A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
1987 Joulukuu No 1 (68)
ISSN 0356-0791 (Painettu)

JOULUTERVEHDYS

Nykyistä yhteiskuntaamme sanotaan varsin yleisesti informaatioyhteiskunnaksi. Sille on ominaista tietokoneiden ja ns. tietotekniikan nopeasti kasvava merkitys. Niiden korostaminen uhkaa jopa peittää näkyvistä kaiken tieto- ja informaatioaineiston alkuperän, ihmisen kokemis-, havaitsemis- ja oivaltamiskyvyn. Näin saattaa hämärtyä myös käsitys siitä, miten tärkeätä on erilaisen inhimillisen tietoperinteen ja kulttuurin eri alueisiin liittyvän historiallisen tiedon säilyttäminen.

Sukuseuroilla ja -yhdistyksillä voisi olla tässä merkittävä työkenttä. Muutosvauhdin nopeutuessa ja olojen samankaltaistuessa olisi kyettävä pelastamaan autenttista materiaalia ja mukana olleiden omakohtaista tietoa aikaisemmin eletystä ja koetusta. Valokuva- ja kirjekokoelmat, suvun piirissä kulkevan perimätiedon tallentaminen, haastattelut ja muistelmat välittävät tuleville sukupolville ainutkertaista tietoa edeltäneiden sukupolvien elämästä ja ajattelutavasta. Joulun tienoissa, kun sukulaiset tapaavat toisiaan ja arjen kiireet hetkeksi laantuvat, olisi perheissä ehkä mahdollista aloittaa tällaisen sukutiedon kartuttamiseen tähtääviä hankkeita. Sellaisen toiminnan tuloksista on sukuyhdistyksen piirissä jo kauniita esimerkkejä. Toivottavasti harrastus leviää ja kohtaa vastakaikua uusissa nuorissa sukupolvissakin.

Omasta puolestani kiitän sukuyhdistyksen hallitusta sekä kaikkia sukulaisia hyvästä yhteistyöstä kuluneena toimikautena ja toivotan kaikille Sukusanomien lukijoille Hyvää ja Rauhallista Joulua ja Menestyksellistä Vuotta 1988.

Jorma Rytkönen

JUHLAVUOSI EDESSÄ

Yhdistyksemme täyttää 40 vuotta ensi vuonna. Kuten toisaalta tässä lehdessä voitte tarkemmin lukea, 40-vuotisjuhlia vietetään Liperissä. Ajankohta on keskellä kauneinta kesää, 2. - 3.7.1988. Vuosikokouksessa 24.10.1987 valittiin kuuden-hengen työryhmä - Riitta ja Martin Smeds, Ritva ja Eero Hirvensalo sekä Aino ja Tapio Takala - suunnittelemaan juhlaohjelmaa ja hoitamaan käytännön järjestelyjä.

Kohta siis kymmenen vuoden takaiset mieluisat muistot Haapavedellä vietetystä 30-vuotisjuhlasta palaavat mieleen - joko siitä voi olla niin kauan. Silloin meitä oli runsaasti paikalla - ja näin on toivottavasti myös ensi kesänä Liperissä.

KRONIKKA EUROPAEUSTEN VUOSIKOKOUKSESTA 24. LOKAKUUTA 1987 TAIDEKAHVILA MATHILDASSA HELSINGISSÄ

Yli neljänkymmenen ol' osallisten luku,
kokoukseen syksyllä kun kertyi tämä suku.
Ikähaarukkaakaan ei kai mainosteta suotta:
kolme viikkoa tai yli 80 vuotta!

Kahvistellen alkoi tämä iltapäivähetki;
kohta tehtiin esi-isän aikakauteen retki.
Anne Jessen kertoeli jutut vilkkahasti,
keskustelu mutkitteli katovuosiin asti.

Salmis-tytöt soittelivat pienin notkein sormin
sitä suku kuunteleike ihailevin korvin.
Smedsin viuluviikaritkin viihdyttivät meitä
Eeva sekä Tassu koki viedä liedin teitä.

Äyräpäinen Jaakko täytti vuodet aikaan ruskan;
hällepä post festum toimme pienen kukkapuskan.
Rasi-Osmo vietti päivät, samoin Rytkös-Alli,
heille lähti joukoltamme onnittelun malli.
Meille päin myös posti kulki Saksanmaalta tuolta:
tervehdyksen saimme sieltä Toivi Valtavuolta.

Hirvensalon Martti taasen kokousta johti,
joka säännön mukaan kaikki pykälänsä pohti.
Asiat ne luontuivatkin vallan laatuisasti,
päätöksiä pinoon pantiin aivan sujuvasti.

Esimiestä etsittäissä eksyttiinkin suohon
aikaa kului kauan, kauan vaalipuuhaan tuohon.
Vihdoin viimein pulastansa suku tämä pääsi,
esinaiseksensa kun se Kirstin taasen sääsi.

Annelilta tiedon saimme aiheest' seminaarin'
juhlittuna oli tiede oman appivaarin.
Ensimmäisen apurahan haki Risto siksi,
että oppis' aikaa myöten huilun taituriksi.
Tuohisalkustansa kaivoi uuden tiedon Ahti.
Vaikka hiukset harmaantuu on reipas sanan tahti.

