

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat 1997 N:o 2 (78) Juhlanumero ISSN 0356-0791 (Painettu)


Anders Josef Europaeus
21.11.1797 - 24.5.1870
A. J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys ry
Sukusanomat 1997 n:o 2 (78)
Toimituskunta: Elina Lehtonen, Tuomas Lehtonen, Kaija Rasilo,
Anja Pöyhönen, Jorma Rytkönen, Kirsti Salminen, Riitta Smeds
Toimitus ja taitto: Kirsti Salminen
ESIMIEHEN PALSTA
Yhdistyksemme huomioi nyt ensimmäistä kertaa vuosikokousta
ajoittaessaan muun kuin oman historiansa merkkipäivän. Kantaisämme Anders Josef
Europaeuksen syntymästä on kulunut tasan 200 vuotta, mitä voidaan hyvällä
syyllä pitää erityisen juhlan aiheena. Koko toimintansa ajan yhdistys on
edistänyt sukuun liittyvää tietoutta. On tutustuttu suvun tärkeisiin paikkoihin,
sekä suvun henkilöiden elämäntyöhön. Tällä kertaa muistamme ylpeinä
syntymäpäiväsankaria, jonka henkilökuvaa väritti humanitaarisuus,
ennakkoluulottomuus ja sivistyksen edistäminen. A.J. Europaeus oli osaltaan
levittämässä eurooppalaista valistuksen aatetta Suomeen.
A.J. Europaeus syntyi 21.11.1797 Kuolemajärvellä ja vietti
lapsuutensa Parikkalassa, missä suvun kuusi jäsentä olivat toimineet
kirkkoherroina tai kappalaisina. Vuonna 1834 hän muutti Liperiin, suuren
emäpitäjän kirkkoherraksi, jota virkaa hän hoiti 36 vuotta eli kuolemaansa
saakka. Rinnallaan Liperin pappilan emäntänä hänellä oli ensin nuorikkonsa
Sofia Wilhelmina Boije af Gennäs, ja tämän kuoltua Selma Augusta Lampa. Perhe
kasvoi kaikkiaan kymmenlapsiseksi.
Seurakuntansa ja pitäjän asioita hoitaessaan Europaeus
edusti rauhanomaista suomalaismielisyyttä. Hänen elämäntehtävänään oli
kirkkoherran työ, mutta suomenkielisen kirjallisuuden edistäminen,
khjastohankkeet ja koululaitoksen kehittäminen olivat myös hänen sydäntään
lähellä. Vuonna 1845 Liperiin perustettiin Europaeuksen aloitteesta ensimmäinen
suomenkielinen kansankirjasto, ja vuonna 1857 hänen johdollaan alkoi Liperin
kansakoulu sekä Joensuun kaksiluokkainen alkeiskoulu. Opetusta kouluissa
antoivat mm. Europaeuksen poika Anders Theodor sekä tulevat vävyt, kirkkoherran
apulaiset A. J. Rytkönen ja Juho Pöyhönen.
Pian Liperiin saavuttuaan Europaeus aloitti köyhimmän
kansanosan olojen parantamisen ja kykeni vajaassa kymmenessä vuodessa
merkittävästi vähentämään kerjäläisten määrää. Hän järjesti keräyksiä ja
lahjoituksia sekä ruodutti Liperin vakinaisen väestön luovuttamaan asemansa
mukaisesti köyhäinkassaan varoja. Suurten nälkävuosien aikana 1863 -1868 hän
sai omaistensa ja ystäviensä kautta järjestetyksi Liperiin yksityistä
rahallista apua ulkomailta, lähinnä Saksasta ja Venäjältä. Europaeuksen
omistamalle Nivan tilalle perustettiin orpokoti, ja Anders Theodor Europaeus
johti Anttolan tilallaan sairaskotia.
Europaeuksen ennakkoluuloton ja pyyteetön toiminta väestön hyvinvoinnin
ja sivistyksen parantamiseksi on ollut uraauurtavaa aikana, jolloin kunnallinen
yhteisvastuullinen toiminta vasta orasti maassamme. Paikallisten Liperin olojen
kehittämisen lisäksi hän edisti myös koko valtakunnan asioita papiston
edustajana tammikuun valiokunnassa vuonna 1862 ja valtiopäivillä 1863 - 1864.
Anders Josef Europaeuksen merkkipäivän kunniaksi on laadittu
tämä Sukusanomien juhlanumero, joka kunnioittaa hänen henkistä perintöään
muistelemalla suvun jäsenten kansainvälistä toimintaa Euroopassa, alueella,
jossa yhteiskunnallinen, rauhanomainen kehitys on jälleen ajankohtainen.
Toivon, että julkaisusta on iloa yhdistyksen jäsenille.
Haluan lausua kiitokset juhlanumeron toimituskunnalle ja kirjoittajille sen
toteutuksesta.
Eero Hirvensalo

Elina Lehtonen EUROPAEUKSET EUROOPASSA
Suomi on liittynyt Euroopan unioniin, kulttuurimme
eurooppalaisia juuria etsitään. Väestön geeniperimä, on toisin kuin vanha
Volgan mutka-teoria esitti, todettu vahvasti indoeurooppalaiseksi. Eikö siihen
suuntaan vihjaillutkin jo 125 vuotta sitten D.E.D. Europaeus, kansanrunouden ja
kielen tutkija, arkeologi ja rauhanaatteen julistaja! Oman aikansa
tieteenharjoittajilta hän sai pilkkanimen Indo-Europaeus Afrikanus.
Oli miten oli, me tiedämme, ettei sukumme nimi Europaeus ole
johdettu maanosamme nimestä, vaan lienee väännös Äyräpää- paikannimestä tai
paikannimeen pohjautuvasta Äyräväinen - tai Ägräs -henkilönimestä. Kiintoisaa
on kuitenkin havaita, että suvun vanhemmilla polvilla on ollut avoimuutta ja
yhteyksiä Eurooppaan ja eurooppalaisiin aatevirtauksiin. Tihentyneen
kulttuurivaihdon ja parantuneiden liikeyhteyksien myötä myöhemmät sukupolvet
ovat jatkaneet tätä suuntautumista.
Pertti Jurvanen luonnehtii Europaeus-suvun piirteitä (Matti
Kuusi etc: D.E.D. Europaeus, suurmies vai kummajainen) seuraavasti:
"Suomenkielisyys ja suomenmielisyys sekä harrastuminen kansansivistyksestä
on suvulle ominainen piirre. Europaeusten geeniperintöön kytkeytynee
tavallisuudesta poikkeavia piirteitä. Jotkut ovat olleet selvästi seikkailuhenkisiä
boheemeja, jotkut taas kotiseutuun kiintyneitä uurastajia. Sinnikkyyttä ja
suomalaista itsepäisyyttä löytyy kotitarpeiksi ja sen vastapainoksi
monikielisyyttä, vapaamielisyyttä ja omat edut unohtavaa sosiaalista
mielenlaatua." "Europaeus-suvulla näyttää olleen runsaasti henkisiä
voimavaroja. Heille avautui vaativia tehtäviä vaikeissa olosuhteissa Venäjän ja
Ruotsin valtatavoitteiden jyräämässä Karjalassa."
Matias Europaeuksen perhe
Suurkaupunki Pietari ja jättivaltio Venäjä tarjosivat Etelä-Karjalaa
paremmat karriäärimahdollisuudet monille eteville suvun jäsenille. Vanhan
Suomen, Inkerinmaan ja Baltian valtauskonto oli luterilainen ja sivistyskieli
saksa. "Pietari oli suuri kulttuurin välittäjä, Eurooppa
pienoiskoossa." (Aimo Halila: em. teos.)
Matias Europaeuksen 15 lapsesta kolme löysi lääkärintoimen
Venäjältä. Keskimmäinen heistä, Jacob Vilhelm (1753-1837) piti tiiviisti
yhteyttä Suomen sukulaisiin. Hän oli väitellyt sekä Jenan että Moskovan
yliopistoissa aineenaan "De scorbuto", keripukista. Hän oli paitsi
varakas, sangen arvostettu henkilö ja saavutti valtioneuvoksen arvon. Hänen
veljensä Kurkijoen kirkkoherran, Johan Adolfin poika Johan Fredrik antautui
sotilasuralle Venäjällä edeten everstiksi asti. Tällä everstillä oli kaksi
poikaa, vähemmän esivallalle uskollista kuin sotilasisänsä. Nämä varakkaan
valtioneuvos-setänsä testamentillaan tukemat Aleksander ja Pavel tunnetaan ns.
Petrasevskin-piirin innokkaina jäseninä.
Venäjän älymystö oli 1800-luvulla hyvin kansainvälistä.
Tiede, taide ja kirjallisuus kuuluivat elävänä osana eurooppalaiseen
kulttuuriin. (Tätä kirjoitettaessa viitattakoon presidentti Jeltsinin
huomautukseen Helsingin huippukokouksessa 1997: "Venäjä on
Eurooppaa!")
Venäjän sivistyneistön keskuudessa vaikutti tuolloin kaksi
ryhmää: slavofiilit ja zapadnikit (zapad= länsi). Jälkimmäiset ammensivat
aatteensa Länsi-Euroopan filosofeilta ja olivat myös kiinnostuneita teollisuusmaiden
sosiaalisista ongelmista haluten uudistuksia. Syntyi useita keskusteluryhmiä,
joista yksi toimi Mihail Butatsevits - Petrasevskin johdolla. Piirin jäsenet
olivat ylempiin sosiaaliluokkiin kuuluvia, yleensä "nuoria romantikkoja,
jotka puhuivat enemmän kuin tekivät" (Pauli Kurvinen em. teos). Mm.
kirjailija F.M. Dostojevski oli yksi heistä lopulta noin 800:sta innokkaasta.
Heidän tavoitteenaan oli maaorjien vapauttaminen, elinkeinovapaus, sensuurin
poistaminen ja tasavaltalaisen hallitusmuodon aikaansaaminen. Ideologisena oppi-isänä
oli tanskalainen utopiasosialisti Charles Fourier (1772-1837), jonka kirjoja
oli tarkoitus kääntää venäjäksi ennenkuin salaliitto paljastui. Kokoukset
olivat olleet suljettuja ja toiminta pysyi kauan salassa. Vasta v. 1848,
"Euroopan hulluna vuotena", kansallisten ja sosiaalisten ongelmien
kärjistyessä kapinaksi ympäri Eurooppaa, salaliitto paljastui. Se tapahtui
filosofi Fourierin syntymäpäivän kunniaksi 7.4.1849 pidetyillä päivällisillä
tuolloin 23-vuotiaan Aleksander Ivanovits Europaeuksen (1826-1886) luona. 23
petrasevskiläistä pidätettiin. Aleksander, A.J. Europaeuksen serkun poika kollegiasihteeri,
joka oli opiskellut poliittista taloustiedettä Pietarin yliopistossa,
tuomittiin hirtettäväksi. Myöhemmin tuomio muutettiin karkotukseksi Vjatkaan.
Armahduksen jälkeen hän palveli rivimiehenä, yleni vänrikiksi ja toimi Tverin
alueella osallistuen politiikkaan. Insinööriopistossa opiskellut Pavel-veli (1829-1872),
salaliiton paljastuessa vain 20-vuotias, joutui tarkkailun kohteeksi. Ehkä
veljesten selviytymistä myöhemmin helpotti isosedältä peritty tila ja sen 80
sielua!
Dostojevski ei ollut voinut saapua paljastukseen johtaneille
A. Europaeuksen päivällisille, mutta sai kuitenkin tuomion. Jo aloitetun
telotustapahtuman kulusta ja vankeudesta Siperiassa hän kertoo kirjassaan
Muistelmia kuolleesta talosta. Henry Troyat, Dostojevskin elämäkerran kirjoittaja
mainitsee "salaliittolainen Jevrapeuksen luona" pidetyt päivälliset!
D.E.D. Europaeus
Ei ole löytynyt todistetta siitä, että D.E.D. Europaeus (1820-1884)
olisi ollut yhteyksissä pikkuserkkunsa poikiin, vaikka he olivat samanikäisiä.
Hänen papereistaan on kyllä löytynyt kirjelappunen, missä hän puhuttelee Aleksanderia
vanhaksi ystäväkseen mutta mainintaa tulenarasta aateveljeydestä ei ole.
Sellaisia todisteita ei ehkä tohdittu säilyttää ja liikkuvaisen Europaeuksen
1840-luvun kirjeet ovat kadonneet. Hän oleskeli kuitenkin v.1848
runonkeruumatkoilla Tverissä. Hänellä oli läheisempiäkin sukulaisia Venäjällä,
usea sisarista ja veljistä asui siellä. Paitsi hänen isänsä serkkua,
aikaisemmin mainittua Jacob Vilhelm Europeusta, toimi Johan Jacob Europaeus,
A.J. Europaeuksen veli, myös lääkärinä Novgorodissa, missä D.E.D. oleskeli
vuosina 1848 ja 1874.
D.E.D. Europaeuksen suhteet venäläiseen älymystöön olivat
tiiviit. Merkittävänä yhteydenpitokanavana oli v.1845, petrasevskiläispiirin
kanssa samoihin aikoihin perustettu Venäjän Maantieteellinen Seura, joka myös
kokosi piiriinsä ajan radikaalia sivistyneistöä. Seuran toimesta muotoutui
venäläinen kansatiede, joka liittyi kiinteästi myös yhteiskunnalliseen
liikehdintään.
D.E.D. Europaeus teki useita runonkeruu-, kansatieteen- ja
kielentutkimus- sekä arkeologisia matkoja Itä-Karjalaan, Viroon ja muualle
Venäjän alueelle. Petrasevskin ym. salaliittojen paljastuttua valvontatoimia
kiristettiin ja sananvapautta rajoitettiin, mm. Suomessa annettiin v. 1850
kieliasetus. Kun Europaeus keisarilliselle perintöruhtinaalle uskollisena olisi
halunnut ylioppilasjuhlasta lähettää hänelle sepittämänsä ja esittämänsä
suomenkielisen juhlarunon, se estettiin! Kun tuli muitakin hankaluuksia, se
suivaannutti häntä ja lisäsi hänen byrokratianvastaisuuttaan. Niinpä hän ei
piitannut vaadituista henkilöpapereista lähtiessään äkkiä matkalle Haaparannan
kautta Skandinaviaan ja Luoteis-Saksaan vv 1854-1855.
Itämainen sota oli alkanut maaliskuussa 1854. Se oli
D.E.D:lle järkytys ja hän meni pikkuserkkunsa luo Liperin pappilaan, mistä
alkoi matka "byrokratian kahlitsemasta ja ahdistavasta Suomesta vapaampiin
oloihin" kuten hän itse kirjoittaa muistiinpanoissaan. Lähtöpäätöksen
laukaisi Stockholms Missionstidningin lähetyssaarnaajan urasta haaveilevaan
mieleen vetoava artikkeli - ja myös tieto edullisesta laivamatkasta! Ulkomaanpassin
hankkimista Europaeus ei ajatellutkaan, koska pelkäsi ettei sitä hänelle
myönnettäisi, koska tunsi sijaiskanslerin vainoavan itseään. Kun myöskään
kotimaa ei näyttänyt antavan hänelle riittävää tunnustusta tiedemiehenä,
"byrokratianvastainen boheemi vaeltamaan tottunut Europaeus" pyrki
ulos ahdistavista ympyröistä.
Matkan hän teki mahdollisimman paljon jalkaisin - saadakseen
välittömän kosketuksen kansan syviin riveihin. Heille hän halusi julistaa
vapautta ja rauhaa. Hän itse kertoo v:n 1848 Ranskan vallankumousliikkeen
jälkeen syvemmin pohtineensa rauhanaatetta toivoen toisenlaisia menetelmiä. On
pyrittävä sisäiseen ja ulkonaiseen rauhaan ja tasa-arvoon kristinuskon hengessä.
Hän ihaili kveekareiden aatetta. Matkallaan E. levitti tietoa Suomen
sorronalaisuudesta, saarnasi ikuista rauhanaatetta ja armeijan lakkauttamista.
Norjalainen lehti Christiania Posten tilasi häneltä artikkelin Suomen asioista.
Sitä ei "onneksi" julkaistu, toteaa Matti Kuusi ja lisää, että useat
sen ideoista kuten Europaeuksen monet muutkin oivallukset ovat nousseet
kuolleista vasta 1900-luvulla!
Europaeus suunnitteli matkansa ulottamista myös Englantiin,
Euroopan sisä- ja eteläosiin, jopa Amerikkaan saakka, mutta matka päättyi
konsulikyytiin Hampurista Suomeen. Kun tämä aatteellinen maailmankansalainen
v:n 1855 lopussa saapui kotimaahan, oli ilmapiiri entiseen verrattuna
vapautuneempi.
Matti Kuusi toteaa, että D.E.D. Europaeus oli
"löytöretkeilijä Jumalan armosta". Hän selvisi äärimmäisen
askeettisissa oloissa. Jos hänet pidätettiin passittomana kulkurina, hän
taivutti vartijan odottamaan sillä aikaa kun hän tienvarren taloissa merkitsi
muistiin runoja!
D.E.D. Europaeus kuoli lokakuussa 1884 pietarilaisessa
köyhäinsairaalassa ja haudattiin yhteishautaan. Sieltä hänet joulukuussa
kaivettiin ylös ja siirrettiin juhlamenoin Helsingin vanhalle hautausmaalle.
Savo-Karjalainen osakunta pystytti muistopatsaan.
Anders Josef Europaeus ja hänen veljensä.
Aina kun maailma murjoi tai rahat loppuivat, etsi D.E.D.
Europaeus turvapaikan Liperin pappilasta. On luonnollista, että hänen ideansa
vaikuttivat pikkuserkkuun, A.J. Europaeukseen ja perheen nuorisoon. Kiinteässä
kirjeenvaihdossa Liperin pappilaan oli myös A.J.E:n veli Johan Jacob,
aikaisemmin mainittu novgorodilainen sotilaslääkäri ja "todellinen
valtioneuvos", joka kodikkaasti kertoo veljelleen kolmen tyttärensä
avioliitoista ja myötäjäiskustannuksista.
Vanhoilla päivillään Johan Jacob kirjoitti "Russkaja Starina"
- nimistä julkaisua varten muistelmia mm. "alhaison kapinasta Novgorodissa
ja sen ympäristössä ensimmäisen koleran aikana v.1831".
Hufvudstadsbladetissa ilmestyi hänen kuolemansa johdosta v. 1875
muistokirjoitus, jossa todennäköisesti D.E.D. kertoo miten tuon köyhän kansan
rakastaman lääkärin ruumissaatto 1,5 virstan matkalla kesti kaksi tuntia!
Anders Josef Europaeus ei itse joutunut tekemään paljon
ulkomaanmatkoja; matkat kirkolliskokouksiin ja valtiopäiville veivät aikaa,
seurakunnan hoito ja suuri perhe sitoivat.
Valmistuttuaan 26-vuotiaana maisteriksi hän promootion
jälkeen "palkitsi itseään" matkustamalla Ruotsiin, Tukholmaan ja
Uppsalaan. Matka tehtiin purjelaivalla nimeltä "Sovinto". Matti
Äyräpää muistelee 102 vuotta myöhemmin pitämässään puheessa: Kun matkustajien
joukossa oli edustajia kaikista neljästä säädystä, sanoi isäni leikillään, että
kerran ihmeen vuoksi kaikki säädyt kulkevat sovinnossa! A.J. Europaeuksen
seuraava matka 14 vuotta myöhemmin oli merkittävä. V 1837, kun ensimmäisen vaimon
kuolemasta oli vuosi kulunut, hän teki matkan Tallinnaan, missä hän kertoo
"sattumalta" törmänneensä "erääseen naishenkilöön, jonka lempeä,
vaatimaton mielenlaatu ja sivistynyt maku miellyttivät. Muutama päivä sen
jälkeen hän oli minun morsiameni. " Suvussa säilynyt perimätieto kuitenkin
kertoo, että ensimmäisen vaimon käly, Hedvig Boije af Gennäs oli antanut
vihjeen!
Myöhemmin A.J. Europaeuksella kyllä oli yhteyksiä
Skandinaviaan. Hän julkaisi useita Itä-Suomen muinaishistoriaa koskevia
kirjoituksia mm. kööpenhaminalaisen "Nordisk Oldskrifts Sälskab'in"
toimituksiin ja kutsuttiin seuran jäseneksi.
Anders Theodor Europaeus.
Jos isä Anders Josefille historian harrastus riitti ikkunaksi
avarampiin maisemiin ja hän tunnollisesti pappiskutsumustaan täyttäessään oli
enemmän "kotiseutuun kiintynyt uurastaja", jolla oli lisäksi
"omat edut unohtavan sosiaalista mielenlaatua", on hänen
jälkeläisissään vahvasti pulpahtanut esille "seikkailuhenkistä
boheemisuutta". Sitä oli - aikalaisten todistusten mukaan - runsain mitoin
hänen vanhimmassa pojassaan, isoisässäni Anders Theodor Europaeuksessa.
