![]()

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat 1953 No 1 (5)
"Koeta auttaa muita, varsinkin
sukulaisia; jos et voi, niin
pyri heitä ilahduttamaan."
(A.J. Europaeuksen päiväkirja
27.3.1817)
Oma lehti.
"Sukusanomat", A.J. Europaeuksen jälkeläisten oma lehti, lähtee nyt ensimmäiselle matkalleen sukuyhdistyksen jäsenten luo.
Oikeastaan se ei ole ihan uusi lehti. Onhan yhdistys jo vuosina 1949 - 52 julkaissut yhteensä 4 numeroa "Tiedonantoja". Nyt nimi muuttuu. Samalla sivuluku lisääntyy ja lehti alkaa ilmestyä useammin.
Sukusanomat tulee sisältämään selostuksia yhdistyksen toiminnasta, esitelmiä ja tutkimuksia, jotka valaisevat suvun ja sen jäsenten vaiheita, muistelmia, uutisia, runoja ym. Lehti ottaa myös vastaan mahdollisuuden mukaan yhdistyksen jäseniltä muitakin kuin sukua koskevia kirjoituksia, koska ne kuvastavat suvun nykyisiä harrastuksia ja siten ovat sen tuntemuksen kannalta huomion arvoisia. "Sukusanomien" numeroista muodostuu - toivon mukaan - kun se kootaan ja säilytetään, vuosien mittaan arvokas sukutietousarkisto.
"Sukusanomien" toimittamisesta huolehtii yhdistyksen hallitus. Toistaiseksi ei lehden ilmestyminen ole sidottu mihinkään määräaikoihin. Lehti lähetetään maksuttomasti jäsenperheille ja yksittäisille jäsenille.
Otsikossamme, jonka Maunu Kitunen on piirtänyt, lukija näkee sormuksen kuvan. Sormusta on vanhoina aikoina pidetty ikuisuuden vertauskuvana, sillä kun ei ole alkua eikä loppua. Samoin sen voi ajatella ilmentävän toinen toistaan seuraavien sukupolvien sarjaa, jonka alku ja loppu niinikään ovat näkymättömissä. Myös on sormusta käytetty taikaesineenä, jolla on suojeleva ja parantava voima ja johon on liittynyt muitakin uskomuksia.
Salaperäisen näköiset kirjaimet meidän sormuskuviomme yläpuolella eivät kumminkaan ole taikamerkkejä. Kuvamme esittää Parikkalan kirkkoherran Matias Reinhold Europaeuksen ja hänen 2. vaimonsa Catarina Dannerbergin vihkimäsormusta. Morsiusparin nimikirjaimet on kaiverrettu sormuksen sisäpintaan, mutta kun pinnan tätä osaa ei kuvassa näy, on kirjaimet tekstattu yläpuolelle. Päivämäärä sormuksen sisällä tarkoittaa hääpäivää. Sormus on säilynyt morsiusparin pojanpojan rovasti A.J. Europaeuksen ja hänen jälkeläistensä hallussa ja se sukumme vanhin muistoesine.
Olkoon tuo esivanhempiemme sormus, joka heidät on rakkauden liittoon yhdistänyt, meille kaikille tunnus, joka meitäkin yhä edelleen toisiimme yhdistää ja koossa pitää.
Helsingissä, Matias Reinholdin ja Catarinan 194-vuotishääpäivänä, kesäkuun 29 päivänä 1953.
Toimitus.
Iso-isän muisto.
Sukusanomilla on syytä ensimmäisessä numerossaan muistaa yhdistyksemme nimihenkilöä, suvun vanhimpien nykyisten jäsenten iso-isää.
Iso-isä syntyi Kuolemajärvellä marraskuun 21 päivänä 1797. Kasteessa hän sai nimen Andreas Josephus. Nimimuoto Anders ( Anders Josef ) tuli vasta myöhemmin käyttöön. Hänen isänsä oli kappalainen Isak Emanuel Europaeus; äiti Maria Kristiina Steen kuului tunnettuun Stenius sukuun.
Pojan ollessa vain muutaman kuukauden ikäinen perhe muutti Parikkalaan, jossa esi-isät jo useassa polvessa olivat pappeina toimineet. Siellä Andreas kasvoi rehevän ja kauniin luonnon keskellä, siellä hän tutustui kansaan, joka huokaili lahjoitusmaajärjestelmän painon alla. Olihan Viipurin lääni eli "Vanha Suomi" silloin vielä keisarikunnan osa, venäläinen kuvornementti. Suomen sota 1808-09 teki mahdolliseksi "Vanhan Suomen" yhdistämisen muuhun Suomeen, mutta vuosikymmeniä kesti, ennenkuin lahjoitusmaarasitus kokonaan poistui.
