itäisiin kollegoihinsa, jotta suomalainenkin sukututkimus pääsisi käyttämään hyväkseen entisen emämaan mittaamattomia arkistolähteitä.  Suomen Sukututkimusseura, johon meidänkin sukuyhdistyksemme kuuluu, järjesti maaliskuussa 2002 suomalais-venäläisen sukututkimusseminaarin, jossa esitelmöi mm. neljä venäläistä sukututkijaa. Toivottavasti näin vireille pantu yhteistyö laajenee ja tarjoaa aivan uusia tiedonsaantimahdollisuuksia niiden suomalaisten sukujen tutkijoille, joilla oli 1800-luvulla paljon yhteyksiä keisarilliselle Venäjälle.

Europaeus-suvusta kiinnostuneille voi itäisistä arkistoista olettaa löytyvän  aivan uuttakin tietoa, sillä kuten tunnettua, monia suvun jäseniä siirtyi autonomian aikana Venäjälle. Tiedämme myös, että A. J. Europaeus piti vuosikymmenten mittaan kirjeitse yhteyttä eräisiin näistä. Osa kirjeenvaihdosta on Kansallisarkistossa, mutta Venäjän arkistoista saattaisi hyvinkin löytyä materiaalia, joka täydentäisi tietojamme myös A. J. Europaeuksesta ja hänen perheestään. 

Ruotsissa asuva yhdistyksemme aktiivinen jäsen Sven Lalander, kokenut sukututkija, on ollut kiinnostunut Novgorodissa asuneen Johannes Jacob (Jean) Europaeuksen tyttären Emilian kohtaloista ja on koonnut tutkimustensa tulokset artikkeliin, joka julkaistaan suomennettuna Sukusanomien tässä numerossa. Kirjoittaja käsittelee myös tunnettua Tuhatševski-ongelmaa eli kysymystä siitä, oliko kuuluisalla punamarsalkalla Mihail Nikolajevitš Tuhatševskilla (1893-1937) suomalaista verenperintöä ja kenties jopa Europaeuksiin ulottuvia sukujuuria.

Sven Lalander on käyttänyt lännestä löytämiään lähteitä, mutta työnsä yhteydessä hän on todennut, että Venäjälle on perustettu yrityksiä, jotka maksua vastaan hankkivat tietoja ja tekevät tutkimusta länsieurooppalaisten Venäjältä löytyvistä sukulaisista. Hän on ystävällisesti ilmoittanut yhden tällaisen yrityksen sähköpostiosoitteen Sukusanomien toimitukselle, jolta asiasta mahdollisesti kiinnostuneet voivat sen saada.

Näiden sukututkimusasioiden merkeissä toivotan kaikille yhdistyksen jäsenille oikein hyvää kesää. Olettehan merkinneet jo almanakkaanne lauantain lokakuun 5. päivän? Silloin pidetään sukukokous Porvoossa, jonne järjestetään bussiretki Helsingistä käsin. Tarkemmat tiedot  ja ilmoittautumisohjeet lähetetään elokuun jäsenkirjeessä.

Sukulaisterveisin
Jorma Rytkönen    


PROFESSORI MATTI ÄYRÄPÄÄN SYNTYMÄSTÄ 150 VUOTTA 11.4.2002

Sukuyhdistyksen jäseniä professori Matti Äyräpään haudalla 11.4.2002:

Matti Äyräpään syntymästä 150 v

vas. Paula Rytkönen, Kaarina Hirvensalo, Elina Lehtonen, Matti Äyräpää ja Marjatta Äyräpää

Matti Äyräpään syntymästä 150 v

Esimies Jorma Rytkönen laskemassa sukuyhdistyksen seppelettä hautamuistomerkille.


MATTI ÄYRÄPÄÄN PALKINTO MATTI HALTIALLE

Lääkäriseura Duodecimin Matti Äyräpään palkinto myönnettiin tänä vuonna Helsingin yliopiston neuropatologian professorille Matti Haltialle. Hän on eräs johtavista dementiaa tai kehitysvammaisuutta aiheuttavien keskushermostotautien tutkijoista.

Vuosittain jaettava Matti Äyräpään palkinto on 17 000 euron suuruinen.

Professori Haltia on työryhmineen löytänyt jo 1970-luvulla uuden perinnöllisen ja tarttuvan Creutzfeldt-Jacobin taudin muodon. Viimeaikaisiin läpimurtoihin kuuluu myös Alzheimerin taudin uuden muodon kuvaaminen.


Pentti J. Voipio 8.5.1912 - 6.12.2001

Pentin vanhemmat oikeusneuvos Lauri Woipio ja Helmi s. Saarinen odottivat ilolla ensimmäisen lapsensa syntymää toukokuussa 1912. Synnytyksestä tuli pitkä ja vaikea, Pentin jälkeen syntyi vielä kaksosveli kuolleena ja nuori äiti menehtyi traagisesti muutaman tunnin kuluttua.

Laurin sisaret Aino ja Saimi ottivat Pentin hoiviinsa, talvet oltiin Helsingissä ja kesät Taipalsaaren Nikillä isoisän, senaattori ja hovioikeuden presidentti D.W. Åkermanin luona. Aino-täti kirjoittikin havainnoistaan kirjeessä sisarelleen: "Kyllä on totta suurmiehemme Johan Wilhelm Snellmanin ikimuistettava lause: 'Lapset ovat niin kuin marakatit' ... Kyllä kai siitä mies tulee."

Kolmevuotiaana Pentti palasi isänsä luo Viipuriin. Vuotta myöhemmin Pentti sai uuden äidin kun Lauri avioitui Elnan  (s. Teittinen) kanssa. Viipurissa perhe joutui olemaan vuoden 1918 tapahtumien ajan, jolloin perheessä pelättiin, että viisivuotias poika paljastaa punaisten kotietsinnöissä isänsä piilon eteisen komeron valeseinän takana.