Seuraankin jatkossa Anders Theodorin sukuhaaran
edesottamuksia. Anders Theodor eli Adde, joka oli syntynyt v.1836, oli
menettänyt äitinsä, Sofia Wilhelmina Boije af Gennäsin, ollessaan vain kuukauden
ikäinen. Hän oli saanut ensi opetuksensa Liperissä apupappina toimineen pastori
Hypénin johdolla ja jatkanut Helsingissä Svenska Normallyceumissa äitipuolensa
äidin Constance Lovisa Lampan hoivissa. Lukion hän kävi Kuopion Lyseossa; mistä
tuli ylioppilaaksi v.1855. Juuri edellisenä kesänä oli D.E.D. Europaeus
oleskellut pidemmän aikaa Liperin pappilassa ennen kuuluisaa Euroopan matkaansa.
Kenties Adde silloin sai kipinän tuleville matkoilleen, mitkä noihin aikoihin
eivät olleet kaikkien suomalaisten nuorten, edes ylioppilaiden ulottuvilla:
Pelkkä seikkailunhalu ei sanellut lähtöä. D.E.D. oli jo varhain suositellut
kansan "äärimmäisen köyhyyden" lääkkeeksi valistamista; mm.
maatalouden opettamista jo kansakoulussa ja erityisissä oppilaitoksissa (Aimo
Halila em. teos ).
Muistokirjoituksessa, joka Adden kuoleman jälkeen
julkaistiin helsinkiläisessä "Dagens Tidninginssä" 9.3.1912,
kirjoittaa Teppo Homen: "Drömmande blicken är slocknad. Den gamla idealisten
är gången ur tiden. Det var tradition: adelsblod, prästblod med finnpojken satt
kvar. Aristokratiska demokraten med det fina vettet." Kirjoittaja viittaa
myös kansalliseen herätykseen, joka innoitti maatalouden kehittämiseen.
"Han for för att söka den till de unga, fria tankarnas land, Frankrike!"
Kesällä 1858 Adde todella suuntasi matkansa Tukholman kautta
kohti Pariisia ja sen naapuruudessa sijaitsevaa Versailles'ia missä oli - ja
yhä vieläkin on - maatalousoppilaitos.
Kirjeessään Natalia-sisarelle hän 22-vuotiaan innolla kertoo
miten Pariisissa osui keskelle Napoleonin-päivän, suuren kansallisen
juhlapäivän viettoa kohta saavuttuaan. Kaduilla parveili 900 000 ihmistä, kaksi
kolmasosaa koko Suomen asukasmäärästä. Toisten suomalaisten joukossa hän vaelsi
kulkueen myötä Notre Dameen messuun Te Deumin kaikuessa ja sieltä Seinen
rannalle, Invalidien Esplanadille. Isälleen Adde kertoo suunnitelmistaan. Hän
aikoo paluumatkalla kiertää Englannin ja Norjan kautta. Isä saa tiedon
asettumisesta Pariisiin, madame Bressaun kortteeriin Rue de Rivoli n:o 122:een,
halvempaan paikkaan kuin hotelli, 35 frangia kuukaudelta!
Vilkasta kirjeenvaihtoa on myös Adden ja hänen enonsa
Wilhelm Boije af Gennäsin välillä. Eno ilmeisesti rahoitti Adden matkustelua,
kenties tämän perintöosuuksista. Jo syksyllä 1858 eno kannustaa: "Res, res
min kära Adde och se världen!" Mutta eno kysyy, kumpi on parempi: nähdä
paljon ja omistaa vähän tai tyytyä vähempään näkemiseen omistaakseen jotain?
"Tule syksyllä kotiin, lähetän rahat niin pian kuin voin, mutta tule
sitten kotiin, sillä en voi hankkia Sinulle enempää! Tosin rukiista tulee
erinomainen sato ja alkaa sujua paremmin. Jumala tulee avukseni. Nyt lähetän 50
ruplaa."
Kirjeessään kotiin Adde puolestaan toteaa: "Iloitsen,
että saan kerran toteuttaa lapselliset seikkailuhaaveeni ja matkustaa Euroopan
sivistyneisiin maihin. Tänä keväänä selvitetään enon kanssa laskut!"
Kotiväelle oli kantautunut huhu Adden huolettomasta
rahankäytöstä; hänen oli muka nähty viskelevän seteleitä Seineen! Tosiasiassa
oli tuuli tarttunut bukinisteilta ostoksiaan tekevän Adden rahoihin!
Isä huolehtii raha-asioista ja ulkomaan vaaroista:
"Mielelläni möisin tilani, mutta ei ole ostajaa.. Reinhold kuluttaa rahaa.
Mitä suunnitelmia Sinulla on? Koska palaat Suomeen? Jumala varjelkoon Sinua
kiusauksilta ja ylpeydeltä. Pysy sanassa ja rukouksessa."
Oltuaan välillä kotimaassa Adde matkusti Saksaan
Stuttgartissa sijaitsevaan Hohenheimin maatalouskorkeakouluun, jota Hannoverin
maatalousyhdistyksen presidentti L. Rasch oli hänelle suositellut.
Matka vie Tallinnan ja Lyypekin kautta Hannoveriin,
Frankfurt am Mainiin, Heidelbergiin. Matkalla hän tapaa liperiläisen Edvard
Hällströmin, joka neuvoo halvan räätälin. Pohjoiskarjalainen papinpoika on
onnellinen voidessaan hankkia "en fulländad och elegant garderob: paletot,
rock, vest och benkläder"- 31 taaleria!
Adde kokee myös hienoja kulttuurielämyksiä. Hannoverin
teatterissa hän näkee "Venetsian kauppiaan". Hän tapaa Stuttgartin
muissa korkeakouluissa, mm. polyteknikumissa opiskelevia suomalaisia. Veljekset
Borgström, joiden äiti Helsingissä kuului mormor Lampan tuttavapiiriin, olivat
läheisiä ja viipurilaisesta Hackmanista tuli elinikäinen ystävä.
Josefina-sisar saa paljon kirjeitä. Adde kertoo olevansa
'Gastelev' ja selviävänsä alennetuin kuukausimaksuin. Heti aluksi hän joutuu
kyntöharjoituksiin toverinaan aito prinssi, Albert von Hohenlohe-Jasetberg.
Hohenheim sijaitsee kauniilla paikalla, 500 jalkaa Stuttgartin yläpuolella.
Stuttgartissa on teattereita, museoita ja hauskoja suomalaisia tovereita!
Mielessä risteilee luettu ja koettu: "Luin levottomuuksista Unkarissa,
kapinasta Varsovassa. Näin kuninkaan, Europan vanhimman monarkin kävelevän
yksin mustassa palttoossaan".

Adde, "en fulländad och elegant garderob"
Opiskelu ei aina tunnu maistuvan "Professori Rau puhuu
karjanhoidosta - kaunis ja runollinen aihe! Mutta ei saa olla liian ranttu vaan
on otettava asiat niinkuin ne ovat! Sitten on botaniikkaa ja viimein paras
kaikista: päivällinen! On maanviljelyskemiaa, geologiaa, laboratoriotöitä..
"Väliin kääntyy katse ulos luontoon. "Tämä on kaunis, hymyilevä maa.-
On kastanjoita, plataaneja pähkinäpuita. Pian tulee ratsastuksenopettaja. Aion
ottaa tunteja Estlanderin kanssa!"
Adde suunnittelee seuraavaksi vuodeksi muuttoa
"linnan" majoitustiloihin ja kertoo lääkärin suositelleen hänelle kylpyläkuuria,
matkaa Alpeille Bodenseelle. Loma-aikoina Adde matkusteleekin suomalaisten
ystäviensä kanssa ahkerasti: Baijeriin, Müncheniin, Heidelbergiin. Käypä hän
Sveitsissäkin Jungfraulla ja Vierwaldstätterissä. Kirjeessä Natalia-siskolle
hän muistelee tarinaa Wilhelm Tellistä ja kertoo poikkeavansa Italiassa.
Jos siskoille kerrotaan kauniista maisemista,
kulttuurielämyksistä ja mielenkiintoisista tuttavuuksista sekä tyttöjä
kiinnostavista opiskelutovereista niin isälle hän mainitsee tavanneensa
Lausannessa etevän kaverin, uskonnollisen, akateemisesti koulutetun, joka voisi
tulla Suomeen opettamaan juustontekoa!
Kotimaan tullessa mieleen Adde huolehtii, että prof. Raulle
pitäisi Suomesta toimittaa vehnää ja tattariryynejä! Lyypekissä vierailevalle
Tala- siskolle Adde Borgströmin välityksellä herttaisesti lähettää
pikkusisaruksilleen vietäväksi "skräp" ulkomaan tuliaisina. Borgström
tuo palatessaan terveiset mormor Lampalta, jonka suojissa Tala ilmeisesti on
matkalla. Reinholdia onnitellaan ylioppilaaksitulosta!
Opinnot lienevät matkustelusta ja koti-ikävästä huolimatta
tuottaneet tuloksia. Ulkomailla oppimiaan uusia maanviljelysmenetelmiä Adde
kokeili Liperin tilallaan Anttolassa vv. 1862-1868. Kenties juuri tuolloin
sattuneet katovuodet estivät onnistumasta ja Adde siirtyi opettajan tehtäviin
Simananniemen meijerikoulussa, missä hän toimi vv. 1868-71. Suoritettujen
maanparannusten kerrotaan kyllä vuosia myöhemmin tuottaneen tuloksia näilläkin
karuilla viljelmillä. V 1877 Mustialan maatalousoppilaitoksessa suoritettu
tutkinto pätevöitti Anders Theodor Europaeuksen agronomin virkoihin Suomessa.
Sitä ennen hän toimi "Liivinmaalla" Tartossa "piim-insinöörinä",
niinkuin Tarton yliopiston papereista ihan hiljattain löytynyt merkintä kertoo!
Matkastaan Tarttoon Adde kertoo kirjeessään Josefiinalle
24.10.1871 - kirjeen kieli on jo silloin muuttunut ruotsista suomeksi:
"Matka kulki Savonlinnan ja Viipurin kautta Pietariin ja pieneen - 4000:n
asukkaan - Wesenbergin kaupunkiin. Metsiä, soita, monotoniaa.. Olen tänään
ollut Narvan taistelukentällä!"
Isä, A.J. Europaeus on jo kuollut v.1870 ja Adde on entistä
enemmän kirjeenvaihdossa enonsa Wilhelm Boijen kanssa, joka huolehtii hänestä
isällisesti. Tuon tuostakin eno valittaa rahahuoliaan. "Takaukset ovat
murtamaisillaan minut - pian saan maksaa veljesi Reinholdin puolesta, joka on
"en stor slarv". Tosin rukiin hyvä sato lohduttaa!" Eno
iloitsee, että Adde työskennellessään Liivinmaalla tulee yhä kykenevämmäksi
maanomistajan tehtävään. (Suostuttuaan hyväntahtoisena monien takuuvetoomuksiin
Wilhelm Boije aikanaan menetti 300 vuotta sukunsa hallussa olleen Drägsbyn
kartanon.)
Huhtikuussa 1874 Adde Europaeus palaa Liperiin.
Vakiintuminen alkaa. Pielisjärven Hovilan Meijerikoulusta tarjoutuu työpaikka
ja siellä Adde kohtaa elämäntoverinsa, Kristiina Sofia Riikosen, jonka kanssa
avioituu v.1879.
Toimiessaan lääninagronomina Vaalassa Oulujoen varressa
kielitaitoinen ja maailmaa nähnyt Adde Europaeus joutui kosketuksiin
"eurooppalaisuuden kanssa kun Englannista tuli hovissa työskentelevä
lordi, eversti John Clark Oulujoen lohia kalastelemaan. Seurallinen ja
vieraanvarainen Adde sai ystävän loppuiäksi. Kristiina ei aina ollut kovin
innostunut ylimääräistä ruokavieraasta, mutta Europaeuksen lapsia patistettiin
siitä lähtien syömään kiltisti kaurapuuronsa, "koska se oli joka-aamuinen
ruoka Englannin hovissa!" Vielä on Adden kirjekokoelmassa tasan 100 vuotta
sitten, 22.5.1897 "Windsor Castle, Buckingham Palace" -päiväyksellä varustettu
eversti Clarkin kirje!
III Sukupolvi, Adden sukuhaara.
Anders Theodorin lapsilla ei ollut nuoruusvuosinaan samoja
mahdollisuuksia Euroopan matkoihin kuin isällään. He elivät niukkaa, mutta
onnellista elämää kuninkaallisen kaurapuurolautasensa äärellä. Jouluna sentään
piti Adde-isän vaatimuksesta olla ranskalaista roquefortia, vaikka rahat
Kristiina-äidin mielestä tuskin riittivät välttämättömään. Äidin kuoltua saivat
tuskin kaksikymppiset isot sisaret Selma ja Bertha venyttää ensimmäiset tien0estinsä
nuorempien sisarusten elättämiseen. Äitini Ella kertoi Selman matkasta ruusujen
Visbyhyn Gotlantiin, mutta se oli kenties vain toteutumaton unelma, koska Selma
ei sellaisesta ole omille lapsilleen maininnut.
Bertha oli jo hyvin toimeentuleva virkanainen, tyttökoulun
rehtori, kun hän 1920-luvun lopulla sai tehdä matkan Italiaan, Roomaan.
Tutkiessani tätä kirjoitelmaa varten kansallisarkiston kokoelmia löysin Berthan
päiväkirjan missä hän ihastelee Umbrian maisemia matkallaan Assisiin. Olin
muutamaa viikkoa sen jälkeen menossa samoille hymyileville seuduille ja
katselin tienvarren panoraamamaisemaa kummitätini, historian opettajan silmin!
Ella oli Kotitalousopettajaopiston luonnontieteiden lehtori,
terveellisen ja taloudellisen kotitalousopetuksen uranuurtaja ja myös suuren
perheen äiti, kun hänet vuorostaan kutsuttiin esitelmämatkoille ensin Norjaan,
sitten Saksaan. Paluulaivalla sattui olemaan matkustajien joukossa taidemaalari
Juho Rissanen, joka piti Ellan profiilia niin kiinnostavana, että talletti sen
viinilistan selkään. Absolutisti Ella lahjoitti tuon viinilistan sittemmin
tyttärenpojalleen Tuomaalle ja se on yhä hänen kotinsa seinällä. Samalla
paluulaivalla Saksasta tavoitti Ellan myös uutinen lapsihalvausepidemian
riehumisesta Järvenpäässä, missä kaikki neljä lasta olivat. Kaikki sujui
kuitenkin pahemmitta seurauksitta paitsi äidin syyllisyyttä!
Aarne-veli sen sijaan joutui jo varhain 1920-luvulta lähtien
rakentamaan arkeologian tutkijana yhteyksiä eri puolille Eurooppaa. Pojalleen
Matille hän kertoi, että Baltian, Puolan ja Itä-Saksan museoissa ovat parhaat
löydöt vasarakirveskulttuurista, miltä alalta hän kirjoitti väitöskirjansa.
Näissä maissa hän kävi usein v. 1925 lähtien ja vielä 1940-luvulla sodan aikana
esitelmöimässä ainakin Bremenissä ja Berliinissä. Eloisasti kirjoitettuja
postikortteja värikkäine ja herkkine luonnonkuvauksineen tuli tiheään Hanna-puolisolle
ja pojille Tukholmasta, Lundista, Kööpenhaminasta, Hallesta, Krakovasta,
Poznanista, Vilnasta, Varsovasta, Lvovista, Berliinistä, Danzigista,
Königsbergistä, Kaunasista, Riiasta ja Tartosta! Teuvo-pojalleen hän kertoo
Rokitnon suon laiteilta kukkivien peltojen pientareilta löydetystä mammutin
pääkallosta. Arkeologinen tutkijajoukko oli tutustunut paikkaan.
Puola näyttää olleen erityisen rakas: "Mitä
arkeologiseen puoleen tulee, oli Puolan matka siinä suhteessa tärkein. En
olemissään tavannut niin elinvoimaista arkeologista harrastusta kuin
Lembergissä ja Warsovassa. Nuoruuden voimaa ei vanha tieteellinen ja
teoreettinen koulutus pysty milloinkaan korvaamaan."
Elinikäisiä ystäviä seurallinen ja innostuvainen Aarne sai
matkoillaan ja jatkuvan tieteellisen vuorovaikutuksen myötä.
IV sukupolvi, Adde Europaeuksen lapsenlapset
Seuraavan sukupolven nuoruuden katkaisi II maailmansota.
Pirkko Pankakoski (Voipio) oli ehtinyt viettää kesän 1938 Englannissa
kieliopinnoissaan, mutta paluu seuraavan kesän Saksan matkalta oli jo sodan
varjostama elo-syyskuun vaihteessa 1939. Junamatka Marburgista Jenan ja
Dresdenin kautta sujui suunnitelmien mukaan, mutta koska Puolan käytävä oli jo
tukossa, oli jatkettava Stettiniin eikä Königsbergiin. Königsbergin junalippu
kelpasi kuitenkin Stettinin junaan. Valuuttamääräykset olivat tiukat; viimeinen
matkasekki oli säästettävä. Onneksi Stettinin asemalta löytyi skandinaavinen
retkikunta, johon saattoi lyöttäytyä matkalla Kööpenhaminaan lähtevään laivaan.
Sikäläinen Suomen lähettiläs, Pajula sattui olemaan sortavalalainen ja Pirkon vanhempien
tuttu. Kööpenhaminasta löytyi vielä sukulainen, Laust Moitesen ja niin matka Suomeen
höyrylaiva Arcturuksella järjestyi.
Samoihin aikoihin toinen kieltenopiskelija, serkku Maija
Kitunen (Lalander) ehti Englannista viimeistä edellisellä laivalla kotiin.
Sodan päätyttyä Suomen osalta Maijan tie suuntautui taas Suomen rajojen
ulkopuolelle. Heti syksyllä 1944 hän sai Ruotsin valtion stipendin opiskellakseen
pohjoismaista kielitiedettä Uppsalassa . Valuuttaa ei suomalainen opiskelija
tuohon aikaan saanut voidakseen matkustaa joululomaksi kotimaahan. Viettäessään
joulua opiskelutoverinsa perheessä Falunissa Maija tutustui tämän veljeen Sven
Lalanderiin, jonka kanssa avioitui kesällä 1945 ja jäi Ruotsiin. Muutaman
vuoden kuluttua Sven sai kansainvälisiä tehtäviä "United Nations Economic Commission
for Europe'n" palveluksessa Genevessä, missä perhe asui kahden vuoden
ajan. Koko perheen myöhemmät Eurooppa kontaktit olivat luonnollinen seuraus
siitä, että se jo aikaisessa vaiheessa joutui Geneven kansainväliseen
ilmapiiriin. Maija suoritti ranskankielen tutkinnon Geneven yliopistossa. Anita
aloitti ranskankielisen koulun, opiskeli sittemmin Lausannessa, Roomassa ja
Brightonissa sekä työskenteli Ranskassa Haute Provence'ssa hankkien usean
eurooppalaisen kielen taidon tulevaa oppaan ammattiaan varten. Christine, joka
syntyi Genevessä, opiskeli myöhemmin Ranskassa ja Englannissa, mutta
Magnukselle ei Eurooppa ole riittänyt, hänen työnsä ABB:n palveluksessa on
ulottunut Brasiliasta Intiaan!
Äyräpään pojat, Teuvo ja Matti, jotka koko sodan ajan olivat
palvelleet viestiupseereina, lähetettiin heti sen päättyessä ns. "Stella
Polaris"-operaation tärkeissä tehtävissä Ruotsiin, minne Teuvo sitten
jäikin. Jännittäviä vaiheitaan hän kuvaa artikkelissaan Valtion virkamiehenä
Ranskassa.
Sodan jälkeen alkoi vilkas jälleenrakennuskausi ja eristetty
Suomi solmi katkenneita yhteyksiä Eurooppaan. Prof. Carolus Lindberg vei joukon
arkkitehtiylioppilaita v. 1949 kuuden viikon opintokiertueelle Saksaan,
Hollantiin, Belgiaan, Ranskaan, Sveitsiin ja Italiaan. Tällä unohtumattomalla
matkalla Euroopan taideaarteiden äärelle oli myös arkkitehtiylioppilas Maunu
Kitunen.
Myöhemmin Paavo Äyräpää joutui työssään Kone Oy:n
hissiosaston johtajana kiertämään useimmat Euroopan maat ja vähän kauempanakin!
Ennenpitkää kai jokainen sukupolvestamme on saanut kiertää
kulttuuri- ja lomakohteita ja onpa joku eläkeiäkseen asettunut talvikausiksi
etelä-Eurooppaan kuten Sirkka Karasvirta Erkki-puolisoineen.
V ja VI sukupolvi.
Matkailun kukoistaessa mahdollisuudet ovat avautuneet yhä
nuoremmille. Europaeusten V sukupolvi on jo kansainvälistä interrail-sukupolvea
ja liikkuu Euroopassa, sekä sen turisti- että opiskelukohteissa kuin kotonaan.
Voipion nuorimmat pojat Antti ja Jukka olivat kouluaikanaan vaihto-oppilaina,
Antti "Experiment intenational living"-ohjelman puitteissa
Skotlannissa. Pekka Pankakosken lentäjän ammatti pitää häntä jatkuvasti
ulkomaiden tuntumassa, tosin lähinnä yläilmoissa! Useat ovat löytäneet
työpaikan, jopa elämäntehtävänsä kotimaan ulkopuolelta. Katariina Lehtonen
(Ohlsson) avioitui Ruotsiin ja toimii siellä sairaalalääkärinä. Riitta
Pankakoski (Vuorinen) oli parin vuoden ajan erilaisissa työtehtävissä Saksassa,
Englannissa ja Ruotsissa.
