Etusivu
Sukusanomat
Kuvagalleria
Säännöt
Yhteystiedot
Palaute
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.


A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
1997 N:o 2 (78) Juhlanumero
ISSN 0356-0791 (Painettu)

Aune Äyräpään lähettämä postikortti v. 1922


Anders Josef Europaeus
Anders Josef Europaeus
21.11.1797 - 24.5.1870

A. J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry
Sukusanomat 1997 n:o 2 (78)
Toimituskunta: Elina Lehtonen, Tuomas Lehtonen, Kaija Rasilo,
Anja Pöyhönen, Jorma Rytkönen, Kirsti Salminen, Riitta Smeds

Toimitus ja taitto: Kirsti Salminen


ESIMIEHEN PALSTA

Yhdistyksemme huomioi nyt ensimmäistä kertaa vuosikokousta ajoittaessaan muun kuin oman historiansa merkkipäivän. Kantaisämme Anders Josef Europaeuksen syntymästä on kulunut tasan 200 vuotta, mitä voidaan hyvällä syyllä pitää erityisen juhlan aiheena. Koko toimintansa ajan yhdistys on edistänyt sukuun liittyvää tietoutta. On tutustuttu suvun tärkeisiin paikkoihin, sekä suvun henkilöiden elämäntyöhön. Tällä kertaa muistamme ylpeinä syntymäpäiväsankaria, jonka henkilökuvaa väritti humanitaarisuus, ennakkoluulottomuus ja sivistyksen edistäminen. A.J. Europaeus oli osaltaan levittämässä eurooppalaista valistuksen aatetta Suomeen.

A.J. Europaeus syntyi 21.11.1797 Kuolemajärvellä ja vietti lapsuutensa Parikkalassa, missä suvun kuusi jäsentä olivat toimineet kirkkoherroina tai kappalaisina. Vuonna 1834 hän muutti Liperiin, suuren emäpitäjän kirkkoherraksi, jota virkaa hän hoiti 36 vuotta eli kuolemaansa saakka. Rinnallaan Liperin pappilan emäntänä hänellä oli ensin nuorikkonsa Sofia Wilhelmina Boije af Gennäs, ja tämän kuoltua Selma Augusta Lampa. Perhe kasvoi kaikkiaan kymmenlapsiseksi.

Seurakuntansa ja pitäjän asioita hoitaessaan Europaeus edusti rauhanomaista suomalaismielisyyttä. Hänen elämäntehtävänään oli kirkkoherran työ, mutta suomenkielisen kirjallisuuden edistäminen, khjastohankkeet ja koululaitoksen kehittäminen olivat myös hänen sydäntään lähellä. Vuonna 1845 Liperiin perustettiin Europaeuksen aloitteesta ensimmäinen suomenkielinen kansankirjasto, ja vuonna 1857 hänen johdollaan alkoi Liperin kansakoulu sekä Joensuun kaksiluokkainen alkeiskoulu. Opetusta kouluissa antoivat mm. Europaeuksen poika Anders Theodor sekä tulevat vävyt, kirkkoherran apulaiset A. J. Rytkönen ja Juho Pöyhönen.

Pian Liperiin saavuttuaan Europaeus aloitti köyhimmän kansanosan olojen parantamisen ja kykeni vajaassa kymmenessä vuodessa merkittävästi vähentämään kerjäläisten määrää. Hän järjesti keräyksiä ja lahjoituksia sekä ruodutti Liperin vakinaisen väestön luovuttamaan asemansa mukaisesti köyhäinkassaan varoja. Suurten nälkävuosien aikana 1863 -1868 hän sai omaistensa ja ystäviensä kautta järjestetyksi Liperiin yksityistä rahallista apua ulkomailta, lähinnä Saksasta ja Venäjältä. Europaeuksen omistamalle Nivan tilalle perustettiin orpokoti, ja Anders Theodor Europaeus johti Anttolan tilallaan sairaskotia.

Europaeuksen ennakkoluuloton ja pyyteetön toiminta väestön hyvinvoinnin ja sivistyksen parantamiseksi on ollut uraauurtavaa aikana, jolloin kunnallinen yhteisvastuullinen toiminta vasta orasti maassamme. Paikallisten Liperin olojen kehittämisen lisäksi hän edisti myös koko valtakunnan asioita papiston edustajana tammikuun valiokunnassa vuonna 1862 ja valtiopäivillä 1863 - 1864.

Anders Josef Europaeuksen merkkipäivän kunniaksi on laadittu tämä Sukusanomien juhlanumero, joka kunnioittaa hänen henkistä perintöään muistelemalla suvun jäsenten kansainvälistä toimintaa Euroopassa, alueella, jossa yhteiskunnallinen, rauhanomainen kehitys on jälleen ajankohtainen.

Toivon, että julkaisusta on iloa yhdistyksen jäsenille. Haluan lausua kiitokset juhlanumeron toimituskunnalle ja kirjoittajille sen toteutuksesta.

Eero Hirvensalo


kortteja maailmalta


Elina Lehtonen
EUROPAEUKSET EUROOPASSA

Suomi on liittynyt Euroopan unioniin, kulttuurimme eurooppalaisia juuria etsitään. Väestön geeniperimä, on toisin kuin vanha Volgan mutka-teoria esitti, todettu vahvasti indoeurooppalaiseksi. Eikö siihen suuntaan vihjaillutkin jo 125 vuotta sitten D.E.D. Europaeus, kansanrunouden ja kielen tutkija, arkeologi ja rauhanaatteen julistaja! Oman aikansa tieteenharjoittajilta hän sai pilkkanimen Indo-Europaeus Afrikanus.

Oli miten oli, me tiedämme, ettei sukumme nimi Europaeus ole johdettu maanosamme nimestä, vaan lienee väännös Äyräpää- paikannimestä tai paikannimeen pohjautuvasta Äyräväinen - tai Ägräs -henkilönimestä. Kiintoisaa on kuitenkin havaita, että suvun vanhemmilla polvilla on ollut avoimuutta ja yhteyksiä Eurooppaan ja eurooppalaisiin aatevirtauksiin. Tihentyneen kulttuurivaihdon ja parantuneiden liikeyhteyksien myötä myöhemmät sukupolvet ovat jatkaneet tätä suuntautumista.

Pertti Jurvanen luonnehtii Europaeus-suvun piirteitä (Matti Kuusi etc: D.E.D. Europaeus, suurmies vai kummajainen) seuraavasti: "Suomenkielisyys ja suomenmielisyys sekä harrastuminen kansansivistyksestä on suvulle ominainen piirre. Europaeusten geeniperintöön kytkeytynee tavallisuudesta poikkeavia piirteitä. Jotkut ovat olleet selvästi seikkailuhenkisiä boheemeja, jotkut taas kotiseutuun kiintyneitä uurastajia. Sinnikkyyttä ja suomalaista itsepäisyyttä löytyy kotitarpeiksi ja sen vastapainoksi monikielisyyttä, vapaamielisyyttä ja omat edut unohtavaa sosiaalista mielenlaatua." "Europaeus-suvulla näyttää olleen runsaasti henkisiä voimavaroja. Heille avautui vaativia tehtäviä vaikeissa olosuhteissa Venäjän ja Ruotsin valtatavoitteiden jyräämässä Karjalassa."

Matias Europaeuksen perhe

Suurkaupunki Pietari ja jättivaltio Venäjä tarjosivat Etelä-Karjalaa paremmat karriäärimahdollisuudet monille eteville suvun jäsenille. Vanhan Suomen, Inkerinmaan ja Baltian valtauskonto oli luterilainen ja sivistyskieli saksa. "Pietari oli suuri kulttuurin välittäjä, Eurooppa pienoiskoossa." (Aimo Halila: em. teos.)

Matias Europaeuksen 15 lapsesta kolme löysi lääkärintoimen Venäjältä. Keskimmäinen heistä, Jacob Vilhelm (1753-1837) piti tiiviisti yhteyttä Suomen sukulaisiin. Hän oli väitellyt sekä Jenan että Moskovan yliopistoissa aineenaan "De scorbuto", keripukista. Hän oli paitsi varakas, sangen arvostettu henkilö ja saavutti valtioneuvoksen arvon. Hänen veljensä Kurkijoen kirkkoherran, Johan Adolfin poika Johan Fredrik antautui sotilasuralle Venäjällä edeten everstiksi asti. Tällä everstillä oli kaksi poikaa, vähemmän esivallalle uskollista kuin sotilasisänsä. Nämä varakkaan valtioneuvos-setänsä testamentillaan tukemat Aleksander ja Pavel tunnetaan ns. Petrasevskin-piirin innokkaina jäseninä.

Venäjän älymystö oli 1800-luvulla hyvin kansainvälistä. Tiede, taide ja kirjallisuus kuuluivat elävänä osana eurooppalaiseen kulttuuriin. (Tätä kirjoitettaessa viitattakoon presidentti Jeltsinin huomautukseen Helsingin huippukokouksessa 1997: "Venäjä on Eurooppaa!")

Venäjän sivistyneistön keskuudessa vaikutti tuolloin kaksi ryhmää: slavofiilit ja zapadnikit (zapad= länsi). Jälkimmäiset ammensivat aatteensa Länsi-Euroopan filosofeilta ja olivat myös kiinnostuneita teollisuusmaiden sosiaalisista ongelmista haluten uudistuksia. Syntyi useita keskusteluryhmiä, joista yksi toimi Mihail Butatsevits - Petrasevskin johdolla. Piirin jäsenet olivat ylempiin sosiaaliluokkiin kuuluvia, yleensä "nuoria romantikkoja, jotka puhuivat enemmän kuin tekivät" (Pauli Kurvinen em. teos). Mm. kirjailija F.M. Dostojevski oli yksi heistä lopulta noin 800:sta innokkaasta. Heidän tavoitteenaan oli maaorjien vapauttaminen, elinkeinovapaus, sensuurin poistaminen ja tasavaltalaisen hallitusmuodon aikaansaaminen. Ideologisena oppi-isänä oli tanskalainen utopiasosialisti Charles Fourier (1772-1837), jonka kirjoja oli tarkoitus kääntää venäjäksi ennenkuin salaliitto paljastui. Kokoukset olivat olleet suljettuja ja toiminta pysyi kauan salassa. Vasta v. 1848, "Euroopan hulluna vuotena", kansallisten ja sosiaalisten ongelmien kärjistyessä kapinaksi ympäri Eurooppaa, salaliitto paljastui. Se tapahtui filosofi Fourierin syntymäpäivän kunniaksi 7.4.1849 pidetyillä päivällisillä tuolloin 23-vuotiaan Aleksander Ivanovits Europaeuksen (1826-1886) luona. 23 petrasevskiläistä pidätettiin. Aleksander, A.J. Europaeuksen serkun poika kollegiasihteeri, joka oli opiskellut poliittista taloustiedettä Pietarin yliopistossa, tuomittiin hirtettäväksi. Myöhemmin tuomio muutettiin karkotukseksi Vjatkaan. Armahduksen jälkeen hän palveli rivimiehenä, yleni vänrikiksi ja toimi Tverin alueella osallistuen politiikkaan. Insinööriopistossa opiskellut Pavel-veli (1829-1872), salaliiton paljastuessa vain 20-vuotias, joutui tarkkailun kohteeksi. Ehkä veljesten selviytymistä myöhemmin helpotti isosedältä peritty tila ja sen 80 sielua!

Dostojevski ei ollut voinut saapua paljastukseen johtaneille A. Europaeuksen päivällisille, mutta sai kuitenkin tuomion. Jo aloitetun telotustapahtuman kulusta ja vankeudesta Siperiassa hän kertoo kirjassaan Muistelmia kuolleesta talosta. Henry Troyat, Dostojevskin elämäkerran kirjoittaja mainitsee "salaliittolainen Jevrapeuksen luona" pidetyt päivälliset!

D.E.D. Europaeus

Ei ole löytynyt todistetta siitä, että D.E.D. Europaeus (1820-1884) olisi ollut yhteyksissä pikkuserkkunsa poikiin, vaikka he olivat samanikäisiä. Hänen papereistaan on kyllä löytynyt kirjelappunen, missä hän puhuttelee Aleksanderia vanhaksi ystäväkseen mutta mainintaa tulenarasta aateveljeydestä ei ole. Sellaisia todisteita ei ehkä tohdittu säilyttää ja liikkuvaisen Europaeuksen 1840-luvun kirjeet ovat kadonneet. Hän oleskeli kuitenkin v.1848 runonkeruumatkoilla Tverissä. Hänellä oli läheisempiäkin sukulaisia Venäjällä, usea sisarista ja veljistä asui siellä. Paitsi hänen isänsä serkkua, aikaisemmin mainittua Jacob Vilhelm Europeusta, toimi Johan Jacob Europaeus, A.J. Europaeuksen veli, myös lääkärinä Novgorodissa, missä D.E.D. oleskeli vuosina 1848 ja 1874.

D.E.D. Europaeuksen suhteet venäläiseen älymystöön olivat tiiviit. Merkittävänä yhteydenpitokanavana oli v.1845, petrasevskiläispiirin kanssa samoihin aikoihin perustettu Venäjän Maantieteellinen Seura, joka myös kokosi piiriinsä ajan radikaalia sivistyneistöä. Seuran toimesta muotoutui venäläinen kansatiede, joka liittyi kiinteästi myös yhteiskunnalliseen liikehdintään.

D.E.D. Europaeus teki useita runonkeruu-, kansatieteen- ja kielentutkimus- sekä arkeologisia matkoja Itä-Karjalaan, Viroon ja muualle Venäjän alueelle. Petrasevskin ym. salaliittojen paljastuttua valvontatoimia kiristettiin ja sananvapautta rajoitettiin, mm. Suomessa annettiin v. 1850 kieliasetus. Kun Europaeus keisarilliselle perintöruhtinaalle uskollisena olisi halunnut ylioppilasjuhlasta lähettää hänelle sepittämänsä ja esittämänsä suomenkielisen juhlarunon, se estettiin! Kun tuli muitakin hankaluuksia, se suivaannutti häntä ja lisäsi hänen byrokratianvastaisuuttaan. Niinpä hän ei piitannut vaadituista henkilöpapereista lähtiessään äkkiä matkalle Haaparannan kautta Skandinaviaan ja Luoteis-Saksaan vv 1854-1855.

Itämainen sota oli alkanut maaliskuussa 1854. Se oli D.E.D:lle järkytys ja hän meni pikkuserkkunsa luo Liperin pappilaan, mistä alkoi matka "byrokratian kahlitsemasta ja ahdistavasta Suomesta vapaampiin oloihin" kuten hän itse kirjoittaa muistiinpanoissaan. Lähtöpäätöksen laukaisi Stockholms Missionstidningin lähetyssaarnaajan urasta haaveilevaan mieleen vetoava artikkeli - ja myös tieto edullisesta laivamatkasta! Ulkomaanpassin hankkimista Europaeus ei ajatellutkaan, koska pelkäsi ettei sitä hänelle myönnettäisi, koska tunsi sijaiskanslerin vainoavan itseään. Kun myöskään kotimaa ei näyttänyt antavan hänelle riittävää tunnustusta tiedemiehenä, "byrokratianvastainen boheemi vaeltamaan tottunut Europaeus" pyrki ulos ahdistavista ympyröistä.

Matkan hän teki mahdollisimman paljon jalkaisin - saadakseen välittömän kosketuksen kansan syviin riveihin. Heille hän halusi julistaa vapautta ja rauhaa. Hän itse kertoo v:n 1848 Ranskan vallankumousliikkeen jälkeen syvemmin pohtineensa rauhanaatetta toivoen toisenlaisia menetelmiä. On pyrittävä sisäiseen ja ulkonaiseen rauhaan ja tasa-arvoon kristinuskon hengessä. Hän ihaili kveekareiden aatetta. Matkallaan E. levitti tietoa Suomen sorronalaisuudesta, saarnasi ikuista rauhanaatetta ja armeijan lakkauttamista. Norjalainen lehti Christiania Posten tilasi häneltä artikkelin Suomen asioista. Sitä ei "onneksi" julkaistu, toteaa Matti Kuusi ja lisää, että useat sen ideoista kuten Europaeuksen monet muutkin oivallukset ovat nousseet kuolleista vasta 1900-luvulla!

Europaeus suunnitteli matkansa ulottamista myös Englantiin, Euroopan sisä- ja eteläosiin, jopa Amerikkaan saakka, mutta matka päättyi konsulikyytiin Hampurista Suomeen. Kun tämä aatteellinen maailmankansalainen v:n 1855 lopussa saapui kotimaahan, oli ilmapiiri entiseen verrattuna vapautuneempi.

Matti Kuusi toteaa, että D.E.D. Europaeus oli "löytöretkeilijä Jumalan armosta". Hän selvisi äärimmäisen askeettisissa oloissa. Jos hänet pidätettiin passittomana kulkurina, hän taivutti vartijan odottamaan sillä aikaa kun hän tienvarren taloissa merkitsi muistiin runoja!

D.E.D. Europaeus kuoli lokakuussa 1884 pietarilaisessa köyhäinsairaalassa ja haudattiin yhteishautaan. Sieltä hänet joulukuussa kaivettiin ylös ja siirrettiin juhlamenoin Helsingin vanhalle hautausmaalle. Savo-Karjalainen osakunta pystytti muistopatsaan.

Anders Josef Europaeus ja hänen veljensä.

Aina kun maailma murjoi tai rahat loppuivat, etsi D.E.D. Europaeus turvapaikan Liperin pappilasta. On luonnollista, että hänen ideansa vaikuttivat pikkuserkkuun, A.J. Europaeukseen ja perheen nuorisoon. Kiinteässä kirjeenvaihdossa Liperin pappilaan oli myös A.J.E:n veli Johan Jacob, aikaisemmin mainittu novgorodilainen sotilaslääkäri ja "todellinen valtioneuvos", joka kodikkaasti kertoo veljelleen kolmen tyttärensä avioliitoista ja myötäjäiskustannuksista.

Vanhoilla päivillään Johan Jacob kirjoitti "Russkaja Starina" - nimistä julkaisua varten muistelmia mm. "alhaison kapinasta Novgorodissa ja sen ympäristössä ensimmäisen koleran aikana v.1831". Hufvudstadsbladetissa ilmestyi hänen kuolemansa johdosta v. 1875 muistokirjoitus, jossa todennäköisesti D.E.D. kertoo miten tuon köyhän kansan rakastaman lääkärin ruumissaatto 1,5 virstan matkalla kesti kaksi tuntia!

Anders Josef Europaeus ei itse joutunut tekemään paljon ulkomaanmatkoja; matkat kirkolliskokouksiin ja valtiopäiville veivät aikaa, seurakunnan hoito ja suuri perhe sitoivat.

Valmistuttuaan 26-vuotiaana maisteriksi hän promootion jälkeen "palkitsi itseään" matkustamalla Ruotsiin, Tukholmaan ja Uppsalaan. Matka tehtiin purjelaivalla nimeltä "Sovinto". Matti Äyräpää muistelee 102 vuotta myöhemmin pitämässään puheessa: Kun matkustajien joukossa oli edustajia kaikista neljästä säädystä, sanoi isäni leikillään, että kerran ihmeen vuoksi kaikki säädyt kulkevat sovinnossa! A.J. Europaeuksen seuraava matka 14 vuotta myöhemmin oli merkittävä. V 1837, kun ensimmäisen vaimon kuolemasta oli vuosi kulunut, hän teki matkan Tallinnaan, missä hän kertoo "sattumalta" törmänneensä "erääseen naishenkilöön, jonka lempeä, vaatimaton mielenlaatu ja sivistynyt maku miellyttivät. Muutama päivä sen jälkeen hän oli minun morsiameni. " Suvussa säilynyt perimätieto kuitenkin kertoo, että ensimmäisen vaimon käly, Hedvig Boije af Gennäs oli antanut vihjeen!

Myöhemmin A.J. Europaeuksella kyllä oli yhteyksiä Skandinaviaan. Hän julkaisi useita Itä-Suomen muinaishistoriaa koskevia kirjoituksia mm. kööpenhaminalaisen "Nordisk Oldskrifts Sälskab'in" toimituksiin ja kutsuttiin seuran jäseneksi.

Anders Theodor Europaeus.

Jos isä Anders Josefille historian harrastus riitti ikkunaksi avarampiin maisemiin ja hän tunnollisesti pappiskutsumustaan täyttäessään oli enemmän "kotiseutuun kiintynyt uurastaja", jolla oli lisäksi "omat edut unohtavan sosiaalista mielenlaatua", on hänen jälkeläisissään vahvasti pulpahtanut esille "seikkailuhenkistä boheemisuutta". Sitä oli - aikalaisten todistusten mukaan - runsain mitoin hänen vanhimmassa pojassaan, isoisässäni Anders Theodor Europaeuksessa.