Viipurista perhe muutti Iisalmeen, jossa Pentti aloitti koulunkäynnin. Muutaman vuoden kuluttua oli edessä taas muutto, tällä kertaa Helsinkiin, minne isä oli kutsuttu Korkeimman oikeuden virkaan. Pentin ollessa 15-vuotias Lauri-isä kuoli sydänvaivaansa ja Pentistä tuli "vanhin mies" yksinhuoltajaäidin ja viiden alaikäisen lapsen perheeseen.

Tultuaan ylioppilaaksi Helsingin Normaalilyseosta 1930 Pentti ryhtyi opiskelemaan lakia isänsä ja isoisänsä esikuvan mukaan. Opiskeluajan riennoissa, Ylioppilaiden kristillisen yhdistyksen kuorossa Pentti tapasi tulevan vaimonsa, elämänsä naisen Pirkko Pankakosken. Pirkko oli kotoisin Sortavalasta, Karl Herman Pankakosken (Hällström) ja Selma Sofia Kristina s. Äyräpään (Europaeus) tytär. Näin Pentti tuli mukaan A.J. Europaeuksen sukukuntaan.

Pentti valmistui lakimieheksi 1937. Veto Laatokan Karjalan suuntaan oli kova. Pentti lähti käymään käräjiä Suojärven tuomiokuntaan. Sotaväen hän kävi Laatokan rannikkotykistössä ja sen jälkeen oli aika astua virkauralle. Hänet nimitettiin Korpiselän ja Soanlahden piirin nimismieheksi ja hän aloitti viranhoidon syyskuun 1. päivänä 1939. Samana päivänä alkoi toinen maailmansota.

Nimismiehen työtä sävyttivät aluksi sota-ajan alkavat säännöstelyt, yleisten kertausharjoitusten liikekannallepanotoimet ja lopulta Talvisota. Sodan kiireiden sekaan tuli virkamatka Sortavalaan, jonne Pirkko oli tullut pois Helsingin pommituksista. Tilaisuus käytettiin hyväksi ja näin Tapaninpäivänä 1939 Pirkko ja Pentti vihittiin pimennetyssä Sortavalan pikkupappilassa, tykkien jylinän kumistessa Laatokan yli. Muodollisuuksista ei tingitty. Jumalanpalvelusta ei ilmavaaran vuoksi järjestetty, mutta Soanlahden pappi oli lukenut kuulutukset tyhjässä kirkossa.

Talvisota päättyi, nimismiehen viimeinen tehtävä oli evakuoida kotiseutunsa ja jättää se viholliselle. Nuoripari oli muutaman kuukauden kuluttua häistään koditon ja mies viraton. Uusi työ löytyi välirauhan aikana ylimääräisenä reviisorina Viipurin lääninhallituksessa Kotkassa, jonne nyt perustettiin koti.

Jatkosodan alussa Pentti palveli rannikkotykistössä Kotkan edustalla odottamassa maihinnousua, mutta kun sellaista ei tullut, hänet kutsuttiin lääninhallitukseen hoitamaan takaisin valloitettujen alueiden asioita. Lääninhallitus siirtyi kesällä 1943 Kotkasta Viipuriin, jonne perustettiin taas uusi koti. Mukana oli nyt Pirkon lisäksi myös parivuotias Heikki. Seuraavana kesänä oli Viipuri kuitenkin jätettävä. Taas meni perheeltä koti, mutta nyt jäi virka.

Lääninhallitus ei tarjonnut Pentille riittävästi haasteita, hän tähtäsi tuomioistuinuralle. Lyhyiden viransijaisuuksien, nykyään sanottaisiin pätkätöiden, varassa hän lähti Kotkasta Helsinkiin. Pian tuli perhe perässä, muutettiin Kulosaareen, pakkovuokralaisiksi ison huvilan piharakennukseen. Täällä perhe saavutti lopullisen kokonsa, Pirkko, Pentti ja pojat (Heikki, Jukka, Antti ja Risto), samassa taloudessa asui myös Pirkon Maikki-täti. Pentti valittiin 1951 oikeusneuvosmieheksi Helsingin raastuvanoikeuteen, mistä tuli hänen työpaikkansa eläkeikään asti. Hän sanoi myöhemmin olleensa tyytyväinen siihen, että sai tehdä tuomioistuimessa työnsä ihmisten parissa, eikä vain papereiden kautta.

Pentillä oli yksi harrastus ylitse muiden, sukututkimus. Hän teki kaksi elämäntyötä, tuomarin virkauran sekä sen ohessa yli 70 vuotta kestäneen sukutukijan uran. Jo nuorena Pentti oli kiinnostunut sukututkimuksesta. Hän muisteli astuneensa   Valtionarkiston, nykyisen   Kansallisarkiston, vanhaan tutkijasaliin ensimmäisen kerran 18-vuotiaana.

Isänpuoleisen Åkerman-sukunsa Pentti jäljitti 1600-luvun puoliväliin saakka Ruotsin Boråsiin. Hän teki sukututkimuksen, kokosi sukutoimikunnan ja toimitti sukulehteä. Viimein tulokset julkaistiin sukututkimusseuran lehdessä. Oman suvun tutkimisen lisäksi harrastus laajeni koskemaan sukututkimusta yleisemminkin. Pentin kynästä on lähtenyt lukuisa määrä artikkeleita  ja käytännön neuvoja esimerkkeineen alan lehtiin. Hänen pari vuosikymmentä kestänyt päätyönsä sukututkimuksen alalla oli vuonna 1994 ilmestynyt kartoitus kaikista Kekkos-suvuista. "Kekkoset Suomen asuttajina" on selvitys, jossa sukututkimus laajenee väestö- ja sosiaalihistorialliseksi tutkielmaksi.