Veikko Karasvirta on toiminut useita vuosia
elektroniikkainsinöörin tehtävissä Pariisissa, missä hänen perheensäkin on
asunut. Sama isoisoisän nuoruuden kaupunki on vetänyt myös Tuomas Lehtosen
Suomen akatemian tutkimusassistenttina keskiajan aatehistorian lähteille. Koko
perhe asui siellä kolme vuotta Kirsin ahkeroidessa taidehistorian ja
naistutkimuksen parissa ja Eliaksen käydessä ranskankielistä lastentarhaa.
Opintovaiheen ohjelmaan oli kuulunut myös Rooma. Esitelmämatkat ovat sittemmin
suuntautuneet eri puolille Eurooppaa.
Riitta Cyssarz (o.s. Karasvirta) kierteli ensin Barcelonan
kautta ja asettui sitten Düsseldorfiin. Kerttu Ronkaisen tyttäret Heli ja Päivi
ovat työskennellet Saksassa, Päivi samassa kaupungissa, Hannoverissa, missä
isoisän isoisä hankki edustavan garderobinsa 140 vuotta sitten! Samasta VI
sukupolvesta on myös heidän serkkunsa Juha Pankakoski ehtinyt työskennellä
Englannissa, ICL:n palveluksessa matkassaan puolisonsa Matleena, hänkin
kansainvälisissä tehtävissä:
Mainittakoon vielä muutama V sukupolveen kuuluva, jolle
Euroopan rajat eivät ole riittäneet. Sellaisia ovat tietokonealalla toimiva
Pertti Äyräpää ja hänen serkkunsa Jyrki Karasvirta, joka lensi
rauhanturvatehtäviin Lähi-Itään.
Liekö syynä Europaeusten seikkailuhenki, Kanadassa vietetty
vaihto-oppilasvuosi vai yksinkertaisesti se, että olemme astumassa globaalisiin
ulottuvuuksiin ja työtehtäviä tarjoutuu kaukaa, Petri Lehtonen on vain
kieliopintojen ja läpikulkumatkojen verran viipynyt Euroopassa. Pian 10 vuotta
hän on työskennellyt metsäalan konsulttitehtävissä Somaliassa, Brasiliassa,
Tansaniassa, Meksikossa, Nepalissa ja tällä erää Vietnamissa, missä Tuija-puoliso
toimii Suomen, lapset ovat ranskankielisessä koulussa ja vietnamilaisen
hoitajan hoivissa.
Kuluneena kesänä olen ollut kirjeenvaihdossa lastenlasteni,
VI sukupolven nuorten kanssa. Annastiina Lehtosen hoitaessa uskollisesti
kotimaan kirjeenvaihtoa Suvasveden rannoilta Savon sydämestä kirjoittaa Karin
Ohlsson lääketieteen opiskelijain kesäkurssilta Etelä-Intian Keralasta, hänen
veljensä Eric collegestaan U.S.A:sta, heidän serkkunsa Saara Hannula koulustaan
Montrealista ja sisarukset Aleksi ja Jenni Lehtonen Pohjois-Vietnamin
metsätyömailta, missä ovat Petri-setänsä opastamana opintomatkalla. Pikku Anni
ja Silva Lehtonen lähettävät sieltä piirroskirjeitään. "But that's another
story", sanoisi Kipling!
Lähteitä:
- Colliander, Suomenkirkon paimenmuisto. Helsinki 1918
- Kuusi etc, DD.E.D.Europaeus, Suurmies vai kummajainen. Helsinki 1988
- Henry Troyat, Dostojevski, suom.Jyväskylä 1963
- Gunnar Siv6n, Matti Äyräpää. Helsinki 1934
- Gunnar Suolahti, Matti Äyräpää. Helsinki 1940
- Anne Petersen-Jessen, Liperin rovasti Anders Josef Europaeus. Pieksämäki 1987
- Ätterna Nordenskjöd, Stockholm & Eksjö 1902
- Toivo Valtavuo, Anders Josef Europaeus ja hänen esivanhempansa. Käsikirjoitus
1946
- Europaeus-suvun arkisto, Kansallisarkisto
- Ella ja Eemeli Kitusen arkisto, Kansallisarkisto
- Aarne Äyräpään kirjekokoelma
- Ella Kitusen (o.s. Europaeus) suullinen kertoma ja äänitteet.
- Pirkko Voipion, Matti Äyräpään ym. antamat tiedot..
Kirsti Salminen MATTI ÄYRÄPÄÄN EUROOPAN KONTAKTEJA
Suvun suurmies, Suomen hammaslääketieteen isä, professori
Matti Äyräpää, A.J. Europaeuksen lapsista nuorin oli opiskeluajoistaan lähtien
vilkkaassa yhteydessä ulkomaihin.

Matti Äyräpää Kööpenhaminassa
Vuonna 1875, kesäkuun alussa Matti - silloin vielä Europaeus
- teki ensimmäisen ulkomaanmatkansa ja osallistui Upsalassa pidettyyn
skandinaaviseen ylioppilaskokoukseen. Sisarelleen Teklalle hän kirjoittaa
toukokuun 25. päivänä:
"Sisar kultani! ... Tiedätkö, sisar kultani, että minä
tulevana sunnuntaina aion jättää Suomen ja mennä ulkomaille. Päätös on jo varma
ja minä odotan vain höyrylaivaa. Tahtonet ehkä tietää syyt tähän päätökseen?
Ehkä lienen tehnyt rikoksia, jotka pakoittavat minua karkaamaan? Ehkä lienen
rakastunut johonkuhun Ruotsin kaunottareen ja sen vuoksi en enään viihdy omassa
maassa? ... ehkä? ... Ei niistä syistä mihinkään! Vielä on kunnia jälellä ja
sydänposkakin aivan terveenä.
Mutta, kultaseni, tuolla Ruotsin valtakunnassa löytyy virta,
nimeltä Fyriså, ja sen rannalla Upsalan kaupunki ja yliopisto. Tänne kokoontuu
kesäkuun alussa Skandinavian kaikista yliopistoista, Köbenhavnista,
Kristianiasta, Lundista ja Helsingistä hyvin paljon ylioppilaita yleiseen
kokoukseen ja tänne lähden minäkin."
Heti valmistuttuaan lääkäriksi Matti Äyräpää matkusti
ulkomaille, mm. Saksaan hakemaan tietoja ja virikkeitä. Hän oli koko elämänsä
ajan jatkuvasti kosketuksissa Eurooppaan, erityisesti kuitenkin Skandinaviaan.
Hän osallistui kansainvälisiin hammaslääkärikongresseihin mm. Berliinissä,
Hannoverissa ja Pariisissa. Skandinaavian Hammaslääkäriyhdistyksessä hän toimi
sihteerinä, viisi vuotta puheenjohtajana ja seitsemän vuotta yhdistyksen
aikakausikirjan päätoimittajana. Matti Äyräpää oli asiantuntijana täytettäessä
hammaslääketieteen opettajanpaikkoja Ruotsissa ja Tanskassa. Hänet kutsuttiin
vuosien kuluessa kirjeenvaihtaja- tai kunniajäseneksi Euroopan merkittävimpiin
hammaslääkäriyhdistyksiin ja hän sai useita korkeita ritarimerkkejä
pohjoismaisen kulttuurin hyväksi tekemästään työstä.
Vuonna 1925 pitämässään puheessa Matti Äyräpää muisteli
ensimmäistä ulkomaanmatkaansa ja vertaili matka-aikojen muuttumista sitten
hänen isänsä Tukholman-matkaa vuonna 1823 seuraavasti:
"Vuonna 1875 tuli isäni nuorin poika filosofian
kandidaatiksi, ja sattui niin hyvin, että samana keväänä oli Upsalassa suuri
pohjoismainen ylioppilaskokous, jonne meidän yliopistostamme oli 85
ylioppilasta kutsuttu. Yksi heistä oli allekirjoittanut. Nyt oli jo olemassa
höyrylaivoja, ja sellaisella me matkustimme Tukholmaan Turun kautta, jossa
viimeksimainitussa paikassa me olimme yhden illan. Matka kesti kaikkiaan kaksi
vuorokautta. 50 vuotta myöhemmin matkustin jälleen Tukholmaan Skandinaavisen
Hammaslääkäriseuran 60-vuotisjuhlaan. Matkustin nyt lentokoneella taaskin Turun
kautta ja matka sieltä kesti kaksi tuntia. - Isäni matka 100 vuotta sitten
kesti 2 viikkoa (matka tehtiin purjelaivalla), minun matkani 50 vuotta
myöhemmin 2 vuorokautta, ja matkani taas 50 vuotta myöhemmin 2 tuntia." - Entä
kuinka nyt, kun A.J.E:n jälkeläiset matkaavat sukuloimaan Tukholmaan; matka-ajan
yksiköksi riittävät minuutit!

Matti Hampurin viiniravintolassa. (Marcus Collinin karikatyyri)
Lähteitä:
- Gunnar Sivén, Matti Äyräpää. Helsinki 1934
- Eino Suolahti, Matti Äyräpää. Helsinki 1940
Anja Pöyhönen NORAN TYTTÄRET MAAILMALLA
Aleksandra Eleonora (16. 07.1849 - 01.04.1938) oli nuorin A.J.:n
tyttäristä. Nora avioitui pastori Johan Pöyhösen (26.05.1839 - 26.03.1906)
kanssa v. 1875. Johan Pöyhönen oli kotoisin Suonenjoelta. Heidän ensimmäinen
yhteinen kotinsa oli Pielisjärvellä, mistä he muuttivat vuonna 1886
Haapavedelle, minne Johan Pöyhönen valittiin kirkkoherraksi. Ensimmäinen heidän
lapsistaan, Hannes syntyi ja kuoli aivan pienenä Pielisjärvellä, minne hänet
myös haudattiin. Pöyhöset saivat vielä kuusi lasta. Pielisjärvellä syntyivät
Maiju Eleonora (v. 1879), Matti (v. 1880), Anni Augusta (v. 1882), Elsa (v.
1883), Yrjö Emmanuel (v. 1885) ja perheen kuopus Väinö syntyi Haapavedellä v.
1890. Paitsi perheenemännän ja pappilan emännän tehtäviä Nora Pöyhönen suoritti
varsinaisen elämäntyönsä puutarhanhoidon ja ruoanvalmistuksen opetuksen alalla.
Kun Pöyhöset muuttivat Haapavedelle vuonna 1886, huomasi
Nora Pöyhönen pian, miten alkeellisia olivat kotien olot verrattuna siihen,
mihin hän oli kotonaan Liperissä ja Pielisjärvellä tottunut. Varsinkin
ravitsemuksessa olot olivat erittäin vaatimattomat. Vuonna 1892 Nora P. pani
toimeen kesällä kasvitarha- ja keittokurssin silloisille kirkonkylän
kansakoulun oppilaille. Oppilaita oli kurssilla 45.
Syksyllä pidettiin kurssien päättäjäiset ja valmistettiin
juhla-ateria lasten vanhemmille. Kutsuvieraita saapuikin 60. Ensimmäistä kertaa
Haapaveden historiassa silloin tarjoiltiin ateria, missä erilaiset kasvikset
olivat monipuolisesti tarjolla. Kesäkurssin lapset olivat saaneet kesän aikana tutustua
kaikkien kasvisten viljelyyn ja sadon korjuuseen ja kurssin lopuksi saivat
valmistaa niistä aterian vanhemmilleen. Nora Pöyhönen tuli kuitenkin siihen
tulokseen, ettei hän voinut saavuttaa tuloksia tällä tavoin, sillä pitäjällä ei
ollut teitä kaikille kylille, eikä hän niin ollen päässyt opastamaan koteja
kasvitarhojen laitossa. Niinpä hän päätti perustaa kasvitarha ja keittokoulun
pappilaan.
Oppilaiksi kutsuttiin aikuisia talojen tyttäriä ja koulun
kasvimaana oli pappilan laaja puutarha. Pappilan keittiö oli koulun keittiönä
ja koulun luennot pidettiin pappilan salissa. Opettamalla naisille
puutarhanhoitoa ja ruoanvalmistusta kasviksista ja marjoista Nora Pöyhönen
arveli saavansa parhaat tulokset alalla, mikä silloin oli aivan tuntematonta
Haapavedellä ja koko Pohjois-Suomessa. Sitä paitsi maassa ei ollut tuolloin
mitään vastaavanlaista koulua. Puutarhakoulut olivat miltei yksinomaan miehille
ja talouskoulut kaupunkien tyttärille.
Kun tämä Haapaveden kasvitarha ja keittokoulu oli
ainutlaatuinen alallaan, Nora Pöyhönen levitti koulustaan tietoa sangen
tehokkaasti. Hän otti osaa puutarhanäyttelyihin sekä koti- että ulkomailla
esittelemällä niissä sekä kasvattamiaan kasviksia, että myös marjoista
valmistettuja säilykkeitä. Useita kertoja näitä tuotteita oli esillä myös Matti
Äyräpään kaupunkiasunnon sisäpihalla Helsingissä ja lehtitiedoista päätellen ne
herättivät aivan tavatonta mielenkiintoa.
Ulkomaisista näyttelyistä mainitaan ainakin näyttelyt
Pietarissa v.1894, Tukholmassa v. 1897 ja vielä Kööpenhaminassa v. 1936. Miten
kaikki kasvikset saatiin ensiluokkaisina Haapavedeltä eri kaupunkeihin aikana,
jolloin tavara oli kuljetettava ensin hevosilla Haapavedeltä Oulaisten
asemalle, 37 km, sen jälkeen junalla Helsinkiin 2 vrk ja vielä Tukholmaan laivalla
toista vuorokautta? Siinäpä kysymys.
Myöhemmin Nora Pöyhönen kertoi, miten Tukholmaan lähetetyt
"kollit" joutuivat vielä siellä satamassa hukkaan, löytyivät
kuitenkin viime hetkellä. Ja niin Nora ja tyttärensä Maiju, tuolloin 18-vuotias,
saivat tehdä töitä yötä myöten saadakseen kaiken kauniisti esille. Kaikki
kasvikset pestiin näyttelypaikalla! Mutta niinpä vain osasto oli kunnossa
ajallaan ja nämä kaksi naista olivat perusteellisesti hurmanneet alan
asiantuntijat ja myös näyttelyn arvosteluraadin.
Palaan alkuun kertoakseni hieman Pöyhösten lasten
kouluajasta. Koulunkäynti viime vuosisadan lopulla Haapavedellä ei ollut vallan
yksinkertaista. Olihan pitäjässä kansakoulu, mutta siitä eteenpäin oli
matkustettava Ouluun tai Helsinkiin, missä oli sukulaisia. Haminassakin
opiskeltiin. Tytöt (Maiju ja Elsa) pääsivät ylioppilaiksi Helsingissä, pojat
Oulussa, paitsi Väinö Haminassa.
Maiju valmistui luonnonhistorian opettajaksi Helsingin jatko-opistosta
ja toimi opettajana Haminan yhteiskoulussa. Kun Haapavedellä oli siirretty
kasvitarhakoulu pois pappilasta Alamaalle, siirtyi Maiju sinne myöhemmin
opettajaksi.
Nora ja Maiju Pöyhönen olivat aloiterikkaita naisia. He
toimittivat puutarha-alan lehteä, he olivat Valtion kotitalouskomiteanjäseniä.
Vuosina 1909 -1910 Maiju oli stipendiaattina Englannissa ja Hollannissa, käyden
samalla matkalla myös Belgiassa ja Tanskassa. Hän tutustui
kotitalouskoulutukseen näissä maissa sekä myös lasten kasvitarhaopetukseen. Hän
kirjoitti innostuneena matkakertomuksessaan, miten puutarhanhoito ja
erikoisesti kukkien kasvatus vaikuttavat lapsen kehitykseen myönteisesti. Maiju
ja Elsa olivat kielitaitoisia nuoria naisia. Maijun ollessa stipendiaattina
Englannissa oli Elsa jonkin aikaa hänen sijaisenaan Haminassa. Oppilaat olivat
kirjoittaneet Elsasta pikkurunon: "Elsa, pikkutiainen, on nyt Maijun
sijainen, oiva jenkkein kielessä, pojat ei oo mielessä".
Myös Elsa Pöyhönen teki Haapavedeltä käsin ulkomaanmatkan.
Hän otti osaa puutarha-alan asiantuntijoiden mukana retkeen, mikä syksyllä 1923
suuntautui ensin pohjoismaiseen puutarhanäyttelyyn Göteborgissa Ruotsissa sekä
paluumatkalla Tukholmaan ja sen ympäristöön. Matka kesti 10 päivää ja oli ollut
varsinainen elämys Elsalle.
1920-luvulla Nora ja Maiju kirjoittivat puutarha-alan
oppikirjan nimeltä Kodin kasvitarha. Kirja oli hyvin suosittu oppikirjana aina
1960-luvulle asti. Nora Pöyhönen lapsineen suoritti ainutlaatuisen työn Suomen
puutarhatalouden hyväksi ja suomalaisen naisen hyväksi.
Liperin pappilasta lähtenyt tyttö, Nora Aleksandra, oli rohkea
ja ennakkoluuloton. Hän oli sitkeä ja uskoi luottavaisesti Jumalan apuun. Hän
suoritti elämäntyönsä aikana, jolloin naisen osallistuminen yhteiskunnan
johtopaikoilla oli monin tavoin rajoitetumpaa kuin nyt. Hänen näkemyksensä
naisen merkitykseen kodissa antoi hänelle ihmeelliset voimat. Hänen fyysinen
terveytensä ei ollut hyvä, mutta usko työnsä tarpeellisuuteen, siihen, miten
kodin merkitys vaikuttaa koko yhteiskuntaan, oli elämän kantava voima. Innostus
tähän työhön siirtyi myös hänen lapsiinsa ja vielä seuraavaankin sukupolveen.
Sen todisteena on sata vuotta täyttänyt oppilaitos Haapavedellä.
Noran tyttäristä myös Anni kävi ulkomailla. Hän oli
Helsingissä opiskellut maalausta, varmaan serkkunsa Aune Äyräpään innostamana.
Helsinkiläisen taiteilijaseuran mukana Anni oli vähän ennen ensimmäistä
maailmansotaa Münchenissä ja tutustui siellä erääseen opiskelijapoikaan.
"Me tapasimme puiston penkillä", kertoi Anni-täti meille 1950-luvulla.
Siitä tapaamisesta syntyi melkeinpä romanttinen rakkaustarina, minkä pian
syttynyt maailmansota kuitenkin lopetti. Toisen maailmansodan jälkeen tuli
kerran monen mutkan takaa Norjasta käsin kirkkoherran virastoon tiedustelu
Israelista, onkohan Anni Pöyhönen vielä elossa. "Se on varmaan Richard
Kauffman, kukaan muu ei voisi minua muistaa", huudahti Anni-täti. Aivan
oikein. Richard Kauffman oli tuolloin Jerusalemin kaupungin arkkitehtina
luomassa kaupungin uusien alueiden rakennussuunnitelmaa. Ja niin nämä kaksi
aloittivat kirjeenvaihdon lähes neljän vuosikymmenen tauon jälkeen. Anni
lähetti Richhardille valokuvansa tämän pyynnöstä. Richard vastasi "Anni
rakas, en tarkoittanut sinun nuoruuden kuvaasi, vaan sellaisen, mistä tiedän,
miltä nyt näytät." - Kuva oli otettu juuri silloin. Anni-täti oli tuolloin
70-vuotias. Richard asui Jerusalemissa, hän oli naimisissa ja hänellä oli
muistaaksemme 3 lasta. Richard pyysi palavasti Anni-tätiä saapumaan Israeliin.
"Enhän minä nyt sinne voi matkustaa", sanoi Anni-täti. Ja sitä paitsi
matkustaminen viisikymmenluvun lopulla ei ollut suinkaan yhtä yleistä kuin
nykyisin. Vaikka matkasta ei tullutkaan mitään, tämä tarina ilahdutti meitä
nuorempiakin tavattomasti. Richard lähetti Anni-tädille suuren laatikollisen
appelsiineja Israelista. Nehän olivat sota-ajan jälkeen harvinaista herkkua
Suomessa. Muutaman vuoden kuluttua tuli viimeinen kirje Israelista, Richardin
vaimo kirjoitti miehensä pyynnöstä. Richard oli kuollut. Anni-tädin muistoissa
hän eli kuitenkin vielä kauan aikaa.
Ollessaan stipendiaattina Englannissa Maiju vieraili myös
Edinburghissa. Seuraavassa poimintoja tekstistä, jonka hän oli laatinut
vierailustaan ja otsikoinut:
Kotikylää kaunistamaan!
...Edinburgissa käydessäni tulin huomaamaan, miten
viehättäväksi vanhat ja autiot paikat, jotka aikojen kuluessa ovat rikkaläjiksi
muodostuneet, voivat taitavissa käsissä muuttua, kun taiteellinen aisti ja
innostus asiaan ovat työtä ohjaamassa. Tarkoitan kasvitarhatyötä Edinburgin
vanhassa kaupunginosassa, missä useimmat rakennukset ovat rappeutuneita,
asunnot ahtaita, pihat ja kujat useimmiten törkyä täynnä.