Seuraankin jatkossa Anders Theodorin sukuhaaran edesottamuksia. Anders Theodor eli Adde, joka oli syntynyt v.1836, oli menettänyt äitinsä, Sofia Wilhelmina Boije af Gennäsin, ollessaan vain kuukauden ikäinen. Hän oli saanut ensi opetuksensa Liperissä apupappina toimineen pastori Hypénin johdolla ja jatkanut Helsingissä Svenska Normallyceumissa äitipuolensa äidin Constance Lovisa Lampan hoivissa. Lukion hän kävi Kuopion Lyseossa; mistä tuli ylioppilaaksi v.1855. Juuri edellisenä kesänä oli D.E.D. Europaeus oleskellut pidemmän aikaa Liperin pappilassa ennen kuuluisaa Euroopan matkaansa. Kenties Adde silloin sai kipinän tuleville matkoilleen, mitkä noihin aikoihin eivät olleet kaikkien suomalaisten nuorten, edes ylioppilaiden ulottuvilla: Pelkkä seikkailunhalu ei sanellut lähtöä. D.E.D. oli jo varhain suositellut kansan "äärimmäisen köyhyyden" lääkkeeksi valistamista; mm. maatalouden opettamista jo kansakoulussa ja erityisissä oppilaitoksissa (Aimo Halila em. teos ).

Muistokirjoituksessa, joka Adden kuoleman jälkeen julkaistiin helsinkiläisessä "Dagens Tidninginssä" 9.3.1912,  kirjoittaa Teppo Homen: "Drömmande blicken är slocknad. Den gamla idealisten är gången ur tiden. Det var tradition: adelsblod, prästblod med finnpojken satt kvar. Aristokratiska demokraten med det fina vettet." Kirjoittaja viittaa myös kansalliseen herätykseen, joka innoitti maatalouden kehittämiseen. "Han for för att söka den till de unga, fria tankarnas land, Frankrike!"

Kesällä 1858 Adde todella suuntasi matkansa Tukholman kautta kohti Pariisia ja sen naapuruudessa sijaitsevaa Versailles'ia missä oli - ja yhä vieläkin on - maatalousoppilaitos.

Kirjeessään Natalia-sisarelle hän 22-vuotiaan innolla kertoo miten Pariisissa osui keskelle Napoleonin-päivän, suuren kansallisen juhlapäivän viettoa kohta saavuttuaan. Kaduilla parveili 900 000 ihmistä, kaksi kolmasosaa koko Suomen asukasmäärästä. Toisten suomalaisten joukossa hän vaelsi kulkueen myötä Notre Dameen messuun Te Deumin kaikuessa ja sieltä Seinen rannalle, Invalidien Esplanadille. Isälleen Adde kertoo suunnitelmistaan. Hän aikoo paluumatkalla kiertää Englannin ja Norjan kautta. Isä saa tiedon asettumisesta Pariisiin, madame Bressaun kortteeriin Rue de Rivoli n:o 122:een, halvempaan paikkaan kuin hotelli, 35 frangia kuukaudelta!

Vilkasta kirjeenvaihtoa on myös Adden ja hänen enonsa Wilhelm Boije af Gennäsin välillä. Eno ilmeisesti rahoitti Adden matkustelua, kenties tämän perintöosuuksista. Jo syksyllä 1858 eno kannustaa: "Res, res min kära Adde och se världen!" Mutta eno kysyy, kumpi on parempi: nähdä paljon ja omistaa vähän tai tyytyä vähempään näkemiseen omistaakseen jotain? "Tule syksyllä kotiin, lähetän rahat niin pian kuin voin, mutta tule sitten kotiin, sillä en voi hankkia Sinulle enempää! Tosin rukiista tulee erinomainen sato ja alkaa sujua paremmin. Jumala tulee avukseni. Nyt lähetän 50 ruplaa."

Kirjeessään kotiin Adde puolestaan toteaa: "Iloitsen, että saan kerran toteuttaa lapselliset seikkailuhaaveeni ja matkustaa Euroopan sivistyneisiin maihin. Tänä keväänä selvitetään enon kanssa laskut!"

Kotiväelle oli kantautunut huhu Adden huolettomasta rahankäytöstä; hänen oli muka nähty viskelevän seteleitä Seineen! Tosiasiassa oli tuuli tarttunut bukinisteilta ostoksiaan tekevän Adden rahoihin!

Isä huolehtii raha-asioista ja ulkomaan vaaroista: "Mielelläni möisin tilani, mutta ei ole ostajaa.. Reinhold kuluttaa rahaa. Mitä suunnitelmia Sinulla on? Koska palaat Suomeen? Jumala varjelkoon Sinua kiusauksilta ja ylpeydeltä. Pysy sanassa ja rukouksessa."

Oltuaan välillä kotimaassa Adde matkusti Saksaan Stuttgartissa sijaitsevaan Hohenheimin maatalouskorkeakouluun, jota Hannoverin maatalousyhdistyksen presidentti L. Rasch oli hänelle suositellut.

Matka vie Tallinnan ja Lyypekin kautta Hannoveriin, Frankfurt am Mainiin, Heidelbergiin. Matkalla hän tapaa liperiläisen Edvard Hällströmin, joka neuvoo halvan räätälin. Pohjoiskarjalainen papinpoika on onnellinen voidessaan hankkia "en fulländad och elegant garderob: paletot, rock, vest och benkläder"- 31 taaleria!

Adde kokee myös hienoja kulttuurielämyksiä. Hannoverin teatterissa hän näkee "Venetsian kauppiaan". Hän tapaa Stuttgartin muissa korkeakouluissa, mm. polyteknikumissa opiskelevia suomalaisia. Veljekset Borgström, joiden äiti Helsingissä kuului mormor Lampan tuttavapiiriin, olivat läheisiä ja viipurilaisesta Hackmanista tuli elinikäinen ystävä.

Josefina-sisar saa paljon kirjeitä. Adde kertoo olevansa 'Gastelev' ja selviävänsä alennetuin kuukausimaksuin. Heti aluksi hän joutuu kyntöharjoituksiin toverinaan aito prinssi, Albert von Hohenlohe-Jasetberg. Hohenheim sijaitsee kauniilla paikalla, 500 jalkaa Stuttgartin yläpuolella. Stuttgartissa on teattereita, museoita ja hauskoja suomalaisia tovereita! Mielessä risteilee luettu ja koettu: "Luin levottomuuksista Unkarissa, kapinasta Varsovassa. Näin kuninkaan, Europan vanhimman monarkin kävelevän yksin mustassa palttoossaan".

Adde Europaeus
Adde, "en fulländad och elegant garderob"

Opiskelu ei aina tunnu maistuvan "Professori Rau puhuu karjanhoidosta - kaunis ja runollinen aihe! Mutta ei saa olla liian ranttu vaan on otettava asiat niinkuin ne ovat! Sitten on botaniikkaa ja viimein paras kaikista: päivällinen! On maanviljelyskemiaa, geologiaa, laboratoriotöitä.. "Väliin kääntyy katse ulos luontoon. "Tämä on kaunis, hymyilevä maa.- On kastanjoita, plataaneja pähkinäpuita. Pian tulee ratsastuksenopettaja. Aion ottaa tunteja Estlanderin kanssa!"

Adde suunnittelee seuraavaksi vuodeksi muuttoa "linnan" majoitustiloihin ja kertoo lääkärin suositelleen hänelle kylpyläkuuria, matkaa Alpeille Bodenseelle. Loma-aikoina Adde matkusteleekin suomalaisten ystäviensä kanssa ahkerasti: Baijeriin, Müncheniin, Heidelbergiin. Käypä hän Sveitsissäkin Jungfraulla ja Vierwaldstätterissä. Kirjeessä Natalia-siskolle hän muistelee tarinaa Wilhelm Tellistä ja kertoo poikkeavansa Italiassa.

Jos siskoille kerrotaan kauniista maisemista, kulttuurielämyksistä ja mielenkiintoisista tuttavuuksista sekä tyttöjä kiinnostavista opiskelutovereista niin isälle hän mainitsee tavanneensa Lausannessa etevän kaverin, uskonnollisen, akateemisesti koulutetun, joka voisi tulla Suomeen opettamaan juustontekoa!

Kotimaan tullessa mieleen Adde huolehtii, että prof. Raulle pitäisi Suomesta toimittaa vehnää ja tattariryynejä! Lyypekissä vierailevalle Tala- siskolle Adde Borgströmin välityksellä herttaisesti lähettää pikkusisaruksilleen vietäväksi "skräp" ulkomaan tuliaisina. Borgström tuo palatessaan terveiset mormor Lampalta, jonka suojissa Tala ilmeisesti on matkalla. Reinholdia onnitellaan ylioppilaaksitulosta!

Opinnot lienevät matkustelusta ja koti-ikävästä huolimatta tuottaneet tuloksia. Ulkomailla oppimiaan uusia maanviljelysmenetelmiä Adde kokeili Liperin tilallaan Anttolassa vv. 1862-1868. Kenties juuri tuolloin sattuneet katovuodet estivät onnistumasta ja Adde siirtyi opettajan tehtäviin Simananniemen meijerikoulussa, missä hän toimi vv. 1868-71. Suoritettujen maanparannusten kerrotaan kyllä vuosia myöhemmin tuottaneen tuloksia näilläkin karuilla viljelmillä. V 1877 Mustialan maatalousoppilaitoksessa suoritettu tutkinto pätevöitti Anders Theodor Europaeuksen agronomin virkoihin Suomessa. Sitä ennen hän toimi "Liivinmaalla" Tartossa "piim-insinöörinä", niinkuin Tarton yliopiston papereista ihan hiljattain löytynyt merkintä kertoo!

Matkastaan Tarttoon Adde kertoo kirjeessään Josefiinalle 24.10.1871 - kirjeen kieli on jo silloin muuttunut ruotsista suomeksi: "Matka kulki Savonlinnan ja Viipurin kautta Pietariin ja pieneen - 4000:n asukkaan - Wesenbergin kaupunkiin. Metsiä, soita, monotoniaa.. Olen tänään ollut Narvan taistelukentällä!"

Isä, A.J. Europaeus on jo kuollut v.1870 ja Adde on entistä enemmän kirjeenvaihdossa enonsa Wilhelm Boijen kanssa, joka huolehtii hänestä isällisesti. Tuon tuostakin eno valittaa rahahuoliaan. "Takaukset ovat murtamaisillaan minut - pian saan maksaa veljesi Reinholdin puolesta, joka on "en stor slarv". Tosin rukiin hyvä sato lohduttaa!" Eno iloitsee, että Adde työskennellessään Liivinmaalla tulee yhä kykenevämmäksi maanomistajan tehtävään. (Suostuttuaan hyväntahtoisena monien takuuvetoomuksiin Wilhelm Boije aikanaan menetti 300 vuotta sukunsa hallussa olleen Drägsbyn kartanon.)

Huhtikuussa 1874 Adde Europaeus palaa Liperiin. Vakiintuminen alkaa. Pielisjärven Hovilan Meijerikoulusta tarjoutuu työpaikka ja siellä Adde kohtaa elämäntoverinsa, Kristiina Sofia Riikosen, jonka kanssa avioituu v.1879.

Toimiessaan lääninagronomina Vaalassa Oulujoen varressa kielitaitoinen ja maailmaa nähnyt Adde Europaeus joutui kosketuksiin "eurooppalaisuuden kanssa kun Englannista tuli hovissa työskentelevä lordi, eversti John Clark Oulujoen lohia kalastelemaan. Seurallinen ja vieraanvarainen Adde sai ystävän loppuiäksi. Kristiina ei aina ollut kovin innostunut ylimääräistä ruokavieraasta, mutta Europaeuksen lapsia patistettiin siitä lähtien syömään kiltisti kaurapuuronsa, "koska se oli joka-aamuinen ruoka Englannin hovissa!" Vielä on Adden kirjekokoelmassa tasan 100 vuotta sitten, 22.5.1897 "Windsor Castle, Buckingham Palace" -päiväyksellä varustettu eversti Clarkin kirje!

III Sukupolvi, Adden sukuhaara.

Anders Theodorin lapsilla ei ollut nuoruusvuosinaan samoja mahdollisuuksia Euroopan matkoihin kuin isällään. He elivät niukkaa, mutta onnellista elämää kuninkaallisen kaurapuurolautasensa äärellä. Jouluna sentään piti Adde-isän vaatimuksesta olla ranskalaista roquefortia, vaikka rahat Kristiina-äidin mielestä tuskin riittivät välttämättömään. Äidin kuoltua saivat tuskin kaksikymppiset isot sisaret Selma ja Bertha venyttää ensimmäiset tien0estinsä nuorempien sisarusten elättämiseen. Äitini Ella kertoi Selman matkasta ruusujen Visbyhyn Gotlantiin, mutta se oli kenties vain toteutumaton unelma, koska Selma ei sellaisesta ole omille lapsilleen maininnut.

Bertha oli jo hyvin toimeentuleva virkanainen, tyttökoulun rehtori, kun hän 1920-luvun lopulla sai tehdä matkan Italiaan, Roomaan. Tutkiessani tätä kirjoitelmaa varten kansallisarkiston kokoelmia löysin Berthan päiväkirjan missä hän ihastelee Umbrian maisemia matkallaan Assisiin. Olin muutamaa viikkoa sen jälkeen menossa samoille hymyileville seuduille ja katselin tienvarren panoraamamaisemaa kummitätini, historian opettajan silmin!

Ella oli Kotitalousopettajaopiston luonnontieteiden lehtori, terveellisen ja taloudellisen kotitalousopetuksen uranuurtaja ja myös suuren perheen äiti, kun hänet vuorostaan kutsuttiin esitelmämatkoille ensin Norjaan, sitten Saksaan. Paluulaivalla sattui olemaan matkustajien joukossa taidemaalari Juho Rissanen, joka piti Ellan profiilia niin kiinnostavana, että talletti sen viinilistan selkään. Absolutisti Ella lahjoitti tuon viinilistan sittemmin tyttärenpojalleen Tuomaalle ja se on yhä hänen kotinsa seinällä. Samalla paluulaivalla Saksasta tavoitti Ellan myös uutinen lapsihalvausepidemian riehumisesta Järvenpäässä, missä kaikki neljä lasta olivat. Kaikki sujui kuitenkin pahemmitta seurauksitta paitsi äidin syyllisyyttä!

Aarne-veli sen sijaan joutui jo varhain 1920-luvulta lähtien rakentamaan arkeologian tutkijana yhteyksiä eri puolille Eurooppaa. Pojalleen Matille hän kertoi, että Baltian, Puolan ja Itä-Saksan museoissa ovat parhaat löydöt vasarakirveskulttuurista, miltä alalta hän kirjoitti väitöskirjansa. Näissä maissa hän kävi usein v. 1925 lähtien ja vielä 1940-luvulla sodan aikana esitelmöimässä ainakin Bremenissä ja Berliinissä. Eloisasti kirjoitettuja postikortteja värikkäine ja herkkine luonnonkuvauksineen tuli tiheään Hanna-puolisolle ja pojille Tukholmasta, Lundista, Kööpenhaminasta, Hallesta, Krakovasta, Poznanista, Vilnasta, Varsovasta, Lvovista, Berliinistä, Danzigista, Königsbergistä, Kaunasista, Riiasta ja Tartosta! Teuvo-pojalleen hän kertoo Rokitnon suon laiteilta kukkivien peltojen pientareilta löydetystä mammutin pääkallosta. Arkeologinen tutkijajoukko oli tutustunut paikkaan.

Puola näyttää olleen erityisen rakas: "Mitä arkeologiseen puoleen tulee, oli Puolan matka siinä suhteessa tärkein. En olemissään tavannut niin elinvoimaista arkeologista harrastusta kuin Lembergissä ja Warsovassa. Nuoruuden voimaa ei vanha tieteellinen ja teoreettinen koulutus pysty milloinkaan korvaamaan."

Elinikäisiä ystäviä seurallinen ja innostuvainen Aarne sai matkoillaan ja jatkuvan tieteellisen vuorovaikutuksen myötä.

IV sukupolvi, Adde Europaeuksen lapsenlapset

Seuraavan sukupolven nuoruuden katkaisi II maailmansota. Pirkko Pankakoski (Voipio) oli ehtinyt viettää kesän 1938 Englannissa kieliopinnoissaan, mutta paluu seuraavan kesän Saksan matkalta oli jo sodan varjostama elo-syyskuun vaihteessa 1939. Junamatka Marburgista Jenan ja Dresdenin kautta sujui suunnitelmien mukaan, mutta koska Puolan käytävä oli jo tukossa, oli jatkettava Stettiniin eikä Königsbergiin. Königsbergin junalippu kelpasi kuitenkin Stettinin junaan. Valuuttamääräykset olivat tiukat; viimeinen matkasekki oli säästettävä. Onneksi Stettinin asemalta löytyi skandinaavinen retkikunta, johon saattoi lyöttäytyä matkalla Kööpenhaminaan lähtevään laivaan. Sikäläinen Suomen lähettiläs, Pajula sattui olemaan sortavalalainen ja Pirkon vanhempien tuttu. Kööpenhaminasta löytyi vielä sukulainen, Laust Moitesen ja niin matka Suomeen höyrylaiva Arcturuksella järjestyi.

Samoihin aikoihin toinen kieltenopiskelija, serkku Maija Kitunen (Lalander) ehti Englannista viimeistä edellisellä laivalla kotiin. Sodan päätyttyä Suomen osalta Maijan tie suuntautui taas Suomen rajojen ulkopuolelle. Heti syksyllä 1944 hän sai Ruotsin valtion stipendin opiskellakseen pohjoismaista kielitiedettä Uppsalassa . Valuuttaa ei suomalainen opiskelija tuohon aikaan saanut voidakseen matkustaa joululomaksi kotimaahan. Viettäessään joulua opiskelutoverinsa perheessä Falunissa Maija tutustui tämän veljeen Sven Lalanderiin, jonka kanssa avioitui kesällä 1945 ja jäi Ruotsiin. Muutaman vuoden kuluttua Sven sai kansainvälisiä tehtäviä "United Nations Economic Commission for Europe'n" palveluksessa Genevessä, missä perhe asui kahden vuoden ajan. Koko perheen myöhemmät Eurooppa kontaktit olivat luonnollinen seuraus siitä, että se jo aikaisessa vaiheessa joutui Geneven kansainväliseen ilmapiiriin. Maija suoritti ranskankielen tutkinnon Geneven yliopistossa. Anita aloitti ranskankielisen koulun, opiskeli sittemmin Lausannessa, Roomassa ja Brightonissa sekä työskenteli Ranskassa Haute Provence'ssa hankkien usean eurooppalaisen kielen taidon tulevaa oppaan ammattiaan varten. Christine, joka syntyi Genevessä, opiskeli myöhemmin Ranskassa ja Englannissa, mutta Magnukselle ei Eurooppa ole riittänyt, hänen työnsä ABB:n palveluksessa on ulottunut Brasiliasta Intiaan!

Äyräpään pojat, Teuvo ja Matti, jotka koko sodan ajan olivat palvelleet viestiupseereina, lähetettiin heti sen päättyessä ns. "Stella Polaris"-operaation tärkeissä tehtävissä Ruotsiin, minne Teuvo sitten jäikin. Jännittäviä vaiheitaan hän kuvaa artikkelissaan Valtion virkamiehenä Ranskassa.

Sodan jälkeen alkoi vilkas jälleenrakennuskausi ja eristetty Suomi solmi katkenneita yhteyksiä Eurooppaan. Prof. Carolus Lindberg vei joukon arkkitehtiylioppilaita v. 1949 kuuden viikon opintokiertueelle Saksaan, Hollantiin, Belgiaan, Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Tällä unohtumattomalla matkalla Euroopan taideaarteiden äärelle oli myös arkkitehtiylioppilas Maunu Kitunen.

Myöhemmin Paavo Äyräpää joutui työssään Kone Oy:n hissiosaston johtajana kiertämään useimmat Euroopan maat ja vähän kauempanakin!

Ennenpitkää kai jokainen sukupolvestamme on saanut kiertää kulttuuri- ja lomakohteita ja onpa joku eläkeiäkseen asettunut talvikausiksi etelä-Eurooppaan kuten Sirkka Karasvirta Erkki-puolisoineen.

V ja VI sukupolvi.

Matkailun kukoistaessa mahdollisuudet ovat avautuneet yhä nuoremmille. Europaeusten V sukupolvi on jo kansainvälistä interrail-sukupolvea ja liikkuu Euroopassa, sekä sen turisti- että opiskelukohteissa kuin kotonaan.

Voipion nuorimmat pojat Antti ja Jukka olivat kouluaikanaan vaihto-oppilaina, Antti "Experiment intenational living"-ohjelman puitteissa Skotlannissa. Pekka Pankakosken lentäjän ammatti pitää häntä jatkuvasti ulkomaiden tuntumassa, tosin lähinnä yläilmoissa! Useat ovat löytäneet työpaikan, jopa elämäntehtävänsä kotimaan ulkopuolelta. Katariina Lehtonen (Ohlsson) avioitui Ruotsiin ja toimii siellä sairaalalääkärinä. Riitta Pankakoski (Vuorinen) oli parin vuoden ajan erilaisissa työtehtävissä Saksassa, Englannissa ja Ruotsissa.