Europaeus-sukumme tutkimiseen Pentti antoi oman panoksensa varhaispolvien selvittämisessä ja hän erityisesti avusti "Liperin rovasti Anders Josef Europaeus" -kirjan aineiston hankkimisessa.

Henkilökohtaisesti Pentille oli tärkeä hänen viimeiseksi julkaisukseen jäänyt suuri työ, äidin puoleisen isoisänsä Juho Saarisen sukuselvitys, sekä hänen perheensä kirjeenvaihtoon pohjautuva kertomus "Katovuosista kumousvuosiin" ja "Kirjeitä Inkerinmaalta ja Pietarista ja Suomesta".

Vuonna 1966 syntyi Pentin ja Pirkon ensimmäisen lapsenlapsi, Ville. Samalla Pentistä tuli Vaari. Toistakymmentä lastenlasta oppi tuntemaan hänet Vaarina, joka jakeli aina omaperäisiä ja mieleenpainuvia Vaarin neuvoja sekä elämänviisauksia.

Pentti kuoli rauhallisesti läheisten ympäröimänä Helsingissä Laakson sairaalassa itsenäisyyspäivänä 2001, kirkkaana talvipäivänä, itsenäisen Suomen siniristilippujen liehuessa. Hänet laskettiin Taipalsaaren sukuhautaan isänsä ja isoisänsä vierelle.

Pentti eli pitkän ja rikkaan elämän, lähes 90-vuotiaaksi. Se on paljon mieheltä, jota 18-vuotiaana pidettiin niin heikkona, ettei annettu henkivakuutusta.

Antti Voipio


EUROPAEUSTEN SUKULAISET VENÄJÄLLÄ

Vuonna 1968 vaimoni Maija ja minä kävimme Moskovassa pidetyn energiakonferenssin yhteydessä myös kaupungissa olleessa isossa avaruusaiheisessa näyttelyssä. Lähellä sisäänkäyntiä oli suuri kuvalla varustettu muistolaatta. Maija tunsi kuvan henkilön. Paikalle pyydetty opas käänsi venäjänkielisen tekstin ja selvisi, että kuva esitti "punaista marsalkkaa" Mihail Nikolajevitš Tuhatševskia. Europaeuslaisten sukututkijoiden mukaan hänen pitäisi jollakin lailla liittyä sukuun.

"Släkthistorisk Forum" nro 4  2001:ssa ollut artikkeli eräästä venäläisestä ruhtinattaresta viittasi Nicolas Ikonnikovin Pariisissa 1962 julkaistuun kirjaan "La Noblesse de Russie". Osoittautui, että yksi harvoista kirjan kappaleista on Tukholman Ritarihuoneella. Teoksen osa R1 sisältää tietoja Tuhatševskin aatelissuvusta, joka vaikutti Smolenskissa jo 1500-luvulla. Suvun XI polveen kuului mm. Mihail Alexandrovitš, synt. 1828 (luultavasti vuosi on väärä kun sitä verrataan alla oleviin suomalaisiin tietoihin), kuollut 2.1.1890 tilallaan Tolstoéssa Dorogoboujen lähellä Smolenskin alueella. Vuonna 1854 Mihail Alexandrovitš solmi toisen avioliittonsa Emilia Ivanovna Evropeuksen kanssa. Emilia jäi leskeksi, peri Tolstoén tilan ja kuoli itse 29.2.1898. Mihaililla oli neljä lasta (luultavasti Emilian kanssa).

  1. Alexander Mihailovitš, joka peri osan Tolstoén tilasta.
  2. Elisaveta Mihailovna, joka yhdessä kahden sisarensa kanssa omisti tilan nimeltä Soutales (?) Dorogoboujen lähellä.
  3. Nadeźda Mihailovna
  4. Alexandra Mihailovna

Em. Emilia on kiistatta Europaeus-sukua. Hänen isänsä oli Johannes Jakob Europaeus (suvun kantaisän Anders Josef Europaeuksen veli), joka muutti Venäjälle ja oli lääkärinä Novgorodissa. Venäjällä syntynyt Emilia solmi 12.2.1854 avioliiton kenraalimajuri Mihail Tuhatševskin kanssa, syntynyt 12.3.1818, kuollut 4.1.1890 (lähde: Colliander "Suomen Kirkon Paimenmuisto", Helsinki 1918).

Mihail Alexandrovitš Tuhatševskin veli oli (lähde: La Noblesse de Russie) Nikolai Alexandrovitš, secretaire governamental, joka vaimonsa Sophian kanssa sai Nikolai Nikolajevitš nimisen pojan. Jälkimmäinen Nikolai omisti vuonna 1897 Slednevon tilan Dorogoboujen lähellä. Enempiä tietoja suvusta ei tästä lähteestä löydy.

Sollentunalainen dosentti Lennart Samuelsson on kirjassaan "Röd koloss på larvfötter" (Telaketjuilla kulkeva punainen kolossi) (SNS förlag 1999) yksityiskohtaisesti käsitellyt "punaista marsalkkaa" Mihail Nikolajevitš Tuhatševskiä, lähinnä tämän sotilasuraa. Marsalkan yksityiselämästä kerrotaan, että "Hän syntyi alemman aatelin perheeseen Smolenskin kuvernementista. Isä oli uudistusmielinen ja otti vaimon kansan parista. Mihail Nikolajevitšin vaimo oli Nina Andrejevna ja heillä oli tytär Svetlana". Kirja perustuu hyvin laajaan arkistotutkimukseen mm. Venäjällä. Samuelsson on ystävällisesti antanut minulle lähteistään seuraavia yksityiskohtaisia tietoja.