...Ja katso! Vanhat kiviseinät alkoivat kukoistaa ruusujen
peitossa, roskaläjät kartanoilla vaihtuivat kukkapenkereiksi, kivikko
vihannaksi nurmeksi. Tuuheat pensaat vilpoisen siimeksen loivat ja somat penkit
ja lehtimajat kulkijaa kutsuen viittoivat levähtämään matkan varrella.
...Kauneuden kaipuu asuu köyhänkin rinnassa. Anna hänelle
tilaisuus nauttia luonnon kauneutta, anna hänelle kasveja hoidettavaksi, ja
sinä olet löytänyt yhden voimakkaimpia kasvatuskeinoja luonteen jalostamiseksi
ja mielen kirkastamiseksi.
...Useat näistä kasvitarhoista perustettiin koulujen
yhteyteen ja saivat opettajiston puolelta suurta kannatusta. Tässä ote erään
koulun johtajan kirjeestä komitealle: "Kasvatusopilliselta kannalta
tärkein tulos poikien työstä puutarhassa oli harrastus minkä se herätti
luonnontieteisiin. Heidän ihmettelynsä alkoi kun katselivat ja käsittelivät
siemeniä, jotka kylvettiin, ja siitä hetkestä asti jolloin ensimmäinen vihanta
taimi ilmestyi pinnalle, ei heidän innostuksensa sammunut. Hyönteisten elämä
myös kiinnitti heidän huomion puoleensa. Epäilemättä tämä säännöllinen
ruumiinharjoitus ulkoilmassa vaikutti edistävästi oppilaitten terveyteen."
...Yksi varma tulos tästä koulupuutarhasta ja työskentelystä
siinä on oleva se, että Castle Hill koulun pojat ja tytöt osaavat ihailla ja
pitää enemmän arvossa kaupungin yleisiä puistoja eivätkä vahingoita ja turmele
istutuksia niissä!

Pöyhösten perhekuva vuodelta 1909 lähetettiin Maijulle Lontooseen.
Edessä vasemmalta: Yrjö, Nora-äiti, Anni ja Elsa, takana seisovat Martti ja
Väinö.
Sylvi Rasilo AINO HIRVENSALON JA HELMI WINTERIN ULKOMAANMATKOISTA
Aino Hirvensalo (Valtavuo)
Kun Tekla Valtavuo vuonna 1904 kirjoitti sisarelleen Talalle
(Natalia) tyttärensä Ainon tulevaisuudesta ehkä leikillisesti:
"Opettajaksi hänellä ei ole mitään halua, ja siihen kuluisi niin paljon
aikaakin. Paremmin hän mielisi sairaanhoitajaksi, meijeristiksi tai
pankkineidiksi", ei hän aavistanut, että Ainon saadessa aikanaan
todistuksen ensimmäisestä opettajanpaikastaan siinä mainittaisiin mm. "on
annettava suuri tunnustus hänen opettajapersoonallisuudestaan". Tämän
muovautumista olivat edistäneet eri tekijät, ei vähiten opiskelu Euroopassa.
Saatuaan erinomaisen päästötodistuksen Viipurin
Suomalaisesta Tyttökoulusta ja oltuaan mm. Sippolassa Tala-tädin seurana (oli
jäänyt leskeksi v. 1901) ja vietettyään syksyn 1944 Takaharjun parantolassa
nuori Aino alkoi opiskella Helsingissä "Uusien kielten opistossa",
jossa oli ulkomaalaiset opettajat. Hän asui Matti ja Hilda Äyräpään kodissa
ollen myös serkkunsa Aune Äyräpään "Kinderfräulein'ina" saaden täyden
ylöspidon lisäksi palkkaakin mk 25, -/kk, sekä konserttilippuja,
tanssiaispukuja ja pianotunteja (rva Flodin-Leclerque).
Helsingin Suomalaisessa Jatko-opistossa v. 1906-1911 Aino
opiskeli pitkää saksaa, lyhyttä ranskaa, myöhemmin lisäksi pitkää ranskaa ja
englantia. Jatko-opistoaikaan sisältyivät Ainon tärkeimmät ulkomaanmatkat.
Syksyllä 1909 Aino opiskeli 3 kk:n ajan Heidelbergin
Yliopistossa saksankieltä, kuunteli luentoja ja sai käytännön opetusta.
Opiskelu näyttää olleen Ainosta mieluisaa, asuminen rva Leyn (Mama)
pensionaatissa kodikasta, seurustelu toisten asukkien, ylioppilaiden ym. kanssa
hauskaa. Iltoja vietettiin keskustellen, musisoiden, kirjeitä kirjoitellen. Ystävyyssuhteita
solmittiin. Niinpä Ainon lähtiessä joulukuussa Heidelbergistä häntä kaivattiin
kovin. Kortteja ja kirjeitä lähetettiin Pariisiin, Ainon toiseen
eurooppalaiseen matkakohteeseen. Uudenvuoden kortissa ystävät vakuuttivat:
"Mägdelein
goldener Wein
perlt in dem Glas.
Weisst Du was?
Tausendmal susser als edler Wein
Bist Du holdestes Mägdelein."
Myös Mama Ley kirjoitti Ainolle mainiten Rolf-koirankin
kaipaavan Fräulein Waterloota (Valtavuo kuulosti saksalaisesta tältä):
"Rolf kulkee nuuskien sohvan ympärillä lohduttomana." Mama Ley kiitti
myös nuorta Ainoa näin: "Freut mich, dass Sie so vernunftig Alkohol
trinken." Aino tietysti kirjoitti ystäville Saksaan ja omaisille Suomeen,
mutta muistelija ei tavoittanut näitä kirjeitä. Opiskelijan 7 viikkoa Pariisin
Istitute Saint Germain'ssa, kuluivat varmasti pian ja hän ennättikin
kevätlukukaudeksi kotimaahan.
Kirjeenvaihto Ainon ja Heidelbergin ystävien kesken jatkui,
Mama Leyn tytär Frieda oli Ainon kirjeystävä vanhuuteen asti. Toisetkin ystävät
muistivat vielä kirjein ja kortein, joiden tekstit kertoivat Ainon nauttimasta
suosiosta, jopa ihailusta. Vielä kesällä 1913 Aino sai Heidelbergin
puulaakilaisilta kortin:
In alter Liebe genisst.
Minä rakastan sinua vielä yhtä mielettömästi
kuin ennen, hyvästi.
Herzl. Grusse
Terveisin Mama Ley
Herman Bränhäuser
Albert Scgefeln
Aino Caven
Lydia Laurikainen
Sodan ja sen jälkeisen ajan kokemuksia vaihdettiin. Elämän
Saksassa normaalistuttua Frieda Ley kävi Suomessa, vieraillen Rotilassakin.
Aino täydensi opintojaan, lähinnä puhetaitoa, myös
Liivinmaalla heinä-elokuussa 1913. Hänelle oli suositeltu Frau ja Doktor
Kengsepin kotia nykyään osittain Latviaan kuuluvalla Liivinmaalla. Tässä hyvin
sivistyneessä perheessä puhuttiin selvää ja kaunista saksaa. Aino viihtyi hyvin
heidän luonaan ja kuvasi tämän Eigene Villa'n elämää Helmi-sisarelle
lähettämässään kirjeessä hyvin innostuneesti. Helmi vallan ihastui ja kirjoitti
puolestaan Ainolle, että heistäkin olisi hauskaa tutustua Kengsepin perheen
nuoriin ja että he (Helinin perhe) olisivat jo Ainon kuvauksen perusteella
valmiit 'apustamaan' ensi kesän vieraikseen jonkun 'fröökynän'. Eero tahtoisi Ilsen
(koululainen), muut Käthen. Helmi lopettaa kirjeensä: "Näkemiin Fräulein
Waterloo".
Helmi Winter (Valtavuo)
Helmi Winterin valmistuminen kielten opettajaksi kävi
silloin tavallista tietä. Tultuaan ylioppilaaksi Viipurin Suomalaisesta Jatko-opistosta
1904 hän suoritti Helsingin Suomalaisen Jatko-opiston pitemmän ranskankielen
kurssin valmistuen näin ranskankielen opettajaksi. Vuoden 1906-07 Helmi opetti
Viipurin jatko-opistossa (myöhemmin Naisopisto) ranskaa ja maantietoa.
Avioiduttuaan v. 1908 piirilääkäri Uno Winterin kanssa Helmi
opetti ranskaa monessa Viipurin oppikoulussa 1911-17 toimien myös Naisopiston
johtajattarena 1917-25.
II opintomatkalleen, joka oli toki myös virkistysmatka,
Helmi lähti v. 1922. Pariisiin ja Italiaankin suuntautuvaa matkaa suunniteltiin
huolellisesti. Jo helmikuussa Helmi kirjoitti Aino-sisarelleen Kuopioon matka-aikeista.
Mukaan lähtisivät myös serkku Aune Äyräpää ja ystävä Greta Skogster. Sijaisiksi
opettajatehtäviinsä Helmi suunnitteli rva Rantakarin Yhteiskouluun, rva Suhosen
Naisopistoon ja viimeksimainitun johtajattareksi matkan ajaksi käly Helli
Valtavuon.
Matkalle lähdettiin toukokuun alussa. Jo menomatkalta Toivo-veli
saa pitkän kirjeen, samoin tietysti Uno. Viimeksimainittu lähetti Helmin
kirjeitä edelleen luettaviksi Ainolle ja Sireliuksille (Unon sisar Eva
perheineen asui Kuopiossa). Uno pohti, lähteäkö myös ulkomaille, kuten oli
suunniteltu, vai ei: voinhan yhtähyvin panna pasianssia täällä kuin siellä,
mutta Sireliuksia ehkä huvittaisi kuulla ulkomaantietoja."
Helmi oli nyt Sorbonnen kesäkurssilla, suorittaen
yksityisoppilaana fonetiikkaa ja yrittäen madame Vanderpyl/Auge' n johdolla
saada s:äänsä ääntymään kirkkaampana. Seuralaistensa kanssa Helmi käy
näyttelyissä, varmaan Louvre'ssakin, tutustuu Pariisiin, käy ostoksilla. Moni
muistaa jutun, kuinka hattuliikkeessä Helmi ja Greta Skogster olivat jo
sovitelleet useita hattuja, kun myyjätär huokasi: "Madame (Greta S.) on
kaunis, eikä mikään hattu sovi, madame (Helmi W.) on ruma ja kaikki hatut
sopivat".
Unoa Helmi odotti kovin tulevaksi, kertoen siitä Ainolle
Chantilly'stä lähettämässään kortissa. Heinäkuun loppupuolella Uno liittyykin
seurueeseen, vaikk'ei hän voi kauan olla. Viivyttyään kymmenkunta vuorokautta
hän palaa kotimaahan elokuun alussa.
Tällä matkallaan Helmi ja Aune Äyräpää kävivät myös
Italiassa, ja hauskaa oli. Vielä vuonna 1952 Aune kirjeessään Helmille
muisteli, mitä humoristista tuolloin, n. 30 vuotta sitten, sattui. Rooman
asunnon lattialla juoksenteli "babarotteja" ja samoja löysimme
Portofinon ruokavadeilta. Saksan läpi matkustaessaan kumpikin olivat ostaneet
pitkät suipot kengät, joista riitti hauskuutta ja joita tuskin kotona
pidettiin. Ostoksilla Helmi usein etsi tuliaisia sukulaisille ja ystäville.
Myös postimerkit hän valitsi huolella, jos tiesi vastaanottajan filatelistiksi.
Niinpä Yrjö-lanko sai valikoidun postimerkkilähetyksen. Eräässä
pariisilaisravintolassa sattuivat matkalaiset istumaan pöydässä, josta näki
ikkunan läpi keittiön parvekkeelle. Siellä kokki viimeisteli liemilautasia
purskuttamalla niille öljyä - omasta suustaan.
Elokuun alussa Aino saa Helmiltä kortin, joka kertoo
matkaajien olevan lähdössä pois "pour Cologne et Berlin" ja
jättävänsä haikeina tämän Pariisin kaupungin, jota rakastavat paljon.
Kenties tällä paluumatkalla ystävykset keskustelivat
berliiniläisessä ravintolassa pöydässään siitä, kuinka paljon suomalaisia tapaa
näillä matkoilla. Pöydän ohi kulki tumma, kiharatukkainen, afrikkalaiselta
vaikuttava mies tanssahtavin askelin. Tällöin Helmi: "Tuo ei ainakaan ole
suomalainen." Mies kuuli, tuli pöydän luo ja esittäytyi kohteliaasti:
"Isidor Vuori Kajaanista."
III matkansa heinäkuussa v. 1925 Helmi suuntasi Ranskaan ja
Belgiaan. Mukana olivat käly Helli Valtavuo ja tytärpuoli Kirsti Björninen.
Matka oli enemmän virkistysluonteinen kuin opintomatka, niinkuin kertoo Ainolle
ja Yrjölle lähetetty korttikin: "Pariisi 12.7.25. Rakkaat Aino ja Yrjö.
Täällä sitä nyt ollaan ja aika menee aivan liian pian, kun ei ole kuin 4 päivää
Pariisia varten. Olemme kaikki aivan ihastuneita, nyt olemme juuri lähdössä
Versailles' iin. Täällähän on parhaillaan kansainvälinen
taideteollisuusnäyttely, siinä aiomme olla huomenna. Huomisiltana on lähdettävä
Brysseliin, ikävä kyllä ranskalaisten suuren juhlapäivän aattona. Asumme aivan
St. Sulpice-kirkkoa vastapäätä. Rakkaat tervaiset teille kaikille. Helmi, Helli
ja Kirsti.
Sotien jälkeen oli Helmi asettunut evakkona asumaan Kajaaniin,
missä toimi sotilaskodin johtajattarena vuoteen 1950 ja antaen ohessa ranskan
yksityistunteja. Vuodesta 1950 lähtien hän toimi Työväenopiston
ranskanopettajana useita vuosia. Hän tunsi tarvitsevansa kielitaitonsa
vahvistamista ja hakeutui - silloin jo 69-vuotiaana Ranskaan Toursiin Alliance
Francaisen järjestämälle kielikurssille. Tälle IV Ranskanmatkalleen hän lähti
heinäkuun lopussa 1952.
Junamatka oli vauhdikas ja intresantti. Helmi tarkkaili
kanssamatkustajia ja kuvaili heitä vilkkaasti kirjeessään Ainolle. Helmi oli
tällä matkalla yksin ja ennätti lähettää monia kirjeitä etupäässä Helli-kälylle
ja Ainolle. Heitä hän pyysi lähettämään kirjeet edelleen muiden luettaviksi.
Kursseillaan hän ahkeroi tiiviisti tehden iltaisin harjoitustehtäviä. Milloin suinkin
ennätti, hän kävi näyttelyissä, mm. monta kertaa Louvressa. Sieltä hän osti
suuren määrän taidekortteja. Hän kertoi erityisesti Rouault'in maalausten
tehneen häneen syvän vaikutuksen, mm. tämän ekspressionistin kuuluisan Kristus-kuvan.
Niin kului lämmin elokuu, mutta syyskuu alkoi Ranskassa
sateisena ja poikkeuksellisen kylmänä. Helmin varusteet olivat liian kesäisiä
ja hänen oli riennettävä villaisten sukkien, puseron jne. ostoon, mitä
pahoitteli, koska vaatteet olivat siellä kalliita. Helmi tuli koleasta
huoneestaan Madame Berthelot' in (asuntoemäntä) lämpimämpään ruokasaliin
tekemään kirjallisia töitään, myös kirjoittamaan kirjeitä. Monet ystävätkin
muistivat häntä kirjein ja kortein. Helmistä oli mieluista käydä ostoksilla,
erityisesti pikkukaupoissa, mistä etsi tuliaisiksi sopivia yllätyksiä,
pikkuesineitä, kaikkea mahdollista. Kaikesta tekemästään ja kokemastaan Helmi
kirjoitti Ainolle pitkän, ranskankielisen kirjeen. Onneksi se osui kirjurin
käteen ja pojantytär Terhi Rasilo, lukiolainen, käänsi sen näppärästi suomeksi.
Tässä kirjeessään Helmi myös kertoo lähtevänsä kotimatkalle lokakuun alussa ja
vierailevansa Belgiassa asuvan Signe Polidoroff'in luona, joka oli sukua Selma
Augusta Europaeuksen (Lampa) kautta. Münsterissa asuvan Toivin luona Helmi myös
aikoi käydä sekä Tukholmassa Vera Winterin luona (Uno Winterin serkun rouva).
Virkistyneenä ja entisestään "henkistyneenä"
(oliko opiskelija syönyt tarpeeksi, ei ainakaan nukkunut?) palasi Helmi kotiin.
Ystävät sanoivat Helmin tuoneen ranskalaistuulahduksen Kajaaniin. Omaisille ja
läheisille järjestettiin tuliaiskahvit ja Helmi rakensi tuliaispöydän, johon
asetteli kaikki pienet yllätykset: hattu- ja rintaneulat, koristenapit, kirjanmerkit,
nenäliinat, mini-Kölnin-vedet, pienimmille Bambi-kirjat ja lelut. Kukin sai
valita mieleisensä. Niinkin kaukaiset kuin "Siiralan tytöt"
Helsingissä saivat pakettinsa. Aino Siirala kirjoitti liikuttuneena:
"Panin uuden hattuneulani kriminnahkaiseen lakkiini, missä se vaikutti kohottavasti'.
Inkeri. sai samantapaisen ja Siiri pariisilaisnenäliinan, jota ihailee."
Kaikkein onnellisin oli varmaan lahjoittaja itse, jolle suurimpia iloja oli
saada antaa.
Kommelluksia, onnellisesti päättyneitä, sattui Helmille
tälläkin matkalla. Kerran lensi hattu hänen päästään junan ikkunasta aivan
matkan alussa. Se löytyi pensaikosta seuraavana päivänä. Yhtä onnekas oli
puhelinkioskiin unohtunut lompakko, jossa olivat rahat, henkilötodistukset,
passi ym. Kun Helmi meni seikan ilmoittamaan poliisilaitokselle, lompakkoa jo
hänelle kiikutettiin.
Helmin työväenopiston oppilaat ja yksityistuntilaiset olivat
tyytyväisiä hänen innostavaan opetukseensa, matkan virkistämään. Nämä tuntinsa
hän hoiti 75-vuotiaaksi. - Voisi sanoa, että tämä ajallisesti lyhyt, mutta
paljon sisältänyt opintomatka säteili vaikutusta kauas ja kauan. Esimerkiksi
taidekortteja riitti vielä perittäväksikin 20 vuoden päästä omaisille,
puolisensataa kullekin: Milloin tuntuu, että täällä Pohjolassa pysytään liian
kaukana pariisilaisvirtauksista, tarvitsee vain avata pöytälaatikko ja syventyä
Louvre'n kauneimpia teoksia esittäviin taidekuviin. Tuntee pian saavansa
kosketuksen eurooppalaisen hengen parhaaseen antiin.
AUNE ÄYRÄPÄÄ (1898 - 1981)

Aune Äyräpää Pariisin-aikoina 1920-luvulla
Aune Äyräpää, suvun taiteilija, Matti Äyräpään tytär, opiskeli
Pariisissa eri taidekouluissa vuosina 1925-27 ja 1930. Hän osallistui moniin
näyttelyihin ulkomailla, mm. Oslossa vuonna 1936, Göteborgissa 1939,
Tukholmassa 1948 ja naistaiteilijoitten näyttelyyn Saksassa 1942.
Kansikuva:
Aune Äyräpää oli vuonna 1922 ulkomaanmatkalla yhdessä Helmi Winterin ja Greta
Skogsterin kanssa. Matka suuntautui Ranskaan ja Italiaan: Nähdystä ja koetusta
kertoo Aino Hirvensalolle Roomasta tullut kortti, 27:5.22 päivätty: Korttina
toimi matkailijoista otettu valokuva, Helmin teksti kuuluu: "Tässä tulevat
sinua tervehtimään 3 sulotarta Dresdenissä valokuvattuina keskellä katua
Oopperan edessä. Tänään olemme läpikäyneet Vatikaanin taidekokoelmat, jotka ovat
suurenmoiset ja ihailleet näköalaa yli Rooman Gianicololta. Eilen olimme Monta Rinciolla.
Huomenna aiomme käydä Pietarin kirkossa, Sant Angelon linnassa ja vanhaa Roomaa
tarkastamassa. Terveisin Helmi."
Jorma Rytkönen ITSENÄISTÄ SUOMEA RAKENTAMASSA - KIRJAKAUPPIAS ENOK RYTKÖNEN
Lapsuus ja kouluvuodet
Isoisäni Hämeenlinnalainen kirjakauppias Enok Rytkönen oli
Anders Josef Europaeuksen tyttärenpoika. Hänen isänsä Aron Johan Rytkönen oli
tullut 25-vuotiaana nuorena pappina Liperiin lääninrovasti Europaeuksen apulaiseksi
vuonna 1868, ja 6.6.1869 hänet vihittiin avioliittoon tämän Natalia-tyttären
kanssa. Rytkönen sai kirkkoherran viran naapuripitäjästä Kontiolahdelta. Siellä
syntyi 5.3.1874 perheen kolmanneksi vanhimpana lapsena isoisäni; joka kasteessa
sai raamatulliset etunimet Enok Aron. Seuraavan kymmenen vuoden aikana
sisarussarja kasvoi vielä kahdella tyttärellä ja neljällä pojalla, joista tosin
kaksi kuoli jo lapsina.