Veikko Karasvirta on toiminut useita vuosia elektroniikkainsinöörin tehtävissä Pariisissa, missä hänen perheensäkin on asunut. Sama isoisoisän nuoruuden kaupunki on vetänyt myös Tuomas Lehtosen Suomen akatemian tutkimusassistenttina keskiajan aatehistorian lähteille. Koko perhe asui siellä kolme vuotta Kirsin ahkeroidessa taidehistorian ja naistutkimuksen parissa ja Eliaksen käydessä ranskankielistä lastentarhaa. Opintovaiheen ohjelmaan oli kuulunut myös Rooma. Esitelmämatkat ovat sittemmin suuntautuneet eri puolille Eurooppaa.

Riitta Cyssarz (o.s. Karasvirta) kierteli ensin Barcelonan kautta ja asettui sitten Düsseldorfiin. Kerttu Ronkaisen tyttäret Heli ja Päivi ovat työskennellet Saksassa, Päivi samassa kaupungissa, Hannoverissa, missä isoisän isoisä hankki edustavan garderobinsa 140 vuotta sitten! Samasta VI sukupolvesta on myös heidän serkkunsa Juha Pankakoski ehtinyt työskennellä Englannissa, ICL:n palveluksessa matkassaan puolisonsa Matleena, hänkin kansainvälisissä tehtävissä:

Mainittakoon vielä muutama V sukupolveen kuuluva, jolle Euroopan rajat eivät ole riittäneet. Sellaisia ovat tietokonealalla toimiva Pertti Äyräpää ja hänen serkkunsa Jyrki Karasvirta, joka lensi rauhanturvatehtäviin Lähi-Itään.

Liekö syynä Europaeusten seikkailuhenki, Kanadassa vietetty vaihto-oppilasvuosi vai yksinkertaisesti se, että olemme astumassa globaalisiin ulottuvuuksiin ja työtehtäviä tarjoutuu kaukaa, Petri Lehtonen on vain kieliopintojen ja läpikulkumatkojen verran viipynyt Euroopassa. Pian 10 vuotta hän on työskennellyt metsäalan konsulttitehtävissä Somaliassa, Brasiliassa, Tansaniassa, Meksikossa, Nepalissa ja tällä erää Vietnamissa, missä Tuija-puoliso toimii Suomen, lapset ovat ranskankielisessä koulussa ja vietnamilaisen hoitajan hoivissa.

Kuluneena kesänä olen ollut kirjeenvaihdossa lastenlasteni, VI sukupolven nuorten kanssa. Annastiina Lehtosen hoitaessa uskollisesti kotimaan kirjeenvaihtoa Suvasveden rannoilta Savon sydämestä kirjoittaa Karin Ohlsson lääketieteen opiskelijain kesäkurssilta Etelä-Intian Keralasta, hänen veljensä Eric collegestaan U.S.A:sta, heidän serkkunsa Saara Hannula koulustaan Montrealista ja sisarukset Aleksi ja Jenni Lehtonen Pohjois-Vietnamin metsätyömailta, missä ovat Petri-setänsä opastamana opintomatkalla. Pikku Anni ja Silva Lehtonen lähettävät sieltä piirroskirjeitään. "But that's another story", sanoisi Kipling!

Lähteitä:
 - Colliander, Suomenkirkon paimenmuisto. Helsinki 1918
- Kuusi etc, DD.E.D.Europaeus, Suurmies vai kummajainen. Helsinki 1988
- Henry Troyat, Dostojevski, suom.Jyväskylä 1963
- Gunnar Siv6n, Matti Äyräpää. Helsinki 1934
- Gunnar Suolahti, Matti Äyräpää. Helsinki 1940
- Anne Petersen-Jessen, Liperin rovasti Anders Josef Europaeus. Pieksämäki 1987
- Ätterna Nordenskjöd, Stockholm & Eksjö 1902
- Toivo Valtavuo, Anders Josef Europaeus ja hänen esivanhempansa. Käsikirjoitus 1946
- Europaeus-suvun arkisto, Kansallisarkisto
- Ella ja Eemeli Kitusen arkisto, Kansallisarkisto
- Aarne Äyräpään kirjekokoelma
- Ella Kitusen (o.s. Europaeus) suullinen kertoma ja äänitteet.
- Pirkko Voipion, Matti Äyräpään ym. antamat tiedot..


Kirsti Salminen
MATTI ÄYRÄPÄÄN EUROOPAN KONTAKTEJA

Suvun suurmies, Suomen hammaslääketieteen isä, professori Matti Äyräpää, A.J. Europaeuksen lapsista nuorin oli opiskeluajoistaan lähtien vilkkaassa yhteydessä ulkomaihin.

Matti Äyräpää Kööpenhaminassa
Matti Äyräpää Kööpenhaminassa

Vuonna 1875, kesäkuun alussa Matti - silloin vielä Europaeus - teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa ja osallistui Upsalassa pidettyyn skandinaaviseen ylioppilaskokoukseen. Sisarelleen Teklalle hän kirjoittaa toukokuun 25. päivänä:

"Sisar kultani! ... Tiedätkö, sisar kultani, että minä tulevana sunnuntaina aion jättää Suomen ja mennä ulkomaille. Päätös on jo varma ja minä odotan vain höyrylaivaa. Tahtonet ehkä tietää syyt tähän päätökseen? Ehkä lienen tehnyt rikoksia, jotka pakoittavat minua karkaamaan? Ehkä lienen rakastunut johonkuhun Ruotsin kaunottareen ja sen vuoksi en enään viihdy omassa maassa? ... ehkä? ... Ei niistä syistä mihinkään! Vielä on kunnia jälellä ja sydänposkakin aivan terveenä.

Mutta, kultaseni, tuolla Ruotsin valtakunnassa löytyy virta, nimeltä Fyriså, ja sen rannalla Upsalan kaupunki ja yliopisto. Tänne kokoontuu kesäkuun alussa Skandinavian kaikista yliopistoista, Köbenhavnista, Kristianiasta, Lundista ja Helsingistä hyvin paljon ylioppilaita yleiseen kokoukseen ja tänne lähden minäkin."

Heti valmistuttuaan lääkäriksi Matti Äyräpää matkusti ulkomaille, mm. Saksaan hakemaan tietoja ja virikkeitä. Hän oli koko elämänsä ajan jatkuvasti kosketuksissa Eurooppaan, erityisesti kuitenkin Skandinaviaan. Hän osallistui kansainvälisiin hammaslääkärikongresseihin mm. Berliinissä, Hannoverissa ja Pariisissa. Skandinaavian Hammaslääkäriyhdistyksessä hän toimi sihteerinä, viisi vuotta puheenjohtajana ja seitsemän vuotta yhdistyksen aikakausikirjan päätoimittajana. Matti Äyräpää oli asiantuntijana täytettäessä hammaslääketieteen opettajanpaikkoja Ruotsissa ja Tanskassa. Hänet kutsuttiin vuosien kuluessa kirjeenvaihtaja- tai kunniajäseneksi Euroopan merkittävimpiin hammaslääkäriyhdistyksiin ja hän sai useita korkeita ritarimerkkejä pohjoismaisen kulttuurin hyväksi tekemästään työstä.

Vuonna 1925 pitämässään puheessa Matti Äyräpää muisteli ensimmäistä ulkomaanmatkaansa ja vertaili matka-aikojen muuttumista sitten hänen isänsä Tukholman-matkaa vuonna 1823 seuraavasti:

"Vuonna 1875 tuli isäni nuorin poika filosofian kandidaatiksi, ja sattui niin hyvin, että samana keväänä oli Upsalassa suuri pohjoismainen ylioppilaskokous, jonne meidän yliopistostamme oli 85 ylioppilasta kutsuttu. Yksi heistä oli allekirjoittanut. Nyt oli jo olemassa höyrylaivoja, ja sellaisella me matkustimme Tukholmaan Turun kautta, jossa viimeksimainitussa paikassa me olimme yhden illan. Matka kesti kaikkiaan kaksi vuorokautta. 50 vuotta myöhemmin matkustin jälleen Tukholmaan Skandinaavisen Hammaslääkäriseuran 60-vuotisjuhlaan. Matkustin nyt lentokoneella taaskin Turun kautta ja matka sieltä kesti kaksi tuntia. - Isäni matka 100 vuotta sitten kesti 2 viikkoa (matka tehtiin purjelaivalla), minun matkani 50 vuotta myöhemmin 2 vuorokautta, ja matkani taas 50 vuotta myöhemmin 2 tuntia." - Entä kuinka nyt, kun A.J.E:n jälkeläiset matkaavat sukuloimaan Tukholmaan; matka-ajan yksiköksi riittävät minuutit!

Matti Äyräpää Hampurissa
Matti Hampurin viiniravintolassa.
(Marcus Collinin karikatyyri)

Lähteitä:
- Gunnar Sivén, Matti Äyräpää. Helsinki 1934
- Eino Suolahti, Matti Äyräpää. Helsinki 1940


Anja Pöyhönen
NORAN TYTTÄRET MAAILMALLA

Aleksandra Eleonora (16. 07.1849 - 01.04.1938) oli nuorin A.J.:n tyttäristä. Nora avioitui pastori Johan Pöyhösen (26.05.1839 - 26.03.1906) kanssa v. 1875. Johan Pöyhönen oli kotoisin Suonenjoelta. Heidän ensimmäinen yhteinen kotinsa oli Pielisjärvellä, mistä he muuttivat vuonna 1886 Haapavedelle, minne Johan Pöyhönen valittiin kirkkoherraksi. Ensimmäinen heidän lapsistaan, Hannes syntyi ja kuoli aivan pienenä Pielisjärvellä, minne hänet myös haudattiin. Pöyhöset saivat vielä kuusi lasta. Pielisjärvellä syntyivät Maiju Eleonora (v. 1879), Matti (v. 1880), Anni Augusta (v. 1882), Elsa (v. 1883), Yrjö Emmanuel (v. 1885) ja perheen kuopus Väinö syntyi Haapavedellä v. 1890. Paitsi perheenemännän ja pappilan emännän tehtäviä Nora Pöyhönen suoritti varsinaisen elämäntyönsä puutarhanhoidon ja ruoanvalmistuksen opetuksen alalla.

Kun Pöyhöset muuttivat Haapavedelle vuonna 1886, huomasi Nora Pöyhönen pian, miten alkeellisia olivat kotien olot verrattuna siihen, mihin hän oli kotonaan Liperissä ja Pielisjärvellä tottunut. Varsinkin ravitsemuksessa olot olivat erittäin vaatimattomat. Vuonna 1892 Nora P. pani toimeen kesällä kasvitarha- ja keittokurssin silloisille kirkonkylän kansakoulun oppilaille. Oppilaita oli kurssilla 45.

Syksyllä pidettiin kurssien päättäjäiset ja valmistettiin juhla-ateria lasten vanhemmille. Kutsuvieraita saapuikin 60. Ensimmäistä kertaa Haapaveden historiassa silloin tarjoiltiin ateria, missä erilaiset kasvikset olivat monipuolisesti tarjolla. Kesäkurssin lapset olivat saaneet kesän aikana tutustua kaikkien kasvisten viljelyyn ja sadon korjuuseen ja kurssin lopuksi saivat valmistaa niistä aterian vanhemmilleen. Nora Pöyhönen tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei hän voinut saavuttaa tuloksia tällä tavoin, sillä pitäjällä ei ollut teitä kaikille kylille, eikä hän niin ollen päässyt opastamaan koteja kasvitarhojen laitossa. Niinpä hän päätti perustaa kasvitarha ja keittokoulun pappilaan.

Oppilaiksi kutsuttiin aikuisia talojen tyttäriä ja koulun kasvimaana oli pappilan laaja puutarha. Pappilan keittiö oli koulun keittiönä ja koulun luennot pidettiin pappilan salissa. Opettamalla naisille puutarhanhoitoa ja ruoanvalmistusta kasviksista ja marjoista Nora Pöyhönen arveli saavansa parhaat tulokset alalla, mikä silloin oli aivan tuntematonta Haapavedellä ja koko Pohjois-Suomessa. Sitä paitsi maassa ei ollut tuolloin mitään vastaavanlaista koulua. Puutarhakoulut olivat miltei yksinomaan miehille ja talouskoulut kaupunkien tyttärille.

Kun tämä Haapaveden kasvitarha ja keittokoulu oli ainutlaatuinen alallaan, Nora Pöyhönen levitti koulustaan tietoa sangen tehokkaasti. Hän otti osaa puutarhanäyttelyihin sekä koti- että ulkomailla esittelemällä niissä sekä kasvattamiaan kasviksia, että myös marjoista valmistettuja säilykkeitä. Useita kertoja näitä tuotteita oli esillä myös Matti Äyräpään kaupunkiasunnon sisäpihalla Helsingissä ja lehtitiedoista päätellen ne herättivät aivan tavatonta mielenkiintoa.

Ulkomaisista näyttelyistä mainitaan ainakin näyttelyt Pietarissa v.1894, Tukholmassa v. 1897 ja vielä Kööpenhaminassa v. 1936. Miten kaikki kasvikset saatiin ensiluokkaisina Haapavedeltä eri kaupunkeihin aikana, jolloin tavara oli kuljetettava ensin hevosilla Haapavedeltä Oulaisten asemalle, 37 km, sen jälkeen junalla Helsinkiin 2 vrk ja vielä Tukholmaan laivalla toista vuorokautta? Siinäpä kysymys.

Myöhemmin Nora Pöyhönen kertoi, miten Tukholmaan lähetetyt "kollit" joutuivat vielä siellä satamassa hukkaan, löytyivät kuitenkin viime hetkellä. Ja niin Nora ja tyttärensä Maiju, tuolloin 18-vuotias, saivat tehdä töitä yötä myöten saadakseen kaiken kauniisti esille. Kaikki kasvikset pestiin näyttelypaikalla! Mutta niinpä vain osasto oli kunnossa ajallaan ja nämä kaksi naista olivat perusteellisesti hurmanneet alan asiantuntijat ja myös näyttelyn arvosteluraadin.

Palaan alkuun kertoakseni hieman Pöyhösten lasten kouluajasta. Koulunkäynti viime vuosisadan lopulla Haapavedellä ei ollut vallan yksinkertaista. Olihan pitäjässä kansakoulu, mutta siitä eteenpäin oli matkustettava Ouluun tai Helsinkiin, missä oli sukulaisia. Haminassakin opiskeltiin. Tytöt (Maiju ja Elsa) pääsivät ylioppilaiksi Helsingissä, pojat Oulussa, paitsi Väinö Haminassa.

Maiju valmistui luonnonhistorian opettajaksi Helsingin jatko-opistosta ja toimi opettajana Haminan yhteiskoulussa. Kun Haapavedellä oli siirretty kasvitarhakoulu pois pappilasta Alamaalle, siirtyi Maiju sinne myöhemmin opettajaksi.

Nora ja Maiju Pöyhönen olivat aloiterikkaita naisia. He toimittivat puutarha-alan lehteä, he olivat Valtion kotitalouskomiteanjäseniä. Vuosina 1909 -1910 Maiju oli stipendiaattina Englannissa ja Hollannissa, käyden samalla matkalla myös Belgiassa ja Tanskassa. Hän tutustui kotitalouskoulutukseen näissä maissa sekä myös lasten kasvitarhaopetukseen. Hän kirjoitti innostuneena matkakertomuksessaan, miten puutarhanhoito ja erikoisesti kukkien kasvatus vaikuttavat lapsen kehitykseen myönteisesti. Maiju ja Elsa olivat kielitaitoisia nuoria naisia. Maijun ollessa stipendiaattina Englannissa oli Elsa jonkin aikaa hänen sijaisenaan Haminassa. Oppilaat olivat kirjoittaneet Elsasta pikkurunon: "Elsa, pikkutiainen, on nyt Maijun sijainen, oiva jenkkein kielessä, pojat ei oo mielessä".

Myös Elsa Pöyhönen teki Haapavedeltä käsin ulkomaanmatkan. Hän otti osaa puutarha-alan asiantuntijoiden mukana retkeen, mikä syksyllä 1923 suuntautui ensin pohjoismaiseen puutarhanäyttelyyn Göteborgissa Ruotsissa sekä paluumatkalla Tukholmaan ja sen ympäristöön. Matka kesti 10 päivää ja oli ollut varsinainen elämys Elsalle.

1920-luvulla Nora ja Maiju kirjoittivat puutarha-alan oppikirjan nimeltä Kodin kasvitarha. Kirja oli hyvin suosittu oppikirjana aina 1960-luvulle asti. Nora Pöyhönen lapsineen suoritti ainutlaatuisen työn Suomen puutarhatalouden hyväksi ja suomalaisen naisen hyväksi.

Liperin pappilasta lähtenyt tyttö, Nora Aleksandra, oli rohkea ja ennakkoluuloton. Hän oli sitkeä ja uskoi luottavaisesti Jumalan apuun. Hän suoritti elämäntyönsä aikana, jolloin naisen osallistuminen yhteiskunnan johtopaikoilla oli monin tavoin rajoitetumpaa kuin nyt. Hänen näkemyksensä naisen merkitykseen kodissa antoi hänelle ihmeelliset voimat. Hänen fyysinen terveytensä ei ollut hyvä, mutta usko työnsä tarpeellisuuteen, siihen, miten kodin merkitys vaikuttaa koko yhteiskuntaan, oli elämän kantava voima. Innostus tähän työhön siirtyi myös hänen lapsiinsa ja vielä seuraavaankin sukupolveen. Sen todisteena on sata vuotta täyttänyt oppilaitos Haapavedellä.

Noran tyttäristä myös Anni kävi ulkomailla. Hän oli Helsingissä opiskellut maalausta, varmaan serkkunsa Aune Äyräpään innostamana. Helsinkiläisen taiteilijaseuran mukana Anni oli vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Münchenissä ja tutustui siellä erääseen opiskelijapoikaan. "Me tapasimme puiston penkillä", kertoi Anni-täti meille 1950-luvulla. Siitä tapaamisesta syntyi melkeinpä romanttinen rakkaustarina, minkä pian syttynyt maailmansota kuitenkin lopetti. Toisen maailmansodan jälkeen tuli kerran monen mutkan takaa Norjasta käsin kirkkoherran virastoon tiedustelu Israelista, onkohan Anni Pöyhönen vielä elossa. "Se on varmaan Richard Kauffman, kukaan muu ei voisi minua muistaa", huudahti Anni-täti. Aivan oikein. Richard Kauffman oli tuolloin Jerusalemin kaupungin arkkitehtina luomassa kaupungin uusien alueiden rakennussuunnitelmaa. Ja niin nämä kaksi aloittivat kirjeenvaihdon lähes neljän vuosikymmenen tauon jälkeen. Anni lähetti Richhardille valokuvansa tämän pyynnöstä. Richard vastasi "Anni rakas, en tarkoittanut sinun nuoruuden kuvaasi, vaan sellaisen, mistä tiedän, miltä nyt näytät." - Kuva oli otettu juuri silloin. Anni-täti oli tuolloin 70-vuotias. Richard asui Jerusalemissa, hän oli naimisissa ja hänellä oli muistaaksemme 3 lasta. Richard pyysi palavasti Anni-tätiä saapumaan Israeliin. "Enhän minä nyt sinne voi matkustaa", sanoi Anni-täti. Ja sitä paitsi matkustaminen viisikymmenluvun lopulla ei ollut suinkaan yhtä yleistä kuin nykyisin. Vaikka matkasta ei tullutkaan mitään, tämä tarina ilahdutti meitä nuorempiakin tavattomasti. Richard lähetti Anni-tädille suuren laatikollisen appelsiineja Israelista. Nehän olivat sota-ajan jälkeen harvinaista herkkua Suomessa. Muutaman vuoden kuluttua tuli viimeinen kirje Israelista, Richardin vaimo kirjoitti miehensä pyynnöstä. Richard oli kuollut. Anni-tädin muistoissa hän eli kuitenkin vielä kauan aikaa.

Ollessaan stipendiaattina Englannissa Maiju vieraili myös Edinburghissa. Seuraavassa poimintoja tekstistä, jonka hän oli laatinut vierailustaan ja otsikoinut:

Kotikylää kaunistamaan!

...Edinburgissa käydessäni tulin huomaamaan, miten viehättäväksi vanhat ja autiot paikat, jotka aikojen kuluessa ovat rikkaläjiksi muodostuneet, voivat taitavissa käsissä muuttua, kun taiteellinen aisti ja innostus asiaan ovat työtä ohjaamassa. Tarkoitan kasvitarhatyötä Edinburgin vanhassa kaupunginosassa, missä useimmat rakennukset ovat rappeutuneita, asunnot ahtaita, pihat ja kujat useimmiten törkyä täynnä.