Andreaksen kouIutie oli omituisen mutkikas. Hän kivi Lappeenrannan ja Käkisalmen piirikouluja ja Viipurin lukiota, jotka olivat saksankieIisiä niinkuin kaikki Viipurin läänin koulut siihen aikaan., sekä Porvoon lukiota, joka oli ruotsinkielinen. Käkisalmen koulussa ja Viipurin lukiossa a annettujen arvostelujen mukaan hän osoitti mallikelpoista käytöstä, erinomaista käsityskykyä ja ahkeruutta sekä ilahduttavaa edistystä useissa oppiaineissa.
Ylioppilastutkinnon Andreas suoritti Turussa 1817. Köyhyys uhkasi keskeyttää opinnot, mutta päästyään kotiopettajaksi turkulaisiin perheisiin ja ryhdyttyään antaman yksityistunteja sai taloutensa jotenkin tasapainoon. - Porvoon aikanaan oli Eurepaeus niinikään jo toiminut kotiopettajan seudun aateliskartanoissa, mm. majuri Boijen perheessä Dragsbyssä.
Europaeukeen yIioppilasaikana Iepäsi vielä Porthanin mahtava henki vanhan akatemian yllä. Porthan oli tahtonut valmistaa "kansaansa siihen käsitykseen, että sillä, vaikkapa suurempaan valtakuntaan (Ruotsiin) kuuluvana, oli oma erikoinen historiansa, kuten kansalIisuutensa ja kielensäkin ja että sen siis oli elettävä omaa elämäänsä". Samaan päämäärään tähtäsi rohkea ja tulisieluinen Adolf Ivar Arvidsson nuorten tunnustettu johtaja, julisteessaan "ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme voi tulla tulla, siis olkaamme suomaalaisia". Arvidsson, joka myös oli kuulunut viipurilaiseen osakuntaan, tuli näihin aikoihin historian dosentiksi. Hänen kanssaan Europaeus joutui henkilökohtaiseen kosketukseen. Viipurilaisessa osakunnassa vallitsi virkeä henki, ehkä virkeämpi kuin missään muussa osakunnassa.
Europaeus oli tunteellinen, herkkämielinen ja mietiskelevä nuorukainen joka mielellään pani ajatuksiaan ja tunnelmiaan paperille. Hänen päiväkirjansa (melkein kokonaan saksankielinen), joka alkaa jo lukioaikana ja jatkuu opiskeluajan yli, antaa aika paljon valoa hänen henkilökuvaansa.
Eräs toukokuun päivä kului yksinäisyyden ja epätoivon merkeissä. "Olin KupittaalIa, käyskentelin, hain mielenvirkistystä, kaikki turhaan. Tympeä mieliala vainosi minua." Mutta jo kolmen päivän perästä hän kirjoittaa: "Kello on 5. Kaunis ilma. Kuinka ihanaa on kaikki. Koko kaupunki näyttä iloisena heräävän unestaan." Kerran lokakuun iltahämärässä tapaamme hänet haaveilemassa Aurajoen rannalla. "Veden pinta näytti lepäävän päivän rauhattomuuden jälkeen. Vain siellä täällä lipui venhe halki tyynen kalvon piirtäen laskevan kuun valossa jälkeensä hopeaisen säteen. Soutajan hiljainen loiskutus soi korvissani vienon musiikin tavoin herättäen kaihoisia ajatuksia."
Iloisten toverien kanssa Europaeus mielellään seurustelee, varsinkin niitten, jotka jo olivat olleet hänen lukiotovereitaan Viipurissa. Yhdessä kävellään, yhdessä istutaan iltaa, tanssitaan, lauletaan, soitetaan. Mutta lukunsa hän silti hoitaa ahkerasti. Aikaa on paljon kun nousee varhain. Herätyskelloa ei tosin ole, mutta jos nukkuu matka-arkun kannella, voi herätä vaikka jo kello 2.
Filosofiankandidaattitutkintonsa Eurepaeus suorittaa Lokakuussa 1820 saaden 16 ääntä. "Jumala auttakoon minua ilossa niinkuin surussakin", merkitsee hän päiväkirjaansa.