Nelikymnenvuotisjuhlaa pohjusteli Riitta
suvun kotiseudulle on silloin matkan viitta.
Joukoittain me suunnistamme Suvi-Liperiin
siihen asti toivotamme:

TERVE VAAN JA NÄKEMIIN!

Riimitteli nimim. "Pompen Haamu"

A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.
Tilinpäätös 31.12.1986

Tase:

Tuloslaskelma:

226 KOP:n osakkeita joista 149 kpl TV:n rahaston Kansallisrahoituksen debentuureja 20.000:-

KERTOMUS A. J. EUROPAEUKSEN JÄLKELÄISTEN YHDISTYS RY:N TOIMINNASTA TOIMIKAUDELLA 1.1 - 31.12.1986

Kulunut otimikausi oli yhdistyksen 38. Yhdistyksessä oli toimikauden lopussa 178 vakinaista jäsentä ja yksi kunniajäsen.

Yhdistyksen esimiehenä toimi Jorma Rytkönen, muina hallituksen jäseninä Kirsti Kauranen, Liisi Klobut, Eeva Laine, Kauko Laine, Elina Lehtonen, Sirkka Montonen, Kari Rytkönen, Kirsti Salminen, Riitta Smeds, Aino Takala sekä Pertti Äyräpää.

Hallituksen valitsemina toimivat varaesimiehenä Elina Lehtonen, rahastonhoitajana Jaakko Äyräpää ja sihteerinä Liisi Klobut.

Hallitus kokoontui toimikauden aikana kolme kertaa.

Yhdistyksen lehti Sukusanomat ilmestyi toimikauden aikana yhden kerran, numero 67 joulukuussa, Lehden toimituskuntaan kuuluivat Eeva Laine, Elina Lehtonen ja Kirsti Salminen.

Hallituksen asettama toimikunta, johon kuuluivat Kauko Laine, Kari Rytkönen ja Kirsti Salminen, oli edelleen valmistellut Aune Äyräpään nimeä kantavan rahaston perustamista. Vuosikokouksessa 25.10.1986 hallitus esitteli toimikunnan valmisteleman sääntöehdotuksen perustettavan Aune Äyräpään rahaston säännöiksi. Tässä vuosikokouksessa ko. rahasto perustettiin ja sen säännöt hyväksyttiin.

Yhdistyksen vuosikokous pidettiin 25.10.1986 Lyceum-klubilla Helsingin Kruunuhaassa. Kokouksessa oli läsnä 41 sukulaisen joukko. Vuosikokouksessa puheenjohtajana toimi Martti Hirvensalo.

Vuosikokouksessa päätettiin, että yhdistys lähtee mukaan A. J. Europaeuksen elämäkertahankkeeseen. Yhdistys päätti osallistua myös julkaisun kustannuksiin. Hallitus sai valtuudet päättää jäsenhinnasta ja myyntihinnasta ulkopuolisille sekä jakelumenetelmistä.

Yhdistys on muistanut jäseniä heidän merkkipäivinään kukin tai sähkein.

Yhdistys on kuulunut vuosijäsenenä Suomen Sukututkimusseuraan.

Yhdistyksen pääoma oli 31.12.1986 tehdyn tilinpäätöksen mukaan 29.642,13 mk, voittoa 4.461,40 mk. Tästä pääomasta 20.000,00 mk kuuluu Aune Äyräpään rahaston peruspääomaan. Toivo Valtavuon rahaston pääoma on vastaavasti 3.422,31 mk, voittoa 354,20 mk.

AUNE ÄYRÄPÄÄN RAHASTON STIPENDIT JA APURAHAT 1988

Aune Äyräpään rahaston stipendit ja apurahat taiteen harrastuksen opintojen edistämiseen ja tukemiseen yhdistyksen jäsenten keskuudessa julistetaan haettavaksi 30.4.1988 mennessä. Perustellut kirjalliset hakemukset osoitetaan yhdistyksen hallitukselle ja lähetetään esimiehelle Kirsti Salmiselle.

Jaettuna on rahaston vuoden 1987 tuotto, n. 2.700 markkaa. Rahaston säännöt on julkaistu vuoden 1986 jouluksi ilmestyneessä Sukusanomissa. Lähempiä tietoja saa Kirsti Salmiselta.

Apurahat olivat ensimmäistä kertaa haettavana kuluneen vuoden keväällä. Hakemuksia tuli yksi ja sen esittäjälle Risto Sakari Kyyrölle vuosikokous hallituksen esityksen mukaisesti myönsi 1.000 markan apurahan huilun hankintaan.

HELMI RIKSTRÖM JA EEVAN LUOKKA

Kersti Bergroth (1886 - 1975), karjalainen kirjailija julkaisi nimimerkillä Mary Marck Eeva -kirjojen sarjassa mm. kirjan Eevan luokka, jossa hän todennäköisesti kuvailee omaa luokkaansa Viipurin Suomalaisessa tyttökoulussa.

Helsingin Sanomat kirjoittaa 25.1.1987 seuraavasti:

Kerstin paras ystävätär koulussa ja vapaa-aikana oli luokkatoveri Helmi Rikström. Kersti ja Helmi lukivat neiti Edla Nordin johdolla pitkää ranskaa, muu luokka opiskeli saksaa.

Helmi oli kansakouluntarkastajan tytär. Rikströmien vieraanvaraista kotia Kersti Bergroth on useassa yhteydessä lämpimästi muistellut.