...Ja katso! Vanhat kiviseinät alkoivat kukoistaa ruusujen peitossa, roskaläjät kartanoilla vaihtuivat kukkapenkereiksi, kivikko vihannaksi nurmeksi. Tuuheat pensaat vilpoisen siimeksen loivat ja somat penkit ja lehtimajat kulkijaa kutsuen viittoivat levähtämään matkan varrella.

...Kauneuden kaipuu asuu köyhänkin rinnassa. Anna hänelle tilaisuus nauttia luonnon kauneutta, anna hänelle kasveja hoidettavaksi, ja sinä olet löytänyt yhden voimakkaimpia kasvatuskeinoja luonteen jalostamiseksi ja mielen kirkastamiseksi.

...Useat näistä kasvitarhoista perustettiin koulujen yhteyteen ja saivat opettajiston puolelta suurta kannatusta. Tässä ote erään koulun johtajan kirjeestä komitealle: "Kasvatusopilliselta kannalta tärkein tulos poikien työstä puutarhassa oli harrastus minkä se herätti luonnontieteisiin. Heidän ihmettelynsä alkoi kun katselivat ja käsittelivät siemeniä, jotka kylvettiin, ja siitä hetkestä asti jolloin ensimmäinen vihanta taimi ilmestyi pinnalle, ei heidän innostuksensa sammunut. Hyönteisten elämä myös kiinnitti heidän huomion puoleensa. Epäilemättä tämä säännöllinen ruumiinharjoitus ulkoilmassa vaikutti edistävästi oppilaitten terveyteen."

...Yksi varma tulos tästä koulupuutarhasta ja työskentelystä siinä on oleva se, että Castle Hill koulun pojat ja tytöt osaavat ihailla ja pitää enemmän arvossa kaupungin yleisiä puistoja eivätkä vahingoita ja turmele istutuksia niissä!

Pöyhösten perhekuva
Pöyhösten perhekuva vuodelta 1909 lähetettiin Maijulle Lontooseen.
Edessä vasemmalta: Yrjö, Nora-äiti, Anni ja Elsa, takana seisovat Martti ja Väinö.


Sylvi Rasilo
AINO HIRVENSALON JA HELMI WINTERIN ULKOMAANMATKOISTA

Aino Hirvensalo (Valtavuo)

Kun Tekla Valtavuo vuonna 1904 kirjoitti sisarelleen Talalle (Natalia) tyttärensä Ainon tulevaisuudesta ehkä leikillisesti: "Opettajaksi hänellä ei ole mitään halua, ja siihen kuluisi niin paljon aikaakin. Paremmin hän mielisi sairaanhoitajaksi, meijeristiksi tai pankkineidiksi", ei hän aavistanut, että Ainon saadessa aikanaan todistuksen ensimmäisestä opettajanpaikastaan siinä mainittaisiin mm. "on annettava suuri tunnustus hänen opettajapersoonallisuudestaan". Tämän muovautumista olivat edistäneet eri tekijät, ei vähiten opiskelu Euroopassa.

Saatuaan erinomaisen päästötodistuksen Viipurin Suomalaisesta Tyttökoulusta ja oltuaan mm. Sippolassa Tala-tädin seurana (oli jäänyt leskeksi v. 1901) ja vietettyään syksyn 1944 Takaharjun parantolassa nuori Aino alkoi opiskella Helsingissä "Uusien kielten opistossa", jossa oli ulkomaalaiset opettajat. Hän asui Matti ja Hilda Äyräpään kodissa ollen myös serkkunsa Aune Äyräpään "Kinderfräulein'ina" saaden täyden ylöspidon lisäksi palkkaakin mk 25, -/kk, sekä konserttilippuja, tanssiaispukuja ja pianotunteja (rva Flodin-Leclerque).

Helsingin Suomalaisessa Jatko-opistossa v. 1906-1911 Aino opiskeli pitkää saksaa, lyhyttä ranskaa, myöhemmin lisäksi pitkää ranskaa ja englantia. Jatko-opistoaikaan sisältyivät Ainon tärkeimmät ulkomaanmatkat.

Syksyllä 1909 Aino opiskeli 3 kk:n ajan Heidelbergin Yliopistossa saksankieltä, kuunteli luentoja ja sai käytännön opetusta. Opiskelu näyttää olleen Ainosta mieluisaa, asuminen rva Leyn (Mama) pensionaatissa kodikasta, seurustelu toisten asukkien, ylioppilaiden ym. kanssa hauskaa. Iltoja vietettiin keskustellen, musisoiden, kirjeitä kirjoitellen. Ystävyyssuhteita solmittiin. Niinpä Ainon lähtiessä joulukuussa Heidelbergistä häntä kaivattiin kovin. Kortteja ja kirjeitä lähetettiin Pariisiin, Ainon toiseen eurooppalaiseen matkakohteeseen. Uudenvuoden kortissa ystävät vakuuttivat:

Aino Hirvensalo

"Mägdelein
goldener Wein
perlt in dem Glas.
Weisst Du was?
Tausendmal susser als edler Wein
Bist Du holdestes Mägdelein."

Myös Mama Ley kirjoitti Ainolle mainiten Rolf-koirankin kaipaavan Fräulein Waterloota (Valtavuo kuulosti saksalaisesta tältä): "Rolf kulkee nuuskien sohvan ympärillä lohduttomana." Mama Ley kiitti myös nuorta Ainoa näin: "Freut mich, dass Sie so vernunftig Alkohol trinken." Aino tietysti kirjoitti ystäville Saksaan ja omaisille Suomeen, mutta muistelija ei tavoittanut näitä kirjeitä. Opiskelijan 7 viikkoa Pariisin Istitute Saint Germain'ssa, kuluivat varmasti pian ja hän ennättikin kevätlukukaudeksi kotimaahan.

Kirjeenvaihto Ainon ja Heidelbergin ystävien kesken jatkui, Mama Leyn tytär Frieda oli Ainon kirjeystävä vanhuuteen asti. Toisetkin ystävät muistivat vielä kirjein ja kortein, joiden tekstit kertoivat Ainon nauttimasta suosiosta, jopa ihailusta. Vielä kesällä 1913 Aino sai Heidelbergin puulaakilaisilta kortin:

In alter Liebe genisst.
Minä rakastan sinua vielä yhtä mielettömästi
kuin ennen, hyvästi.
Herzl. Grusse
Terveisin Mama Ley
Herman Bränhäuser
Albert Scgefeln
Aino Caven
Lydia Laurikainen

Sodan ja sen jälkeisen ajan kokemuksia vaihdettiin. Elämän Saksassa normaalistuttua Frieda Ley kävi Suomessa, vieraillen Rotilassakin.

Aino täydensi opintojaan, lähinnä puhetaitoa, myös Liivinmaalla heinä-elokuussa 1913. Hänelle oli suositeltu Frau ja Doktor Kengsepin kotia nykyään osittain Latviaan kuuluvalla Liivinmaalla. Tässä hyvin sivistyneessä perheessä puhuttiin selvää ja kaunista saksaa. Aino viihtyi hyvin heidän luonaan ja kuvasi tämän Eigene Villa'n elämää Helmi-sisarelle lähettämässään kirjeessä hyvin innostuneesti. Helmi vallan ihastui ja kirjoitti puolestaan Ainolle, että heistäkin olisi hauskaa tutustua Kengsepin perheen nuoriin ja että he (Helinin perhe) olisivat jo Ainon kuvauksen perusteella valmiit 'apustamaan' ensi kesän vieraikseen jonkun 'fröökynän'. Eero tahtoisi Ilsen (koululainen), muut Käthen. Helmi lopettaa kirjeensä: "Näkemiin Fräulein Waterloo".

Helmi Winter (Valtavuo)

Helmi Winter

Helmi Winterin valmistuminen kielten opettajaksi kävi silloin tavallista tietä. Tultuaan ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta Jatko-opistosta 1904 hän suoritti Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston pitemmän ranskankielen kurssin valmistuen näin ranskankielen opettajaksi. Vuoden 1906-07 Helmi opetti Viipurin jatko-opistossa (myöhemmin Naisopisto) ranskaa ja maantietoa.

Avioiduttuaan v. 1908 piirilääkäri Uno Winterin kanssa Helmi opetti ranskaa monessa Viipurin oppikoulussa 1911-17 toimien myös Naisopiston johtajattarena 1917-25.

II opintomatkalleen, joka oli toki myös virkistysmatka, Helmi lähti v. 1922. Pariisiin ja Italiaankin suuntautuvaa matkaa suunniteltiin huolellisesti. Jo helmikuussa Helmi kirjoitti Aino-sisarelleen Kuopioon matka-aikeista. Mukaan lähtisivät myös serkku Aune Äyräpää ja ystävä Greta Skogster. Sijaisiksi opettajatehtäviinsä Helmi suunnitteli rva Rantakarin Yhteiskouluun, rva Suhosen Naisopistoon ja viimeksimainitun johtajattareksi matkan ajaksi käly Helli Valtavuon.

Matkalle lähdettiin toukokuun alussa. Jo menomatkalta Toivo-veli saa pitkän kirjeen, samoin tietysti Uno. Viimeksimainittu lähetti Helmin kirjeitä edelleen luettaviksi Ainolle ja Sireliuksille (Unon sisar Eva perheineen asui Kuopiossa). Uno pohti, lähteäkö myös ulkomaille, kuten oli suunniteltu, vai ei: voinhan yhtähyvin panna pasianssia täällä kuin siellä, mutta Sireliuksia ehkä huvittaisi kuulla ulkomaantietoja."

Helmi oli nyt Sorbonnen kesäkurssilla, suorittaen yksityisoppilaana fonetiikkaa ja yrittäen madame Vanderpyl/Auge' n johdolla saada s:äänsä ääntymään kirkkaampana. Seuralaistensa kanssa Helmi käy näyttelyissä, varmaan Louvre'ssakin, tutustuu Pariisiin, käy ostoksilla. Moni muistaa jutun, kuinka hattuliikkeessä Helmi ja Greta Skogster olivat jo sovitelleet useita hattuja, kun myyjätär huokasi: "Madame (Greta S.) on kaunis, eikä mikään hattu sovi, madame (Helmi W.) on ruma ja kaikki hatut sopivat".

Unoa Helmi odotti kovin tulevaksi, kertoen siitä Ainolle Chantilly'stä lähettämässään kortissa. Heinäkuun loppupuolella Uno liittyykin seurueeseen, vaikk'ei hän voi kauan olla. Viivyttyään kymmenkunta vuorokautta hän palaa kotimaahan elokuun alussa.

Tällä matkallaan Helmi ja Aune Äyräpää kävivät myös Italiassa, ja hauskaa oli. Vielä vuonna 1952 Aune kirjeessään Helmille muisteli, mitä humoristista tuolloin, n. 30 vuotta sitten, sattui. Rooman asunnon lattialla juoksenteli "babarotteja" ja samoja löysimme Portofinon ruokavadeilta. Saksan läpi matkustaessaan kumpikin olivat ostaneet pitkät suipot kengät, joista riitti hauskuutta ja joita tuskin kotona pidettiin. Ostoksilla Helmi usein etsi tuliaisia sukulaisille ja ystäville. Myös postimerkit hän valitsi huolella, jos tiesi vastaanottajan filatelistiksi. Niinpä Yrjö-lanko sai valikoidun postimerkkilähetyksen. Eräässä pariisilaisravintolassa sattuivat matkalaiset istumaan pöydässä, josta näki ikkunan läpi keittiön parvekkeelle. Siellä kokki viimeisteli liemilautasia purskuttamalla niille öljyä - omasta suustaan.

Elokuun alussa Aino saa Helmiltä kortin, joka kertoo matkaajien olevan lähdössä pois "pour Cologne et Berlin" ja jättävänsä haikeina tämän Pariisin kaupungin, jota rakastavat paljon.

Kenties tällä paluumatkalla ystävykset keskustelivat berliiniläisessä ravintolassa pöydässään siitä, kuinka paljon suomalaisia tapaa näillä matkoilla. Pöydän ohi kulki tumma, kiharatukkainen, afrikkalaiselta vaikuttava mies tanssahtavin askelin. Tällöin Helmi: "Tuo ei ainakaan ole suomalainen." Mies kuuli, tuli pöydän luo ja esittäytyi kohteliaasti: "Isidor Vuori Kajaanista."

III matkansa heinäkuussa v. 1925 Helmi suuntasi Ranskaan ja Belgiaan. Mukana olivat käly Helli Valtavuo ja tytärpuoli Kirsti Björninen. Matka oli enemmän virkistysluonteinen kuin opintomatka, niinkuin kertoo Ainolle ja Yrjölle lähetetty korttikin: "Pariisi 12.7.25. Rakkaat Aino ja Yrjö. Täällä sitä nyt ollaan ja aika menee aivan liian pian, kun ei ole kuin 4 päivää Pariisia varten. Olemme kaikki aivan ihastuneita, nyt olemme juuri lähdössä Versailles' iin. Täällähän on parhaillaan kansainvälinen taideteollisuusnäyttely, siinä aiomme olla huomenna. Huomisiltana on lähdettävä Brysseliin, ikävä kyllä ranskalaisten suuren juhlapäivän aattona. Asumme aivan St. Sulpice-kirkkoa vastapäätä. Rakkaat tervaiset teille kaikille. Helmi, Helli ja Kirsti.

Sotien jälkeen oli Helmi asettunut evakkona asumaan Kajaaniin, missä toimi sotilaskodin johtajattarena vuoteen 1950 ja antaen ohessa ranskan yksityistunteja. Vuodesta 1950 lähtien hän toimi Työväenopiston ranskanopettajana useita vuosia. Hän tunsi tarvitsevansa kielitaitonsa vahvistamista ja hakeutui - silloin jo 69-vuotiaana Ranskaan Toursiin Alliance Francaisen järjestämälle kielikurssille. Tälle IV Ranskanmatkalleen hän lähti heinäkuun lopussa 1952.

Junamatka oli vauhdikas ja intresantti. Helmi tarkkaili kanssamatkustajia ja kuvaili heitä vilkkaasti kirjeessään Ainolle. Helmi oli tällä matkalla yksin ja ennätti lähettää monia kirjeitä etupäässä Helli-kälylle ja Ainolle. Heitä hän pyysi lähettämään kirjeet edelleen muiden luettaviksi. Kursseillaan hän ahkeroi tiiviisti tehden iltaisin harjoitustehtäviä. Milloin suinkin ennätti, hän kävi näyttelyissä, mm. monta kertaa Louvressa. Sieltä hän osti suuren määrän taidekortteja. Hän kertoi erityisesti Rouault'in maalausten tehneen häneen syvän vaikutuksen, mm. tämän ekspressionistin kuuluisan Kristus-kuvan.

Niin kului lämmin elokuu, mutta syyskuu alkoi Ranskassa sateisena ja poikkeuksellisen kylmänä. Helmin varusteet olivat liian kesäisiä ja hänen oli riennettävä villaisten sukkien, puseron jne. ostoon, mitä pahoitteli, koska vaatteet olivat siellä kalliita. Helmi tuli koleasta huoneestaan Madame Berthelot' in (asuntoemäntä) lämpimämpään ruokasaliin tekemään kirjallisia töitään, myös kirjoittamaan kirjeitä. Monet ystävätkin muistivat häntä kirjein ja kortein. Helmistä oli mieluista käydä ostoksilla, erityisesti pikkukaupoissa, mistä etsi tuliaisiksi sopivia yllätyksiä, pikkuesineitä, kaikkea mahdollista. Kaikesta tekemästään ja kokemastaan Helmi kirjoitti Ainolle pitkän, ranskankielisen kirjeen. Onneksi se osui kirjurin käteen ja pojantytär Terhi Rasilo, lukiolainen, käänsi sen näppärästi suomeksi. Tässä kirjeessään Helmi myös kertoo lähtevänsä kotimatkalle lokakuun alussa ja vierailevansa Belgiassa asuvan Signe Polidoroff'in luona, joka oli sukua Selma Augusta Europaeuksen (Lampa) kautta. Münsterissa asuvan Toivin luona Helmi myös aikoi käydä sekä Tukholmassa Vera Winterin luona (Uno Winterin serkun rouva).

Virkistyneenä ja entisestään "henkistyneenä" (oliko opiskelija syönyt tarpeeksi, ei ainakaan nukkunut?) palasi Helmi kotiin. Ystävät sanoivat Helmin tuoneen ranskalaistuulahduksen Kajaaniin. Omaisille ja läheisille järjestettiin tuliaiskahvit ja Helmi rakensi tuliaispöydän, johon asetteli kaikki pienet yllätykset: hattu- ja rintaneulat, koristenapit, kirjanmerkit, nenäliinat, mini-Kölnin-vedet, pienimmille Bambi-kirjat ja lelut. Kukin sai valita mieleisensä. Niinkin kaukaiset kuin "Siiralan tytöt" Helsingissä saivat pakettinsa. Aino Siirala kirjoitti liikuttuneena: "Panin uuden hattuneulani kriminnahkaiseen lakkiini, missä se vaikutti kohottavasti'. Inkeri. sai samantapaisen ja Siiri pariisilaisnenäliinan, jota ihailee." Kaikkein onnellisin oli varmaan lahjoittaja itse, jolle suurimpia iloja oli saada antaa.

Kommelluksia, onnellisesti päättyneitä, sattui Helmille tälläkin matkalla. Kerran lensi hattu hänen päästään junan ikkunasta aivan matkan alussa. Se löytyi pensaikosta seuraavana päivänä. Yhtä onnekas oli puhelinkioskiin unohtunut lompakko, jossa olivat rahat, henkilötodistukset, passi ym. Kun Helmi meni seikan ilmoittamaan poliisilaitokselle, lompakkoa jo hänelle kiikutettiin.

Helmin työväenopiston oppilaat ja yksityistuntilaiset olivat tyytyväisiä hänen innostavaan opetukseensa, matkan virkistämään. Nämä tuntinsa hän hoiti 75-vuotiaaksi. - Voisi sanoa, että tämä ajallisesti lyhyt, mutta paljon sisältänyt opintomatka säteili vaikutusta kauas ja kauan. Esimerkiksi taidekortteja riitti vielä perittäväksikin 20 vuoden päästä omaisille, puolisensataa kullekin: Milloin tuntuu, että täällä Pohjolassa pysytään liian kaukana pariisilaisvirtauksista, tarvitsee vain avata pöytälaatikko ja syventyä Louvre'n kauneimpia teoksia esittäviin taidekuviin. Tuntee pian saavansa kosketuksen eurooppalaisen hengen parhaaseen antiin.


AUNE ÄYRÄPÄÄ (1898 - 1981)

Aune Äyräpää
Aune Äyräpää Pariisin-aikoina
1920-luvulla

Aune Äyräpää, suvun taiteilija, Matti Äyräpään tytär, opiskeli Pariisissa eri taidekouluissa vuosina 1925-27 ja 1930. Hän osallistui moniin näyttelyihin ulkomailla, mm. Oslossa vuonna 1936, Göteborgissa 1939, Tukholmassa 1948 ja naistaiteilijoitten näyttelyyn Saksassa 1942.

Kansikuva:
Aune Äyräpää oli vuonna 1922 ulkomaanmatkalla yhdessä Helmi Winterin ja Greta Skogsterin kanssa. Matka suuntautui Ranskaan ja Italiaan: Nähdystä ja koetusta kertoo Aino Hirvensalolle Roomasta tullut kortti, 27:5.22 päivätty: Korttina toimi matkailijoista otettu valokuva, Helmin teksti kuuluu: "Tässä tulevat sinua tervehtimään 3 sulotarta Dresdenissä valokuvattuina keskellä katua Oopperan edessä. Tänään olemme läpikäyneet Vatikaanin taidekokoelmat, jotka ovat suurenmoiset ja ihailleet näköalaa yli Rooman Gianicololta. Eilen olimme Monta Rinciolla. Huomenna aiomme käydä Pietarin kirkossa, Sant Angelon linnassa ja vanhaa Roomaa tarkastamassa. Terveisin Helmi."


Jorma Rytkönen
ITSENÄISTÄ SUOMEA RAKENTAMASSA - KIRJAKAUPPIAS ENOK RYTKÖNEN

Enok Rytkönen

Lapsuus ja kouluvuodet

Isoisäni Hämeenlinnalainen kirjakauppias Enok Rytkönen oli Anders Josef Europaeuksen tyttärenpoika. Hänen isänsä Aron Johan Rytkönen oli tullut 25-vuotiaana nuorena pappina Liperiin lääninrovasti Europaeuksen apulaiseksi vuonna 1868, ja 6.6.1869 hänet vihittiin avioliittoon tämän Natalia-tyttären kanssa. Rytkönen sai kirkkoherran viran naapuripitäjästä Kontiolahdelta. Siellä syntyi 5.3.1874 perheen kolmanneksi vanhimpana lapsena isoisäni; joka kasteessa sai raamatulliset etunimet Enok Aron. Seuraavan kymmenen vuoden aikana sisarussarja kasvoi vielä kahdella tyttärellä ja neljällä pojalla, joista tosin kaksi kuoli jo lapsina.