Tutkintonsa jälkeen Europaeus rupeaa koulunopettajaksi. Hän on vähän aikaa sijaisena Loviisan toiviaalikoulussa, sitten muutaman vuoden Savonlinnan piirikoulun opettajana ja senjälkeen kokonaista 7 vuotta yliopettajana ja vuorollaan rehtorina Viipurin saksalaisessa lukiossa, jota hän itse aikanaan oli käynyt. Hänen pääopetusaineitaan näissä eri oppilaitoksissa ovat historia ja kielet. Savonlinnan aikanaan hän osallistuu 1823 promotioon Turussa ja tekee senjälkeen useiden muiden kanssa matkan Ruotsiin. Viipurin kautena hän kesällä 1828 vaeltaa poikki Savon, Hämeen ja Pohjanmaan aina Kokkolaan asti, josta hän palaa toisia teitä Viipuriin. Tällä matkalla hän tutustuu moniin taistelupaikkoihin vuodelta 1808.
Opettajan tehtävää Europaeus piti hyvin arvokkaana. Jo vuonna 1817 hän sanoo päiväkirjassaan "Opettajan ja kasvattajan kutsumus on yksi ihmisen suurimpia joskin vaivalloisimpia toimialoja. Koeta omistaa ainakin osa nuoruuden ajastasi tälle kutsumukselle." Tästä näkyy, että koulutyö oli tarkoitettu vain välivaiheeksi. Lopullinen päämäärä oli suvun perinteiden mukainen pappisura. Vuonna 1829 hän suoritti papin- ja pastoraalitutkinnon ja vihittiin papiksi. Vuonna 1834 hän siirtyi Liperin kirkkoherran virkaan, johon hän sitten jäi koko loppuiäkseen.
Liperissä oli ylimääräisenä pappina toiminut Henrik Renqvist toistakymmentä vuotta aikaisemmin saanut syntymään voimakkaan herätysliikkeen, joka sai seurakunnassa paljon hyvää aikaan. Mutta jyrkkyytensä vuoksi hän oli joutunut selkkauksiin viranomaisten kanssa ja siirretty Liperistä pois. Hänen kannattajansa jatkoivat kuitenkin hänen hengessään uskonnollista toimintaa ja seurakunta jakaantui kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin. Eurepsisus joutui nyt tätä ristiriitaa sovittamaan. Viisaalla ja harkitulla menettelyllä hän siinä onnistuikin. Heränneet liittyivät vähitellen muuhun uskonnollismieliseen kirkkokansaan.
Seurakunnan kirkkoherran asema oli siihen aikaan aivan toinen kuin nyt. Hän ei ollut vain kirkollinen johtaja; häneltä vaadittiin paljon muutakin. Pitäjänkokouksissa, joissa hän oli puheenjohtaja, käsiteltiin kunnallisten kysymysten ohella monenlaisia taloudellisia ja sosiaalisia asioita, jotka nyt kuuluvat kunnallisille eIimille. Seurakuntalaiset oppivat Europaeukseen luotamaan, ja niin päästiin hänen johdollaan yleensä hyvin tuloksiin. Hyvin valmistelluilla ehdotuksillaan, ystävällisillä neuvoillaan ja maltillisilla lausunnoillaan hän melkein aina sai suunnitelmansa hyväksytyiksi pitäjänkokouksissa ja muissa yhteisissa neuvotteluissa.
Henrik Renqvist on antanut synkän kuvauksen Liperin oloista hänen aikanaan. Kansa oli tietämätöntä ja tavat rappiolla. Tilanne lienee jo ollut parempi Europaeuksen saapuessa, mutta tietysti oli vielä paljon korjaamisen varaa. Europaeus oli kansanmielinen mies; hän ei erottautunut kansasta eikä sitä halveksinut. Jos hän näki Liperiläisissä puutteita ja vajavaisuuksia, havaitsi hön myös heidän luonteessaan paljon herttaista ja hyvää, sellaista jolle voitiin rakentaa. Tiedot ja valistus, ei yksin hengellisissä, vaan myös maallisissa asioissa, niiden voimaan hän luotti ja niitä hän tahtoi kansalle toimittaa.