Kun lyseoaikanani 1845-53 Hämeenlinnassa asuin isoisäni
luona ja hän joskus päivällispöydässä kertoi muistojaan vanhoilta ajoilta,
saatoin havaita, että hän suurella lämmöllä muisteli lapsuuttaan Kontiolahden
pappilassa. Vanajan-Hämeen vehmaissa maisemissa vietetyt vuosikymmenet eivät
olleet häivyttäneet hänen mielestään muistoja Pohjois-Karjalan karuista
vaaramaisemista, kotipappilan elämänmenosta ja suuren sisarussarjan värikkäistä
edesottamuksista. Niin hämäläisen vakaalta kuin isoisän elämänasenne
vaikuttikin, pilkahti hänessä näissä, yhteyksissä esiin elämäniloinen
karjalaispoika, joka ei ollut unohtanut synnyinseutunsa murrettakaan ja sen
ilmeikkäitä puheenparsia.
Aron Rytkösen muuttaessa vuonna 1887 kirkkoherraksi
Sippolaan Kymenlaaksoon Enok siirtyi jatkamaan Joensuun lyseossa aloittamaansa
oppikoulunkäyntiä Hämeenlinnaan, jonka suomenkieliseen normaalilyseoon hänen
vanhemmat veljensä Antti ja Kalle olivat tulleet Joensuusta jo kaksi vuotta
aikaisemmin. Koulu muuttui samana vuonna Hämeenlinnan klassilliseksi lyseoksi
normaalilyseon siirtyessä takaisin Helsinkiin. Hämeenlinnan lyseota isoisäni kävi
vain IV ja V luokan, sillä hän lopetti koulunkäyntinsä keskikouluun ja siirtyi
vuonna 1889 harjoittelijaksi Clouberg & Co:n kirjakauppaan Viipuriin.
Tämä ratkaisu ei johtunut lahjattomuudesta tai
haluttomuudesta koulunkäyntiin vaan selkeistä taloudellisista realiteeteista.
Monilukuisen lapsijoukon kouluttaminen kaukana kirkkoherran tuloillakin raskas
tehtävä, ja niin isä-Aron päätyi tiedustelemaan, voisiko joku pojista luopua
ylioppilastutkinnon tavoittelusta ja siirtyä käytännön alalle. Kertomansa
mukaan isoisäni, joka silloin oli 15-vuotias, ilmoitti olevansa tähän valmis,
ja niin hänelle hankittiin sukulaisten avustuksella Viipurista kaksikin
harjoittelupaikkaa: toinen apteekkiin ja toinen kirjakauppaan. Kun isoisä
sitten saapui junalla Viipurin rautatieasemalle, oli siellä häntä vastassa se
täti, joka oli puuhannut paikkaa kirjakauppaan. Niin alkoi isoisäni 71 vuotta
kestänyt ura kirjojen parissa.
Karjalan pääkaupunki Viipuri oli viime vuosisadan lopulla
koko itäisen Suomen tärkein kauppa- ja merenkulkukaupunki. Se oli myös Suomen
kansainvälisin kaupunki, jonka kosmopoliittisessa ilmapiirissä monilla
kulttuuriharrastuksilla, esimerkiksi teatterilla ja konserttitoiminnalla oli
vahvat perinteet. Oman leimansa kaupungin henkiseen ilmapiiriin painoivat myös
suomalaisuuspyrkimykset, joita ajettiin varsinkin suomenkielisten sanomalehtien
ja oppikoulujen perustamisen avulla. Se kymmenvuotiskausi 1889-1900, jonka
isoisäni palveli kirjakauppa-apulaisena Viipurin vireässä liikemaailmassa, on
varmaan muutenkin kuin ammatillisessa mielessä hyvin tärkeä hänen myöhemmän
toimintansa ja harrastustensa ymmärtämisessä. Mm. isoisäni hyvä kielitaito -
suomen ja ruotsin lisäksi hän puhui varsin hyvin saksaa ja venäjää - oli
epäilemättä paljolti peräisin juuri Viipurin ajoilta. Cloubergin Kirjakaupassa
hän kohtasi myös isoäitini, Elin Leontine Wendelinin, joka oli siellä
myyjättärenä ja jonka kanssa hän solmi avioliiton Viipurissa vuonna 1899.
Sata vuotta sitten vallinneen yleisen käsityksen mukaan
avioliiton solmiminen merkitsi nuorelle miehelle vastuun ottamista myös tulevan
perheen toimeentulosta. Isoisäni itsenäisen luonteenlaadun tuntien ei ole
lainkaan yllättävää, että hän tästä haasteesta arveli parhaiten selviytyvänsä
itsenäisenä yrittäjänä. Kun tuli tieto, että hänen entisessä koulukaupungissaan
Hämeenlinnassa toimiva kirjakauppias oli varomattomien takaustensa takia tehnyt
vararikon ja hänen liikkeensä oli sen takia myytävänä, isoisäni näki
tilaisuutensa tulleen. Hän osti mainitun Alex. Alopaeuksen Kirjakaupan vuonna
1900 ja muutti nuoren vaimonsa kanssa Hämeenlinnaan. Y.S. Koskimies toteaa
Hämeenlinnan kaupungin historiassaan: "Alopaeuksen seuraajasta Enok
Rytkösestä, joka 1900 avasi oman liikkeensä, tuli menestyksellinen
kirjakauppias ja alansa huomattavimpia edustajia koko maassa."
Rytkösen Kirjakauppa toimi runsaat kymmenen vuotta
Alopaeuksen entisessä huoneistossa kauppatorin länsireunalla, kunnes isoisäni
rakennutti vuonna 1911 torin pohjoisreunalle oman liiketalon. Sitä varten hän
osti Hallituskadulta tontin, jolla oli empire-tyylinen puutalo, missä toimi
kaupunginhotelli. Tontin sijainti C.L.Engelin piirtämän "kuvernöörin
residenssin" eli lääninhallituksen talon vieressä asetti uuden talon
arkkitehtuurille omat vaatimuksensa. Talon suunnitteli yksi vuosisadan alun
etevistä nuorista arkkitehdeistä, hämeenlinnalaissyntyinen Armas Lindgren, joka
oli isoisäni ikätoveri ja ilmeisesti myös luokkatoveri Lyseosta. Vuonna 1910
valmistuneiden piirustusten mukaan kirjakauppa tuli olemaan täysin klassistinen
kolmikerroksinen kivirakennus kaari-ikkunoineen ja joonialaisine pylväineen. Se
sijoitettiin tontille niin, että osa puutaloa jäi purkamatta, joten
Kaupunginhotelli (myöhempi Seurahuone) saattoi jatkaa toimintaansa isoisän
vuokralaisena. "Kokonaisuus tekee yksinkertaisen mutta ilmeisen kestävän
vaikutuksen", todettiin Suomen Kirjakauppalehden uutisessa talon
valmistumisesta. Tässä omassa talossa kirjakauppa sitten toimikin viisi vuosikymmentä
eli vuoteen 1961 saakka.
Kirjakauppa-alan edusmies
Isoisän aloitellessa itsenäistä liiketoimintaansa Suomenmaan
suuriruhtinaskunnassa elettiin merkittävää valtiollista ja yhteiskunnallista
murroskautta. Suomalaisuusliike eteni voitokkaasti, kansa- ja oppikoulujen
oppilasmäärät kasvoivat nopeasti ja työtä kansan sivistystason kohottamiseksi
tehtiin laajalla rintamalla. Kirjojen menekki kasvoi säätyläiskotien
ulkopuolellakin, ja kirjakauppojen toimintaedellytykset paranivat. Vuosisadan
alussa Suomessa olikin jo 56 sellaista kirjakauppaa, joilla oli Suomen
Kustannusyhdistyksen antamat kirjakauppaoikeudet.
Kuten tunnettua, ajalle oli ominaista vilkas valtiollinen ja
yhteiskunnallinen toiminta, jolle osaltaan antoi vauhtia ensimmäinen
sortokausi. Hyvin monet edelleen toimivat merkittävät kansalaisjärjestöt ja
yhteisöt on perustettu vuosisadan alkuvuosina. Näihin kuului myös Suomen
Kirjakauppiasyhdistys (nykyinen Kirja- ja Paperikauppojen Liitto), joka
perustettiin maaliskuussa 1903. Alkuvaiheessa ruotsinkieliset kirjakauppiaat
olivat vielä enemmistönä, mutta liiton historian mukaan "suomenkielisistä
aktiivisimpia ja näkyvimpiä liiton myöhemmässäkin toiminnassa oli Enok Rytkönen
Hämeenlinnasta". Perustamisaikaan isoisäni oli täyttänyt vasta 29 vuotta,
ja hän osallistui kirjakauppiaiden järjestötoimintaan lähes kuusi
vuosikymmentä, siitä Suomen Kirjakauppiasyhdistyksen puheenjohtajana vv. 1920-21
ja 1930-52. Yhdistyksen kolmas kunniajäsen hänestä tuli vuonna 1941, jolloin
hän oli maan kirjakauppiaskunnan vanhin. Kirjakauppiasyhdistyksen edustajana
hänet valittiin myös kustannusliike Gummerus Oy:n hallitukseen, jonka jäsen ja
varapuheenjohtaja hän oli vv. 1932-58. Hän kuului myös Suomen
Paperikauppiasliiton hallitukseen ja oli liiton kunniajäsen. - Kirja- ja
Paperikauppojen Liiton 90-vuotisjuhlailtamien ohjelmalehtiseen vuonna 1993 oli
painettuna Enok Rytkösen aikoinaan kirjoittama "Kirjaväen marssi". Ei
liene sattuma, että sanat oli riimitelty laulettavaksi sävelellä "Kaunis
Karjala...".
Kunnallismiehenä Hämeenlinnassa
Hämeenlinnan tapaisessa pikkukaupungissa toimelias nuori
kirjakauppias joutui pian mukaan erilaiseen kansalaistoimintaan ja
yhteiskunnallisiin luottamustehtäviin. Hämeenlinnan Vanhan Säästöpankin
isännistön jäsen hän oli 1905-60, Pohjoismaiden Yhdyspankin Hämeenlinnan
konttorin valvoja 1906-60 ja Hämeenlinnan kaupunginvaltuuston jäsen 1906-1923
sekä jäsenenä eräissä lauta- ja johtokunnissa. Nuor- ja vanhasuomalaisten
ryhmittyessä Suomen itsenäistymisen jälkeen uudelleen isoisäni liittyi
kokoomukseen ja oli mukana perustamassa Hämeenlinnan Kansalliskerhoa 1919.
Alkusysäyksen isoisäni osallistumiselle kotikaupunkinsa
kunnalliselämään näyttää antaneen suurlakko syksyllä 1905. Hämeenlinnassa
tapahtumien johdon otti käsiinsä perustuslaillista näkökantaa edustavien
nuorsuomalaisten ryhmä, jonka johtava hahmo oli isoisän hyvä ystävä, kauppias
A. Gust. Skogster. "Kirjakauppias Rytkösen luona pidettiin
neuvottelukokous, jossa työväen edustajat olivat mukana ja jossa sovittiin
yhteisistä menettelytavoista ja päätettiin kutsua koolle yleinen
kansalaiskokous. Se pidettiin samana iltana isolla torilla klo 18.
Kaupunkilaisia oli tullut saapuville ainakin parituhatta henkeä." Näin
kertoo Y.S. Koskimies suurlakon alkuvaiheista Hämeenlinnassa.
Mainitussa kansalaiskokouksessa valittiin kaupungin
hallintoa hoitamaan 16-miehinen toimeenpaneva kansalaisvaliokunta, jonka
varapuheenjohtajaksi tuli Enok Rytkönen. Hän kuului lisäksi kolmimiehiseen
järjestysvaliokuntaan, joka luutnantti Bruno Jalanderin avustamana riisui
kaupungin venäläiset poliisit aseista. Marraskuun 5. päivänä isoisäni oli
puheenjohtajana tunnelmaltaan varsin kiihkeässä kansalaiskokouksessa, jossa
päätettiin lopettaa suurlakko. Tätä paikalla olleet työväen edustajat eivät
hyväksyneet, vaan virittivät Työväen marssin ja lähtivät pois kokouksesta.
Hämeenlinnassa kuten monella muullakin paikkakunnalla alkoi kansan jakautuminen
kahteen vastakkaiseen leiriin, mikä johti veriseen veljessotaan vuonna 1918.
Suojeluskuntamies ja avantouimari
Tilanteen kärjistyessä vuonna 1917 Hämeenlinnaankin
perustettiin suojeluskunta, jonka jäsen isoisäni oli perustamisesta järjestön
lakkauttamiseen 1944 saakka toimien myös paikallisesikunnan jäsenenä 1926-30.
Suojeluskunnan harjoituksiin hän osallistui vielä ikämiehenäkin esimerkillisen
innokkaasti, suoritti suojeluskuntaupseerin tutkinnon 54-vuotiaana ja sai
reservin vänrikin arvon 1935.
Suojeluskuntatoiminta, joka maanpuolustustaitojen ohella
tähtäsi ennen kaikkea jäsentensä fyysisen kunnon kohottamiseen, sopi
isoisälleni erinomaisesti, paitsi aatteellisista syistä myös siksi, että hän
1920-luvulla aloitti erittäin määrätietoisen kuntoiluharrastuksen. Virikkeen
tähän antoi ilmeisesti vakavan sairauden uhka, jota hän päätti käydä torjumaan
itseään karaisemalla ja fyysistä kestävyyttään vahvistamalla. Isoisäni
lempilajit olivat hiihto ja uinti, joihin molempiin Hämeenlinnassa oli
erinomaiset mahdollisuudet. Avantouimarina hän saavutti legendaarisen maineen
aikana, jolloin perin harvat harrastivat tätä hyistä puuhaa. 80-vuotishaastattelussaan
Suomen Kuvalehdessä isoisäni kertoo käväisseensä avannossa vielä joulun alla
1953, vaikka arveleekin kyllä samassa yhteydessä, että hänen kohdallaan
avannossa uiminen alkaa olla jo voitettu kanta.
Tuon haastattelun aikoihin oli kulunut vasta vajaat kaksi vuotta
olympiakesästä 1952, jolloin Hämeenlinnassa suoritettiin olympialaisten
nykyaikaiseen viisiotteluun kuuluvia kilpailuja. Uintikilpailun avasi 78-vuotias
isoisä Eenokki kerroshypyllään 10 metristä Ahvenistonjärven kirkkaaseen syliin.
Turhaan hän ei ollut priimusuimamaisteri ja sekä Hämeenlinnan Uimaseuran että
Hämeenlinnan Hiihtoseuran kunniajäsen.
Runoileva kirjakauppias
Käsitellessään Hämeenlinnaa kulttuurikaupunkina vuosisatamme
alkuvuosikymmeninä Y.S. Koskimies toteaa: "Kirjakauppias Enok Rytkönen,
monipuolinen kulttuurihenkilö, oli tuottelias tilapäärunoilija ja kirjoitteli
myös satuja." Sama kirjoittaja luonnehtii Enok Rytköstä myös
kaupunginvaltuuston "hovirunoilijaksi", koska hän puki joskus
viralliset lausuntonsakin valtuustossa runomuotoon. Hämeenlinnan kaupungin
historiaan on painettu valtuuston 28 säkeistöinen "hautavirsi", jonka
isoisä kirjoitti, kun joulukuussa 1917 vahvistettiin uudet kunnallislait, jotka
tulivat merkitsemään vanhan valtuuston loppua. Runopukuisten lastenkirjojen
lisäksi, joista tunnetuin lienee "Pikku Matin marjamatka", isoisän
runomuotoisia kirjeitä, onnitteluja ja erilaisia juhlarunoja lienee säilynyt
suvun jäsenten arkistoissa melkoinen määrä.
Kun Hämeenlinnaan vuonna 1926 tohtori Aukusti Simeliuksen
(Simojoki), Hämeenlinnan Bergbomin, johdolla perustettiin näytelmäseura,
mainitaan hänen "parhaimpiin apuvoimiinsa" kuuluneiden
kaupunkilaisten joukossa kukapa muu kuin Enok Rytkönen. Musikaalisia
taipumuksia isoisälläni ei ilmeisesti ollut, mutta Hämeenlinnan musiikkielämänkin
hyväksi hän antoi panoksensa järjestämällä kaupunkilaisille usean vuosikymmenen
ajan konsertteja ja muita musiikkitilaisuuksia. Hämeenlinnan konsertti- ja
teatteritoimiston hän perusti jo vuonna 1910, ja vielä 1950-luvun alussakin
muistan hänen järjestäneen konsertteja ja kirjallisia iltoja. Isoisälläni oli
tapana tuoda näihin tilaisuuksiin saapuneita esiintyjiä kotiinsa päivälliselle,
ja niin oli minullakin koulupoikana kunnia istua monen nimekkään taiteilijan ja
kirjailijan kanssa samassa päivällispöydässä Palokunnankadun talon
ruokasalissa.
Hämeenlinnalaisten arjen ja juhlan ikuistaja
Jälkipolvien kannalta ehkä arvokkain osa isoisän
harrastusten tuloksista on se valtava valokuvakokoelma, joka vuosikymmenten
mittaan syntyi hänen kameransa ikuistamana. Kaikissa toimissaan ja
harrastuksissaan hän piti kameraa mukanaan. Hän ei ollut studiokuvaaja, vaan
hän kuvasi arkisia asioita, otti maisema-, kaupunki , uutis- j a
penkinpainajaiskuvia ja kävi ikuistamassa varmasti satoja kaupunkilaisten
merkkipäiväjuhlia vuosikymmenten aikana. Filminsä hän kehitti ja kopioi itse
kirjakaupan takahuoneessa olevassa pimiössä. "Enok Rytkönen harrasti
uutisvalokuvausta aikana, jolloin sitä kukaan ei kaupungissa oikein osannut
sellaiseksi käsittää eikä tajunnut mikä merkitys hänen tallettamillaan
elämänkuvilla oli ... Ei voi ajatella muuta kuin, että Enok Rytkösen
kuvakokoelmat ovat ainutlaatuiset ja kuuluvat sellaisenaan Hämeenlinnan
historiaan", luonnehti hämeenlinnalaissyntyinen kirjailija Matti
Kurjensaari isoisäni harrastusta.
Suuri osa näistä valokuvista, noin 20 000 kappaletta,
luovutettiin isoisän kuoleman jälkeen Hämeenlinnan historiallisen museon kuva-arkistolle.
Niistä on ollut valikoima näytteillä Valokuvataiteen museossa Helsingissä 1980-luvulla,
ja Hämeenlinnassa oli 1984 näyttely "Enok Rytkönen, valokuvaaja 1874-1960".
'Rytkösien koti'
Tultuaan vuonna 1900 Viipurista Hämeenlinnaan Ella ja Enok
Rytkönen asuivat aluksi Kirjakaupan yläpuolella kauppatorin länsilaidalla.
Perheen kasvaessa ja Kirjakaupan siirtyessä omaan uuteen taloonsa, johon ei
rakennettu asuinhuoneistoa, isovanhempani ostivat Palokunnankadun varrelta
läheltä Rantatorin kulmaa yksikerroksisen puutalon, johon kuului verrattain iso
piha ja puutarha sekä lisäksi pari asuttavaa piharakennusta ja varastorakennus.
Tämä talo oli sitten "Isä-ii:n ja Ella-mamman" sekä heidän lastensa
koti, jossa isoisäni asui kuolemaansa saakka. Ulko-oven nimikilvessä luki
tavanomaisesta tyylistä poiketen 'Rytkösien koti'. Perheemme jäsenet tietävät,
että tässä tapauksessa erikoisella nimimuodolla oli vahva kate. Vanhojen
albumien valokuvat antavat jonkinlaisen, joskin tietysti kalpean käsityksen
siitä, millaisia koko suurperheen ja laajemmankin sukulaispiirin tukikohtia
sekä Palokunnankadun talo että Aulankoa vastapäätä Vanajaveden toisella
rannalla sijainnut kesähuvila Pihlajamäki olivat maailmansotien välisenä
aikana.
Enok ja Ella Rytköselle syntyi yhdeksän lasta, joista
vanhin, Ilmari Elis, vuonna 1900 ja nuorin, Matti Eenokki, vuonna 1917.
Tyttäristä vanhin, Maj-Lis Aino, kuoli vajaan kuukauden ikäisenä ja seuraava,
Elsa-Maija, 15-vuotiaana. Muut lapset, yhteensä viisi poikaa ja kaksi tytärtä ovat
eläneet aikuisiksi saakka. Sodan aikana isoisäni ja -äitini lisäksi adoptoivat
vuonna 1937 syntyneen karjalaispojan Erkki Sakarin. Pojista Matti tuli
Helsingin Kauppakorkeakoulun käytyään vuonna 1941 Kirjakaupan apulaisjohtajaksi
ja otti liikkeen haltuunsa isoisän kuoleman jälkeen vuonna 1960. Myös pojista
kolmanneksi vanhin, Eero Aaron eli Iikka toimi sotien jälkeen Kirjakaupan
palveluksessa. Kirjakauppaan liittyi myös erillinen Lelukauppa, joka sijaitsi
sekin Kauppatorin varrella Hallituskadulla lääninhallituksen ja Suomen Pankin
konttorin alapuolella. Lelukauppa oli erityisen rakas Ella-mammalle eli
Fammulle, kuten me lapsenlapset häntä nimitimme, ja sen pyörittäminen näyttikin
olevan lähinnä hänen vastuullaan kun isoisä hääräsi Kirjakaupassa ja
valokuviensa parissa.