Kun lyseoaikanani 1845-53 Hämeenlinnassa asuin isoisäni luona ja hän joskus päivällispöydässä kertoi muistojaan vanhoilta ajoilta, saatoin havaita, että hän suurella lämmöllä muisteli lapsuuttaan Kontiolahden pappilassa. Vanajan-Hämeen vehmaissa maisemissa vietetyt vuosikymmenet eivät olleet häivyttäneet hänen mielestään muistoja Pohjois-Karjalan karuista vaaramaisemista, kotipappilan elämänmenosta ja suuren sisarussarjan värikkäistä edesottamuksista. Niin hämäläisen vakaalta kuin isoisän elämänasenne vaikuttikin, pilkahti hänessä näissä, yhteyksissä esiin elämäniloinen karjalaispoika, joka ei ollut unohtanut synnyinseutunsa murrettakaan ja sen ilmeikkäitä puheenparsia.

Aron Rytkösen muuttaessa vuonna 1887 kirkkoherraksi Sippolaan Kymenlaaksoon Enok siirtyi jatkamaan Joensuun lyseossa aloittamaansa oppikoulunkäyntiä Hämeenlinnaan, jonka suomenkieliseen normaalilyseoon hänen vanhemmat veljensä Antti ja Kalle olivat tulleet Joensuusta jo kaksi vuotta aikaisemmin. Koulu muuttui samana vuonna Hämeenlinnan klassilliseksi lyseoksi normaalilyseon siirtyessä takaisin Helsinkiin. Hämeenlinnan lyseota isoisäni kävi vain IV ja V luokan, sillä hän lopetti koulunkäyntinsä keskikouluun ja siirtyi vuonna 1889 harjoittelijaksi Clouberg & Co:n kirjakauppaan Viipuriin.

Tämä ratkaisu ei johtunut lahjattomuudesta tai haluttomuudesta koulunkäyntiin vaan selkeistä taloudellisista realiteeteista. Monilukuisen lapsijoukon kouluttaminen kaukana kirkkoherran tuloillakin raskas tehtävä, ja niin isä-Aron päätyi tiedustelemaan, voisiko joku pojista luopua ylioppilastutkinnon tavoittelusta ja siirtyä käytännön alalle. Kertomansa mukaan isoisäni, joka silloin oli 15-vuotias, ilmoitti olevansa tähän valmis, ja niin hänelle hankittiin sukulaisten avustuksella Viipurista kaksikin harjoittelupaikkaa: toinen apteekkiin ja toinen kirjakauppaan. Kun isoisä sitten saapui junalla Viipurin rautatieasemalle, oli siellä häntä vastassa se täti, joka oli puuhannut paikkaa kirjakauppaan. Niin alkoi isoisäni 71 vuotta kestänyt ura kirjojen parissa.

Karjalan pääkaupunki Viipuri oli viime vuosisadan lopulla koko itäisen Suomen tärkein kauppa- ja merenkulkukaupunki. Se oli myös Suomen kansainvälisin kaupunki, jonka kosmopoliittisessa ilmapiirissä monilla kulttuuriharrastuksilla, esimerkiksi teatterilla ja konserttitoiminnalla oli vahvat perinteet. Oman leimansa kaupungin henkiseen ilmapiiriin painoivat myös suomalaisuuspyrkimykset, joita ajettiin varsinkin suomenkielisten sanomalehtien ja oppikoulujen perustamisen avulla. Se kymmenvuotiskausi 1889-1900, jonka isoisäni palveli kirjakauppa-apulaisena Viipurin vireässä liikemaailmassa, on varmaan muutenkin kuin ammatillisessa mielessä hyvin tärkeä hänen myöhemmän toimintansa ja harrastustensa ymmärtämisessä. Mm. isoisäni hyvä kielitaito - suomen ja ruotsin lisäksi hän puhui varsin hyvin saksaa ja venäjää - oli epäilemättä paljolti peräisin juuri Viipurin ajoilta. Cloubergin Kirjakaupassa hän kohtasi myös isoäitini, Elin Leontine Wendelinin, joka oli siellä myyjättärenä ja jonka kanssa hän solmi avioliiton Viipurissa vuonna 1899.

Sata vuotta sitten vallinneen yleisen käsityksen mukaan avioliiton solmiminen merkitsi nuorelle miehelle vastuun ottamista myös tulevan perheen toimeentulosta. Isoisäni itsenäisen luonteenlaadun tuntien ei ole lainkaan yllättävää, että hän tästä haasteesta arveli parhaiten selviytyvänsä itsenäisenä yrittäjänä. Kun tuli tieto, että hänen entisessä koulukaupungissaan Hämeenlinnassa toimiva kirjakauppias oli varomattomien takaustensa takia tehnyt vararikon ja hänen liikkeensä oli sen takia myytävänä, isoisäni näki tilaisuutensa tulleen. Hän osti mainitun Alex. Alopaeuksen Kirjakaupan vuonna 1900 ja muutti nuoren vaimonsa kanssa Hämeenlinnaan. Y.S. Koskimies toteaa Hämeenlinnan kaupungin historiassaan: "Alopaeuksen seuraajasta Enok Rytkösestä, joka 1900 avasi oman liikkeensä, tuli menestyksellinen kirjakauppias ja alansa huomattavimpia edustajia koko maassa."

Rytkösen Kirjakauppa toimi runsaat kymmenen vuotta Alopaeuksen entisessä huoneistossa kauppatorin länsireunalla, kunnes isoisäni rakennutti vuonna 1911 torin pohjoisreunalle oman liiketalon. Sitä varten hän osti Hallituskadulta tontin, jolla oli empire-tyylinen puutalo, missä toimi kaupunginhotelli. Tontin sijainti C.L.Engelin piirtämän "kuvernöörin residenssin" eli lääninhallituksen talon vieressä asetti uuden talon arkkitehtuurille omat vaatimuksensa. Talon suunnitteli yksi vuosisadan alun etevistä nuorista arkkitehdeistä, hämeenlinnalaissyntyinen Armas Lindgren, joka oli isoisäni ikätoveri ja ilmeisesti myös luokkatoveri Lyseosta. Vuonna 1910 valmistuneiden piirustusten mukaan kirjakauppa tuli olemaan täysin klassistinen kolmikerroksinen kivirakennus kaari-ikkunoineen ja joonialaisine pylväineen. Se sijoitettiin tontille niin, että osa puutaloa jäi purkamatta, joten Kaupunginhotelli (myöhempi Seurahuone) saattoi jatkaa toimintaansa isoisän vuokralaisena. "Kokonaisuus tekee yksinkertaisen mutta ilmeisen kestävän vaikutuksen", todettiin Suomen Kirjakauppalehden uutisessa talon valmistumisesta. Tässä omassa talossa kirjakauppa sitten toimikin viisi vuosikymmentä eli vuoteen 1961 saakka.

Kirjakauppa-alan edusmies

Isoisän aloitellessa itsenäistä liiketoimintaansa Suomenmaan suuriruhtinaskunnassa elettiin merkittävää valtiollista ja yhteiskunnallista murroskautta. Suomalaisuusliike eteni voitokkaasti, kansa- ja oppikoulujen oppilasmäärät kasvoivat nopeasti ja työtä kansan sivistystason kohottamiseksi tehtiin laajalla rintamalla. Kirjojen menekki kasvoi säätyläiskotien ulkopuolellakin, ja kirjakauppojen toimintaedellytykset paranivat. Vuosisadan alussa Suomessa olikin jo 56 sellaista kirjakauppaa, joilla oli Suomen Kustannusyhdistyksen antamat kirjakauppaoikeudet.

Kuten tunnettua, ajalle oli ominaista vilkas valtiollinen ja yhteiskunnallinen toiminta, jolle osaltaan antoi vauhtia ensimmäinen sortokausi. Hyvin monet edelleen toimivat merkittävät kansalaisjärjestöt ja yhteisöt on perustettu vuosisadan alkuvuosina. Näihin kuului myös Suomen Kirjakauppiasyhdistys (nykyinen Kirja- ja Paperikauppojen Liitto), joka perustettiin maaliskuussa 1903. Alkuvaiheessa ruotsinkieliset kirjakauppiaat olivat vielä enemmistönä, mutta liiton historian mukaan "suomenkielisistä aktiivisimpia ja näkyvimpiä liiton myöhemmässäkin toiminnassa oli Enok Rytkönen Hämeenlinnasta". Perustamisaikaan isoisäni oli täyttänyt vasta 29 vuotta, ja hän osallistui kirjakauppiaiden järjestötoimintaan lähes kuusi vuosikymmentä, siitä Suomen Kirjakauppiasyhdistyksen puheenjohtajana vv. 1920-21 ja 1930-52. Yhdistyksen kolmas kunniajäsen hänestä tuli vuonna 1941, jolloin hän oli maan kirjakauppiaskunnan vanhin. Kirjakauppiasyhdistyksen edustajana hänet valittiin myös kustannusliike Gummerus Oy:n hallitukseen, jonka jäsen ja varapuheenjohtaja hän oli vv. 1932-58. Hän kuului myös Suomen Paperikauppiasliiton hallitukseen ja oli liiton kunniajäsen. - Kirja- ja Paperikauppojen Liiton 90-vuotisjuhlailtamien ohjelmalehtiseen vuonna 1993 oli painettuna Enok Rytkösen aikoinaan kirjoittama "Kirjaväen marssi". Ei liene sattuma, että sanat oli riimitelty laulettavaksi sävelellä "Kaunis Karjala...".

Kunnallismiehenä Hämeenlinnassa

Hämeenlinnan tapaisessa pikkukaupungissa toimelias nuori kirjakauppias joutui pian mukaan erilaiseen kansalaistoimintaan ja yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin. Hämeenlinnan Vanhan Säästöpankin isännistön jäsen hän oli 1905-60, Pohjoismaiden Yhdyspankin Hämeenlinnan konttorin valvoja 1906-60 ja Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston jäsen 1906-1923 sekä jäsenenä eräissä lauta- ja johtokunnissa. Nuor- ja vanhasuomalaisten ryhmittyessä Suomen itsenäistymisen jälkeen uudelleen isoisäni liittyi kokoomukseen ja oli mukana perustamassa Hämeenlinnan Kansalliskerhoa 1919.

Alkusysäyksen isoisäni osallistumiselle kotikaupunkinsa kunnalliselämään näyttää antaneen suurlakko syksyllä 1905. Hämeenlinnassa tapahtumien johdon otti käsiinsä perustuslaillista näkökantaa edustavien nuorsuomalaisten ryhmä, jonka johtava hahmo oli isoisän hyvä ystävä, kauppias A. Gust. Skogster. "Kirjakauppias Rytkösen luona pidettiin neuvottelukokous, jossa työväen edustajat olivat mukana ja jossa sovittiin yhteisistä menettelytavoista ja päätettiin kutsua koolle yleinen kansalaiskokous. Se pidettiin samana iltana isolla torilla klo 18. Kaupunkilaisia oli tullut saapuville ainakin parituhatta henkeä." Näin kertoo Y.S. Koskimies suurlakon alkuvaiheista Hämeenlinnassa.

Mainitussa kansalaiskokouksessa valittiin kaupungin hallintoa hoitamaan 16-miehinen toimeenpaneva kansalaisvaliokunta, jonka varapuheenjohtajaksi tuli Enok Rytkönen. Hän kuului lisäksi kolmimiehiseen järjestysvaliokuntaan, joka luutnantti Bruno Jalanderin avustamana riisui kaupungin venäläiset poliisit aseista. Marraskuun 5. päivänä isoisäni oli puheenjohtajana tunnelmaltaan varsin kiihkeässä kansalaiskokouksessa, jossa päätettiin lopettaa suurlakko. Tätä paikalla olleet työväen edustajat eivät hyväksyneet, vaan virittivät Työväen marssin ja lähtivät pois kokouksesta. Hämeenlinnassa kuten monella muullakin paikkakunnalla alkoi kansan jakautuminen kahteen vastakkaiseen leiriin, mikä johti veriseen veljessotaan vuonna 1918.

Suojeluskuntamies ja avantouimari

Tilanteen kärjistyessä vuonna 1917 Hämeenlinnaankin perustettiin suojeluskunta, jonka jäsen isoisäni oli perustamisesta järjestön lakkauttamiseen 1944 saakka toimien myös paikallisesikunnan jäsenenä 1926-30. Suojeluskunnan harjoituksiin hän osallistui vielä ikämiehenäkin esimerkillisen innokkaasti, suoritti suojeluskuntaupseerin tutkinnon 54-vuotiaana ja sai reservin vänrikin arvon 1935.

Suojeluskuntatoiminta, joka maanpuolustustaitojen ohella tähtäsi ennen kaikkea jäsentensä fyysisen kunnon kohottamiseen, sopi isoisälleni erinomaisesti, paitsi aatteellisista syistä myös siksi, että hän 1920-luvulla aloitti erittäin määrätietoisen kuntoiluharrastuksen. Virikkeen tähän antoi ilmeisesti vakavan sairauden uhka, jota hän päätti käydä torjumaan itseään karaisemalla ja fyysistä kestävyyttään vahvistamalla. Isoisäni lempilajit olivat hiihto ja uinti, joihin molempiin Hämeenlinnassa oli erinomaiset mahdollisuudet. Avantouimarina hän saavutti legendaarisen maineen aikana, jolloin perin harvat harrastivat tätä hyistä puuhaa. 80-vuotishaastattelussaan Suomen Kuvalehdessä isoisäni kertoo käväisseensä avannossa vielä joulun alla 1953, vaikka arveleekin kyllä samassa yhteydessä, että hänen kohdallaan avannossa uiminen alkaa olla jo voitettu kanta.

Tuon haastattelun aikoihin oli kulunut vasta vajaat kaksi vuotta olympiakesästä 1952, jolloin Hämeenlinnassa suoritettiin olympialaisten nykyaikaiseen viisiotteluun kuuluvia kilpailuja. Uintikilpailun avasi 78-vuotias isoisä Eenokki kerroshypyllään 10 metristä Ahvenistonjärven kirkkaaseen syliin. Turhaan hän ei ollut priimusuimamaisteri ja sekä Hämeenlinnan Uimaseuran että Hämeenlinnan Hiihtoseuran kunniajäsen.

Runoileva kirjakauppias

Käsitellessään Hämeenlinnaa kulttuurikaupunkina vuosisatamme alkuvuosikymmeninä Y.S. Koskimies toteaa: "Kirjakauppias Enok Rytkönen, monipuolinen kulttuurihenkilö, oli tuottelias tilapäärunoilija ja kirjoitteli myös satuja." Sama kirjoittaja luonnehtii Enok Rytköstä myös kaupunginvaltuuston "hovirunoilijaksi", koska hän puki joskus viralliset lausuntonsakin valtuustossa runomuotoon. Hämeenlinnan kaupungin historiaan on painettu valtuuston 28 säkeistöinen "hautavirsi", jonka isoisä kirjoitti, kun joulukuussa 1917 vahvistettiin uudet kunnallislait, jotka tulivat merkitsemään vanhan valtuuston loppua. Runopukuisten lastenkirjojen lisäksi, joista tunnetuin lienee "Pikku Matin marjamatka", isoisän runomuotoisia kirjeitä, onnitteluja ja erilaisia juhlarunoja lienee säilynyt suvun jäsenten arkistoissa melkoinen määrä.

Kun Hämeenlinnaan vuonna 1926 tohtori Aukusti Simeliuksen (Simojoki), Hämeenlinnan Bergbomin, johdolla perustettiin näytelmäseura, mainitaan hänen "parhaimpiin apuvoimiinsa" kuuluneiden kaupunkilaisten joukossa kukapa muu kuin Enok Rytkönen. Musikaalisia taipumuksia isoisälläni ei ilmeisesti ollut, mutta Hämeenlinnan musiikkielämänkin hyväksi hän antoi panoksensa järjestämällä kaupunkilaisille usean vuosikymmenen ajan konsertteja ja muita musiikkitilaisuuksia. Hämeenlinnan konsertti- ja teatteritoimiston hän perusti jo vuonna 1910, ja vielä 1950-luvun alussakin muistan hänen järjestäneen konsertteja ja kirjallisia iltoja. Isoisälläni oli tapana tuoda näihin tilaisuuksiin saapuneita esiintyjiä kotiinsa päivälliselle, ja niin oli minullakin koulupoikana kunnia istua monen nimekkään taiteilijan ja kirjailijan kanssa samassa päivällispöydässä Palokunnankadun talon ruokasalissa.

Hämeenlinnalaisten arjen ja juhlan ikuistaja

Jälkipolvien kannalta ehkä arvokkain osa isoisän harrastusten tuloksista on se valtava valokuvakokoelma, joka vuosikymmenten mittaan syntyi hänen kameransa ikuistamana. Kaikissa toimissaan ja harrastuksissaan hän piti kameraa mukanaan. Hän ei ollut studiokuvaaja, vaan hän kuvasi arkisia asioita, otti maisema-, kaupunki , uutis- j a penkinpainajaiskuvia ja kävi ikuistamassa varmasti satoja kaupunkilaisten merkkipäiväjuhlia vuosikymmenten aikana. Filminsä hän kehitti ja kopioi itse kirjakaupan takahuoneessa olevassa pimiössä. "Enok Rytkönen harrasti uutisvalokuvausta aikana, jolloin sitä kukaan ei kaupungissa oikein osannut sellaiseksi käsittää eikä tajunnut mikä merkitys hänen tallettamillaan elämänkuvilla oli ... Ei voi ajatella muuta kuin, että Enok Rytkösen kuvakokoelmat ovat ainutlaatuiset ja kuuluvat sellaisenaan Hämeenlinnan historiaan", luonnehti hämeenlinnalaissyntyinen kirjailija Matti Kurjensaari isoisäni harrastusta.

Suuri osa näistä valokuvista, noin 20 000 kappaletta, luovutettiin isoisän kuoleman jälkeen Hämeenlinnan historiallisen museon kuva-arkistolle. Niistä on ollut valikoima näytteillä Valokuvataiteen museossa Helsingissä 1980-luvulla, ja Hämeenlinnassa oli 1984 näyttely "Enok Rytkönen, valokuvaaja 1874-1960".

'Rytkösien koti'

Tultuaan vuonna 1900 Viipurista Hämeenlinnaan Ella ja Enok Rytkönen asuivat aluksi Kirjakaupan yläpuolella kauppatorin länsilaidalla. Perheen kasvaessa ja Kirjakaupan siirtyessä omaan uuteen taloonsa, johon ei rakennettu asuinhuoneistoa, isovanhempani ostivat Palokunnankadun varrelta läheltä Rantatorin kulmaa yksikerroksisen puutalon, johon kuului verrattain iso piha ja puutarha sekä lisäksi pari asuttavaa piharakennusta ja varastorakennus. Tämä talo oli sitten "Isä-ii:n ja Ella-mamman" sekä heidän lastensa koti, jossa isoisäni asui kuolemaansa saakka. Ulko-oven nimikilvessä luki tavanomaisesta tyylistä poiketen 'Rytkösien koti'. Perheemme jäsenet tietävät, että tässä tapauksessa erikoisella nimimuodolla oli vahva kate. Vanhojen albumien valokuvat antavat jonkinlaisen, joskin tietysti kalpean käsityksen siitä, millaisia koko suurperheen ja laajemmankin sukulaispiirin tukikohtia sekä Palokunnankadun talo että Aulankoa vastapäätä Vanajaveden toisella rannalla sijainnut kesähuvila Pihlajamäki olivat maailmansotien välisenä aikana.

Enok ja Ella Rytköselle syntyi yhdeksän lasta, joista vanhin, Ilmari Elis, vuonna 1900 ja nuorin, Matti Eenokki, vuonna 1917. Tyttäristä vanhin, Maj-Lis Aino, kuoli vajaan kuukauden ikäisenä ja seuraava, Elsa-Maija, 15-vuotiaana. Muut lapset, yhteensä viisi poikaa ja kaksi tytärtä ovat eläneet aikuisiksi saakka. Sodan aikana isoisäni ja -äitini lisäksi adoptoivat vuonna 1937 syntyneen karjalaispojan Erkki Sakarin. Pojista Matti tuli Helsingin Kauppakorkeakoulun käytyään vuonna 1941 Kirjakaupan apulaisjohtajaksi ja otti liikkeen haltuunsa isoisän kuoleman jälkeen vuonna 1960. Myös pojista kolmanneksi vanhin, Eero Aaron eli Iikka toimi sotien jälkeen Kirjakaupan palveluksessa. Kirjakauppaan liittyi myös erillinen Lelukauppa, joka sijaitsi sekin Kauppatorin varrella Hallituskadulla lääninhallituksen ja Suomen Pankin konttorin alapuolella. Lelukauppa oli erityisen rakas Ella-mammalle eli Fammulle, kuten me lapsenlapset häntä nimitimme, ja sen pyörittäminen näyttikin olevan lähinnä hänen vastuullaan kun isoisä hääräsi Kirjakaupassa ja valokuviensa parissa.