Niinpä hän perusti Liperiin "kirkon- eli pitäjän kirjaston". Se tapahtui 1840-luvun alussa, koskapa hän muistiinpanoissaan vuodelta 1845, jolloin kirjastolle myönnettiin kirkkokassasta 5 hopearuplan vuotuinen avustus, mainitsee, että kirjasto on perustettu "muutamia vuosia sitten". Tämä Liperin kirjasto on kaikkein ensimmäisiä, ehkä ihan ensimmäinen suomalaiselle rahvaalle tarkoitettu kirjasto. - Europaeus koetti saada kirjastoaatetta laajemmaltikin tunnetuksi julkaisemalla "Sanansaattaja Viipurista" nimisessa lehdessä kirjoituksen " Kirkon kirjastoista" joka oli maassamme ensimmäinen laajempi esitys asiasta. Europaeuksen kirjoitus ei ehkä saanut kovin paljon huomiota osakseen. Kun sitten Juhana Pynninen, vain 4 vuotta myöhemmin, myöskin viipurilaisessa lehdessä oli julkaissut kirjastoasiasta kirjoitussarjan, levisi kansankirjastoaste nopeasti yli koko Suomen. Mutta silloin oli jo Snellmanin herätystyökin muokannut maaperää.
Jo 18-vuotisena lukiolaisena Europaeus on kirjoittanut päiväkirjaansa: "Ei liene niinkään hullu minun tämänpäiväinen ajatukseni perustaa talonpoikaislapsille koulu, jossa opetettaisiin uskontoa, kirjoitusta, lukemista, laulua, maataloutta, vähän maantietoa ja luonnonhistoriaa." Nyt tämäkin ajatus kehittyi toteutumisen asteelle. Europaeuksen toimesta Liperiin perustettiin v. 1857 kansakoulu, jossa hän itsekin muiden ohella lienee toiminut opettajana. Koulu oli tosin vaatimaton, kokeeksi perustettu, mutta se oli kuitenkin ensimmäinen kansakoulu koko Pohjois-Karjalassa. Itse Europeus tästä koulustaan Suomettaressa kertoo: "Parempi on vähällä alottaa ja sitten etemmäksi pyrkiä kuin ensin suuria laitoksia yrittää, joita voimat ei sitten kannata ylöspäin. Tosin tämä koulu oli olemassa vain 3 vuotta, mutta 1860-luvun lopulla kansakoulu alkoi siellä uudelleen ja pysyväisesti toimia. Kansakouluasiassa samaten kuin kirjastoasiassa Europaeus samalla kertaa toimi käytännöllisenä kokeilija ja aatteen kehittäjänä. 1857, Liperin koekoulun alkamisvuotena, Europaeus julkaisi "Viborg" lehdessä kansakouluasiasta pitkän kirjoituksen, jossa hän ottaa huomioon myös muissa maissa saatuja kokemuksia. Tämä tapahtui vähän ennen kuin Uno Cygnaeus osamaan lehteen kirjoitti käänteentekevät artikkelinsa samasta asiasta. Cygnaeus on Suomen kansakoulun suuri suunnannäyttäjä, mutta Europaeustakin pyydettiin esittämään mielipiteensä hallitukselle, ja muutamat kohdat kansakouluasetuksista vuosilta 1858 ja 1861 ovat järjestetyt hänen esittämällään tavalla.
Kansakoululaitoksen järjestäminen tuli myös merkitsemään työnjakoa kansanopeuksen alalla, "joka vuosisatoja oli kulunut kirkon yksinomaiseen johtoon. Nyt oli pääosa tämän työn suorituksesta ja vastuusta ainiaaksi jätettävä toisiin käsiin". Tästä asiasta Europaeus sanoo eräässä sanomalehtiartikkelissa vuonna 1861: "Papin osallistuminen kansansivistykseen on itsestään selvä; siihen kuuluu kotiopetuksen edistäminen, lukukinkerien pito ja rippikoulu ja missä päinsä käy sunnuntaikoulun järjestäminen. Korkeamman kansanopetuksen suhteen hän ei voi olla välinpitämätön, mutta ei arvioi sen merkitystä liian korkeaksikaan. Ei hänelle kuulu palvoa idooleja, olivat niiden niminä sitten työn kunnia, kansanvalistus, sivistys, niin vaikkapa kansallisuus, mutta hänelle kuuluu pitäytyä elävään Jumalaan ja hänen sanaansa ja puoltaa niitä seikkoja, joita hän pitää pyhinä". "Se arvokkuus ja asiallisuus" - sanoo Martti Ruutu ' "jolla Europaeus tämän rajankäynnin suorittaa," on esimerkillinen".
Vuonna 1853 Europaeus muitten kanssa teki hallitukselle anomuksen yläalkeiskoulun perustamisesta Joensuuhun. Kun hän säätynsä edustajana osallistui Tammikuun valiokuntaan 1862 ja valtiopäiviin 1863-64, hän edelleen taisteli asian puolesta esittäen monenlaisia painavia perusteluja. Nyt saikin tämä monivaiheinen ja sitkeä asia suotuisan ratkaisun. Suomenkielinen yläalkeiskoulu perustettiin Joensuuhun. Europaeus määrättiin sen tarkastajaksi.