Mihail Nikolajevitšin isä oli Nikolai Nikolajevitš T., hänen isänisänsä oli Nikolai Alexandrovitš T., jonka puoliso oli Sofia Valentinovna, ja hänen isänisän isänsä oli Alexander N. Tuhatševski.

Isänisä on identtinen em. Emilia Europeauksen miehen veljen kanssa.

Mihail Nikolajevitš T. oli aatelismiehen poika (lähde "Great Soviet Encyclopedie"). Hän syntyi Aleksandrovskoen tilalla Dorogobuzhin piirikunnassa lähellä nykyistä Slednevon kylää Safonovan rajonissa Smolenskin oblastissa. Tämä tieto on yhtäpitävä Samuelssonin tietojen kanssa.

Yllä olevien tietojen perusteella näyttää selvältä, että Emilia Europaeuksen aviomies oli "punaisen marsalkan" isänisän veli.

Suurissa hakuteoksissa on paljonkin tietoa "punaisen marsalkan" sotilasurasta, kuolemasta 1937 luultavasti Stalinin käskystä sekä myöhemmästä rehabilitoinnista Neuvostoliitossa. Vierailullamme Moskovassa 1968 näimme hänen hautansa Kremlin muurin vieressä.

Kenraali Andre Nold on kirjoittanut ranskankielisen artikkelin "Le Marechal Toukhatchevski" teokseen marsalkka Tuhatševskista (julkaistu sarjassa "Ècrits sur la Guerre", PLON 1967 ja löytyy mm. Genéven yliopiston kirjastossa). Siinä hän melko yksityiskohtaisesti kuvaa "punaisen marsalkan" nuoruutta ja myöhempää elämää.

On mielenkiintoista todeta, että Europaeuksilla oli lukuisia sukulaisia, jotka elivät Venäjällä vielä 1900-luvun alussa. Emilia Europaeuksella oli mm. lukuisia sisaruksia, jotka avioituivat Venäjällä. Eräässä kirjeessä (1 sukulaisille Suomeen kuuluu isä Johannes Jacob Europaeus ilmoittavan, että eräs toinen tytär avioitui samoihin aikoihin kuin Emilia. Kyseessä voi olla Maria, syntynyt 18.10.1832 ja avioitui Peter Bjesthentsvon kanssa, tai Alexandra, syntynyt 21.2.1834 ja avioitui eversti Nikolai Whiten kanssa (molemmat tiedot em. Collianderin kirjasta). Emilia Europaeuksen (Tuhatševski) sukulaisia voi vielä olla Venäjällä.

Paljon mielenkiintoista tutkittavaa löytyisi siis Europaeus-suvun Venäjän sukulaisista!

Lidingö, Joulukuu 2001
Sven Lalander

Nimien kirjoituksesta:

"Great Soviet Encyclopedien" mukaisesti Mikhail  Nikolaevitch Tukhachevskii

Toukhatchevski ranskalaisittain

Suomenkieliset kirjoitustavat: Colliander "Suomen kirkon paimenmuisto"

Kirje on Kansallisarkistossa Helsingissä

(Ruotsista suomentanut Riitta Karasvirta)


SOFIA WILHELMINA  EUROPAEUS, o.s. Boije af Gennäs

Eräänä sunnuntaipäivänä viime marraskuussa sain päähänpiston mennä Kansallismuseoon katsomaan muotokuvanäyttelyä "Kasvot kuvassa", missä oli esillä 221 teosta useiden vuosisatojen ajalta. Tein mykistävän löydön, "Perhekuvan Drägsbyn kartanosta", noin 25x35 cm suuruisen väripiirroksen. Matin usein kertoman mukaan hänen isoisänsä äidistä Sofia Wilhelminasta ei pitänyt olla olemassa minkäänlaista kuvaa. Hänhän kuoli vain 21-vuotiaana pari kuukautta Anders Theodor-pojan syntymän jälkeen eikä valokuvaustakaan tuolloin vielä ollut keksitty.

Suorastaan "lensin" pitkin Museokatua takaisin kotiin kertomaan Matille tästä löytämästäni aarteesta. Lähdimme oitis takaisin museoon, melkein kuin pyhiinvaellukselle. Ystävälliset museovirkailijat lupasivat toimittaa Matille dian tästä ihastuttavasta, 173 vuotta vanhasta mutta värinsä hämmästyttävän hyvin säilyttäneestä kuvasta. Originaali on Museoviraston kuva-arkistossa.

Kuvan (lyijykynä, vesiväri, mustaliitu) tekijä on Charlotte Boije af Gennäs, joka itsekin on kuvassa sinisessä puvussa oikealla.

Marjatta Äyräpää

Perhekuva Drägsbyn kartanosta

Perhekuva Drägsbyn kartanosta (ent. Porvoon mlk)  vuodelta 1829

Keskellä

Majurinrouva Johanna  (Jeanette) Christina Nordenskiöld (1783-1835), naim. Boije af Gennäs (punainen puku)

Muut kuvassa ovat Jeanetten tyttäret:

Sylissä

Catarina Lovisa (1817-1880), puoliso Anton Lindh (vaaleanpunainen puku)

Ylhäällä oikealla

Sofia Wilhelmina (14.8.1814-7.6.1836), puoliso Anders Josef Europaeus  (vaaleanpunainen puku)

Alhaalla oikealla

Anna Charlotta (Charlotte) (1806-1860), puoliso Daniel Lindh  - kuvan tekijä  (vaaleansininen puku)

Sekä vasemmalla sukulainen

Anna Charlotta Mathilda Grundelstjerna (1816-1908), puoliso ev. Adolf Wilhelm Boije af Gennäs(vaaleanpunainen puku)


LAMPAN TALO

Helsingin Sanomat kirjoitti 1.2.2002 palstallaan "50-vuotta" sitten Stockmannin tavaratalosta, joka  täytti 90-vuotta.