Kirjan, runon ja valokuvan mies

Isoisä oli kirjan, runon ja valokuvan mies. Nämä kolme ovat keskeiset välineet hänen elämäntyössään, jonka ulkoisia puitteita olen edellä koettanut lyhyesti hahmottaa pojanpojan näkökulmasta. Hämeenlinnalaista aikalaisnäkökulmaa edustaa Matti Kurjensaari, joka on kirjoittanut: "Enok Rytkönen kuului Hämeenlinnan kaupunkikuvaan yli kuusi vuosikymmentä, kuului ehdottomasti ja leimallisesti. Hän oli mies, jossa minä ensimmäisiä kertoja näin, kuinka toteutetaan persoonallista elämän tyyliä: eletään omaa elämää hyväksytyissä sosiaalisissa puitteissa. Ollaan persoonallisuus ja yhteiskuntaihminen. Hän oli monessa suhteessa edelläkävijä. Hänen maineensa oli niin sanoakseni äänekäs, hän itse oli enimmäkseen hiljainen ja vähäpuheinen. Mutta kun hän sanoi, hän sanoi osuvasti. Hänen ilmaisunsa oli aforistisen ytimekästä ja keskitettyä."

Isoisäni kuoli 1.6.1960 äkilliseen sairauskohtaukseen ollessaan uintimatkalla Vanajaveden rannassa lähellä sitä paikkaa, missä hänelle vuosikymmenten varrella niin perin tutuksi tullut Hämeenlinnan uimalaitos oli ennen purkamistaan sijainnut. Hän oli siis kuollessaan 86-vuotias. Maamme itsenäistyessä vuonna 1917 hän oli 43-vuotias. Suomen itsenäistyminen, jonka 80. juhlavuotta nyt vietämme, jakaa siten isoisäni elämänkaaren kahteen ajallisesti yhtä pitkään osaan. Hänen elämäntyönsä muodostaa kuitenkin tuon jakoviivan yli kantavan eheän kokonaisuuden. Vuosikymmeniä ja eri aikakausia toisiinsa yhdistävänä tekijänä siinä on snellmanilainen käsitys kansalaisen velvollisuuksista kansaansa ja isänmaataan kohtaan. Tuhansien muiden suomalaisten tavoin isoisäni oli ajatuksin ja töin mukana siinä aineellisessa ja henkisessä rakennustyössä, jonka ansiosta valtiollinen vapaus ensin saavutettiin ja jonka avulla itsenäisestä Suomesta rakennettiin 20. vuosisadan lopun vauras ja hyvinvoipa kansakunta.

Rytkösten kirjakauppa


SUKULAISET TAPAAVAT SODAN AJAN VIIPURISSA

Kanttiinilotta Maija Kitusen (nyk. Lalander) päiväkirjasta poiminut Elina Lehtonen

5.1.1940. Istumme Onen (lottatoveri) kanssa täällä Viipurin matkalla jo kolmatta kertaa pommisuojassa. - Eilen lähdimme aivan summamutikassa mukanamme pitkän pitkä ostoslista ja huima summa tilitettävää rahaa.

Säiniölle asti pääsimme lääkintämiesten hevosessa, mutta sinne jäimme melkein kuin nallit kalliolle. Emme nähneet ristin sielua koko kylässä. Pitkien etsiskelyjen jälkeen tavoitimme kourallisen sotilaita ja heidän neuvomansa tien varrella odotimme toivorikkaina Viipuriin meneviä autoja. Parin pysähdyksen jälkeen onnistuimme sijoittamaan itsemme kuorma-auton etuosaan. Sattui vielä olemaan tuttu linnoitustyömaan kuorma-auto, joka vei sairaita Papulan sairaalaan.

Vapautuaksemme heti raskaasta mammonasta kävimme Kannaksen toimistossa ja sieltä painuimme postiin hakemaan pakettejamme.

Kun paketit kädessä astuimme kadulle, alkoivat sireenit ulvoa ja kiireen vilkkaa oli meidän raahattava itsemme ja pakettimme pommisuojaan. Istuimme siellä muutaman tunnin virkistäen itseämme murenneilla joulupiparkakuilla, jotka onnistuin kaivamaan esille paketistani. Aika tuntui enemmän kuin matelevan eteenpäin ennenkuin "vaara ohi " -merkki annettiin ja rynnistimme heti ulos ja Montosen herkku- ja hedelmäliikkeeseen. Muut toisarvoisemmat ostokset saivat jäädä tuonnemmaksi ja menimme tilaamaan puhelut kotiin...

Ehdin tyhjentää jo puolet omenapussin sisällöstä ennenkuin puheluni vihdoin tuli. Tuntui taas hyvältä kuulla kotiväen ääntä. Sain lausua heille kiitokset paketistani, jota en ollut vielä ehtinyt avata. - Jokainen kotona oleva, toisin sanoen äiti, isä ja Elina kävivät puhelimessa vuorollaan. Puhelimme tavanomaiset 4 sarjaa, tätä rajaa emme ilenneet ylittää. Toimitimme ostokset nopeasti niissä kaupoissa, jotka satuimme pimeässä löytämään.

Olimme Kannaksen toimistossa aikeissa lähteä yön selkään päästäksemme jollain autolla takaisin. Tapasimme erään alikersantin, joka oli autonkorjausmatkalla ja menossa takaisin aivan meidän suunnitelmiimme sopivaa tietä. Auton oli juuri määrä saapua korjauspajasta. Sitä odotellessa päätin käyttää näkyvillä olevaa puhelinta hyväkseni ja soitin koetteeksi Toivo Valtavuolle. Ennenkuin ehdin vaihtaa sanaakaan tultiin ilmoittamaan: "Auto uudelleen epäkunnossa, huomenna vasta päästään lähtemään."

Käytin reippaasti käsillä olevaa tilaisuutta hyväkseni ja kysyin T.V.:ltä yösijaa kahdelle lotalle. Se luvattiin auliisti ja poistuimme salavihkaa toimistosta, ettei meidän kaupunkiin jäämisemme olisi tullut tietoon. Alikersantti Happonen lähetti terveiset entiselle opettajalleen ja lupasi soittaen palata asiaan.

Tutustuin uusiin sukulaisiini, Toivo Kyyröön rouvineen ja vietimme oikeaa rauhanaikaista perheiltaa teepöydän ääressä. Paistettuja munia ja vadelmahilloa - sodasta muistutti vain keskustelu silloin tällöin - kertomukset aavetykistä ja lentopommituksista. Säädyttömän myöhään istuimme pöydän ääressä ja valvotimme isäntäväkeämme, mutta emme malttaneet keskeyttää nautinnollisia hetkiä. Yöllä otin vielä puhelun kotiini ja isän hämmästyneen uninen ääni vastasi.

Vihdoin viimein olimme yöpuulla, One vartavasten huoneeseemme kannetussa sohvassa ja minä pienessä rautasängyssä. Uni maittoi meille molemmille. - Aamulla odotimme puhelinsoittoa - sitä ei tullut, sen sijaan ilmahälyytys ja saimme taas juosta pommisuojaan muutamaksi tunniksi. Kun yhden maissa pääsimme takaisin, soi puhelin ja Happonen kutsui vierailulle. Autoa ei kuulemma vielä oltu saatu kuntoon. Melkein lupasimme; mutta emme ehtineet käännähtää ennen toista ilmahälyytystä ja juoksimme tällä kertaa T.V.:n pommisuojaan. Sieltä päästyä hämärän tullen olimme tosiaan kypsät aamukahville. Aamukahvi Lundin leipuriliikkeessä, päivällinen ravintola Torkkelissa ja lopuksi päiväkahvi Viipurin pyöreässä tornissa - kaikki tapahtui tunnin sisällä! Hotelli Torkkelissa ehdimme pyydystää kaksi Säiniölle päin menevän näköistä lääkintämiestä ja koska Happonen oli vielä epävarma löimme kaupat kiinni ja lupasimme olla valmiit klo 17. (Toisin sanoen kanttiinimme aukiolohetkellä, jolloin meidän kaiken säädyllisyyden nimissä olisi pitänyt olla auttamassa Maja-parkaa!)

Ambulanssi tuntui kauhean viileältä ja kun kahden tunnin istumisen jälkeen saavuimme tutunnäköiseen tienhaaraan, olimme kantapäitä myöden jäässä. Säiniötä oli matkoilla ollessamme taas pommitettu ja lato oli kaatunut poikittain tielle. Meidän oli käännyttävä ympäri ja etsittävä uusi kulkuväylä. Kotona oli käynnissä eri vilske ja oli ollut kuulemma koko päivän...

19.1.1940. Olen taas käymässä Toivo Valtavuon kodissa. ........

4.9.1941. Eilen aamulla teimme täältä "interillä" toivioretken Viipuriin. Kuormassa oli kymmenen henkeä, etupäässä viipurilaisia. Autolla ei ollut kulkulupaa Viipuriin ja jätimme sen Sergejeffin oluttehtaan raunioiden luoja lähdimme marssimaan kaupungille. "Ajatella, että myö ollaa Viipuris!" sanoi eräs joukosta kun asteltiin raunioiden välistä katukivetystä pitkin. - Vasemmalla Vesitorni näytti kohtalaisen ehyeltä samoin sairaalarakennukset, mutta muut ympäröivistä taloista olivat enemmän tai vähemmän lohduttomia rauniokasoja. Poikkeuksen muodostivat muutamat pienet puuhökkelit. Niissä oli näköjään hiljattain asuttu ja asukkaat olivat kiireellä paenneet jättäen jälkeensä ilkeän lemun ja suunnattomasti kaikkea pientä likaista "krääsää". Useat koulut olivat ehjiä. Kuudesta näkemästämme ainakin neljä oli ainakin ulkoapäin hyvässä kunnossa.

Kiertelimme katuja ylös ja alas, lasinsirpaleet narskuivat kenkien alla, ja vielä savuavista raunioista tunkeutui nenään ilkeä katku. Paloasemalla oli vilkasta, suomalaisia sotilaita oli majoittunut sinne ja pihalla kenttäkeittiön vieressä hääri puuhakkaan näköisiä lottia niin valkoisissa esiliinoissaan, että ne häikäisivät silmää tässä tuhkanharmaassa ympäristössä. Pistäydyimme muutamassa lihakaupassa. Kaupanteko näkyi ryssiltä jääneen kesken, sillä tonkat olivat puolillaan jotain ainetta, jonka sisältöä emme ruvenneet tutkimaan. Tekomakkaroita ja lihankuvia oli ikkunassa. Erään parturiliikkeen kohdalla kurkistimme ikkunasta sisään, mutta vedimme päämme nopeasti ulos. Parfyymi oli suomalaiselle nenällemme liian voimakas. Karjaportinkatu 8:ssa tuntui ryssillä olleen varasto kaikkinaista tavaraa: suolakurkkuja, sillejä, tomaatteja suurissa tynnyreissä, tulitikkuja ja korviketta, vieläpä Ovomaltinen tapaista jauhetta. Pistimme itsellemme muutaman paketin korviketta sekä vadelmateetä, joka ihme kyllä ei lemunnut ryssälle, vaan puhtaille vadelmille.

Kullervonkadun päässä suuret kivitalot olivat säilyneet. Tuntui oudolta astua sisään Kullervonkatu 1:stä ja huomata tuttu nimikilpi, Valtavuo, oven päällä. Oli aivan kuin olisi astunut puolitoista vuotta ajassa taaksepäin ja tullut Korpelan Autiosta tervehtimään Viipurin sukulaisia. Illusio haihtui kuitenkin heti, kun astuin ovesta sisään. Keittiön kaapista oli tavarat suurin piirtein vedetty lattialle. Kaapissa ei enää ollut vadelmahilloa vaan ryssäläisillä etiketeillä varustettuja pulloja. Muissa huoneissa oli samanlainen sekasorto, mutta tästä kaikesta ei ole yksin syyttäminen ryssiä. Toivosedän huoneesta oli yksi ainoa kirjakaappi jäljellä. Se oli raahattu eteiseen ja hyllyillä oli muutama huonossa kunnossa oleva lavi. Salihuone oli väliseinällä jaettu kahtia ja makuuhuone oli suljettu ja siirretty naapurihuoneistoon. - Kehykset kotiin olivat kuitenkin jäljellä.

Kävelimme Linnankatua, Rönnblomin leipuriliikkeen rinkilä kiilsi kauniissa syysauringon paisteessa ja tyhjät hyllyt odottivat tuoksuvia pullia. Kadun alapäässä avautui vihdoin silmiemme eteen retkemme uljain näky: Viipurin linna ja sen tornissa liehuva Suomen lippu. Pysähdyimme Torkkeli Knuutinpojan patsaan juurelle ja katselimme kunnianarvoisaa rakennusta, jonka ympärille on pian versova uusi Karjalan pääkaupunki. - Salakkalahti välkkyi kirkkaassa auringonpaisteessa. Torin varrella oli Pyöreä torni ehyenä. Juoksimme sisälle katsomaan. Sitä oli ilmeisesti jatkuvasti käytetty ravintolana. Yläkerrokseen oli kuulemma kannettu kaupungin kirjasto. Jatkoimme puolijuoksua matkaamme pitkin Torkkelinkatua. Pursiaisen kahvilasta ei ollut kuin kehykset jäljellä. Eräässä vaatetusliikkeessä oli pakoittain punaista kangasta ja piano, jota sotapojat tyytyväisinä klinkuttivat.

"Missä teillä on kanttiini?" kysyttiin meiltä. Pojilla oli kahvinjano, kun Palatsi-kahvilaakaan ei vielä oltu avattu.

Espilän ympärillä viheriöivät puut niin ettei raunioita juuri huomannutkaan. Punaisen lähteen torin apteekkia vastapäätä oli ilmeisesti tapahtunut jonkinlainen räjähdys. Pelkkä pommi ei olisi aiheuttanut niin suurta myllerrystä Torkkelin puiston päässä. Torkkelin ja Karjalankadun kulmauksessa kohtasi silmää miltei surullisin näky koko kaupungissa: soraläjä, joka muinoin oli ollut uljas Saarisen piirtämä Viipurin asemarakennus. Torkkelin ja Maununkadun kulmauksessa ollut automaattiruokala, jossa useasti olin käynyt, oli hävinnyt olemattomiin. Punaisen lähteen torin rohdoskaupasta, josta varustimme itsemme viime sodan aikana kaikilla toilettetarpeilla, oli jäljellä tuskin muuta kuin roikkuva rohdoskaupan risti! - -

Parin tunnin kiertelyn jälkeen oli meidän palattava takaisin "internin" luo ja lähdettävä kohti Kämärää. Auton lavalla oli, paitsi matkustajia, muutamia puulaatikollisia venäläistä korviketta, joka ensi käytön jälkeen osottautui - ei niin kovin maukkaaksi. Päätimme ilahduttaa paketeilla kaikkia tuttaviamme siviiliin päästyä ja työnsimme ne teltassa sängyn alle.


Teuvo Äyräpää
VALTION VIRKAMIEHENÄ RANSKASSA

Elina Lehtosen litteroiman sekä Teuvo Äyräpään uudelleen kirjoittaman version pohjalta koostanut Tuomas M. S. Lehtonen (syksyllä 1997)

Loppukesällä 1945 palasin Ruotsista Suomeen. Olin nimittäin toiminut radiotiedustelutehtävissä paljon puhutun Stella Polaris-operaation yhteydessä Ruotsissa melkein vuoden ja palasin nyt Suomeen jatkaakseni opintojani. Mutta mikään ilo ei kestä pitkään. Huhtikuun alussa 1946 soi ovikello ja siellä eräs entinen aseveli ilmoitti, että (silloin kommunistien hallussa ollut) valtiollinen poliisi oli kiinnostunut minusta ja että oli mahdollista, että minut pian pidätettäisiin. Eräs toinen aseveli Lauri Pöyhönen, jo kerran Valpon suojissa istunut radiotiedustelu-upseeri, oli saanut samanlaisen ilmoituksen. Sain kuulla tästä jo seuraavana päivänä. Lassen kanssa päätimme lähteä takaisin Ruotsiin.

Parin päivän kuluttua matkustimme junalla Kemiin - humalaisten mutta kilttien kommunistien seurassa (olivat matkalla johonkin kokoukseen). Yövyimme erään Lassen tunteman sympaattisen kaukopartiomiehen luona. Hän saattoi meidät aamulla postivaunuun. Sillä tavoin säästyimme vaaditulta rajaseutupassien tarkastukselta.

Torniossa suoritimme hiihtäen "maastotiedustelua"; meillä oli sukset. Illalla, kun olimme nähneet, että moottorikelkat olivat kääntyneet pohjoiseen päin hiihdimme ripeästi yli Tornionjoen jään suoraan Haaparannan kaupunginhotelliin. Löimme sukset seinustalle, tilasimme huoneen ja söimme hyvän aterian ja soitimme kaupunginviskaalille, jonka Lauri Pöyhönen tunsi aikaisemmasta toiminnastaan Ruotsissa. Kaupunginviskaali oli hieman hapan ja murisi, että meidän olisi ensin pitänyt tulla poliisiasemalle. Me sanoimme, että me olemme väsyneitä ja nukumme ensin hotellissa yön ja tulemme aamulla ilmoittautumaan. Kaupunginviskaali tiesi hyvin, keitä me olimme eikä poliisi häirinnyt yörauhaamme.

Seuraavaksi aamulla ilmoittauduimme poliisiasemalla, jossa meidät pantiin sitten selliin ja saimme olla siellä melkein viikon päivät. Tosin meidät kutsuttiin melkein joka päivä viskaalin luokse päiväkahville ja saimme pieniä vapauksia mm. järjestää ajankuluksemme hänen kirjastoaan ja kävellä vähän Haaparannassa. Sieltä jouduimme sitten Vennäsin pakolaisleirille lähelle Uumajaa "karanteeniin". Se oli todella harmaa paikka: muutama harva hiljainen asukki, ei työtupaa, ei kirjastoa, ei mitään. Lauri Pöyhöselle tuli koti-ikävä. Kun lisäksi radiosta kuulimme, että Suomessa olisi tilanne jonkin verran helpottunut - en muista nyt, mikä juttu silloin oli ajankohtainen, Lasse Pöyhönen päätti, että hän palaa Suomeen. Koska hänellä juristina ei juuri olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia vieraassa maassa, hän päätti ottaa riskin. Oikein hän tekikin. Minä jäin sinne vielä muutamaksi päiväksi.

Viikon tai kymmenen päivän kuluttua sain sitten matkustaa Tukholmaan Stellan asianhoitajan Pentti H:n luo. Minulle tarjottiin paikkaa Ruotsin tiedustelulaitoksessa, mutta minua kiinnosti enemmän Tukholman asiainhoitajalta kuulemani mahdollisuus päästä Ranskaan, missä jo oli joukko suomalaisia mm. everstit Hallamaa ja Paasonen. Mielestäni minulla ei ollut enää mitään tekemistä Ruotsissa. Olin nuori ja seikkailunhaluinen ja päätin lähteä Ranskaan.

Ennen lähtöäni sain Pentti H:lta tehtäväkseni salakuljettaa muutamia kultarahoja Paasoselle ja Hallamaalle. Pentti pakkasi nuo rahat partavoidepurkkiin. Koetin purkkia. Se tuntui hirvittävän raskaalta. Minä sanoin: "Ei tämä käy! Meidän täytyy jakaa rahat sinne sun tänne." Pari kolikkoa jätettiin kuitenkin siihen purkkiin.

Lensin sitten Ranskaan. Lento tapahtui DC 3:lla. Siihen aikaan kesti lento melkein puolen päivää. Lensimme yli aurinkoisen Saksan ja matalalla kun lennettiin näin siellä pommitetut kaupungit. Jotkut näyttivät suorastaan rauniokasoilta. Ranskassa oli kuitenkin pilvistä ja laskeuduimme siellä Bourget'n lentokentälle. Jouduin siellä sitten tulliin ja lopuksi tullitarkastaja huomasi rintataskussani 10 kruunun setelin, jonka olin huolimattomuudessani sinne unohtanut. "Par ici, monsieur. -Jaaha, tulkaapa tänne, tarkastetaanpa." Ja niin alkoi sivustalla erikoistarkastus. Pakkaukseni purettiin. Vaatteitani ravisteltiin. Tullari punnitsi partavoidepurkkia ja koukkasi sitä sormellaan. Tuntui kuin hän olisi koukannut sisälmyksiäni ja sydämeni hypähti aika lailla. Hän nosti purkin nenänsä eteen ja tirkisti tarkkaan ... ja ruuvasi kannen kiinni. Mitään muutakaan ei löytynyt. Tavarani sullottiin takaisin matkalaukkuun. "Eh bien, passez, Monsieur!"