Juuri paras ystävätär tarjoutuu kuin itsestään Eevan esikuvaksi. Helmistä Kersti Bergroth kirjoittaa Auvo-lehdessä:

Helmi Rikströmiä,
Häneen aina katselimme
Hänet aina kruunasimme.
Luokka tiesi kyllä, mistä
Neuvoa sai rehellistä.
Helmillä on sielu suuri,
siinä kaiken alkujuuri.
Hänellä on järki kunto,
Hän ei moiti suotta, syyttä.
Hän ei petä ystävyyttä.
Kaiken kierouden kestää.
Hyvähuudon kohoitamme
Sulle Helmi, rakkainpamme!"

Eevaahan Mary Marck kuvailee luokan omaksitunnoksi, lujaksi ystäväksi ja kieroilujen selvittäjäksi.

Helmi Rikström (Valtavuo) oli A. J. Europaeuksen Thekla-tyttären ja Anton Valtavuon (aik. Rikström) toiseksi vanhin lapsi. Hän avioitui v. 1908 piirilääkäri Uno Winterin kanssa. Helmi Winter kuoli Kajaanissa v. 1971.

IN MEMORIAM
MARJA-MAIJA NATALIA OUNI o.s. Rytkönen
(3.5.1906 - 19.12.1986)

on poissa. Joulukuun 19. pnä 1986 oli 'hänen aikansa' kuten eräs monista ystävistä asian ilmaisi.

Lapsuus maisterisperheessä sisarussarjan (Ahti, Unto, Tapio) ainoana tyttönä, isän tyttönä, säilyi hänellä muistissa sadunhohtoisena. Täältä terveestä lapsuudesta oli peräisin myös hänen valoisa elämänasenteensa ja optimisminsa, jotka kantoivat hänet yli raskaiden sota- ja nälkävuosien, miehen kuoleman, yksinhuoltajuuden ja vaikean sairauden.

Hänellä oli avara maailmankatsomus ja kiinnostusta arjen tapahtumiin; niinpä hänen lentävästä kynästään syntyi ajankohtaisia kannanottoja kuin myös kauniin kepeitä runoja ja riimejä.

Hänet muistetaan erittäin sympaattisena ystävänä, äitinä, mummina ja anoppina, mutta ennenkaikkea HYVÄNÄ IHMISENÄ, jolla oli hopeiset hiukset ja kultainen sydän.

Virpi Hartikka

MATTI ÄYRÄPÄÄN PALKINTO 1987

Lääketieteen piirissä korkealle arvostetun Matti Äyräpään palkinnon sai tänä vuonna dosentti Mikko Hallman. Palkinnon jakaa vuosittain Lääkäriseura Duodecim merkittävistä lääketieteellisistä ansioista. Dosentti Hallmanin erikoisala on neonatologia, vastasyntyneiden sairausoppi.

A.J.E:N ELÄMÄKERTOJA PUKINKONTTIIN

Sukuyhdistyksemme jakeluun varattuja A. J. Europaeuksen elämäkertateoksia on vielä saatavissa. Teos on oiva joululahja sellaiselle sukulaiselle, jolla sitä ei vielä ole. Kirjan hinta on 60 mk ja maksun voi suorittaa yhdistyksen tilille. Maksetut kirjat ovat sitten noudettavissa Espoon Karakalliosta. Nopeasti toimivat ehtivät saada kirjansa postitse soitettuaan tilauksensa Kirsti Salmiselle.

SATTUMUKSIA

Veljeni Tapio toimi Valkealassa ja Mikkelissä Grahnin tehtaiden johtajana. Hän oli pitkä komea mies. Siinä viisissäkymmenissä ollessaan hän tehosti vaikutustaan kasvattamalla muhkean pulisongin eli poskiparran. Sattui hän kerran liikematkallaan istumaan lähtöä tekevässä junassa Helsingin asemalla. Ilmestyi siihen viime sekunneilla kiireinen kapteeni, sotilas, istahti vastapäätä penkille, huomasi Tapion, hämmästyi, osoitti sormella ja huudahti Homeros. Tapio muisti silloin, että isä - fil. maist. Antti Rytkönen - oli aikoinaan suomentanut saksasta erään muistaakseni Schillerin runon, ja niin hän lausui sotakapteenille mahtavalla paatoksella:

Jo kaatui Priamoksen kanta,
tomu, tuhka Troija vaan.
Täynnä Hellesponton ranta
Aluksia Kreikanmaan.

Kapteeni oli äimistynyt.

Oli menossa ehkä vuosi 1898. Isäni oli Olgansa kanssa vierailemassa kotonaan Sippolan pappilassa. Mukana oli Olgan sisko Hilja Siviä Söderman. Hiljalla oli mukanaan läksykirja, eläinoppi, läksyä oli linnuista. Hilja tuskaili, kun ne latinalaiset nimet eivät tahtoneet tarttua päähän. Isäni kuuli tuon toivottomalta tuntuvan pänttäämisen ja ryhtyi auttamaan: "Sehän on selvää suomea: Ota Killeä korvista ja karvoista ja paratiisi Oriveteen upota." Ja niin Hilja muisti nämä nimet elämänsä loppuun asti. Näissä isäni väännös-käännöksissä piilee ilmeisesti alkusanastoa: Motacilla "västäräkki", Motacillidae "västäräkit", Corvus "varis", Corvidae "varislinnut", Parus "tiainen", Paridae "tiaislinnut", Oriolus "kuhankeittäjä", Paradisea apoda "iso paratiisilintu". Luultavasti sointuseikat ovat muuttaneet tiaisen nimen kar-aikuiseksi. - Pappilassa oli Kille-niminen kookas kollikissa. Kerran sen nähtiin raahaavan mehevää paistia pappilan pihalla. Pappilassa syötiin silloin paistiton päivällinen.