"Toiminimen perusti saksalaissyntyinen kauppias Georg Franz Stockmann helmikuun 1. päivänä 1862, jolloin hän itsenäisenä liikemiehenä ryhtyi harjoittamaan kauppaa raatimiehenrouva Lampan talossa kauppatorin varrella, Esplanaadin ja Helenankadun kulmassa.

Eteenpäin pyrkivälle miehelle, jollainen kauppias Stockmann oli, soi Lampan talo mahdollisuuksia liikeyrityksen monipuolistamiseen sekä tavaravalikoiman että yleisönpalvelun suhteen."

"Kuvassamme näkyvässä raatimiehenrouva Lampan kivitalossa sijaitsi tavaratalo Stockmannin ensimmäinen liikehuoneisto. "

Lampan talo

- Piirroskuva ja teksti julkaistiin Helsingin Sanomissa 1. helmikuuta 1952."

Sukuumme Lampan talo liittyy A.J. Europaeuksen toisen vaimon Selma Augusta Lampan kautta (1814-1852). Selma Augustan vanhemmat olivat raatimies ja kauppias Johan Lampa  (1781-1833) ja em. tekstissäkin mainittu raatimiehenrouva Lampa eli Lovisa Constance o.s. Weckman (k. 25.4.1879  88-vuotiaana).

Matti Äyräpäällä oli lämmin suhde isoäitiinsä Lovisa Constanceen. Matti Äyräpää osti myöhemmin perikunnalta Lampan talon ja syksyllä 1906 siinä olleessa 12 huoneen huoneistossa aloitettiin hammaslääketieteen opetus ja sekä  hammaspoliklinikka että laboratorio saatiin samoihin tiloihin.

Lähde Eino Suolahti: Matti Äyräpää, Otava 1940


KIELIOPPIKISA SYNTYMÄPÄIVÄLAHJAKSI MATTI LEIWOLLE

Jyväskylän yliopistossa  professorina ja suomen kielen laitoksen esimiehenä toimiva Matti Leiwo (Natalian sukuhaaraa) sai työtovereiltaan harvinaisen älykkäästi keksityn syntymäpäivälahjan:  lukiolaisille järjestettiin valtakunnallinen Matti Leiwo -kielioppikisa, jossa palkinnoksi annettiin  yliopiston opiskelupaikkoja. Sadoista kilpailuun eri puolilta Suomea osallistuneista lukiolaisista kelpuutettiin Jyväskylässä 18.4. pidettyyn loppukilpailuun 20 parasta. Näistä voittaja ja kolme seuraavaksi parasta saavat opiskelupaikan Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitokselta, mikäli haluavat sen vastaanottaa.

Kilpailu sai sanomalehdissä osakseen paljon myönteistä julkisuutta, joten syntymäpäiväsankarilla ja hänen kollegoillaan  suomen kielen laitoksella on varmasti täysi syy olla tyytyväisiä omaperäiseen ja onnistuneesti toteutettuun esimiehen 60-vuotislahjaan. Matti Leiwo -kilpailu järjestetään jatkossa lehtitietojen mukaan joka kolmas vuosi.

Sukusanomien toimitus haluaa omalta osaltaan myös onnitella Matti Leiwoa  kesäkuussa olevan merkkipäivän johdosta. Samalla toivotamme nyt ensimmäistä kertaa toteutetulle kielioppikisalle mitä parhainta menestystä tulevinakin vuosina.


PIENI KERTOMUS VIIME KESÄLTÄ

Kesämatkailumme käynnisti viime vuonna vierailu talvinaapureiden kesäkodissa Koppelossa, Pohjois-Karjalassa, jylhänkauniin Viinijärven rannalla. Vietimme Koppelossa valon juhlaa niin kuin juuri juhannuksen alla kuuluukin. Tilanne oli vain sikäli erikoinen, että juhlinnan kohteena oli sähkövalo, joka edes verhoilla pimennetyssä tuvassa ei tahtonut pärjätä alkukesän luonnonvalolle. Pekka, vastikään eläkkeelle jääneenä ja aikanaan sähköteekkarina asennustaidot ja myöhemmin -luvankin hankkineena oli hoitanut Koppelon sähköistyksen ja minutkin velvoitettiin paikalle testaamaan kytkentöjen kaikinpuolinen onnistuminen.

Kotimatka sattui sopivasti sunnuntaiksi ja sitä tehtiin ilman kiirettä - ja ilman turhia pysähdyksiä (pysähdyksethän tuppaavat olemaan turhia, kun on miesväkeä matkassa). Auto kuitenkin vaatii omansa ja tankkaustauko pidettiin Ylä-Savossa, muistaakseni Varkauden tienoilla. Sieltä keräsin huoltamon hyllyltä matkalukemista, lupaavan nipun kesä-Suomen tapahtumista kertovia lehtiä. Enpä kerännyt turhaan. Yhdessä mainostettiin näkyvästi  kesätapahtumien sarjaa 'Vesanto soi', joka toivotti yleisön tervetulleeksi nauttimaan upeista musiikkiharvinaisuuksista.