Kirjan, runon ja valokuvan mies
Isoisä oli kirjan, runon ja valokuvan mies. Nämä kolme ovat
keskeiset välineet hänen elämäntyössään, jonka ulkoisia puitteita olen edellä
koettanut lyhyesti hahmottaa pojanpojan näkökulmasta. Hämeenlinnalaista
aikalaisnäkökulmaa edustaa Matti Kurjensaari, joka on kirjoittanut: "Enok
Rytkönen kuului Hämeenlinnan kaupunkikuvaan yli kuusi vuosikymmentä, kuului
ehdottomasti ja leimallisesti. Hän oli mies, jossa minä ensimmäisiä kertoja
näin, kuinka toteutetaan persoonallista elämän tyyliä: eletään omaa elämää
hyväksytyissä sosiaalisissa puitteissa. Ollaan persoonallisuus ja yhteiskuntaihminen.
Hän oli monessa suhteessa edelläkävijä. Hänen maineensa oli niin sanoakseni
äänekäs, hän itse oli enimmäkseen hiljainen ja vähäpuheinen. Mutta kun hän
sanoi, hän sanoi osuvasti. Hänen ilmaisunsa oli aforistisen ytimekästä ja
keskitettyä."
Isoisäni kuoli 1.6.1960 äkilliseen sairauskohtaukseen
ollessaan uintimatkalla Vanajaveden rannassa lähellä sitä paikkaa, missä
hänelle vuosikymmenten varrella niin perin tutuksi tullut Hämeenlinnan
uimalaitos oli ennen purkamistaan sijainnut. Hän oli siis kuollessaan 86-vuotias.
Maamme itsenäistyessä vuonna 1917 hän oli 43-vuotias. Suomen itsenäistyminen,
jonka 80. juhlavuotta nyt vietämme, jakaa siten isoisäni elämänkaaren kahteen
ajallisesti yhtä pitkään osaan. Hänen elämäntyönsä muodostaa kuitenkin tuon
jakoviivan yli kantavan eheän kokonaisuuden. Vuosikymmeniä ja eri aikakausia
toisiinsa yhdistävänä tekijänä siinä on snellmanilainen käsitys kansalaisen
velvollisuuksista kansaansa ja isänmaataan kohtaan. Tuhansien muiden
suomalaisten tavoin isoisäni oli ajatuksin ja töin mukana siinä aineellisessa
ja henkisessä rakennustyössä, jonka ansiosta valtiollinen vapaus ensin
saavutettiin ja jonka avulla itsenäisestä Suomesta rakennettiin 20. vuosisadan
lopun vauras ja hyvinvoipa kansakunta.

SUKULAISET TAPAAVAT SODAN AJAN VIIPURISSA
Kanttiinilotta Maija Kitusen (nyk. Lalander) päiväkirjasta
poiminut Elina Lehtonen
5.1.1940. Istumme Onen (lottatoveri) kanssa täällä Viipurin
matkalla jo kolmatta kertaa pommisuojassa. - Eilen lähdimme aivan
summamutikassa mukanamme pitkän pitkä ostoslista ja huima summa tilitettävää
rahaa.
Säiniölle asti pääsimme lääkintämiesten hevosessa, mutta
sinne jäimme melkein kuin nallit kalliolle. Emme nähneet ristin sielua koko
kylässä. Pitkien etsiskelyjen jälkeen tavoitimme kourallisen sotilaita ja
heidän neuvomansa tien varrella odotimme toivorikkaina Viipuriin meneviä
autoja. Parin pysähdyksen jälkeen onnistuimme sijoittamaan itsemme kuorma-auton
etuosaan. Sattui vielä olemaan tuttu linnoitustyömaan kuorma-auto, joka vei
sairaita Papulan sairaalaan.
Vapautuaksemme heti raskaasta mammonasta kävimme Kannaksen
toimistossa ja sieltä painuimme postiin hakemaan pakettejamme.
Kun paketit kädessä astuimme kadulle, alkoivat sireenit
ulvoa ja kiireen vilkkaa oli meidän raahattava itsemme ja pakettimme pommisuojaan.
Istuimme siellä muutaman tunnin virkistäen itseämme murenneilla
joulupiparkakuilla, jotka onnistuin kaivamaan esille paketistani. Aika tuntui
enemmän kuin matelevan eteenpäin ennenkuin "vaara ohi " -merkki
annettiin ja rynnistimme heti ulos ja Montosen herkku- ja hedelmäliikkeeseen.
Muut toisarvoisemmat ostokset saivat jäädä tuonnemmaksi ja menimme tilaamaan
puhelut kotiin...
Ehdin tyhjentää jo puolet omenapussin sisällöstä ennenkuin
puheluni vihdoin tuli. Tuntui taas hyvältä kuulla kotiväen ääntä. Sain lausua
heille kiitokset paketistani, jota en ollut vielä ehtinyt avata. - Jokainen
kotona oleva, toisin sanoen äiti, isä ja Elina kävivät puhelimessa vuorollaan.
Puhelimme tavanomaiset 4 sarjaa, tätä rajaa emme ilenneet ylittää. Toimitimme
ostokset nopeasti niissä kaupoissa, jotka satuimme pimeässä löytämään.
Olimme Kannaksen toimistossa aikeissa lähteä yön selkään
päästäksemme jollain autolla takaisin. Tapasimme erään alikersantin, joka oli
autonkorjausmatkalla ja menossa takaisin aivan meidän suunnitelmiimme sopivaa
tietä. Auton oli juuri määrä saapua korjauspajasta. Sitä odotellessa päätin
käyttää näkyvillä olevaa puhelinta hyväkseni ja soitin koetteeksi Toivo
Valtavuolle. Ennenkuin ehdin vaihtaa sanaakaan tultiin ilmoittamaan: "Auto
uudelleen epäkunnossa, huomenna vasta päästään lähtemään."
Käytin reippaasti käsillä olevaa tilaisuutta hyväkseni ja
kysyin T.V.:ltä yösijaa kahdelle lotalle. Se luvattiin auliisti ja poistuimme
salavihkaa toimistosta, ettei meidän kaupunkiin jäämisemme olisi tullut tietoon.
Alikersantti Happonen lähetti terveiset entiselle opettajalleen ja lupasi
soittaen palata asiaan.
Tutustuin uusiin sukulaisiini, Toivo Kyyröön rouvineen ja
vietimme oikeaa rauhanaikaista perheiltaa teepöydän ääressä. Paistettuja munia
ja vadelmahilloa - sodasta muistutti vain keskustelu silloin tällöin -
kertomukset aavetykistä ja lentopommituksista. Säädyttömän myöhään istuimme
pöydän ääressä ja valvotimme isäntäväkeämme, mutta emme malttaneet keskeyttää
nautinnollisia hetkiä. Yöllä otin vielä puhelun kotiini ja isän hämmästyneen
uninen ääni vastasi.
Vihdoin viimein olimme yöpuulla, One vartavasten
huoneeseemme kannetussa sohvassa ja minä pienessä rautasängyssä. Uni maittoi
meille molemmille. - Aamulla odotimme puhelinsoittoa - sitä ei tullut, sen sijaan
ilmahälyytys ja saimme taas juosta pommisuojaan muutamaksi tunniksi. Kun yhden
maissa pääsimme takaisin, soi puhelin ja Happonen kutsui vierailulle. Autoa ei
kuulemma vielä oltu saatu kuntoon. Melkein lupasimme; mutta emme ehtineet
käännähtää ennen toista ilmahälyytystä ja juoksimme tällä kertaa T.V.:n
pommisuojaan. Sieltä päästyä hämärän tullen olimme tosiaan kypsät aamukahville.
Aamukahvi Lundin leipuriliikkeessä, päivällinen ravintola Torkkelissa ja
lopuksi päiväkahvi Viipurin pyöreässä tornissa - kaikki tapahtui tunnin
sisällä! Hotelli Torkkelissa ehdimme pyydystää kaksi Säiniölle päin menevän
näköistä lääkintämiestä ja koska Happonen oli vielä epävarma löimme kaupat
kiinni ja lupasimme olla valmiit klo 17. (Toisin sanoen kanttiinimme
aukiolohetkellä, jolloin meidän kaiken säädyllisyyden nimissä olisi pitänyt
olla auttamassa Maja-parkaa!)
Ambulanssi tuntui kauhean viileältä ja kun kahden tunnin
istumisen jälkeen saavuimme tutunnäköiseen tienhaaraan, olimme kantapäitä
myöden jäässä. Säiniötä oli matkoilla ollessamme taas pommitettu ja lato oli
kaatunut poikittain tielle. Meidän oli käännyttävä ympäri ja etsittävä uusi
kulkuväylä. Kotona oli käynnissä eri vilske ja oli ollut kuulemma koko
päivän...
19.1.1940. Olen taas käymässä Toivo Valtavuon kodissa. ........
4.9.1941. Eilen aamulla teimme täältä "interillä"
toivioretken Viipuriin. Kuormassa oli kymmenen henkeä, etupäässä viipurilaisia.
Autolla ei ollut kulkulupaa Viipuriin ja jätimme sen Sergejeffin oluttehtaan
raunioiden luoja lähdimme marssimaan kaupungille. "Ajatella, että myö
ollaa Viipuris!" sanoi eräs joukosta kun asteltiin raunioiden välistä
katukivetystä pitkin. - Vasemmalla Vesitorni näytti kohtalaisen ehyeltä samoin
sairaalarakennukset, mutta muut ympäröivistä taloista olivat enemmän tai
vähemmän lohduttomia rauniokasoja. Poikkeuksen muodostivat muutamat pienet
puuhökkelit. Niissä oli näköjään hiljattain asuttu ja asukkaat olivat kiireellä
paenneet jättäen jälkeensä ilkeän lemun ja suunnattomasti kaikkea pientä
likaista "krääsää". Useat koulut olivat ehjiä. Kuudesta näkemästämme
ainakin neljä oli ainakin ulkoapäin hyvässä kunnossa.
Kiertelimme katuja ylös ja alas, lasinsirpaleet narskuivat
kenkien alla, ja vielä savuavista raunioista tunkeutui nenään ilkeä katku.
Paloasemalla oli vilkasta, suomalaisia sotilaita oli majoittunut sinne ja
pihalla kenttäkeittiön vieressä hääri puuhakkaan näköisiä lottia niin
valkoisissa esiliinoissaan, että ne häikäisivät silmää tässä tuhkanharmaassa
ympäristössä. Pistäydyimme muutamassa lihakaupassa. Kaupanteko näkyi ryssiltä
jääneen kesken, sillä tonkat olivat puolillaan jotain ainetta, jonka sisältöä
emme ruvenneet tutkimaan. Tekomakkaroita ja lihankuvia oli ikkunassa. Erään
parturiliikkeen kohdalla kurkistimme ikkunasta sisään, mutta vedimme päämme
nopeasti ulos. Parfyymi oli suomalaiselle nenällemme liian voimakas.
Karjaportinkatu 8:ssa tuntui ryssillä olleen varasto kaikkinaista tavaraa:
suolakurkkuja, sillejä, tomaatteja suurissa tynnyreissä, tulitikkuja ja
korviketta, vieläpä Ovomaltinen tapaista jauhetta. Pistimme itsellemme muutaman
paketin korviketta sekä vadelmateetä, joka ihme kyllä ei lemunnut ryssälle,
vaan puhtaille vadelmille.
Kullervonkadun päässä suuret kivitalot olivat säilyneet.
Tuntui oudolta astua sisään Kullervonkatu 1:stä ja huomata tuttu nimikilpi,
Valtavuo, oven päällä. Oli aivan kuin olisi astunut puolitoista vuotta ajassa
taaksepäin ja tullut Korpelan Autiosta tervehtimään Viipurin sukulaisia.
Illusio haihtui kuitenkin heti, kun astuin ovesta sisään. Keittiön kaapista oli
tavarat suurin piirtein vedetty lattialle. Kaapissa ei enää ollut vadelmahilloa
vaan ryssäläisillä etiketeillä varustettuja pulloja. Muissa huoneissa oli
samanlainen sekasorto, mutta tästä kaikesta ei ole yksin syyttäminen ryssiä.
Toivosedän huoneesta oli yksi ainoa kirjakaappi jäljellä. Se oli raahattu
eteiseen ja hyllyillä oli muutama huonossa kunnossa oleva lavi. Salihuone oli
väliseinällä jaettu kahtia ja makuuhuone oli suljettu ja siirretty
naapurihuoneistoon. - Kehykset kotiin olivat kuitenkin jäljellä.
Kävelimme Linnankatua, Rönnblomin leipuriliikkeen rinkilä
kiilsi kauniissa syysauringon paisteessa ja tyhjät hyllyt odottivat tuoksuvia
pullia. Kadun alapäässä avautui vihdoin silmiemme eteen retkemme uljain näky:
Viipurin linna ja sen tornissa liehuva Suomen lippu. Pysähdyimme Torkkeli
Knuutinpojan patsaan juurelle ja katselimme kunnianarvoisaa rakennusta, jonka
ympärille on pian versova uusi Karjalan pääkaupunki. - Salakkalahti välkkyi
kirkkaassa auringonpaisteessa. Torin varrella oli Pyöreä torni ehyenä.
Juoksimme sisälle katsomaan. Sitä oli ilmeisesti jatkuvasti käytetty
ravintolana. Yläkerrokseen oli kuulemma kannettu kaupungin kirjasto. Jatkoimme
puolijuoksua matkaamme pitkin Torkkelinkatua. Pursiaisen kahvilasta ei ollut
kuin kehykset jäljellä. Eräässä vaatetusliikkeessä oli pakoittain punaista
kangasta ja piano, jota sotapojat tyytyväisinä klinkuttivat.
"Missä teillä on kanttiini?" kysyttiin meiltä.
Pojilla oli kahvinjano, kun Palatsi-kahvilaakaan ei vielä oltu avattu.
Espilän ympärillä viheriöivät puut niin ettei raunioita
juuri huomannutkaan. Punaisen lähteen torin apteekkia vastapäätä oli ilmeisesti
tapahtunut jonkinlainen räjähdys. Pelkkä pommi ei olisi aiheuttanut niin suurta
myllerrystä Torkkelin puiston päässä. Torkkelin ja Karjalankadun kulmauksessa
kohtasi silmää miltei surullisin näky koko kaupungissa: soraläjä, joka muinoin
oli ollut uljas Saarisen piirtämä Viipurin asemarakennus. Torkkelin ja
Maununkadun kulmauksessa ollut automaattiruokala, jossa useasti olin käynyt,
oli hävinnyt olemattomiin. Punaisen lähteen torin rohdoskaupasta, josta
varustimme itsemme viime sodan aikana kaikilla toilettetarpeilla, oli jäljellä
tuskin muuta kuin roikkuva rohdoskaupan risti! - -
Parin tunnin kiertelyn jälkeen oli meidän palattava takaisin
"internin" luo ja lähdettävä kohti Kämärää. Auton lavalla oli, paitsi
matkustajia, muutamia puulaatikollisia venäläistä korviketta, joka ensi käytön
jälkeen osottautui - ei niin kovin maukkaaksi. Päätimme ilahduttaa paketeilla
kaikkia tuttaviamme siviiliin päästyä ja työnsimme ne teltassa sängyn alle.
Teuvo Äyräpää VALTION VIRKAMIEHENÄ RANSKASSA
Elina Lehtosen litteroiman sekä Teuvo Äyräpään uudelleen
kirjoittaman version pohjalta koostanut Tuomas M. S. Lehtonen (syksyllä 1997)
Loppukesällä 1945 palasin Ruotsista Suomeen. Olin nimittäin
toiminut radiotiedustelutehtävissä paljon puhutun Stella Polaris-operaation
yhteydessä Ruotsissa melkein vuoden ja palasin nyt Suomeen jatkaakseni
opintojani. Mutta mikään ilo ei kestä pitkään. Huhtikuun alussa 1946 soi
ovikello ja siellä eräs entinen aseveli ilmoitti, että (silloin kommunistien
hallussa ollut) valtiollinen poliisi oli kiinnostunut minusta ja että oli
mahdollista, että minut pian pidätettäisiin. Eräs toinen aseveli Lauri
Pöyhönen, jo kerran Valpon suojissa istunut radiotiedustelu-upseeri, oli saanut
samanlaisen ilmoituksen. Sain kuulla tästä jo seuraavana päivänä. Lassen kanssa
päätimme lähteä takaisin Ruotsiin.
Parin päivän kuluttua matkustimme junalla Kemiin -
humalaisten mutta kilttien kommunistien seurassa (olivat matkalla johonkin
kokoukseen). Yövyimme erään Lassen tunteman sympaattisen kaukopartiomiehen
luona. Hän saattoi meidät aamulla postivaunuun. Sillä tavoin säästyimme
vaaditulta rajaseutupassien tarkastukselta.
Torniossa suoritimme hiihtäen "maastotiedustelua";
meillä oli sukset. Illalla, kun olimme nähneet, että moottorikelkat olivat
kääntyneet pohjoiseen päin hiihdimme ripeästi yli Tornionjoen jään suoraan
Haaparannan kaupunginhotelliin. Löimme sukset seinustalle, tilasimme huoneen ja
söimme hyvän aterian ja soitimme kaupunginviskaalille, jonka Lauri Pöyhönen
tunsi aikaisemmasta toiminnastaan Ruotsissa. Kaupunginviskaali oli hieman hapan
ja murisi, että meidän olisi ensin pitänyt tulla poliisiasemalle. Me sanoimme,
että me olemme väsyneitä ja nukumme ensin hotellissa yön ja tulemme aamulla
ilmoittautumaan. Kaupunginviskaali tiesi hyvin, keitä me olimme eikä poliisi
häirinnyt yörauhaamme.
Seuraavaksi aamulla ilmoittauduimme poliisiasemalla, jossa
meidät pantiin sitten selliin ja saimme olla siellä melkein viikon päivät. Tosin
meidät kutsuttiin melkein joka päivä viskaalin luokse päiväkahville ja saimme
pieniä vapauksia mm. järjestää ajankuluksemme hänen kirjastoaan ja kävellä
vähän Haaparannassa. Sieltä jouduimme sitten Vennäsin pakolaisleirille lähelle
Uumajaa "karanteeniin". Se oli todella harmaa paikka: muutama harva
hiljainen asukki, ei työtupaa, ei kirjastoa, ei mitään. Lauri Pöyhöselle tuli
koti-ikävä. Kun lisäksi radiosta kuulimme, että Suomessa olisi tilanne jonkin
verran helpottunut - en muista nyt, mikä juttu silloin oli ajankohtainen, Lasse
Pöyhönen päätti, että hän palaa Suomeen. Koska hänellä juristina ei juuri olisi
minkäänlaisia mahdollisuuksia vieraassa maassa, hän päätti ottaa riskin. Oikein
hän tekikin. Minä jäin sinne vielä muutamaksi päiväksi.
Viikon tai kymmenen päivän kuluttua sain sitten matkustaa
Tukholmaan Stellan asianhoitajan Pentti H:n luo. Minulle tarjottiin paikkaa
Ruotsin tiedustelulaitoksessa, mutta minua kiinnosti enemmän Tukholman
asiainhoitajalta kuulemani mahdollisuus päästä Ranskaan, missä jo oli joukko
suomalaisia mm. everstit Hallamaa ja Paasonen. Mielestäni minulla ei ollut enää
mitään tekemistä Ruotsissa. Olin nuori ja seikkailunhaluinen ja päätin lähteä
Ranskaan.
Ennen lähtöäni sain Pentti H:lta tehtäväkseni salakuljettaa
muutamia kultarahoja Paasoselle ja Hallamaalle. Pentti pakkasi nuo rahat
partavoidepurkkiin. Koetin purkkia. Se tuntui hirvittävän raskaalta. Minä
sanoin: "Ei tämä käy! Meidän täytyy jakaa rahat sinne sun tänne."
Pari kolikkoa jätettiin kuitenkin siihen purkkiin.
Lensin sitten Ranskaan. Lento tapahtui DC 3:lla. Siihen
aikaan kesti lento melkein puolen päivää. Lensimme yli aurinkoisen Saksan ja
matalalla kun lennettiin näin siellä pommitetut kaupungit. Jotkut näyttivät
suorastaan rauniokasoilta. Ranskassa oli kuitenkin pilvistä ja laskeuduimme siellä
Bourget'n lentokentälle. Jouduin siellä sitten tulliin ja lopuksi
tullitarkastaja huomasi rintataskussani 10 kruunun setelin, jonka olin
huolimattomuudessani sinne unohtanut. "Par ici, monsieur. -Jaaha, tulkaapa
tänne, tarkastetaanpa." Ja niin alkoi sivustalla erikoistarkastus.
Pakkaukseni purettiin. Vaatteitani ravisteltiin. Tullari punnitsi
partavoidepurkkia ja koukkasi sitä sormellaan. Tuntui kuin hän olisi koukannut
sisälmyksiäni ja sydämeni hypähti aika lailla. Hän nosti purkin nenänsä eteen
ja tirkisti tarkkaan ... ja ruuvasi kannen kiinni. Mitään muutakaan ei
löytynyt. Tavarani sullottiin takaisin matkalaukkuun. "Eh bien, passez,
Monsieur!"