Mikä helpotus. Näin jälkeenpäin tuntuu suorastaan ihmeeltä, että läpäisin tullin. Tuskin millimetrin paksuinen voidekerros peitti kultarahat tullarin sormenkoukkauksen jälkeen.

Kun tulin ulos tullista astui eteeni epäröimättä pieni, tumma, kiltinnäköinen silmälasipäinen mies. Hän esitteli itsensä - Monsieur Joseph Guibert -, tiesi nimeni ja ilmoitti tulleensa noutamaan minut uuteen työpaikkaan.

Monsieur Guibert lähti sitten pienellä autolla viemään minua Saint Germainiin, joka sijaitsi aivan toisella puolella Pariisia. Kun läksimme Le Bourget'sta luulin tulleeni Äänislinnaan. Talot olivat niin kehnoja, likaisia ja rähjäisiä sodan jälkeen. Yhtäläisyys oli silmiinpistävä. Pariisi vaikutti myöskin kovin harmaalta, hoitamattomalta. ja rapistuneelta. Pariisin keskustassa oli nuo tunnetut puupäällysteiset kadut ja niillä teki automme pahanlaisen piruetin, mikä sai jälleen sydämeni hypähtämään. Ihme, että pärjäsimme liikenteessä ilman muita kommelluksia. Pienen ajan kuluttua auto kuitenkin pysähtyi. Monsieur Guibert vaikutti kovin neuvottomalta, että mitä tehdä? Miten nyt saisi auton käyntiin? Parin minuutin kuluttua aivan kuin deus ex machina ilmestyi kuitenkin näin näitä automekaanikkoja. Ne olivat varsin tavallinen näky Pariisissa siihen aikaan sen johdosta, että autokanta oli sodan jälkeen perin vanhaa, autot huonokuntoisia.

Tulimme sitten ilman enempiä kommelluksia Saint-Germain-Layen esikaupunkiin Pariisin luoteispuolelle ja siellä sijaitsevaan Belloyn linnaan, joka sijaitsi Seinen laakson rinteellä puistomaisessa metsässä hyvin kauniilla paikalla. Linnan päärakennus oli kolmikerroksinen ja se oli jo nähnyt parhaat päivänsä. Siellä tapasin muut suomalaiset. Siellä oli toukokuussa 1946 everstien Hallamaan ja Paasosen lisäksi viisi suomalaista, yksi eestiläinen radiotiedustelumies sekä ranskalaista ammatti- ja huoltohenkilökuntaa. Belloyn linnassa meille pidettiin myös kielikursseja. Opettajina olivat eversti Paasonen ja monsieur Guibert ja opimme aika nopeasti. Omalla kohdallani se oli verraten helppoa, sillä olin lukenut ranskaa kolme vuotta ja opettajat olivat hyviä.

Työpaikkamme ei kuitenkaan ollut linnassa, vaan meidät kuljetettiin aamuisin sieltä autolla toimistoon, joka sijaitsi eräässä Rotschildin palatseista Bois de Boulognen reunalla. Vähitellen kuitenkin opimme käyttämään yleisiä kulkuneuvoja.

Minun työni muuttui vähitellen yötyöksi, koska opetin ranskalaisia sähköttäjiä etsimään neuvostoliittolaisia sotilasasemia. Nämä ranskalaiset sähköttäjät, joita opetin, olivat kokeneita sotajermuja. He olivat olleet mukana erilaisissa tehtävissä sodassa - eräs oli ollut de Gaullen laivastossa, eräs oli ollut mukana résistancessa, eräs oli ollut taas Vietnamissa ja ajoittain melkein japanilaisten vankina. He eivät mitenkään pitäneet minua entisen vihollisen edustajana. Ranskalainen, joka oli ollut laivastossa, kertoi, että hän oli tammikuussa 1940 ollut Quimperin laivastotukikohdassa lastaamassa apuretkikuntaa Suomeen! Englanti ja Ranska aikoivat silloin auttaa Suomea, mutta Norja ja Ruotsi kielsivät läpikulun. Heidän mielestään Suomen osanotto sotaan Hitlerin Saksan liittolaisena ei ollut sen kummempaa kuin, että Ranska oli ollut Stalinin Neuvostoliiton liittolainen. He tuntuivat kaikki olevan luontaisia antikommunisteja ja virnuilivat sille paradoksaaliselta tuntuvalle toteamukselle, että kommunisti sai maksaa meille palkan. Apulaispuolustusministeri kesäkuussa 1946 oli nimittäin kommunisti, jos muistan oikein, nimeltään Charles Tillot ja hänellä oli kuulemma vastuu juoksevien tilien hoidosta.

Työskentelin etupäässä öisin - mikä myös Ranskassa lasketaan epämukavaksi työajaksi. Sen vuoksi sain melko runsaasti vapaata aikaa. Ostin kirpputorilta käytetyn polkupyörän j a kirjakaupasta Guide Michelinin ja ryhdyin pyöräillen tutustumaan Pariisin ympäristöön ja esikaupunkeihin Versaillesista alkaen. Näkemistä riitti. Näki myös sen energisen, kiireisen jälleenrakennustyön, jota itse Pariisissa, "avoimessa kaupungissa", ei juuri lainkaan havainnut. Saksalaiset olivat peräytyessään nimittäin räjäyttäneet suuren määrän siltoja, viadukteja ja teitä, jotka nyt lopullisesti korjattiin ja uusittiin. Yleensäkin, huomioonottaen poliittiset riidat ja monet hallituksien vaihdokset, sai sen käsityksen, että Ranskaa jälleenrakennettiin tehokkaasti mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.

Belloyn linnan takana levisi laaja St. Germainin metsä. Se oli suoraviivaisten pikkuteitten halkoma komea metsä, jossa oli paikoitellen lajirunsautta ja kukkaloistoa ja vanhoja jättiläispuita. Jouduin muutaman kerran lähtemään milloin eversti Paasosen milloin everstiluutnantti Hallamaan kanssa aamukävelylle tähän metsään. Sain tietenkin kuulla paljon mielenkiintoisia asioita, mutta oli toisaalta perin masentavaa kuulla, miten johtavat esimiehemme olivat happamia toisilleen ja syyttivät toisiaan Stella Polaris -operaation epäonnistumisesta. Paasonen väitti, että Hallamaa oli paisuttanut koko operaation: on mahdotonta ajatella, että ruotsalaiset olisivat luvanneet vastaanottaa tuhatpäisen joukon tiedusteluhenkilöstöä ja heidän perheitään. Hallamaa taas väitti, että ruotsalaiset olivat antaneet moisen lupauksen, mutta viime hetkessä - tai oikeastaan vasta viime hetken jälkeen - sen peruneet. Hallamaa oli katkera Paasoselle, joka ei luottanut häneen.

Vuonna 1990 on eräs ruotsalainen tutkija löytänyt sähkeen, joka osoittaa, että Hallamaa oli oikeassa.

Kesä Belloyssa sujui mukavasti. Pientä sosiaalista toimintaakin muodostui. Yhdessä ranskalaisen henkilökunnan kanssa teimme pari kertaa heinää linnan puiston niittykäytävillä.

Loppukesällä Hallamaa ja Paasonen muuttivat äkisti. Emme saaneet tietää, minne ja miksi. Kirjeyhteys kuitenkin säilyi. Saatoimme ainoastaan arvailla syytä muuttoon.

Myöhemmin viime vuosina ilmestyi oululaisessa Kaleva-lehdessä artikkeli, joka kertoi Hallamaan ja hänen perheensä vaiheista rauhanteon jälkeen. Sen perusteena oli todennäköisesti Hallamaan haastattelu. Artikkelin tiedoista päätellen syynä Hallamaan ja Paasosen äkkimuuttoon oli Neuvostoliiton ulkoministerin Molotovin vaatimus, että Ranska luovuttaisi heidät Neuvostoliitolle. Eräs heidän kanssaan työskennellyt ranskalainen oli ollut Neuvostoliiton agentti. Arvaan omalta kohdaltani melkein, kuka se oli.

Pari kuukautta myöhemmin siirrettiin myös meidät muut suomalaiset Belloysta erääseen pieneen hotelliin Pariisin keskustassa. Se oli ilmeisesti tiedustelulaitoksen omistama. Hotellivieraat olivat sen mukaisia: enimmäkseen vakavia, hieman kyräileviä tyyppejä kuten mekin. Meillä oli melko tilavat huoneet ja palvelu oli hyvää, joten mielestäni meillä ei ollut valittamista.

Kiitos hotellin keskeisen sijainnin, tarjoutui meille suomalaisille nyt mainio tilaisuus tutustua Pariisin museoihin, konserttisaleihin ja teattereihin. Lähin suomalainen toverini oli miltei ammattimuusikko. Opin paljon kulkiessani hänen kanssaan konserteissa.

Saatoin myös kirjoittautua opiskelijaksi Pariisin yliopistoon Sorbonneen. Seurasin vähemmän intensiivisesti biokemian ja kasvifysiologian luentoja. Tuolloin minulle merkitsi kuitenkin enemmän ulkomaalaisille ylioppilaille tarkoitettu ranskan kielen kurssi. Sillä oli meille suuri käytännöllinen merkitys. Sain myös pari hyvää toveria joiden kanssa tein pyöräretkiä Loiren laaksoon.

Kannatti myös nuuhkia yliopiston ilmoitustaulut: ensiksi sain näin yhteyden Pariisin botanistiylioppilaisiin ja muutamiin heidän opettajiinsa. Heidän mukanaan pääsin upeisiin metsiin ja lajirikkaisiin metsäniittykomplekseihin, jollaisia en aikaisemmin uskonut löytyvän Pariisin ympäristöstä.

Toiseksi ilmoitustaulun kautta pääsin osalliseksi ylioppilaitten edullisista lomamatkoista. Minulla oli sääntöjen mukainen neljän viikon loma ja niin tilasin heti kahden viikon matkan Mentoniin Välimeren rannalle aivan lähellä Italian rajaa ja toisen kahden viikon matkan Morzineen Alpeilla Ylä-Savoijissa lähellä Sveitsin rajaa Olin oikein tyytyväinen näihin kesäleireihin. Makuupaikat olivat tosin perin yksinkertaisia, mutta muuten toimi kaikki hyvin. Sai niin paljon seuraa ja niin paljon yksinäisyyttä kuin halusi. Polkupyörällä tein pieniä löytöretkiä Alpeilla. Löysin mm. pienen hotellin upeassa laaksossa harvaan asutussa kylässä. Päätin, että tähän paikkaan joskus vielä palaan.

Syyskesällä 1947 rupesi tuntumaan siltä, että olen nyt tehnyt sen mitä radiotiedustelijana voin Ranskassa tehdä. Koska elin Nansen-passilla, vaativat järjestelyt aikansa. Vasta marraskuun lopulla, kylmänä, kirkkaana iltapäivänä lensin Tukholmaan, puolta nopeammin kuin Pariisiin tullessani puolitoista vuotta aikaisemmin.

Tukholma vaikutti pieneltä ja uniselta kaupungilta Pariisin jälkeen, mutta kuitenkin jollain tavoin kotoisalta.

Palkkani Ranskassa kustansi kommunistinen varapuolustusministeri Charles Tillot. Ranskalaiset väittivät näin. Varapuolustusministeri, jolla on asiat hoidossa, hän maksaa meille palkan, ranskalaiset nauroivat. Antikommunistista työtä tosin! Mutta kun tuli tänne "Ranskan valtion virkamieheksi", Ranskan valtio maksoi.

Olin ollut Ranskassa kokonaan toisella nimellä. Oli tiukka käsky, jos poliisi pidättää, on pysyttävä siinä, mitä henkilötodistuksessa sanotaan. Ranskaan tuloon liittyi muodollisesti kuuluminen muukalaislegioonaan, mutta en koskaan käynyt siellä. Sen sijaan ensimmäisinä tulleet olivat käyneet vieläpä muukalaislegioonan päämajalla ja ottaneet päälleen uniformun, joka oli kuitenkin kohta jätetty sinne ja saatu määräys toisiin tehtäviin. Useimmat meistä eivät koskaan kuulleet mitään muukalaislegioonasta. Se oli silloin alussa pelkkä muodollisuus

Epilogi

Jo viisi vuotta Ranskasta lähtöni jälkeen minulle tarjoutui tilaisuus viettää lomaa siinä pienessä ihastuttavassa alppikylässä, jonka olin pyörämatkoillani löytänyt. Paikka vastasi odotuksiani. Hotellin vintillä sain prässätä kasveja suuressa mittakaavassa. Kolmantena päivänä kuulin, että hotelliin saapuu seuraavana päivänä ryhmä ylioppilaita opettajineen tekemään tuttavuutta alppikasvillisuuden kanssa. Ja mikä sattuma: ryhmä tuli Pariisista ja johtajat olivat samat, jotka olivat johtaneet retkeilyjä Pariisin ympäristössä. Jälleennäkemisen ilo oli suuri.

Sitten meni hetkeksi pilveen: "Meitä on vain kaksi johtajaa ja paljon ylioppilaita. Sinä saat ottaa yhden ryhmän." Protesteerasin: "En ole mikään alppikasvispesialisti ja olen ollut täällä vasta kolme päivää." "Vastaväitteeni eivät auta. Kolmessa päivässä olet varmasti oppinut kaikki tärkeimmät lajit. Nyt ylös vuorille vaan!" Siitä tuli aika hauska päivä. Suoriuduin tehtävästäni jotenkuten kunnialla. Olin siis jälleen toiminut yhden päivän Ranskan valtion virkamiehenä.

Teuvo, Matti ja Veikko Äyräpää Karhumäessä
Äyräpään Teuvo, Matti ja Veikko "Itä-Karjalassa",
Karhumäessä Majamäellä eli ns. Sokeritopalla
toukokuun lopulla 1943.
Valokuva Arne Ekerodde


Toivi Valtavuo
ELÄMÄNTYÖNI SAKSASSA

Valtion virkamies voi olla vain henkilö, joka on kyseessä olevan valtion kansalainen. Selvä se. Siitä, että Suomen kansalaisena olen kuitenkin suorittanut elämäntyöni saksalaisessa valtion virassa, saatte lukea seuraavassa tosikertomuksessa.

Kaikki alkoi toukokuussa 1951, jolloin vähän ennen opintojeni loppupistettä Helsingin yliopistossa - aineina saksa, englanti ja latina - matkustin stipendiaattina neljännesvuodeksi Münsteriin, kaupunkiin, jonka nimi on tunnettu historiasta, siellä kun solmittiin Westfalenin rauha Saksan valtakunnan keisarin ja Ranskan välillä 30-vuotisen sodan lopussa. Toinen maailmansota tosin kesti vain viidennen osan tuosta ajasta, mutta sen hävitykset Münsterissä tuskin olivat vähemmän tuhoisat: 92 prosenttia kaupungin keskustasta oli raunioina rauhan tultua. Siellä oloni aikana, kuusi vuotta sodan loputtua, jälleenrakennus oli täydessä käynnissä; mm. goottilaistyylinen raatihuone, jossa Westfalenin rauha aikanaan allekirjoitettiin, oli jo saatettu entiseen asuunsa.

Stipendiaattiaikani päätyttyä suoritin vuoden lopulla Helsingissä filosofian kandidaattitutkinnon viimeisen osan, minkä jälkeen kohta palasin Münsteriin. Opintojen lisäksi tein ansiotyötä yliopiston Alasaksalaisessa Instituutissa. (Alasaksa on useiden pohjoissaksalaisten murteiden yhteisnimitys.)

Münsteristä siirryin toiseen yliopistokaupunkiin, Marburgiin, joka sijaitsee Hessenin osavaltiossa, Saksan keskiosassa. Marburgissa on nimittäin instituutti nimeltä Deutscher Sprachatlas, jossa oli käytettävissä toivomuksiani vastaavaa aineistoa tohtorin tutkintoa varten. Siellä pian tutustuin joukkoon nuoria kielentutkijoita, joiden työn perustana olivat kyselykaavakkeet, jotka vähän ennen sotaa oli lähetetty kaikkien saksankielisten alueiden - paitsi Sveitsin ja Liechtensteinin kansakouluille. Kaavakkeissa kysytään, mitä sanaa tai sanamuotoa paikkakunnalla käytetään erilaisista käsitteistä; esimerkkeinä mainittakoon: kummi, kätilö, nokkonen, nuha, porsas ja päänsärky. Minun käsiteltäväni sana oli "Hügel"(= mäki, kukkula), joka osoittautui kovin antoisaksi. Kyselykaavakkeista saadut tiedot siirrettiin merkkien muodossa kartoille, joiden perusteella sitten kirjoitettiin niistä esitys käyttäen apuna alaa koskevia teoksia. Minun tutkimukseni tulos julkaistiin myöhemmin Helsingissä Uusfilologisen Seuran toimesta ilman minulle aiheutuvia kuluja. Tästä saan kiittää helsinkiläisen professorini Emil Öhmannin aloitetta. Saksassa ei tuohon aikaan ollut tapana painattaa tällaisia opinnäytteitä.

Mainittakoon vielä, että Saksan yliopistoissa ei järjestetä väitöstilaisuuksia tohtorin arvon saamiseksi; on kuitenkin suoritettava suullinen tutkinto kolmessa aineessa. Minun aineeni olivat saksan lisäksi kansatiede ja skandinaavinen filologia, johon vaadittiin sekä muinaisislantilaisten että myös nykyajan tekstien ymmärtämistä. Viimeksi mainittua osaa varten minun ei tarvinnut valmistautua, kun professorini ruotsin kielen taito ei ollut parempi kuin omani!

Opintoaikani kaikkine vaiheineen oli päättynyt, kun lähdin Marburgista. Tähän kaupunkiin ja sen ympäristöön, jota olin usein ajellut polkupyörällä ristiin ja rastiin, olin kovasti kiintynyt. Marburg sijaitsee Lahn-joen varrella, joka on Reinin sivujoki. Sitä ympäröiviltä vuorilta näkee vaihtelevan ja kuitenkin rauhalliselta vaikuttavan maiseman yhä uusine vuorineen ja alankoineen.

Niin kiintoisaa kuin tieteellinen työ oli ollutkin, suoritin Helsinkiin palattuani tutkinnon kasvatusopissa ja auskultoin sitten isäni entisessä koulussa, Normaalilyseossa. Toiveeni oli kuitenkin päästä takaisin Saksaan, ja niin kirjoitin anomuksen Hessenin - tuossa osavaltiossahan olin viimeksi asunut - opetusministeriölle. Anomukseen liitin todistukset tutkinnoistani kahdessa maassa. Kovin todennäköiseltä ei tuntunut, että minut otettaisiin avosylin vastaan. Mutta kuinkas kävi? Muutamien kirjelmien vaihdon päätteenä minulle ilmoitettiin, että voin alkaa referendaarina (vastaa jossakin määrin Suomen auskultanttia), tosin en Marburgissa, mutta sentään saman Lahn joen varrella sijaitsevassa Wetzlarissa vuoden 1957 alussa. Ja näin olin kiivennyt ensimmäisen portaan valtion virkojen asteikossa. Tämä ei kylläkään vielä ollut takeena siitä, että saisin jäädä. Syitä viranomaisten suvaitsevaisuuteen en ole varmuudella saanut selville. Tosiasia joka tapauksessa on, että silloin vallitsi pula opettajista eikä vähiten sellaisista, joilla oli aineena latina. Tietysti ratkaisuun vaikutti sekin, että olin viettänyt vuosia Saksassa ja suorittanut siellä tutkinnon.

No, nyt siis olin tosin vielä kerran auskultantin asteella, mutta niin eri tavalla kuin Helsingissä, että oli sittenkin paljon opittavaa. Suomessa oppikoulunopettajien yksivuotinen valmistus oli keskitetty muutamiin harvoihin kouluihin, kun sitä taas Saksassa harjoitettiin monissa kouluissa ja se kesti kaksi vuotta. Jokaiseen kandidaattiin voidaan kiinnittää enemmän huomiota, kun hän ei ole yksi kymmenistä samassa oppilaitoksessa. Toisaalta häneltä vaaditaan enemmän ponnistuksia, toisaalta taas hänelle maksetaan tosin ei varsinaista palkkaa, mutta sentään pienehkö summa, jolla säästäväinen tulee jotenkin toimeen. Aluksi minulle ilmoitettiin, että en ehkä saisi mitään ensimmäisenä lukukautena, koska olin saapunut vasta sen alettua voidakseni viedä päätökseen auskultoinnin Helsingissä. Se oli aika, jolloin minun täytyi pitää kiinni jokaisesta markasta ja pennistä! Onneksi tämä tilanne päättyi muutaman kuukauden perästä, jolloin minulle myönnettiin sama "tukiraha" kuin muillekin. Mainittakoon, että ennen Wetzlariin tuloani olin kevytmielisesti, mutta tarkoituksella jättänyt tiedustelematta asian rahallista puolta, jotta siitä ei tulisi estettä koko yritykselle. Toivoin viranomaisten pitävän velvollisuutenaan huolehtia toimeentulostani, kun ensin olisin siellä. Ja niinhän todella kävikin! - Lukuvuoden vaihteessa sain toivomuksestani siirtyä Marburgiin, yliopistokaupunkiini yhdeksi vuodeksi, joka päättyi lopulliseen tutkintoon. Valmistusaika kesti siis minun kohdallani vain vähän yli vuoden.