Näiden harvinaisuuksien joukkoon kuului ensimmäinen suomenkielinen ooppera, Oskar Merikannon Pohjan neiti, tuttu ja läheinen, mutta kuitenkin vieras, kokonaisuutena ennen kuulematon. Tuttuus ja läheisyys selittyvät sillä, että oopperan libretto on isoisäni Antti Rytkösen käsialaa. Ooppera kuvaa Pohjolan ja Kalevalan kansan elämää, kansat eivät ole toisilleen vieraita, vaan suomalaisen ja karjalaisen heimon yhteys korostuu. Päähenkilönä on Pohjan neiti, jota Väinämöinen ja Ilmarinen kilvan kosivat. Oopperan lopussa vietetään Pohjan neidin ja Ilmarisen häitä merkkinä kahden kansan ikuisesta liitosta.

Vesantolaiset eivät liioitelleet ainakaan Pohjan Neidin kohdalla puhuessaan harvinaisuudesta. Ooppera oli valmistunut jo 1898, mutta kantaesitys oli vasta 18.6.1908 Viipurin laulujuhlilla. Helsingissä se esitettiin vielä samana vuonna, Savonlinnassa 1914 ja Oulussa 1917. Sen jälkeen seuraavat esitykset olivat vasta 1999 Vesannolla ja suuren suosion vuoksi uusintana juuri viime kesänä.

Lippujen tilaus oopperaan heinäkuiseksi sunnuntaiksi ja niin loman odotus sai lisäsävyä.

Esityspäivä oli yksi kesän kauneimpia ja odotukset täyttyivät moninkertaisesti. Esitys oli korkeatasoinen ja vaikuttava. Mukana oli vesantolaisten harrastajien lisäksi solisteja sekä kuoron ja orkesterin jäseniä eri puolilta Suomea. Ohjaajana vieraili monista muistakin oopperaohjauksista tunnetuksi tullut Ville Saukkonen. Louhen roolissa nähtiin Päivi Virolainen-Kalpio, samassa roolissa, joka hänen isoäidillään oli ollut oopperan kantaesityksessä! Lavastus ja puvustus olivat uskomattoman taidokkaat, paikallista osaamista ja paljon talkootyötä.

Nautin tästä musiikkiharvinaisuudesta voimakkaasti eläytyen ja librettoa kiinteästi seuraten. Jo väliajalla hakeuduin tapaamaan ohjaajaa ja esiintyjiä kiittääkseni teosvalinnasta ja elämyksestä, jonka he olivat minulle tarjonneet. Sukeutui antoisaa keskustelua ja samalla esitettiin kutsu illan näytelmää katsomaan. Mikähän näytelmä minun tulisi nähdä? Ilmeni, että se tulisi olemaan vesantolaisen Mirja Lyytisen kirjoittama Laula mulle, laula muille, joka kuvaa Oskar Merikannon elämää hänen säveltäessään Pohjan neitiä. Näytelmän yksi roolihenkilö olisi isoisäni, jota en ollut koskaan ehtinyt tavata!

Ooppera Pohjan Neiti on nähty osaksi suomalaisuustaistelua, jota myös taiteilijat tukivat. Suomenkielisen oopperan aikaansaamista pidettiin välttämättömänä. Säveltämisen teki mahdolliseksi tehtailija Daniel Stenbergin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle tekemä 2000 mk:n lahjoitus. Näytelmä kuvasi innostuneita ja suorastaan kiihkeitä oopperan syntyyn johtaneita tapahtumia ja tunnelmia. Tapahtumapaikkoina olivat todenmukaisesti niin hotelli Kämp kuin Päivälehden toimitus ja myös Merikantojen koti. Henkilöinä olivat mukana Oskar Merikannon ja hänen perheenjäsentensä lisäksi mm. Jean Sibelius, Robert Kajanus, Kasimir Leino, Aino ja Emmy Achté, L. N. Achté sekä Päivälehden päätoimittaja Eero Erkko ja toimittaja Tekla Hultin. Itsestään selvää oli, että oopperan aiheen tuli nousta Kalevalasta ja sen sankarihahmoista, mikä oli hyvin tavallista kirjallisuudessa ja Oli hyvin tavallista kirjallisuudessa ja kuvataiteessa juuri sortokauden alla. Liberton 'sepittäjäksi' pyydettiin juuri filosofian kandidaatiksi valmistunut Antti Rytkönen, joka oli nuorena ylioppilaana itsekin kerännyt kansanrunoja mm. Vehkalahdella ja Sippolassa sekä Uudellamaalla. Oopperan juonen oli 'keksinyt ja sommitellut' musiikkikoulun opettaja L. N. Achté.

Näytelmällä oli vahva historiallinen tausta, mutta mielikuvituksella osuutensa tapahtumien kulussa. Henkilökuvista oli kirjailijan kertoman mukaan juuri Antti Rytkösen 'kuvitteleminen' ollut vaikeinta. Elämäkertatietoja ei ollut helppo löytää ja jokin lähdetieto oli johtanut virheellisesti isääni Ahti Rytköseen. Siitä johtui, että henkilöluettelossa Antti Rytkönen oli mainittu kansatieteilijäksi ja opettajaksi; todellisuudessa hän oli kirjailija, toimittaja, runoilija. En valitettavasti pystynyt vahvistamaan kirjailijan muodostamaa mielikuvaa, mutta olin kuitenkin tyytyväinen isoisääni ja hänen vaatimattomaan, mutta vakuuttavaan esiintymiseensä.  Näytelmästä kävi ilmi sellainenkin yksityiskohta, että Merikannon huolenaiheena oli libreton viipyminen ja valmistuminen aivan viime hetkellä. Kuulin kirjailijalta, että se oli oikein kirjattu aikakirjoihin. Se onkin siis ihan oikeasti sukupiirre... Kirjailijakin oli selvästi huojentunut, kun tuon totesin enkä arvellut hänen tässä kohdin viljelleen  mielikuvitustaan.