Mikä helpotus. Näin jälkeenpäin tuntuu suorastaan ihmeeltä,
että läpäisin tullin. Tuskin millimetrin paksuinen voidekerros peitti
kultarahat tullarin sormenkoukkauksen jälkeen.
Kun tulin ulos tullista astui eteeni epäröimättä pieni,
tumma, kiltinnäköinen silmälasipäinen mies. Hän esitteli itsensä - Monsieur
Joseph Guibert -, tiesi nimeni ja ilmoitti tulleensa noutamaan minut uuteen
työpaikkaan.
Monsieur Guibert lähti sitten pienellä autolla viemään minua
Saint Germainiin, joka sijaitsi aivan toisella puolella Pariisia. Kun läksimme
Le Bourget'sta luulin tulleeni Äänislinnaan. Talot olivat niin kehnoja,
likaisia ja rähjäisiä sodan jälkeen. Yhtäläisyys oli silmiinpistävä. Pariisi
vaikutti myöskin kovin harmaalta, hoitamattomalta. ja rapistuneelta. Pariisin
keskustassa oli nuo tunnetut puupäällysteiset kadut ja niillä teki automme
pahanlaisen piruetin, mikä sai jälleen sydämeni hypähtämään. Ihme, että
pärjäsimme liikenteessä ilman muita kommelluksia. Pienen ajan kuluttua auto
kuitenkin pysähtyi. Monsieur Guibert vaikutti kovin neuvottomalta, että mitä
tehdä? Miten nyt saisi auton käyntiin? Parin minuutin kuluttua aivan kuin deus
ex machina ilmestyi kuitenkin näin näitä automekaanikkoja. Ne olivat varsin
tavallinen näky Pariisissa siihen aikaan sen johdosta, että autokanta oli sodan
jälkeen perin vanhaa, autot huonokuntoisia.
Tulimme sitten ilman enempiä kommelluksia Saint-Germain-Layen
esikaupunkiin Pariisin luoteispuolelle ja siellä sijaitsevaan Belloyn linnaan,
joka sijaitsi Seinen laakson rinteellä puistomaisessa metsässä hyvin kauniilla
paikalla. Linnan päärakennus oli kolmikerroksinen ja se oli jo nähnyt parhaat
päivänsä. Siellä tapasin muut suomalaiset. Siellä oli toukokuussa 1946
everstien Hallamaan ja Paasosen lisäksi viisi suomalaista, yksi eestiläinen
radiotiedustelumies sekä ranskalaista ammatti- ja huoltohenkilökuntaa. Belloyn
linnassa meille pidettiin myös kielikursseja. Opettajina olivat eversti
Paasonen ja monsieur Guibert ja opimme aika nopeasti. Omalla kohdallani se oli
verraten helppoa, sillä olin lukenut ranskaa kolme vuotta ja opettajat olivat
hyviä.
Työpaikkamme ei kuitenkaan ollut linnassa, vaan meidät
kuljetettiin aamuisin sieltä autolla toimistoon, joka sijaitsi eräässä
Rotschildin palatseista Bois de Boulognen reunalla. Vähitellen kuitenkin opimme
käyttämään yleisiä kulkuneuvoja.
Minun työni muuttui vähitellen yötyöksi, koska opetin
ranskalaisia sähköttäjiä etsimään neuvostoliittolaisia sotilasasemia. Nämä
ranskalaiset sähköttäjät, joita opetin, olivat kokeneita sotajermuja. He olivat
olleet mukana erilaisissa tehtävissä sodassa - eräs oli ollut de Gaullen
laivastossa, eräs oli ollut mukana résistancessa, eräs oli ollut taas
Vietnamissa ja ajoittain melkein japanilaisten vankina. He eivät mitenkään
pitäneet minua entisen vihollisen edustajana. Ranskalainen, joka oli ollut
laivastossa, kertoi, että hän oli tammikuussa 1940 ollut Quimperin
laivastotukikohdassa lastaamassa apuretkikuntaa Suomeen! Englanti ja Ranska
aikoivat silloin auttaa Suomea, mutta Norja ja Ruotsi kielsivät läpikulun.
Heidän mielestään Suomen osanotto sotaan Hitlerin Saksan liittolaisena ei ollut
sen kummempaa kuin, että Ranska oli ollut Stalinin Neuvostoliiton liittolainen.
He tuntuivat kaikki olevan luontaisia antikommunisteja ja virnuilivat sille
paradoksaaliselta tuntuvalle toteamukselle, että kommunisti sai maksaa meille
palkan. Apulaispuolustusministeri kesäkuussa 1946 oli nimittäin kommunisti, jos
muistan oikein, nimeltään Charles Tillot ja hänellä oli kuulemma vastuu
juoksevien tilien hoidosta.
Työskentelin etupäässä öisin - mikä myös Ranskassa lasketaan
epämukavaksi työajaksi. Sen vuoksi sain melko runsaasti vapaata aikaa. Ostin
kirpputorilta käytetyn polkupyörän j a kirjakaupasta Guide Michelinin ja
ryhdyin pyöräillen tutustumaan Pariisin ympäristöön ja esikaupunkeihin
Versaillesista alkaen. Näkemistä riitti. Näki myös sen energisen, kiireisen jälleenrakennustyön,
jota itse Pariisissa, "avoimessa kaupungissa", ei juuri lainkaan
havainnut. Saksalaiset olivat peräytyessään nimittäin räjäyttäneet suuren
määrän siltoja, viadukteja ja teitä, jotka nyt lopullisesti korjattiin ja
uusittiin. Yleensäkin, huomioonottaen poliittiset riidat ja monet hallituksien
vaihdokset, sai sen käsityksen, että Ranskaa jälleenrakennettiin tehokkaasti
mitä suurimmassa epäjärjestyksessä.
Belloyn linnan takana levisi laaja St. Germainin metsä. Se
oli suoraviivaisten pikkuteitten halkoma komea metsä, jossa oli paikoitellen
lajirunsautta ja kukkaloistoa ja vanhoja jättiläispuita. Jouduin muutaman
kerran lähtemään milloin eversti Paasosen milloin everstiluutnantti Hallamaan
kanssa aamukävelylle tähän metsään. Sain tietenkin kuulla paljon
mielenkiintoisia asioita, mutta oli toisaalta perin masentavaa kuulla, miten
johtavat esimiehemme olivat happamia toisilleen ja syyttivät toisiaan Stella
Polaris -operaation epäonnistumisesta. Paasonen väitti, että Hallamaa oli
paisuttanut koko operaation: on mahdotonta ajatella, että ruotsalaiset olisivat
luvanneet vastaanottaa tuhatpäisen joukon tiedusteluhenkilöstöä ja heidän
perheitään. Hallamaa taas väitti, että ruotsalaiset olivat antaneet moisen
lupauksen, mutta viime hetkessä - tai oikeastaan vasta viime hetken jälkeen -
sen peruneet. Hallamaa oli katkera Paasoselle, joka ei luottanut häneen.
Vuonna 1990 on eräs ruotsalainen tutkija löytänyt sähkeen,
joka osoittaa, että Hallamaa oli oikeassa.
Kesä Belloyssa sujui mukavasti. Pientä sosiaalista
toimintaakin muodostui. Yhdessä ranskalaisen henkilökunnan kanssa teimme pari
kertaa heinää linnan puiston niittykäytävillä.
Loppukesällä Hallamaa ja Paasonen muuttivat äkisti. Emme
saaneet tietää, minne ja miksi. Kirjeyhteys kuitenkin säilyi. Saatoimme
ainoastaan arvailla syytä muuttoon.
Myöhemmin viime vuosina ilmestyi oululaisessa Kaleva-lehdessä
artikkeli, joka kertoi Hallamaan ja hänen perheensä vaiheista rauhanteon
jälkeen. Sen perusteena oli todennäköisesti Hallamaan haastattelu. Artikkelin
tiedoista päätellen syynä Hallamaan ja Paasosen äkkimuuttoon oli Neuvostoliiton
ulkoministerin Molotovin vaatimus, että Ranska luovuttaisi heidät
Neuvostoliitolle. Eräs heidän kanssaan työskennellyt ranskalainen oli ollut
Neuvostoliiton agentti. Arvaan omalta kohdaltani melkein, kuka se oli.
Pari kuukautta myöhemmin siirrettiin myös meidät muut
suomalaiset Belloysta erääseen pieneen hotelliin Pariisin keskustassa. Se oli
ilmeisesti tiedustelulaitoksen omistama. Hotellivieraat olivat sen mukaisia:
enimmäkseen vakavia, hieman kyräileviä tyyppejä kuten mekin. Meillä oli melko
tilavat huoneet ja palvelu oli hyvää, joten mielestäni meillä ei ollut
valittamista.
Kiitos hotellin keskeisen sijainnin, tarjoutui meille
suomalaisille nyt mainio tilaisuus tutustua Pariisin museoihin,
konserttisaleihin ja teattereihin. Lähin suomalainen toverini oli miltei
ammattimuusikko. Opin paljon kulkiessani hänen kanssaan konserteissa.
Saatoin myös kirjoittautua opiskelijaksi Pariisin
yliopistoon Sorbonneen. Seurasin vähemmän intensiivisesti biokemian ja
kasvifysiologian luentoja. Tuolloin minulle merkitsi kuitenkin enemmän
ulkomaalaisille ylioppilaille tarkoitettu ranskan kielen kurssi. Sillä oli
meille suuri käytännöllinen merkitys. Sain myös pari hyvää toveria joiden
kanssa tein pyöräretkiä Loiren laaksoon.
Kannatti myös nuuhkia yliopiston ilmoitustaulut: ensiksi
sain näin yhteyden Pariisin botanistiylioppilaisiin ja muutamiin heidän
opettajiinsa. Heidän mukanaan pääsin upeisiin metsiin ja lajirikkaisiin metsäniittykomplekseihin,
jollaisia en aikaisemmin uskonut löytyvän Pariisin ympäristöstä.
Toiseksi ilmoitustaulun kautta pääsin osalliseksi
ylioppilaitten edullisista lomamatkoista. Minulla oli sääntöjen mukainen neljän
viikon loma ja niin tilasin heti kahden viikon matkan Mentoniin Välimeren
rannalle aivan lähellä Italian rajaa ja toisen kahden viikon matkan Morzineen
Alpeilla Ylä-Savoijissa lähellä Sveitsin rajaa Olin oikein tyytyväinen näihin
kesäleireihin. Makuupaikat olivat tosin perin yksinkertaisia, mutta muuten
toimi kaikki hyvin. Sai niin paljon seuraa ja niin paljon yksinäisyyttä kuin
halusi. Polkupyörällä tein pieniä löytöretkiä Alpeilla. Löysin mm. pienen
hotellin upeassa laaksossa harvaan asutussa kylässä. Päätin, että tähän
paikkaan joskus vielä palaan.
Syyskesällä 1947 rupesi tuntumaan siltä, että olen nyt
tehnyt sen mitä radiotiedustelijana voin Ranskassa tehdä. Koska elin Nansen-passilla,
vaativat järjestelyt aikansa. Vasta marraskuun lopulla, kylmänä, kirkkaana
iltapäivänä lensin Tukholmaan, puolta nopeammin kuin Pariisiin tullessani
puolitoista vuotta aikaisemmin.
Tukholma vaikutti pieneltä ja uniselta kaupungilta Pariisin
jälkeen, mutta kuitenkin jollain tavoin kotoisalta.
Palkkani Ranskassa kustansi kommunistinen
varapuolustusministeri Charles Tillot. Ranskalaiset väittivät näin.
Varapuolustusministeri, jolla on asiat hoidossa, hän maksaa meille palkan,
ranskalaiset nauroivat. Antikommunistista työtä tosin! Mutta kun tuli tänne
"Ranskan valtion virkamieheksi", Ranskan valtio maksoi.
Olin ollut Ranskassa kokonaan toisella nimellä. Oli tiukka
käsky, jos poliisi pidättää, on pysyttävä siinä, mitä henkilötodistuksessa
sanotaan. Ranskaan tuloon liittyi muodollisesti kuuluminen muukalaislegioonaan,
mutta en koskaan käynyt siellä. Sen sijaan ensimmäisinä tulleet olivat käyneet
vieläpä muukalaislegioonan päämajalla ja ottaneet päälleen uniformun, joka oli
kuitenkin kohta jätetty sinne ja saatu määräys toisiin tehtäviin. Useimmat
meistä eivät koskaan kuulleet mitään muukalaislegioonasta. Se oli silloin
alussa pelkkä muodollisuus
Epilogi
Jo viisi vuotta Ranskasta lähtöni jälkeen minulle tarjoutui
tilaisuus viettää lomaa siinä pienessä ihastuttavassa alppikylässä, jonka olin
pyörämatkoillani löytänyt. Paikka vastasi odotuksiani. Hotellin vintillä sain
prässätä kasveja suuressa mittakaavassa. Kolmantena päivänä kuulin, että
hotelliin saapuu seuraavana päivänä ryhmä ylioppilaita opettajineen tekemään
tuttavuutta alppikasvillisuuden kanssa. Ja mikä sattuma: ryhmä tuli Pariisista
ja johtajat olivat samat, jotka olivat johtaneet retkeilyjä Pariisin
ympäristössä. Jälleennäkemisen ilo oli suuri.
Sitten meni hetkeksi pilveen: "Meitä on vain kaksi
johtajaa ja paljon ylioppilaita. Sinä saat ottaa yhden ryhmän."
Protesteerasin: "En ole mikään alppikasvispesialisti ja olen ollut täällä
vasta kolme päivää." "Vastaväitteeni eivät auta. Kolmessa päivässä
olet varmasti oppinut kaikki tärkeimmät lajit. Nyt ylös vuorille vaan!"
Siitä tuli aika hauska päivä. Suoriuduin tehtävästäni jotenkuten kunnialla.
Olin siis jälleen toiminut yhden päivän Ranskan valtion virkamiehenä.

Äyräpään Teuvo, Matti ja Veikko "Itä-Karjalassa",
Karhumäessä Majamäellä eli ns. Sokeritopalla toukokuun lopulla 1943. Valokuva
Arne Ekerodde
Toivi Valtavuo ELÄMÄNTYÖNI SAKSASSA
Valtion virkamies voi olla vain henkilö, joka on kyseessä
olevan valtion kansalainen. Selvä se. Siitä, että Suomen kansalaisena olen
kuitenkin suorittanut elämäntyöni saksalaisessa valtion virassa, saatte lukea
seuraavassa tosikertomuksessa.
Kaikki alkoi toukokuussa 1951, jolloin vähän ennen
opintojeni loppupistettä Helsingin yliopistossa - aineina saksa, englanti ja
latina - matkustin stipendiaattina neljännesvuodeksi Münsteriin, kaupunkiin,
jonka nimi on tunnettu historiasta, siellä kun solmittiin Westfalenin rauha
Saksan valtakunnan keisarin ja Ranskan välillä 30-vuotisen sodan lopussa. Toinen
maailmansota tosin kesti vain viidennen osan tuosta ajasta, mutta sen
hävitykset Münsterissä tuskin olivat vähemmän tuhoisat: 92 prosenttia kaupungin
keskustasta oli raunioina rauhan tultua. Siellä oloni aikana, kuusi vuotta
sodan loputtua, jälleenrakennus oli täydessä käynnissä; mm. goottilaistyylinen
raatihuone, jossa Westfalenin rauha aikanaan allekirjoitettiin, oli jo saatettu
entiseen asuunsa.
Stipendiaattiaikani päätyttyä suoritin vuoden lopulla
Helsingissä filosofian kandidaattitutkinnon viimeisen osan, minkä jälkeen kohta
palasin Münsteriin. Opintojen lisäksi tein ansiotyötä yliopiston
Alasaksalaisessa Instituutissa. (Alasaksa on useiden pohjoissaksalaisten
murteiden yhteisnimitys.)
Münsteristä siirryin toiseen yliopistokaupunkiin,
Marburgiin, joka sijaitsee Hessenin osavaltiossa, Saksan keskiosassa.
Marburgissa on nimittäin instituutti nimeltä Deutscher Sprachatlas, jossa oli
käytettävissä toivomuksiani vastaavaa aineistoa tohtorin tutkintoa varten.
Siellä pian tutustuin joukkoon nuoria kielentutkijoita, joiden työn perustana
olivat kyselykaavakkeet, jotka vähän ennen sotaa oli lähetetty kaikkien
saksankielisten alueiden - paitsi Sveitsin ja Liechtensteinin kansakouluille.
Kaavakkeissa kysytään, mitä sanaa tai sanamuotoa paikkakunnalla käytetään
erilaisista käsitteistä; esimerkkeinä mainittakoon: kummi, kätilö, nokkonen,
nuha, porsas ja päänsärky. Minun käsiteltäväni sana oli "Hügel"(=
mäki, kukkula), joka osoittautui kovin antoisaksi. Kyselykaavakkeista saadut
tiedot siirrettiin merkkien muodossa kartoille, joiden perusteella sitten
kirjoitettiin niistä esitys käyttäen apuna alaa koskevia teoksia. Minun
tutkimukseni tulos julkaistiin myöhemmin Helsingissä Uusfilologisen Seuran
toimesta ilman minulle aiheutuvia kuluja. Tästä saan kiittää helsinkiläisen
professorini Emil Öhmannin aloitetta. Saksassa ei tuohon aikaan ollut tapana
painattaa tällaisia opinnäytteitä.
Mainittakoon vielä, että Saksan yliopistoissa ei järjestetä
väitöstilaisuuksia tohtorin arvon saamiseksi; on kuitenkin suoritettava
suullinen tutkinto kolmessa aineessa. Minun aineeni olivat saksan lisäksi
kansatiede ja skandinaavinen filologia, johon vaadittiin sekä
muinaisislantilaisten että myös nykyajan tekstien ymmärtämistä. Viimeksi
mainittua osaa varten minun ei tarvinnut valmistautua, kun professorini ruotsin
kielen taito ei ollut parempi kuin omani!
Opintoaikani kaikkine vaiheineen oli päättynyt, kun lähdin
Marburgista. Tähän kaupunkiin ja sen ympäristöön, jota olin usein ajellut
polkupyörällä ristiin ja rastiin, olin kovasti kiintynyt. Marburg sijaitsee
Lahn-joen varrella, joka on Reinin sivujoki. Sitä ympäröiviltä vuorilta näkee
vaihtelevan ja kuitenkin rauhalliselta vaikuttavan maiseman yhä uusine
vuorineen ja alankoineen.
Niin kiintoisaa kuin tieteellinen työ oli ollutkin, suoritin
Helsinkiin palattuani tutkinnon kasvatusopissa ja auskultoin sitten isäni
entisessä koulussa, Normaalilyseossa. Toiveeni oli kuitenkin päästä takaisin
Saksaan, ja niin kirjoitin anomuksen Hessenin - tuossa osavaltiossahan olin
viimeksi asunut - opetusministeriölle. Anomukseen liitin todistukset
tutkinnoistani kahdessa maassa. Kovin todennäköiseltä ei tuntunut, että minut
otettaisiin avosylin vastaan. Mutta kuinkas kävi? Muutamien kirjelmien vaihdon
päätteenä minulle ilmoitettiin, että voin alkaa referendaarina (vastaa jossakin
määrin Suomen auskultanttia), tosin en Marburgissa, mutta sentään saman Lahn
joen varrella sijaitsevassa Wetzlarissa vuoden 1957 alussa. Ja näin olin
kiivennyt ensimmäisen portaan valtion virkojen asteikossa. Tämä ei kylläkään
vielä ollut takeena siitä, että saisin jäädä. Syitä viranomaisten
suvaitsevaisuuteen en ole varmuudella saanut selville. Tosiasia joka
tapauksessa on, että silloin vallitsi pula opettajista eikä vähiten
sellaisista, joilla oli aineena latina. Tietysti ratkaisuun vaikutti sekin,
että olin viettänyt vuosia Saksassa ja suorittanut siellä tutkinnon.
No, nyt siis olin tosin vielä kerran auskultantin asteella,
mutta niin eri tavalla kuin Helsingissä, että oli sittenkin paljon opittavaa.
Suomessa oppikoulunopettajien yksivuotinen valmistus oli keskitetty muutamiin
harvoihin kouluihin, kun sitä taas Saksassa harjoitettiin monissa kouluissa ja
se kesti kaksi vuotta. Jokaiseen kandidaattiin voidaan kiinnittää enemmän
huomiota, kun hän ei ole yksi kymmenistä samassa oppilaitoksessa. Toisaalta
häneltä vaaditaan enemmän ponnistuksia, toisaalta taas hänelle maksetaan tosin
ei varsinaista palkkaa, mutta sentään pienehkö summa, jolla säästäväinen tulee
jotenkin toimeen. Aluksi minulle ilmoitettiin, että en ehkä saisi mitään
ensimmäisenä lukukautena, koska olin saapunut vasta sen alettua voidakseni
viedä päätökseen auskultoinnin Helsingissä. Se oli aika, jolloin minun täytyi
pitää kiinni jokaisesta markasta ja pennistä! Onneksi tämä tilanne päättyi
muutaman kuukauden perästä, jolloin minulle myönnettiin sama
"tukiraha" kuin muillekin. Mainittakoon, että ennen Wetzlariin
tuloani olin kevytmielisesti, mutta tarkoituksella jättänyt tiedustelematta
asian rahallista puolta, jotta siitä ei tulisi estettä koko yritykselle.