Ahti Rytkönen

AARNE ÄYRÄPÄÄ -SEMINAARI 21.10.1987

Harvinaisella ja varsin onnistuneella tavalla halusivat museo- ja arkeologipiirit kunnioittaa professori Aarne Äyräpään (21.10.1887 - 17.6.1971) elämäntyötä viime lokakuun 21. päivänä, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta hänen syntymästään. [ Aarne Äyräpää (vuoteen 1930 Europaeus) oli Anders Josef Europaeuksen vanhimman pojan Anders Theodorin eli Adden poika.] Museovirasto, Helsingin yliopiston arkeologian laitos, Suomen Muinaismuistoyhdistys ry, Fibula ry (opiskelijoiden yhdistys) ja Suomen Arkeologinen Seura ry olivat yhdessä järjestäneet Kansallismuseoon koko päivän kestävän seminaarin, jossa viiden esitelmän voimalla selostettiin ja arvioitiin Aarne Äyräpään elämäntyötä sekä valotettiin hänen henkilöään museomiehenä, tutkijana ja kansanvalistajana (tutkija Matti Huurre) sekä yliopistomiehenä ja kansalaisena (osastonjohtaja Aarne Kopisto). Tutkimustyötä selvittävät esitelmät koskivat kampakeramiikkaa (prof. Ari Siiriäinen), vasarakirveskultturia (osastonjohtaja Torsten Edgren) ja varhaismetallikautta (vs. prof. Christian Carpelan), jotka aihepiirit muodostivatkin Aarne Äyräpään tutkimustyön tärkeimmät alueet. Seminaarin avauksen suoritti valtionarkeologi C.J. Gardberg. Seminaarin aikana oli luentosalissa esillä lasivitriineihin ja pöydille sijoitettu Aarne Äyräpään elämästä ja työstä kertova näyttely: julkaisuja, valokuvia, kirjeitä, muistiinpanoja ja pikkuesineitä.

Seminaari päättyi Kansallismuseossa pidettyyn illallistilaisuuteen, joka jatkui myöhään yöhön. Illallisilla pidetyt puheet samoin kuin päivällä pidetyt esitelmät on tarkoitus julkaista pienenä kirjasena tai vihkona, jonka toivottavasti saamme aikanaan sukuyhdistyksen arkistoon.

Lienee harvinaista, että tämänkaltainen seminaari järjestetään jonkun henkilön elämäntyön merkeissä eikä, kuten tavallisimmin on asianlaita, määrätyn aiheen tai aihepiirin ympärille. Käydyistä keskusteluista sai sen käsityksen, että Aarne Äyräpään luomat teoriat ja rakentamat synteesit ovat säilyttäneet yllättävän hyvin painoarvonsa tutkimusmetodien ja tiedonkulun alalla tapahtuneesta valtavasta kehityksestä huolimatta. Erästä hänen teostaan, "Fornfynd från Kyrkslätt och Esbo socknar" (v:ta 1922), käytetään vieläkin yliopistollisena kurssikirjana. Seminaarin - jonka ideoi Matti Huurre - syntyyn lienee myöskin vaikuttanut se, että Aarne Äyräpään kivikautta koskevat tutkimustulokset muodostavat oikeasta alueellisesta ja aiheellisesta rajauksesta johtuen täyden kokonaisuuden ja että hän on tavallaan toiminut sillanrakentajana häntä vanhemman polven suurten arkeologihahmojen ja nykyisen polven välillä.

Meihin Aarne Äyräpään omaisiin teki suuren vaikutuksen luentoja seuraamassa ollut runsas ja nuori kuulijakunta, etenkin kun muistaa ne ajat, jolloin isälläni saattoi olla ainoastaan kourallinen oppilaita. Yleisö tuntui kovasti eläytyvän esityksiin. Kun prof. Siiriäinen, joka ei tuntenut isääni henkilökohtaisesti ja oli täten joutunut muodostamaan hänestä kuvan yksinomaan tutkimusten perusteella, kritikoi isäni tunnetuimman tutkimusalueen kampakeramiikan kapea-alaisuutta, ilmoitti prof. C. F. Meinander heti voimakkaasti, että asiasta voidaan olla täysin päinvastaistakin mieltä, saaden yleisöltä palkakseen raikuvat aplodit.