Leppeä kesäilta oli jo pitkällä, kun ajoin kohti Kuhmoista. Siellä on kesäkotimme Tervamäki, jonka alun perin ovat rakennuttaneet juuri Isä-Antti ja Haagan mummi - Antti ja Olga Rytkönen. Päivän tuoma tunnelma viipyi vahvasti seuranani. Vielä monen päivän päästä huomasin yhä tapailevani Pohjan neidin ehkä parhaiten tunnettua runoa, Louhen aariaa, jossa Louhi ylistää tyttärelleen Väinämöisen suuruutta:

Muista, muista suur' on Väinö
kuulu mahtava, mainehikas,
Muista, muista suur' on Väinö
Jalo lempeä, laulurikas.
Lauluin voittavi vaskivuoret,
Lauluin pirstovi paadet suuret,
Lauluin voittavi vanhat, nuoret,
Lauluin liekkihin saa sydänjuuret,
Lauluin lainehet kiihdyttää,
Lauluin vihaiset viihdyttää.
Mainen rikkaus muuttuu, vaihtuu
Taitoja suuria tarvitaan,
Työtkin suuret unhohon haihtuu,
Väinön laulu ei milloinkaan

Kirsti Salminen


ISÄN KANSSA HAMPURISSA

Pari kertaa 1980-luvulla isä vietti joulun ja uudenvuoden Hampurissa. Käsittääkseni hän viihtyi ja saksantaitoinen kun oli, rupesi pian lukemaan Hampurin päivälehtiä. Televisiossa sen sijaan puhuttiin aivan liian nopeasti, mutta ei meillä olisi ollut aikaakaan television katsomiseen. Naapureidemme kanssa hän jutteli myös ja esitti asiaankuuluvat saksankieliset toivotukset kuten esim. uudenvuoden aattona "Guten Rutsch!" eli lähinnä: "Hyvää luiskahdusta uuteen vuoteen".

Olimme yhdessä kuusenhaussa ja ostoksilla. Joinakin päivinä kävimme paikoissa, joiden ajattelin kiinnostavan häntä. Yksi oli Hampurin tunnuskuvan Mikaelinkirkon lähellä oleva Kramers Amtstuben -kuja kolmen vuosisadan takaa. Kuja on säästynyt tulipaloilta ja pommituksilta. Kujan vanhojen ristikkorakennusten (Fachwerkhaus) joukossa on Hampurin vanhin ja pienin talo. Se on kapea kaksikerroksinen rakennus, jonne huonekalut piti aikoinaan hinata ikkunan kautta sisään.

Pienoisissa huoneissa oli Hampurin persoonallisin viinikauppa ja -tupa. Isäntä oli opinkäynyt gastronomi ja viinikauppias Karl Pluschke, joka oli nyt yli 80-vuotias. Pikkuruiset huoneet oli sisustettu viehättävällä tavalla ja niihin mahtui uskomaton määrä viinipulloja. Jonkin sisäisen vaiston ohjaamana herra Pluschke ei kelpuuttanut itävaltalaisia viinejä lainkaan joukkoon. Sitten tulikin Itävallan viinifiasko... Kaupassa oli niin monta viinilaatua kuin talolla oli ikää vuosissa, eli siis joka vuosi yksi lisää.

Astelin taloon asemalta isän kanssa. Isä sai helposti kontaktin ihmisiin ja niin sukeutui hänen ja herra Pluschken - joka lukeutui ystäviini - välille runsaasti rönsyilevä keskustelu, jota kuuntelin ilokseni. Keskustelu päättyi siihen, että isä lausui herra Pluschkelle Heinrich Heinen runon saksan kielellä! Siitä alkaen herra Pluschke kertoi jatkuvasti kaikille tahoille suomalaisesta professorista, joka osaa ulkoa Heinen runoja. (Isoisäni Antti Rytkönen on kääntänyt niitä suomeksi.) Herra Pluschke tarjosi meille sopivat juomat, joista ei tullut huono olo.

Tällaista aamupäiväistä viinihetkeä nimitetään Saksassa nimellä Frühschoppen. Sitä harrastavat mielellään miehet sunnuntaiaamupäiväisin, keskustelevat ja juovat lasillisen tai pari. Tämän Frühschoppenin jälkeen menimme läheiseen ravintolaan, mistä sai Hampurin parasta lapskoussia, saksaksi Labskaus. Alkujaan se on purjelaivojen aikaan ollut merenkulkijain ruokaa, kun ei ollut kylmiä säilytystiloja. Nykyään lapskoussi kuuluu hampurilaiskeittiöön erikoistuneiden ravintoloiden ruokalistalle. Vanhassa kapteenien ravintolassa Old Commercial Room'issa sitä sai merenkulkijain tai maakrapujen toiveiden mukaan valmistettuna. Annokseen kuuluvat lisäksi punajuuri, suolakurkku ja paistettu muna. Tämän ravintolan erikoisuus oli, että asiakas sai lapskoussia niin monta kertaa lisää kuin jaksoi syödä, ja ennen kaikkea lapskoussin nauttijan kunniakirjan. Tämä kunniakirja - miten mones miljoonas lapskoussin syöjä isäni lieneekään ollut - lähti hänen mukanaan Suomeen. Vaikka isä ei ollut luultavasti järin ihastunut ateriaan heräsivät hänen kielitieteilijän vaistonsa lapskoussi-sanan yhteydessä.

Koska isä osasi venäjää, lähdimme kolmen venäläisen laulajan lied-konserttiin Musiikkihalliin. Miehet lauloivat kauniisti ja selvästi ääntäen. Jossain välissä isä kertoi minulle huomanneensa etteivät laulajat äännä venäjän yhtä s-kirjainta moitteettomasti. Väliajalla laulajat myivät levyjään ja uteliaisuuttani kysyin asuvatko he Neuvostoliitossa. Eivät, kuului vastaus, vaan ulkoneuvostoliittolaisina Pariisissa!. Ulkomailla asuessa oli yhden s-kirjaimen ääntäminen muuttunut sen verran, että isä huomasi sen! Hän osti kolme äänilevyä, yhden kullekin lapselle.