Toivoin viranomaisten pitävän velvollisuutenaan huolehtia toimeentulostani, kun
ensin olisin siellä. Ja niinhän todella kävikin! - Lukuvuoden vaihteessa sain
toivomuksestani siirtyä Marburgiin, yliopistokaupunkiini yhdeksi vuodeksi, joka
päättyi lopulliseen tutkintoon. Valmistusaika kesti siis minun kohdallani vain
vähän yli vuoden.
Tässäkin vaiheessa saksalainen järjestelmä poikkeaa
suomalaisesta: Tuon loppututkinnon jälkeen ei itse haeta paikkaa, vaan kussakin
osavaltiossa vasta valmistuneille ilmoitetaan, minne he joutuvat.
Epävirallisesti tässä yhteydessä puhutaan "orjamarkkinoista". Näillä
markkinoilla minut päätettiin lähettää Hadamarin pikkukaupunkiin Hessenin
lounaisosassa. Koulu sijaitsi entisessä ruhtinaan linnassa, joka ruhtinas oli
vastauskonpuhdistuksen aikana käännyttänyt protestanttiset alamaisensa takaisin
katolisuuteen. Siitä huolimatta ruhtinaan puoliso ei antanut käännyttää
itseään, ja yksi linnan huoneista sisustettiin kappeliksi hänelle ja hänen
kaltaisilleen poikkeuksille. Sittemmin kappeli toimi paikkakunnan
protestanttien kirkkona.
Hadamarissa asumiseni loppui lyhyeen epätavallisesta syystä.
Viettäessäni kesää vanhempieni kanssa Liperissä sain eräänä päivän kirjeen
vuokraemännältäni, jonka naapuritalo oli sillä välin purettu. Näillä kahdella
talolla oli yksi yhteinen seinä ja eikös vain se seinäkin mennyt samaa kyytiä!
Hämmästyttävä tapahtuma rajoitti tuon vanhan neidin asumatilaa, ja niin hän
pyysi minua luovuttamaan huoneeni hänen käyttöönsä. Muutin sitten läheiseen
Limburgiin, joka on kuuluisa romaanilaistyylisestä katolisesta tuomiokirkostaan
ja joka sekin, kuten Marburg ja Wetzlar, sijaitsee Lahn joen rannalla. Sieltä
käsin ajoin bussilla työpaikkaani Hadamariin.
Ammatin harjoittaminen siellä jäi kylläkin lyhyeksi
episodiksi: Vuoden kuluttua minulle tarjoutui tilaisuus palata Wetzlariin,
missä olin viettänyt lyhyen ajan referendaarina koulussa, jonka opettajakunta
minulla oli miellyttävässä muistossa. Koulun nimi, Lotteschule, vaatii
erikoisen selityksen, joka on aloitettava itsestään runoilija Goethestä. Tämä
oli nuorena juristina 1770-luvun alussa saapunut Wetzlariin, missä sijaitsi
siihen aikaan Saksan korkein tuomioistuin. Siellä olonsa aikana hän rakastui
ystävänsä Kestnerin morsiameen nimeltä Charlotte (Lotte) Buff, joka sittemmin
meni naimisiin Kestnerin kanssa, kuten oli suunniteltukin. Pysyvänä muistona
Goethen tunteista häntä kohtaan syntyi kirjeromaani "Nuoren Wertherin
kärsimykset", joka on käännetty monille kielille. Ja tämän viehättävän
neitosen mukaan annettiin kaupungin myöhemmin perustetulle tyttölyseolle nimi
Lotteschule, kun taas poikien oppikoulu sai nimekseen Goetheschule - kuinkas
muuten! Kestner sai tyytyä olemaan keskikoulun kummina. - Mainittakoon tässä
yhteydessä, että tuon tyttölyseon seinällä, sisäänkäyntiä vastapäätä, riippui
Wilhelm von Kaulbachin taulu Leipää leikkaava Lotte: tuo sama viehättävä
neitonen pienten sisarustensa ympäröimänä, taka-alalla Werther (alias Goethe)
astumassa ovesta sisään. Sama kuva on edelleen Rotilan salin seinällä. Sinne se
oli tietääkseni tullut Enok Rytkösen kirjakaupasta, jossa nähtävästi oli
tarjolla myös kuvien jäljennöksiä painoksina.
Kolme vuotta opetin molemmissa lyseoissa kolmea ainettani,
siis saksaa, englantia ja latinaa, myöhemmin ainoastaan tyttökoulussa. Yleinen
kehitys johti sitten 60-luvulla siihen, että Wetzlarissakin siirryttiin
vähitellen yhteiskoulujärjestelmään.
Verratessa Suomen ja Saksan (liittotasavallan) oppikouluja
oli varmasti yksi ero silmiin pistävä: nimitys "oppikoulu" oli Suomessa
todella hyvin paikallaan: tiedon omaksumista ja omaksutun toistamista
suullisesti sekä kirjallisesti pidettiin aivan oleellisena saavutuksena. Jopa
lukion suomen kielen opetuskin kärsi tuosta yksipuolisuudesta. Kirjailijoiden
tuotteet esiintyivät kirjallisuuden historian lehdillä; aivan harvoja suurempia
teoksia todella luettiin. Vieraissa kielissä taas kääntämisen osuus oli
ylipainoinen verrattuna kielien itsenäiseen käyttöön sekä omien mielipiteiden
ilmaisemiseen näillä kielillä. Opintoaikanani Helsingin Yliopistossa tämä puute
korjautui jonkin verran englannin kielen vaatimusten kautta. Mutta sittenkin
minun täytyi Saksassa varsinaisen virkatyönkin rinnalla oppia paljon sellaista,
mikä työtovereilleni oli ollut itsestään selvää jo koululaisina.
Kun olen tässä verrannut molempien maiden yleisiä
opetusperiaatteita, lisään vielä erään yksityiskohdan; se koskee
ylioppilastutkintoa. Suomessa kaikki koulut saavat samat tehtävät
ylioppilastutkintolautakunnalta. Siitä on seurauksena ensinnäkin, että samaa
ainetta on kaikkialla opetettava hyvin samalla tavalla; suuria poikkeuksia
yleisestä kaavasta ei voi tehdä. Toiseksi opettajien osuus tuohon tutkintoon
(niin oli ainakin minun kouluaikanani) jää kovin vähäiseksi. Kirjoitukset
korjataan nopeasti yhtenä päivänä, ennenkuin ne lähetetään mainitun lautakunnan
arvosteltaviksi. Tästä on se etu, että arvostelun tulokset ovat - käsittääkseni
- hyvin oikeudenmukaisia. - Useimmissa Saksan osavaltioissa - myös niissä,
joissa minä olen työskennellyt - jokainen opettaja sekä laatii tehtävät omille
oppilailleen että myös korjaa ne alusta loppuun itse. (Tehtävät täytyy hyväksyä
ylemmässä portaassa.) Toinen saman aineen opettaja kontrolloi tuloksen. Lopuksi
rehtori saa kirjoitukset tarkastettavakseen. Erikoistapauksissa ne vielä
joutuvat neljännen henkilön - joka ei kuulu kyseiseen kouluun -
arvosteltavaksi. Kirjallisten kokeiden lisäksi pidetään suulliset tentit, jotka
nekin on opettajan itsensä valmistettava. Näitä kaikkia tehtäviä koskevat
määräykset ovat vuosien kuluessa tulleet yhä vaativammiksi ja
yksityiskohtaisemmiksi. Voi todella sanoa, että niiden aiheuttama työmäärä on
melkoinen. Tiedän, että saattaa kulua kymmenen tuntia yhden ainoan oppilaan
kirjoitusten korjaamiseen ja niiden arvosanan perusteluun. Eräs virkatoverini
kuuluu tämän työn ajaksi lähettäneen perheensä pois kotoa, jotta pystyisi
paremmin keskittymään!
Mutta nyt takaisin Wetzlariin, kaupunkiin, jossa olin asuva
ja työskentelevä yhteensä viisitoista vuotta. Maisemien suhteen se muistuttaa
jonkin verran Marburgia, joskin Lahn joen laakso on Wetzlarissa laakeampi.
Erikoisen huomattava on eräs toinen eroavaisuus: Wetzlarin rauta- ja
terästeollisuus, jonka huomaa jo, kun kaupunkia lähestyy. Onkin sanottu, että
Ruhrin teollisuusalueen jälkeen Wetzlarissa on saastunein ilma koko entisessä
Länsi-Saksassa. Myös vaarattomampaa teollisuutta siellä kyllä on: joitakin
optillisia tehtaita, näistä tunnetuin Leitz, kuuluisa Leica-kameroista. Tämä
tehdas on Wetzlarista muuttoni jälkeen ikävä kyllä joutunut erään sveitsiläisen
firman haltuun.
Tässä kirjoituksessa oli jo puhe Goethestä ja Nuoren
Wertherin kärsimyksistä. Tuon ajan atmosfääristä minäkin tulin osalliseksi, kun
asuin kadun varrella, joka vie kylään nimeltä Garbenheim. Kadun nimi on
kuitenkin Wahlheimer Weg, koska Goethe oli romaanissaan muuttanut kylän nimen.
Tuskin sadan metrin päässä asunnostani oli Goethebrunnen (Goethen lähde) ja
Goethelinde (Goethen lehmus), joiden ohi kuljin päivittäin. Wertherissä
runoilija kuvaa tämän paikan - joka silloin sijaitsi hiukan kaupungin
ulkopuolella - erikoista, jopa salaperäistä tunnelmaa. Mainitun lehmuksen elämä
päättyi muuten eräänä tuulisena päivänä minun silmieni edessä. Käveltyäni juuri
sen alitse kotiin ja seisoessani vielä asuintaloni portailla kuulin merkillistä
kahinaa; ja kun katsoin rinnettä alaspäin, näin lehmuksen hitaasti kaatuvan
rinteen ja kadun yli.
En ole tähän saakka kertonut juuri mitään matkoistani, mutta
niistä ei edes ole paljon kertomista ennen Wetzlariin tuloani - paitsi joitakin
viikko a Ranskassa ja Belgiassa 50-luvun alussa Münsteristä käsin. Tosin vietin
Hadamarin ajastani lähtien kesä- ja joululomat vanhempieni luona, mutta muita
pitempiä matkoja rupesin suunnittelemaan vasta tultuani jonkin verran
'vakavaraiseksi'. Tutustuin sitten moneen Saksan kaupunkiin, oleskelin joitakin
kertoja Englannissa ja Itävallassa sekä pistäydyin myös Sveitsissä. Berliinin
sekä länsi- että itäosassa olin käynyt jo Marburgin aikana ryhmämatkalla muiden
referendaarien kanssa; tästä kokemuksesta kirjoitin artikkelin Sukusanomiin. -
Matkustamisesta puheen ollen: lääketieteen tohtori Aino Takala vietti luonani
Wetzlarissa muutaman päivän asuessani tuon Wahlheimiin vievän kadun varrella.
Hän oli silloin kymmenvuotias vaihto-oppilas lounais-Saksassa.
Olen jo maininnut, että minut odottamattoman helposti ja
ilman lisätutkintoja hyväksyttiin Hessenissä valtion virkaan. Wetzlarin aikani
loppupuolella tuli mieleeni epäilyksiä. Mitä, jos siinä onkin tapahtunut
erehdys? Ja kuinka minun käy, jos sellainen erehdys äkkiä huomataan? Huolestuneena
kirjoitin asianomaiselle virastolle ja sain sieltä tiedon, että kaikki oli
järjestyksessä: muun maan kansalainen voidaan poikkeustapauksessa nimittää
virkamieheksi, mikäli sitä pidetään ehdottoman tarpeellisena. Ja siitä lähtien,
tuntien suuren tarpeellisuuteni, olen elänyt ilman tuollaisia huolia!
Hoidin edelleenkin virkaani, jossa vuosien kuluessa olin
kohonnut joitakin asteita korkeammalle. 60-luvulla alkoi yleisen
sisäpoliittisen kuohunnan mukana koululaitoksen perusteellinen uudistus, joka
ei vieläkään ole päättynyt. Hessenin osavaltiossa ja siellä ennen muita
Wetzlarissa ympäristöineen uudistuksia pantiin toimeen erikoisen aikaisin. Yksi
tärkeimmistä oli se, että lyseot siihen astisessa muodossaan hävisivät ja
niiden tilalle tuli yhtenäiskoulu sekä erillinen lukio, jonka muodostavat
yhdeksästä luokasta kolme ylintä. Suuri osa oppikoulunopettajista ja myös
koululaisten vanhemmista vastusti tällaista kehitystä, mutta se pantiin kuin
pantiinkin aste asteelta toimeen. Osa työtovereistani siirtyi kokonaan
yhtenäiskouluun, jossa minullakin oli muutamia tunteja kolmen vuoden aikana.
Näytti siltä, että pian minun olisi pakko päättää, opettaisinko vain lukiossa
vai ainoastaan ala- ja yläasteella. Kun kuitenkin halusin työskennellä kaikilla
luokilla, rupesin hakemaan mahdollisuuksia muista osavaltioista. Hyvänä apuna
minulla oli erään oppikoulunopettajien järjestön julkaisema aikakauslehti,
järjestön, jonka toiminnassa olin itse ollut aktiivisesti mukana. Tuosta
lehdestä löytyi sitten se ilmoitus, joka ratkaisi pulmani: lähellä Hannoveria
sijaitsevan Springe-nimisen pikkukaupungin vasta joitakin vuosia aikaisemmin
perustettu 9-luokkainen lyseo etsi minun aineitteni opettajaa. Siirtyminen
sinne - vuonna 1974 - sujui aika mutkattomasti, vaikka oli kysymys toisesta
osavaltiosta, nimeltään Niedersachsen (Ala-Saksi). Erikoislupa oli kuitenkin
saatava myös täällä toisen maan kansalaisuuden takia.
Oli ollut hiukan toisenlaista tulla Wetzlarissa melkein
nuorimmaksi jäseneksi opettajakuntaan, jossa keski-ikäiset ja vähän sitä
vanhemmat muodostivat vallitsevan elementin. Nyt olin itse keski-ikäinen
tulokas nuorempien kolleegojen joukossa. Kun koulu oli vasta muutaman vuoden
vanha, ei voi ihmetellä, että siellä työskentelevien keski-ikä oli alhainen.
Uudella työpaikallani ei ollut vielä traditioita ja sen
nimikään, Otto-Hahn -Schule - myöhemmin Otto-Hahn -Gymnasium - ei liittynyt
paikkakunnan historiaan. Kemisti ja atomitutkija Otto Hahn ei ollut missään
tekemisissä uuden asuinpaikkani kanssa.
Vuosikymmeniä myöhemmin täytyy kuitenkin todeta, että
traditioita on hyvinkin muodostunut, esim. erilaisten juhlien ja konserttien
sekä oppilasvaihtojen muodossa. Jälkimmäisiä on ollut Yhdysvaltojen, Ranskan,
Puolan ja Israelin kanssa. Unohtaa ei myöskään sovi säännöllisesti tapahtuvia
matkoja Roomaan, joihin ottavat osaa latinaa lukevat oppilaat. Vahinko vain,
että sieltä ei saada muinaisroomalaista nuorisoa vaihto-oppilaiksi!
Mitä minun omiin matkoihini tulee, 'keksin' vasta Springen
aikanani Italian niiden mahdollisena päämääränä. Matkat innostuttivat minut
oppimaan italian kieltä kirjojen ja ääninauhojen avulla. Niin pitkälle olen
päässyt, että luen romaaneja ilman sanakirjan apua. Vähemmän helppoa on
kuitenkin pesunkestävien italialaisten puheen ymmärtäminen!
Ammattiani harjoitin Springessä hiukan kauemmin kuin
Wetzlarissa, nimittäin kuusitoista vuotta; eläkkeelle siirryin vuonna 1990. Kun
olen koko ajan pitänyt yhteyttä Wetzlarin kolleegoihin, sain kokea iloisen
yllätyksen, kun kaksi heistä tuli Springeen - sentään satoja kilometrejä -
ottamaan osaa juhlaan viimeisenä koulupäivänäni.
On erilaisia tapoja järjestää elämänsä eläkkeelle tultuaan.
Minulle oli selvinnyt jo ennen tuota muutosta, että minulta tulisi puuttumaan
aivan oleellista, jos olisin säännöllisesti kanssakäymisissä vain muutamien
tuttavien kanssa. Lisäksi tarvitsen jotakin yhteisöä, jollainen siihen saakka
oli ollut opettajakunta. Sitten kolme vuotta ennen eläkeaikani alkua kävi niin
'onnellisesti', että jouduin sappileikkaukseen, joka suoritettiin eräässä Hannoverin
sairaalassa. Ihastuin tuohon sairaalaan niin, että minussa heräsi halu tehdä
jotakin sen hyväksi. Sain todella tietää, että siellä oli olemassa ryhmä, jonka
jäsenet auttavat potilaita mm. tekemällä ostoksia, keskustelemalla heidän
kanssaan ja lainaamalla kirjoja. Liityin tähän ryhmään jo vuotta ennen
eläkkeelle siirtymistäni. Varsinainen tehtäväni siellä on kirjastotyö. Sitä
suorittaessani tutustun suureen joukkoon potilaita, kun joka viikko puhuttelen
kolmella osastolla (yhteensä noin 80 potilaspaikkaa) jokaista, jota vain
puhutella voi. Jos tarvitaan, autan heitä muillakin tavoin. - Mitä kirjojen
hankintaan tulee, koetamme ottaa huomioon potilaiden mielenkiinnon kohteet,
paitsi jos nämä ovat hyvin yksilöllisiä ("Onko teillä jotakin kattojen
eristämisestä?")
Toimintani sairaalassa ei yleensä vaadi paljoa aivotyötä;
puutteen korvaan antamalla yksityistunteja entisen kouluni oppilaille. Niin
olen edelleen tekemisissä sekä nuorison että myös vielä virassa olevien
opettajatoverien kanssa; latinan taitonikin säilyy tällä tavalla.
Tässä olen esitellyt joitakin aktiviteettejäni. Ja mitä
muuta sitten? Matkustan nykyään enemmän kuin ennen; olen kuitenkin tyytyväinen
vanhaan Eurooppaamme. Suomessa olen vanhempieni kuolemasta lähtien (70-luvun
alussa) viettänyt kolme viikkoa joka toinen kesä. Myös luen enemmän kuin oli
mahdollista virkatyön ohessa; osa lektyyristäni on hyödyllistä kirjaston
käyttäjien neuvonnan kannalta. Heikkoutenani ovat kylläkin sanakirjat ja muut
hakuteokset, joille usein omistaudun, kun ilta on jo pitkälle kulunut!
Tässä nyt on 'elämäkerta' ilman alkua ja loppua. Sitä voi
katsella eri näkökulmilta ja silloin tulla vastakkaisiin tuloksiin: ammatistani
sinänsä ei ole mitään erikoista sanottavaa; se on jokseenkin jokapäiväinen, ja
sitä harjoittavat monet. Toiselta puolen voi todeta, että tieni on ollut hiukan
mutkikas ja aika lailla poikkeuksellinen, ainakin minun sukupolveeni kuuluvalle
henkilölle. Osaksi suotuisien olosuhteiden ansiosta, osaksi määrätietoisuuden
tuloksena olen saavuttanut ainakin sen, minkä halusinkin saavuttaa. Ja olen
pystynyt järjestämään elämäni toisin kuin oli odotettavissa!

Yläkuva: Toivi ja vuokraisännät.. Wetzlar 1960-luvun alku.
Alla: Opettajakollegan syntymäpäivät koulun kafeteriassa. Springe 1995
Kevätlinnuille etelässä
Täält' etelästä sinne pohjolaan
jo kevätlinnut lentää laulamaan.
On sydän heillä Suomen lapsille
niin hellä, lämmin - kyllä tunnen sen.
Olette, linnut, täynnä lauluja,
suloa, rakkautta, sointuja
ja keväthenkeä - ne kaikki, ne
myös lahjoittakaa Suomen lapsille.
Ja lasten joukosta hän etsikää,
jok' uskollinen on ja ymmärtää.
Hänelle tiukuttakaa erikseen
mun sydämeni laulut sydämeen.
|

Sisarukset Selma (vas.) ja Elli Hällström
|
J. H. Erkko kirjoitti yllä olevan runon kummityttärelleen
Elli Hällströmille ollessaan Saksassa vuonna 1888. Se on yksi niistä monista
runoista, jotka Erkko kirjoitti Ellin innoittamana ja jotka hän julkaisi Helli-sikermänä
vuonna 1890 ilmestyneessä runokokoelmassaan Kuplia. Elli Hällström (1877-1947)
oli Hanna (o.s. Europaeus) ja Reinhold Hällströmin kahdesta tyttärestä
vanhempi. Erkko oli syvästi kiintynyt tyttöön. Vuoden 1953 Sukusanomien numerossa
3 (7) on Pirkko Voipion yhdistyksen vuosikokouksessa pitämä esitelmä Elli
Hällström J. H. Erkon runoudessa.
Saman vuoden 1953 Sukusanomien numerossa 4-5 (8-9) on viisas
ja nytkin ajankohtainen kehotus, syksyn vuosikokouksessa lausuttu:
Aarne Äyräpää kehoitti varsinkin nuoria jäseniä panemaan
talteen kaikki lehden numerot, koska niillä yhteen koottuina on suvun
menneisyyden ja yhdistyksen toiminnan tuntemuksen kannalta pysyvä arvo.
|