Entä minkälainen oli tiedemiesisäni yliopiston opettajana? Antakaamme Aarne Kopiston kertoa: "Aarne Äyräpää hoiti yliopistolliset tehtävänsä, niin luennot kuin seminaaritkin, luonteensa mukaisella systemaattisuudella, perusteellisuudella ja huolella. Luentojen sisältö oli loppuun saakka harkittua ja huolella koottua, juoni ja esitystapa selkeä. Ehkä parhaimmillaan Äyräpää oli demonstroidessaan kivikautisten esineiden valmistamista. Hän pyrki virkatoverinsa ja ystävänsä Sakari Pälsin kanssa jo 1920-luvulla ja varhemminkin selvittämään kivikautista tekniikkaa. He kokeilivat kvartsi- ja piinuolenkärkien tekoa, kirveiden ja talttojen iskemistä ja hiontaa ja myös sitä miten näillä esineillä kivikauden mies askareistaan selvisi. Äyräpää oli erityisesti paneutunut keramiikan valmistukseen. Hänen oppilaansa muistavat demonstraatiot, joilla Äyräpää kädestä pitäen näytti miten kalannikamalla saadaan aikaan varhaisen kampakeramiikan E-leima, tai simpukankuoren hampaisella reunalla tyypillisen vaiheen ohut kampaleima. Kun tähän liittyi vielä selkeästi kertova sana, ei opetus juuri paremmaksi voi tulla. - Luennoidessaan Äyräpäällä ei juuri kirjoitettua tekstiä ollut, josta hän olisi esityksensä lukenut, kuten usein näkee professoreiden tekevän. Hän tuli luentohuoneeseen, huitaisi vasemmassa kädessä olevalla salkullaan että istukaa, kaivoi salkusta pienen, kouranpohjaan mahtuvan paperilappusen, johon vielä liivintaskusta löytämällään lyijykynänpätkällä teki joitakin merkintöjä ja aloitti luennon. Tämä tietysti oli mahdollista hänen suvereenin aiheenhallintansa vuoksi. Hän oli elänyt esihistoriallisten kokoelmiemme kasvun myötä ja seurasi säännöllisesti vielä professorinakin kivikauden kokoelmien kartuttamista."

Seminaarissa todettiin, että isäni hallitsi kivikautista tutkimusta Suomessa lähes yksinvaltiaana 1920-luvulta 50-luvulle eli yli kolme vuosikymmentä. Siitä huolimatta yhtenäinen yleisesitys Suomen koko kivikaudesta jäi häneltä tekemättä. Tämä teos, josta valtionarkeologi C. A. Nordman on käyttänyt nimitystä "magnum opus", oli hänellä työn alla usean vuoden ajan, mutta se jäi keskeneräiseksi. Syynä siihen oli osittain isäni perusteellisuus ja tunnontarkkuus. Hän tavoitteli täydellisyyttä niin yksityiskohdissa kuin niiden perusteluissakin, mutta ei voinut sitä saavuttaa uuden tutkimuksen kehittyessä nopeammin kuin hän pystyi sen tuloksia hyödyntämään. Lisäksi voimakkaasti heikentynyt näkö vaikeutti ja hidasti kirjoitustyötä ja varsinkin karttojen laatimista ja täydentämistä. Jo ennen eläkkeelle siirtymistään hän lienee joutunut toteamaan yrityksensä toivottomuuden. Aika loppui kesken. Useita tähän teokseen tarkoitettuja ajatuksia hän kuitenkin esitti luennoillaan, ja niistä tuli vähitellen ex cathedra esitettyinä yhteistä omaisuutta, "commune bonum".

Vaikka isäni oli tiedemies tyypiltään ja tutkijana erityisen spesialisoitunut, hän ei kuitenkaan ihmisenä ollut kapea-alainen, vaan monipuolinen. Hänen asiantuntemuksensa ulottui mykeneläisestä kulttuurista kirjallisuuteen ja taidehistoriaan, aina nykytaiteeseen, kotiseutututkimuksesta biologiaan ja maantieteeseen. Mutta ennen kaikkea hän oli humanisti, yhteyttä ottava elämänmyönteinen persoonallisuus, eurooppalainen "Peura", jolla oli laajat kotimaiset ja kansainväliset yhteydet ja jolta riitti kiinnostusta tämän elämän eri ilmiöihin pääkaupungin slangimurteita ja politiikkaa myöten.

Matti Äyräpää

MUISTELMA ISÄSTÄNI EEMELI KITUSESTA HÄNEN SYNTYMÄNSÄ 100-VUOTISPÄIVÄNÄ 30.8.1987

Isäni syntyi Vehkalahden Reitkallin kylässä 30.08.1887 ja kuoli 05.10.1955 Helsingissä Töölön Sandelsinkadun kodissaan. Isän isä oli Antti (Anders) Antoninpoika Kitunen s. 30.11.1859 ja kuollut 05.11.1909 hieman vaille 50 vuoden iässä. Äiti oli Helena Tuomaantytär os. Muurman s. 01.06.1856, kuollut 19.02.1934 77 vuotiaana.

Helena-mummu (me, Eemelin lapset nimitimme isämme äitiä mummuksi, serkut mammaksi) kertoi minulle, että häntä morsiamena ollessaan peloteltiin: "Mustilaisenko kanssa menet naimisiin?" "Miun sulhasein ol' niin tumma", naurahti mummu selitykseksi.

Helena itse oli vaalea. Häntä sanottiin "kylänkauniiksi". Oli joku kerran tullut ovesta sisään Helenan alustaessa taikinaa ja puhjennut ihastelemaan: "Onpa tuolla tytöllä valkeat käsivarret!" Morsian joutui odottelemaan avioliiton solmimista "kun miulla ol' niin nuor' sulhanen." Antti oli 3½ vuotta Helenaa nuorempi. Odotusaikansa Helena oli Reitkallin emäntäkoulussa, puutarhatyössä tai sisäpalvelijana - en tiedä.