Kävimme myös kreikkalaisessa ravintolassa, jonka isäntä itse palveli meitä. Isä rupesi keskustelemaan hänen kanssaan kreikaksi. Isäntä kuunteli suurin silmin ja totesi sitten: "Das ist ja Alt-Griechisch"! Eli kieli oli vanhaa kreikkaa. Saimme asiaankuuluvat ouzo-lasilliset. (Oman ouzoni kaadoin salaa paperiseen lautasliinaan, jonka heitin   myöhemmin paperikoriin.)

Kävi niin, että Hampurin ilmastoon tottumaton isä vilustui. Hän käheytyi ja nuha kiusasi. Säikähdin keuhkokuumeen mahdollisuutta sen verran, että tilasin taksin, ilmoitin isälle, että olen vilustunut ja lähdemme nyt kurkkutautilääkärille. Tietysti pyysin hänet sisälle - kun minua ei vaivannut mikään - tutun tri Moscherin luo, joka tutki ja hoiti. Kun isä rupesi puhumaan lääkärin kanssa latinaa, sanoi tämä: "Latinan osaamiseni laita on niin ja näin!". Kylmetys parantui  ja vielä vuosikausia kyseli tri Moscher, mitä isälle kuuluu.

Kun olimme kiinalaisravintolassa isä ei sentään ruvennut puhumaan kiinaa. Tällä kertaa minä osasin kertoa sen uuden asian hänelle, että appelsiini-sana tulee Kiinasta: Kiinan "Siini" omena (appel). Langenhornin "Haikara-isän" ravintolassa koimme saksalaiset häät. Aikoinaan hoidettiin ravintolan laajassa puutarhassa terveiksi haikarat, jotka olivat joten loukkaantuneet.

Hampurissa on Ohnesorg-teatteri, jossa näytelmät esitetään vain Pohjois-Saksan murteella eli Plattdeutschilla. Saimme liput ja isä ymmärsi jonkin verran. Tauolla joimme etukäteen tilaamani virkistyskahvit. Teatterikäynnin seuraus oli, että kotona otin kirjahyllystäni esiin Plattdeutsch-sanakirjan ja -kieliopin. Isä syventyi niihin ja taas oli keskustelunaihetta. Olen huvikseni harrastanut Plattdeutschia. Parempi puoliskoni oppi lapsuudessaan Mecklenburgissa rinnakkain saksaa ja Plattdeutschia.

Eri maat, eri tavat, sanotaan Saksassa. Isällä oli suomalaisena toisenlainen aikakäsitys tai ajantaju kuin Saksassa on vallalla. Mutta; ehkä senkin vuoksi hänen kanssaan saattoi seikkailla ilman ennakkoluuloja ja luultavasti paremmin kuin monien muiden kanssa! Kävimme me kolmisin St. Paulissa yökerhossakin. Kysyin kiinnostaako käynti ja kun häntä kiinnosti, menimme yökerhoon.

Isä oli aina valmis lähtemään minne vain.

Hampuri 2002
Kaarina Dehls


VALOKUVA EUROPAEUS-RYTKÖNEN SERKUISTA 1897

Antti Voipio lähetti lehteen kuvan Helsingissä 1897 poseeranneista serkuksista:

Europaeus-Rytkönen serkut 1897

Ylhäältä vasemmalta: Enok Rytkönen, Mary Zetterman, Antti Rytkönen, Maiju Pöyhönen, Selma Europaeus, Kalle Rytkönen, Selma Rytkönen, Aarne Europaeus, Ella Europaeus, Bertha Europaeus.


Kotisivuillamme www.europaeus.info

on vanhoja Sukusanomia sekä kuvia viime syksyn sukukokouksesta.


AINA AKTUELLI - D.E.D EUROPAEUS ILTA-SANOMISSA

Ilta-Sanomien Plussassa 19.01.2002 julkaisi Teuvo Lyly seuraavan kannanoton euron tuloon. Saimme luvan julkaista sen myös Sukusanomissa.

 

D.E.D Europaeuksesta löytyy tietoja teoksesta "D.E.D. Europaeus - Suurmies vai kummajainen" (Kalevala-seuran vuosikirja -67), jonka takakansi kertoo sukulaisestamme mm. seuraavaa:
"Kulttuurihistoriamme tuntee D.E.D. Europaeuksen (1820-1884) ikuisena ylioppilaana, Lönnrotin apulaisena, Valkeanmeren ja Laatokan väliä taivaltaneena sankarikerääjänä, monien ideoitten ja aloitteitten miehenä, mutta myös surkuhupaisana tieteen ritarina ja köyhäinhautaan päätyneenä epäonnistujana. Koko kuvaa hänestä ei vielä ole piirretty.

... teoksessa tarkastellaan Europaeuksen monitahoista elämäntyötä ja hänen ristiriitaista persoonallisuuttaan. ...Oliko D.E.D. Europaeus suurmies vai kummajainen - vai jotakin aivan muuta?"

Kirjan ovat toimittaneet Matti Kuusi, Pekka Laaksonen ja Senni Timonen, SKS 1988.

D.E.D. oli A.J:n serkku. Hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin myöhemmin Pietarista Helsingin Hietaniemen hautausmaalle, jonne myös pystytettiin komea muistokivi


SUKUSANOMAT TOIVOTTAA KAIKKILLE HYVÄÄ JA
AURINKOISTA KESÄÄ 2002



Alkuun

© A.J.Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.