Tässäkin vaiheessa saksalainen järjestelmä poikkeaa suomalaisesta: Tuon loppututkinnon jälkeen ei itse haeta paikkaa, vaan kussakin osavaltiossa vasta valmistuneille ilmoitetaan, minne he joutuvat. Epävirallisesti tässä yhteydessä puhutaan "orjamarkkinoista". Näillä markkinoilla minut päätettiin lähettää Hadamarin pikkukaupunkiin Hessenin lounaisosassa. Koulu sijaitsi entisessä ruhtinaan linnassa, joka ruhtinas oli vastauskonpuhdistuksen aikana käännyttänyt protestanttiset alamaisensa takaisin katolisuuteen. Siitä huolimatta ruhtinaan puoliso ei antanut käännyttää itseään, ja yksi linnan huoneista sisustettiin kappeliksi hänelle ja hänen kaltaisilleen poikkeuksille. Sittemmin kappeli toimi paikkakunnan protestanttien kirkkona.

Hadamarissa asumiseni loppui lyhyeen epätavallisesta syystä. Viettäessäni kesää vanhempieni kanssa Liperissä sain eräänä päivän kirjeen vuokraemännältäni, jonka naapuritalo oli sillä välin purettu. Näillä kahdella talolla oli yksi yhteinen seinä ja eikös vain se seinäkin mennyt samaa kyytiä! Hämmästyttävä tapahtuma rajoitti tuon vanhan neidin asumatilaa, ja niin hän pyysi minua luovuttamaan huoneeni hänen käyttöönsä. Muutin sitten läheiseen Limburgiin, joka on kuuluisa romaanilaistyylisestä katolisesta tuomiokirkostaan ja joka sekin, kuten Marburg ja Wetzlar, sijaitsee Lahn joen rannalla. Sieltä käsin ajoin bussilla työpaikkaani Hadamariin.

Ammatin harjoittaminen siellä jäi kylläkin lyhyeksi episodiksi: Vuoden kuluttua minulle tarjoutui tilaisuus palata Wetzlariin, missä olin viettänyt lyhyen ajan referendaarina koulussa, jonka opettajakunta minulla oli miellyttävässä muistossa. Koulun nimi, Lotteschule, vaatii erikoisen selityksen, joka on aloitettava itsestään runoilija Goethestä. Tämä oli nuorena juristina 1770-luvun alussa saapunut Wetzlariin, missä sijaitsi siihen aikaan Saksan korkein tuomioistuin. Siellä olonsa aikana hän rakastui ystävänsä Kestnerin morsiameen nimeltä Charlotte (Lotte) Buff, joka sittemmin meni naimisiin Kestnerin kanssa, kuten oli suunniteltukin. Pysyvänä muistona Goethen tunteista häntä kohtaan syntyi kirjeromaani "Nuoren Wertherin kärsimykset", joka on käännetty monille kielille. Ja tämän viehättävän neitosen mukaan annettiin kaupungin myöhemmin perustetulle tyttölyseolle nimi Lotteschule, kun taas poikien oppikoulu sai nimekseen Goetheschule - kuinkas muuten! Kestner sai tyytyä olemaan keskikoulun kummina. - Mainittakoon tässä yhteydessä, että tuon tyttölyseon seinällä, sisäänkäyntiä vastapäätä, riippui Wilhelm von Kaulbachin taulu Leipää leikkaava Lotte: tuo sama viehättävä neitonen pienten sisarustensa ympäröimänä, taka-alalla Werther (alias Goethe) astumassa ovesta sisään. Sama kuva on edelleen Rotilan salin seinällä. Sinne se oli tietääkseni tullut Enok Rytkösen kirjakaupasta, jossa nähtävästi oli tarjolla myös kuvien jäljennöksiä painoksina.

Kolme vuotta opetin molemmissa lyseoissa kolmea ainettani, siis saksaa, englantia ja latinaa, myöhemmin ainoastaan tyttökoulussa. Yleinen kehitys johti sitten 60-luvulla siihen, että Wetzlarissakin siirryttiin vähitellen yhteiskoulujärjestelmään.

Verratessa Suomen ja Saksan (liittotasavallan) oppikouluja oli varmasti yksi ero silmiin pistävä: nimitys "oppikoulu" oli Suomessa todella hyvin paikallaan: tiedon omaksumista ja omaksutun toistamista suullisesti sekä kirjallisesti pidettiin aivan oleellisena saavutuksena. Jopa lukion suomen kielen opetuskin kärsi tuosta yksipuolisuudesta. Kirjailijoiden tuotteet esiintyivät kirjallisuuden historian lehdillä; aivan harvoja suurempia teoksia todella luettiin. Vieraissa kielissä taas kääntämisen osuus oli ylipainoinen verrattuna kielien itsenäiseen käyttöön sekä omien mielipiteiden ilmaisemiseen näillä kielillä. Opintoaikanani Helsingin Yliopistossa tämä puute korjautui jonkin verran englannin kielen vaatimusten kautta. Mutta sittenkin minun täytyi Saksassa varsinaisen virkatyönkin rinnalla oppia paljon sellaista, mikä työtovereilleni oli ollut itsestään selvää jo koululaisina.

Kun olen tässä verrannut molempien maiden yleisiä opetusperiaatteita, lisään vielä erään yksityiskohdan; se koskee ylioppilastutkintoa. Suomessa kaikki koulut saavat samat tehtävät ylioppilastutkintolautakunnalta. Siitä on seurauksena ensinnäkin, että samaa ainetta on kaikkialla opetettava hyvin samalla tavalla; suuria poikkeuksia yleisestä kaavasta ei voi tehdä. Toiseksi opettajien osuus tuohon tutkintoon (niin oli ainakin minun kouluaikanani) jää kovin vähäiseksi. Kirjoitukset korjataan nopeasti yhtenä päivänä, ennenkuin ne lähetetään mainitun lautakunnan arvosteltaviksi. Tästä on se etu, että arvostelun tulokset ovat - käsittääkseni - hyvin oikeudenmukaisia. - Useimmissa Saksan osavaltioissa - myös niissä, joissa minä olen työskennellyt - jokainen opettaja sekä laatii tehtävät omille oppilailleen että myös korjaa ne alusta loppuun itse. (Tehtävät täytyy hyväksyä ylemmässä portaassa.) Toinen saman aineen opettaja kontrolloi tuloksen. Lopuksi rehtori saa kirjoitukset tarkastettavakseen. Erikoistapauksissa ne vielä joutuvat neljännen henkilön - joka ei kuulu kyseiseen kouluun - arvosteltavaksi. Kirjallisten kokeiden lisäksi pidetään suulliset tentit, jotka nekin on opettajan itsensä valmistettava. Näitä kaikkia tehtäviä koskevat määräykset ovat vuosien kuluessa tulleet yhä vaativammiksi ja yksityiskohtaisemmiksi. Voi todella sanoa, että niiden aiheuttama työmäärä on melkoinen. Tiedän, että saattaa kulua kymmenen tuntia yhden ainoan oppilaan kirjoitusten korjaamiseen ja niiden arvosanan perusteluun. Eräs virkatoverini kuuluu tämän työn ajaksi lähettäneen perheensä pois kotoa, jotta pystyisi paremmin keskittymään!

Mutta nyt takaisin Wetzlariin, kaupunkiin, jossa olin asuva ja työskentelevä yhteensä viisitoista vuotta. Maisemien suhteen se muistuttaa jonkin verran Marburgia, joskin Lahn joen laakso on Wetzlarissa laakeampi. Erikoisen huomattava on eräs toinen eroavaisuus: Wetzlarin rauta- ja terästeollisuus, jonka huomaa jo, kun kaupunkia lähestyy. Onkin sanottu, että Ruhrin teollisuusalueen jälkeen Wetzlarissa on saastunein ilma koko entisessä Länsi-Saksassa. Myös vaarattomampaa teollisuutta siellä kyllä on: joitakin optillisia tehtaita, näistä tunnetuin Leitz, kuuluisa Leica-kameroista. Tämä tehdas on Wetzlarista muuttoni jälkeen ikävä kyllä joutunut erään sveitsiläisen firman haltuun.

Tässä kirjoituksessa oli jo puhe Goethestä ja Nuoren Wertherin kärsimyksistä. Tuon ajan atmosfääristä minäkin tulin osalliseksi, kun asuin kadun varrella, joka vie kylään nimeltä Garbenheim. Kadun nimi on kuitenkin Wahlheimer Weg, koska Goethe oli romaanissaan muuttanut kylän nimen. Tuskin sadan metrin päässä asunnostani oli Goethebrunnen (Goethen lähde) ja Goethelinde (Goethen lehmus), joiden ohi kuljin päivittäin. Wertherissä runoilija kuvaa tämän paikan - joka silloin sijaitsi hiukan kaupungin ulkopuolella - erikoista, jopa salaperäistä tunnelmaa. Mainitun lehmuksen elämä päättyi muuten eräänä tuulisena päivänä minun silmieni edessä. Käveltyäni juuri sen alitse kotiin ja seisoessani vielä asuintaloni portailla kuulin merkillistä kahinaa; ja kun katsoin rinnettä alaspäin, näin lehmuksen hitaasti kaatuvan rinteen ja kadun yli.

En ole tähän saakka kertonut juuri mitään matkoistani, mutta niistä ei edes ole paljon kertomista ennen Wetzlariin tuloani - paitsi joitakin viikko a Ranskassa ja Belgiassa 50-luvun alussa Münsteristä käsin. Tosin vietin Hadamarin ajastani lähtien kesä- ja joululomat vanhempieni luona, mutta muita pitempiä matkoja rupesin suunnittelemaan vasta tultuani jonkin verran 'vakavaraiseksi'. Tutustuin sitten moneen Saksan kaupunkiin, oleskelin joitakin kertoja Englannissa ja Itävallassa sekä pistäydyin myös Sveitsissä. Berliinin sekä länsi- että itäosassa olin käynyt jo Marburgin aikana ryhmämatkalla muiden referendaarien kanssa; tästä kokemuksesta kirjoitin artikkelin Sukusanomiin. - Matkustamisesta puheen ollen: lääketieteen tohtori Aino Takala vietti luonani Wetzlarissa muutaman päivän asuessani tuon Wahlheimiin vievän kadun varrella. Hän oli silloin kymmenvuotias vaihto-oppilas lounais-Saksassa.

Olen jo maininnut, että minut odottamattoman helposti ja ilman lisätutkintoja hyväksyttiin Hessenissä valtion virkaan. Wetzlarin aikani loppupuolella tuli mieleeni epäilyksiä. Mitä, jos siinä onkin tapahtunut erehdys? Ja kuinka minun käy, jos sellainen erehdys äkkiä huomataan? Huolestuneena kirjoitin asianomaiselle virastolle ja sain sieltä tiedon, että kaikki oli järjestyksessä: muun maan kansalainen voidaan poikkeustapauksessa nimittää virkamieheksi, mikäli sitä pidetään ehdottoman tarpeellisena. Ja siitä lähtien, tuntien suuren tarpeellisuuteni, olen elänyt ilman tuollaisia huolia!

Hoidin edelleenkin virkaani, jossa vuosien kuluessa olin kohonnut joitakin asteita korkeammalle. 60-luvulla alkoi yleisen sisäpoliittisen kuohunnan mukana koululaitoksen perusteellinen uudistus, joka ei vieläkään ole päättynyt. Hessenin osavaltiossa ja siellä ennen muita Wetzlarissa ympäristöineen uudistuksia pantiin toimeen erikoisen aikaisin. Yksi tärkeimmistä oli se, että lyseot siihen astisessa muodossaan hävisivät ja niiden tilalle tuli yhtenäiskoulu sekä erillinen lukio, jonka muodostavat yhdeksästä luokasta kolme ylintä. Suuri osa oppikoulunopettajista ja myös koululaisten vanhemmista vastusti tällaista kehitystä, mutta se pantiin kuin pantiinkin aste asteelta toimeen. Osa työtovereistani siirtyi kokonaan yhtenäiskouluun, jossa minullakin oli muutamia tunteja kolmen vuoden aikana. Näytti siltä, että pian minun olisi pakko päättää, opettaisinko vain lukiossa vai ainoastaan ala- ja yläasteella. Kun kuitenkin halusin työskennellä kaikilla luokilla, rupesin hakemaan mahdollisuuksia muista osavaltioista. Hyvänä apuna minulla oli erään oppikoulunopettajien järjestön julkaisema aikakauslehti, järjestön, jonka toiminnassa olin itse ollut aktiivisesti mukana. Tuosta lehdestä löytyi sitten se ilmoitus, joka ratkaisi pulmani: lähellä Hannoveria sijaitsevan Springe-nimisen pikkukaupungin vasta joitakin vuosia aikaisemmin perustettu 9-luokkainen lyseo etsi minun aineitteni opettajaa. Siirtyminen sinne - vuonna 1974 - sujui aika mutkattomasti, vaikka oli kysymys toisesta osavaltiosta, nimeltään Niedersachsen (Ala-Saksi). Erikoislupa oli kuitenkin saatava myös täällä toisen maan kansalaisuuden takia.

Oli ollut hiukan toisenlaista tulla Wetzlarissa melkein nuorimmaksi jäseneksi opettajakuntaan, jossa keski-ikäiset ja vähän sitä vanhemmat muodostivat vallitsevan elementin. Nyt olin itse keski-ikäinen tulokas nuorempien kolleegojen joukossa. Kun koulu oli vasta muutaman vuoden vanha, ei voi ihmetellä, että siellä työskentelevien keski-ikä oli alhainen.

Uudella työpaikallani ei ollut vielä traditioita ja sen nimikään, Otto-Hahn -Schule - myöhemmin Otto-Hahn -Gymnasium - ei liittynyt paikkakunnan historiaan. Kemisti ja atomitutkija Otto Hahn ei ollut missään tekemisissä uuden asuinpaikkani kanssa.

Vuosikymmeniä myöhemmin täytyy kuitenkin todeta, että traditioita on hyvinkin muodostunut, esim. erilaisten juhlien ja konserttien sekä oppilasvaihtojen muodossa. Jälkimmäisiä on ollut Yhdysvaltojen, Ranskan, Puolan ja Israelin kanssa. Unohtaa ei myöskään sovi säännöllisesti tapahtuvia matkoja Roomaan, joihin ottavat osaa latinaa lukevat oppilaat. Vahinko vain, että sieltä ei saada muinaisroomalaista nuorisoa vaihto-oppilaiksi!

Mitä minun omiin matkoihini tulee, 'keksin' vasta Springen aikanani Italian niiden mahdollisena päämääränä. Matkat innostuttivat minut oppimaan italian kieltä kirjojen ja ääninauhojen avulla. Niin pitkälle olen päässyt, että luen romaaneja ilman sanakirjan apua. Vähemmän helppoa on kuitenkin pesunkestävien italialaisten puheen ymmärtäminen!

Ammattiani harjoitin Springessä hiukan kauemmin kuin Wetzlarissa, nimittäin kuusitoista vuotta; eläkkeelle siirryin vuonna 1990. Kun olen koko ajan pitänyt yhteyttä Wetzlarin kolleegoihin, sain kokea iloisen yllätyksen, kun kaksi heistä tuli Springeen - sentään satoja kilometrejä - ottamaan osaa juhlaan viimeisenä koulupäivänäni.

On erilaisia tapoja järjestää elämänsä eläkkeelle tultuaan. Minulle oli selvinnyt jo ennen tuota muutosta, että minulta tulisi puuttumaan aivan oleellista, jos olisin säännöllisesti kanssakäymisissä vain muutamien tuttavien kanssa. Lisäksi tarvitsen jotakin yhteisöä, jollainen siihen saakka oli ollut opettajakunta. Sitten kolme vuotta ennen eläkeaikani alkua kävi niin 'onnellisesti', että jouduin sappileikkaukseen, joka suoritettiin eräässä Hannoverin sairaalassa. Ihastuin tuohon sairaalaan niin, että minussa heräsi halu tehdä jotakin sen hyväksi. Sain todella tietää, että siellä oli olemassa ryhmä, jonka jäsenet auttavat potilaita mm. tekemällä ostoksia, keskustelemalla heidän kanssaan ja lainaamalla kirjoja. Liityin tähän ryhmään jo vuotta ennen eläkkeelle siirtymistäni. Varsinainen tehtäväni siellä on kirjastotyö. Sitä suorittaessani tutustun suureen joukkoon potilaita, kun joka viikko puhuttelen kolmella osastolla (yhteensä noin 80 potilaspaikkaa) jokaista, jota vain puhutella voi. Jos tarvitaan, autan heitä muillakin tavoin. - Mitä kirjojen hankintaan tulee, koetamme ottaa huomioon potilaiden mielenkiinnon kohteet, paitsi jos nämä ovat hyvin yksilöllisiä ("Onko teillä jotakin kattojen eristämisestä?")

Toimintani sairaalassa ei yleensä vaadi paljoa aivotyötä; puutteen korvaan antamalla yksityistunteja entisen kouluni oppilaille. Niin olen edelleen tekemisissä sekä nuorison että myös vielä virassa olevien opettajatoverien kanssa; latinan taitonikin säilyy tällä tavalla.

Tässä olen esitellyt joitakin aktiviteettejäni. Ja mitä muuta sitten? Matkustan nykyään enemmän kuin ennen; olen kuitenkin tyytyväinen vanhaan Eurooppaamme. Suomessa olen vanhempieni kuolemasta lähtien (70-luvun alussa) viettänyt kolme viikkoa joka toinen kesä. Myös luen enemmän kuin oli mahdollista virkatyön ohessa; osa lektyyristäni on hyödyllistä kirjaston käyttäjien neuvonnan kannalta. Heikkoutenani ovat kylläkin sanakirjat ja muut hakuteokset, joille usein omistaudun, kun ilta on jo pitkälle kulunut!

Tässä nyt on 'elämäkerta' ilman alkua ja loppua. Sitä voi katsella eri näkökulmilta ja silloin tulla vastakkaisiin tuloksiin: ammatistani sinänsä ei ole mitään erikoista sanottavaa; se on jokseenkin jokapäiväinen, ja sitä harjoittavat monet. Toiselta puolen voi todeta, että tieni on ollut hiukan mutkikas ja aika lailla poikkeuksellinen, ainakin minun sukupolveeni kuuluvalle henkilölle. Osaksi suotuisien olosuhteiden ansiosta, osaksi määrätietoisuuden tuloksena olen saavuttanut ainakin sen, minkä halusinkin saavuttaa. Ja olen pystynyt järjestämään elämäni toisin kuin oli odotettavissa!

Toivin kuvia
Yläkuva: Toivi ja vuokraisännät.. Wetzlar 1960-luvun alku.
Alla: Opettajakollegan syntymäpäivät koulun kafeteriassa. Springe 1995


Kevätlinnuille etelässä

Täält' etelästä sinne pohjolaan
jo kevätlinnut lentää laulamaan.
On sydän heillä Suomen lapsille
niin hellä, lämmin - kyllä tunnen sen.

Olette, linnut, täynnä lauluja,
suloa, rakkautta, sointuja
ja keväthenkeä - ne kaikki, ne
myös lahjoittakaa Suomen lapsille.

Ja lasten joukosta hän etsikää,
jok' uskollinen on ja ymmärtää.
Hänelle tiukuttakaa erikseen
mun sydämeni laulut sydämeen.

Selma ja Elli Hällström
Sisarukset Selma (vas.) ja Elli Hällström

J. H. Erkko kirjoitti yllä olevan runon kummityttärelleen Elli Hällströmille ollessaan Saksassa vuonna 1888. Se on yksi niistä monista runoista, jotka Erkko kirjoitti Ellin innoittamana ja jotka hän julkaisi Helli-sikermänä vuonna 1890 ilmestyneessä runokokoelmassaan Kuplia. Elli Hällström (1877-1947) oli Hanna (o.s. Europaeus) ja Reinhold Hällströmin kahdesta tyttärestä vanhempi. Erkko oli syvästi kiintynyt tyttöön. Vuoden 1953 Sukusanomien numerossa 3 (7) on Pirkko Voipion yhdistyksen vuosikokouksessa pitämä esitelmä Elli Hällström J. H. Erkon runoudessa.

Saman vuoden 1953 Sukusanomien numerossa 4-5 (8-9) on viisas ja nytkin ajankohtainen kehotus, syksyn vuosikokouksessa lausuttu:

Aarne Äyräpää kehoitti varsinkin nuoria jäseniä panemaan talteen kaikki lehden numerot, koska niillä yhteen koottuina on suvun menneisyyden ja yhdistyksen toiminnan tuntemuksen kannalta pysyvä arvo.



Alkuun

© A.J.Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.