Mummu lienee ollut valistunutta ja vaurasta sukua. Hänen serkkunsa (tai pikkuserkkunsa) oli Venäjän tsaarinarmeijan kenraali, toinen serkku kansakoulunopettaja, sittemmin kansanedustaja ja ministeri Vilkku Joukahainen, joka on sanoittanut tunnetun joululaulun "On hanget korkeat nietokset". Laulun säveltäjä ei ole kukaan vähempi kuin Sibelius!

Isovanhempieni perhe asui aluksi Kitusten talossa - "suuman" talossa, kuten isälläni oli tapana sanoa. "Suuma" (=suurmamma), isänisän äiti Maria Kristiina Ståhlberg oli käsitykseni mukaan ponteva matriarkka, mutta ei Helena-miniä varmaan jäänyt jälkeen.

Kun isä Antti isäni kertoman mukaan oli lähdössä markkinoille, laittoi Helena-äiti 10-vuotiaan Eemelin matkaan kehottaen häntä valvomaan, ettei isä möisi hevostaan liian helpolla. Isä Antti oli iloinen, hyväntahtoinen ja seurallinen (ehkä Erkki-setämme kaltainen!) Isäni käytti isästään luonnehdintaa: "Mun isän oli sellainen hieno mies." Ilmeisesti hän oli varsin nuhteeton elämäntavoiltaan, mikä oli Helenalle tärkeää.

Helena oli urhea, suoraselkäinen nainen, lapsenlapsilleen turvallinen ja hellä. Hän ei pelännyt ukonilmaa, vaan halusi rajuilman raivotessa jäädä ulos istumaan ja ihailemaan salamoiden välähdyksiä. Muistan pelosta värjötellen istuneeni ulkosalla hänen rinnallaan sellaisessa tilanteessa.

Lapsia isovanhemmillamme oli kuusi eloonjäänyttä: Anton, Vihtor, Eemel, Vilma ja Vilkku sekä yksi, myös Erkki nimeltään, joka kuoli pienenä. Hän lienee ollut neljäs järjestyksessä. Oli kuulemma naapurin tytöllä ollut tulirokko ja pojat menivät katsomaan, miltä tämä näytti. Pikku Eerikki sai tarttuman ja menehtyi. "Se poika, joka minulta kuoli" muistan mummuni sanoneen kertoessaan, miten lapsi sylissään kutoessaan oli vähällä pistää puikolla silmään.

Ennenpitkää muutti perhe Kinturin "torppaan" Reitkallin metsäkulmille. Se ei ollut torppa sanan vanhassa merkityksessä, olipahan vain pieni talo. Olen käynyt siellä joskus 1960-luvulla.

Helena-mummu kertoi, että Eemeli pienestä pitäen oli innokas "lähtemään maailmalle" eli karkaamaan pihapiiristä. Summan joella kävivät pikkupojat kalassa. Isot miehet nostivat madetta joulukalaksi. Haminaan (Vehkalahden haminaan eli satamaan) tehtiin varmaan usein kauppamatkoja. Vehkalahden kirkkokin oli keskellä Haminan kaupunkia. Isä kertoi pienenä poikana useasti laskeneensa sen kattolaudat kirkonmenoihin pitkästyessään. Kerran joulukirkkoon lähdettäessä ei Eemeli löytänyt toista sukkaansa, mutta ei uskaltanut hiiskua siitä kellekään peläten jäävänsä matkasta pois. Hän veti saappaan paljaaseen jalkaan ja kesti kuin kestikin pakkasen.

Eemeli oli innokas lukemaan, "luki syödessäänkin", muisteli Vilma-täti. Monte Christon kreivi oli lempilukemista. Reitkallin kylän kansakoulunopettaja (Pietikäinen?) kävi meillä Järvenpäässä 1928 - 9 ja mainitsi, että koko hänen pitkällä toimikaudellaan Eemeli oli ollut hänen paras oppilaansa. Kaivaessaan nuorukaisena ojaa kotitilallaan - kirkkoherran tai nimismiehen kulkiessa ohi - Eemeli oikaisi selkänsä ja tuumi itsekseen: "Kyllä minustakin vielä herra tulee!"

Niinpä sitten 19 v:n iässä kypsyi päätös lähteä opintielle. Takaajaksi pyydetty kirkkoherra epäröi mahdollisuuksia - eihän varojakaan ollut! Koska ikää oli, piti yrittää jollekin ylemmälle luokalle. Oli opittava ruotsinkieli ja niinpä Eemeli päätti lähteä Ahvenanmaalle Jomalan pitäjään maatalon töihin. Isä kertoi olleensa ensimmäinen Reitkallin kylästä opintielle lähtenyt ja siksi kylän miehet yhteisvoimin nikkaroivat hänelle kapsakin. Ruotsinkielinen ahvenanmaalaistalo sai varmaan riuskan maatyömiehen, mutta mitä oppi harvapuheinen suomalaispoika siinä töitä paiskiessaan? (50 vuotta myöhemmin kertoi minulle muuan Reitkallin mies, rovasti Tanskan isä miten kyläläiset olivat päivitelleet pellolla perhosia haavillaan jahtaavaa aikamiestä, joka olisi pärjännyt niin hyvin kunnon töissäkin!) Mutta tämä näkymä ajoittui jo opiskeluaikaan.

Koulutie johti aluksi Haminaan, lampaanviulu kotoa laitettuna eväänään Eemeli pääsi oppikoulun neljännelle. Ennen pitkää hän sai koulukortteerin äitinsä serkun, kenraali Muurmanin kodissa. Perheen äiti oli venakko, joka pääsiäisaikaan kutsui tuttavia luokseen "pashalle". Tämä huvitti isääni suuresti ja hän muisti sitä aina kertoilla meille. Poika, kaunis Sasha, Kotkan koulutyttöjen suuri ihastus, avusti Eemeliä koulurahojen hankinnassa kääntäen ranskankielestä novelleja suomeksi. Eemeli muokkasi ne sujuvaan oikeakieliseen asuun ja myi Nyyrikki nimiseen lehteen. Kenraalska Muurmanin ruoka oli herkullista ja ruumiillisesta työstä lukuhommiin siirtynyt Eemeli pulskistui luvattomasti. Koulutoverit kiusoittelivat Hani-papaksi.

Myöhemmin Eemeli jatkoi koulua Kotkassa, sitten Helsingin maanviljelyslyseossa, josta tuli ylioppilaaksi. Kotkan kaduilla kulkiessaan hän oli nähnyt kolmen koulutytön ryhmän ja toverit, Merikallion pojat, olivat maininneet: "Tuo keskimmäinen on Europaeuksen Ella", suurisilmäinen ja alabasteri-ihoinen tyttö. Sitä tyttöä Eemeli sitten etäältä seuraili muutaman vuoden - kerran veljelleen Vilkulle vihjaisten: "Tuon tytön kanssa menen vielä naimisiin!" Tosin meni aikaa, ennenkuin opiskeluajan huonetoveri, Alftanin Jukka esitteli neidon, kemian opiskelutoverinsa, tämän uskolliselle ihailijalle.

Koulu ei sujunut aivan helposti, kielet olivat maalaispojan kiusana. Matematiikka oli sitä helpompaa. Isä kertoi, että hän ylioppilaskirjoituksissa ratkaisi kaikki tehtävät ensimmäisen tunnin aikana oikein. Muistan miten joskus visaisiin laskuihin neuvoa kysyessäni en saanut vain tarvittavaa kaavaa, vaan loogisen, järkeen vetoavan selityksen ratkaisun löytymiseksi. Isä halusi myös ennalta varmistaa meidän lasten kielitaidon. Hän työnsi jo ennen kouluikäämme Jacobsonin Ruotsinkielen alkeiskirjan eteemme. Kun radiosta sen ensi vuosina 1920-luvulla tuli ruotsinkielen kurssi vasta-alkajille, istutti isä minut hämärään huoneeseen, asetti kidekoneen kuulokkeet korviini ja kahvipannumyssyn päähäni häiriöiden eliminoimiseksi. Olin silloin ehkä 5-vuotias. Isä oli reputtanut ruotsinkielessä ja tuli näin ylioppilaaksi vasta syksyllä 1911, 24-vuotiaana. Yliopisto-opinnot sitten sujuivat normaalivauhdilla filosofisen tiedekunnan luonnontieteellisessä osastossa. (Maataloustiedekunta ei vielä silloin ollut.) Fil. kand. -17, lis. -22, toht. -23.

Varattomana Eemeli oli opiskeluaikanaan työssä. Opintolainoja tai -tukia ei ollut, takaajat oli itse kumarreltava. Ensimmäinen työpaikka oli Tikkurilan maatalouskoelaitoksella kasvitautiosaston assistenttina vv. -13 - 18. Saman talon maanviljelyskemian osastolla työskenteli kemian maisteri Ella Europaeus. Syksyllä 1916 julkaistiin kihlaus kanervien kukkiessa Hiekkaharjun kankailla. Myöhemmin isä toi joltain ulkomaanmatkaltaan emaljoidun broshin, jossa oli kanervankukkia. Häät vietettiin Kotkassa 16.09.1917.

Suomen itsenäisyyden koittaessa tarvittiin kaikki koulutetut voimat isänmaan rakentamiseen. Eemeli nimitettiin vastaperustetun Valtion siementarkastuslaitoksen johtajaksi v. 1919. Ella toimi assistenttina.

1920 lähti isäni Keski-Eurooppaan opintomatkalle. Äiti sai ministeriön allekirjoittaman määräyksen toimia johtajan sijaisena vielä ollessaan synnytyslaitoksella vastasyntynyt toinen lapsensa (minä) vierellään. Matka oli suuri tapaus, ihailin aina valokuva-albumissamme kahta kuvaa reunakirjoituksin: "Mortti Köpenhaminassa". Isä seisoi ryhdikkäänä siistissä palttoossaan suihkulähteen vierellä. Toinen kuvista oli negatiivi, joka sekin piti liimata albumiin tärkeää tapahtumaa ikuistamaan! Mortti oli äidin isästä käyttämä kutsumanimi (vrt. karhunampuja Martti Kitunen, nimen ruotsinkielinen asu = Mårten).

Käsittääkseni isä ulkomaisilla opintomatkoilla saamiensa esikuvien mukaan loi puitteet Siementarkastuslaitokselle. Se oli koko perheelle tärkeä, olihan äitikin veljemme Jaakon syntymään 1922 laitoksen assistenttina. Tunsimme henkilökunnan, he olivat kuin perheemme jäseniä: Aalto-Setälän ja Olsosen sedät, Laurenin, Korpisen, Alftanin, Sandelinin, Ukon ja Seppälän jne. tädit ja tietysti vahtimestari rva Wikström ja hänen poikansa Martti. Itse sanoin nimeäni kysyttäessä: "Sirkka Elina Siementarkastuslaitos."

Laitos toimi ensin Tikkurilassa siirtyen Helsinkiin 1924, jolloin perheemme muutti ensin Ainonkadulle Töölöön, sitten Fabianinkadulle Kruunuhakaan. Siementarkastuslaitos Maneesikatu 7:ssä muodostui isän elämäntyöksi. Paitsi monissa luottamustoimissa, oli isä myös Helsingin yliopiston dosenttina. Professorin arvo hänelle myönnettiin v. 1942.

Neljän vuoden Helsingissä asumisen jälkeen muutimme Järvenpäähän, minne äiti oli kutsuttu juuri perustetun kotitalousopettajaopiston luonnontieteiden lehtoriksi. Isän terveys oli horjunut ja äidin työn tuki tarpeen. Noihin aikoihin taisi isällä myös olla joitain pettymyksiä urallaan.

Vuorelan kodista tuli elämän toinen kiintopiste. Sota-ajan puutarhauurastus - isän omakätisine pellonraivauksineen, mikä tuolloin ei suinkaan ollut rangaistava teko, vaan miltei kansalaisvelvollisuus - huipentui intohimoksi, kun Jaakko-veljemme kaatui kesällä 1944. Isä upotti ikävänsä ja tuskansa enenevässä määrin paitsi hedelmien ja marjojen myös kukkien viljelyyn. Noina vuosina Vuorela olikin todellinen paratiisi, kaunis ja hyvin hoidettu, ilman ainuttakaan rikkaruohoa.

Tämä harrastus koitui lopulta tuhoksi. On syytä epäillä, että tuholaismyrkyt aiheuttivat munuaissyövän, joka pian levisi koko elimistöön ja 5.10.1955 päätti isän elämän. Isä oli kuollessaan 68-vuotias.

Muistan, miten surutyössäni olin jo alistunut siihen, että olin menettänyt rakastamani isän, mutta kapinoin sitä vastaan, että lapseni olivat menettäneet kultaisen isoisän, joka maton nukasta osasi tehdä Katan nukelle uudet silmäripset poiskuluneiden tilalle, joka monotonisella iltalaulullansa sai levottomimmankin pienen nukkumaan ja jonka turvallisessa kädessä kulkien oli hauska tutustua pihapiirin ihmeisiin.

Isä oli hyvin järjestelmällinen, suorastaan pedantti. Lyijykynät olivat hänen kirjoituspöydällään hyvin teroitettuina pituusjärjestyksessä. Kotiin tullessaan hän otti kirjahyllyn päälle asettamansa koronakepin oikaistakseen sillä epäjärjestykseen menneet maton hapsut. Isä osasi, paitsi inspiroituja unilauluja, kaksi laulua, joita hän lauleli lähinnä poikia saunottaessaan: "Mäntyharjun pojat lähti reissulle" ja "Passin repsun, passin repsun, älä karkaa kylään; syö rusot ruumenet ja pienen pellon heinät."

Isä oli paremminkin hiljainen kuin vilkas, yksin - etenkin luonnossa - viihtyvä kuin seurallinen. Hyvin usein hän kommunikoi sananparsin, joiden elämänviisaus aina osui tilanteen ytimeen: "Tuo juttu on ollut säkissä ennenkuin se on tullut pussiin." "Joka lusikalla alottaa, se kauhalla lopettaa; joka kauhalla alottaa, se lusikalla lopettaa." Intonatiossa soi - etenkin kotoisessa puheessa - kymenlaaksolainen pehmeys puuttuvine loppuhenkosineen.

Elina Lehtonen

SUKUSANOMAT TOIVOTTAA
KAIKILLE LUKIJOILLEEN
RAUHAISAA JOULUA
JA
ONNELLISTA UUTTA VUOTTA

Tervetuloa A.J.Europaeuksenjälkeläisten sukuyhdistyksen 40-VUOTISJUHLAKOKOUKSEEN LIPERISSÄ 2.-3.7.1987

Alustava ohjelma:

Saapuminen Liperiin perjantaina 1.7.tai lauantaina 2.7.19 87. Liperin kartta on esitetty liitteessä 1, majoittautumisvaihtoehdot ovat liitteessä 2.

Vuosikokouksen jälkeen siirtyminen ROTILAAN, Anders Josef Europaeuksen aikoinaan tyttärilleen Josefinalle, Theklalle ja Noralle hankkiman tilan pihapiiriin. Etäisyys seurakuntasalilta n. 1 km.

Toivomme runsaslukuista osallistumista juhlakokoukseen! Järjestelyjen eteenpäinviemiseksi pyydämme ilmoittautumisia oheisella lomakkeella tai puhelimitse helmikuun 1988 loppuun mennessä.

Jouluterveisin ja tapaamisiin ensi kesänä Liperissä!

Lehden mukana myös seuraavat liitteet:
Liite 1, Liperin kartta
Liite 2, Majoittautumisvaihtoehdot
Liite 3, Liperi-kiertoajelu
Liite 4, Ruokailu vuosikokouksen yhteydessä seurakuntasalilla
Liite 5, Laulunäytelmä Pikku-Matin marjamatka