Samoilla 1863-64 vuosien valtiopäivillä Europaeus ehdotti, että pappissääty anoisi suomensukuisten kansain kielen- ja historian tutkimuksen oppituolin perustamista yliopistoon. Ehdotus oli hyvin perusteltu, mutta ei saanut riittävää kannatusta. - Suomalais-ugrilainen kielentutkimuksen professuuri perustettiin yliopistoon vasta 30 v. myöhemmin.
Suomen kansan muinaisuuden tutkiminen oli erityisesti Europaeuksen sydäntä lähellä. "Hän ei suinkaan ollut aikansa ----- suomalaisista historiantutkijoista huomattavimpia", sanoo Martti Ruutu. "Mutta -- hän varmaan monessa suhteessa on ajalleen ominaisen historianharrastuksen erinomaisen havainnollinen edustaja." Ainakin jo 1840-luvun alkuvuosista lähtien aina elämänsä loppuun saakka hän julkaisi kotimaan lehdissä ja tanskalaisen "Nordisk Oldskrifts Selskabin" sarjoissa tutkimuksiaan. Ne käsittelevät enimmäkseen Itä-Suomen muinaishistoriaa. Erillisenä vihkosena ilmestuyi v. 1859 "Karjalan ajan-tiedot Täysinän rauhaan asti" (32 sivua) joka on kaikkein ensimmäisiä yksinomaan Karjalaa koskevia julkaisuja.
Nykyajan mittapuulla mitattuna Europaeuksen tutkimuksissa on paljon sellaista, mikä ei kestä arvostelua. Hän tarttuu rohkeasti kovin vaikeisiin kysymyksiin ja tekee epävarmoja otaksumia ja satunnaisten nimi- ja sanayhtäläisyyksien perusteella liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Hyvin arvoa antava on kaikesta huolimatta Martti Ruudun lausunto, jolla hän päättää kirjoituksensa Europaeuksesta Suomen muinaisuuden tutkijana;
"Joka tapauksessa on historian tutkiskelijana merkillinen ilmestys tämä mies, joka yksinäisenä, kaukana karjalaisessa pappilassaan vuosikymmen toisensa jälkeen omin avominsa pyrkii syventämään tutkimuskysymyksiin, kerää yhä uutta kirjallisuutta ympärilleen ja herpaantumattomalla harrastuksella ahertaa kiinnittääkseen muidenkin huomion kansan kaukaisimman menneisyyden peruskysymyksiin siten osaltaan antaakseen vauhtia hiiden käsittelylle. Siitä vaatimattomuudesta, jolla hän alati oli valmis työnsä vajavaisuudet myöntämään, kuultaa lämmittävä innostus, jolle asia oli kaikki kaikessa, oma osuus sivutekijä. Oloissa, joissa maan sivistyselämällä ja tieteellisillä riennoilla oli ylen harvalti voimia käytettävänään, oli jokainen tällainen sammumattoman innon elähdyttämä työntekijä varmaan maan henkiselle elämälle suurempi voimanlähde kuin monesti myöhemmin ajan kannalta katsoen osataan arvioida."
Anders Josef Eurepaeuksen elämä on harvinaisen eheä ja sopusuhtainen kokonaisuus. Hän oli luonnostaan lahjakas, mutta kehityksestään hän saa kiittää monia ulkonaisia tekijöitä, jotka vaikutukseltaan ovat olleet hyvin yhdensuuntaisia ja onnellisella tavalla toisiaan täydentäviä ja vahvistavia. Niitä ovat hyvä suhde lapsuuden kotiin, vanhempiin ja sisaruksiin, opiskelu erityisesti Viipurin lukiossa, joka oli hyvässä maineessa ja antoi kielitaidolle lujan pohjan, kotiopettajana olo Porvoon seudun ja Turun sivistyneissä kodeissa, joka tuotti esiintymistottumusta ja -varmuutta. Henkisistä virtauksista ylioppilasnuorison keskuudessa Turussa hän otti vaikutelmia, joskin ehkä vähemmän itsetietoiseti, "Ulospäin aluksi näkymättömänä porthanilaisten perinteiden ja Arvidssonin kylvö kypsytti hiljaisesti maaperää, kuten monen muunkin kohdalla. Tarvittiin vain jokin voimakkaampi sysäys, jotta piilevät voimat joutuisivat liikkeeseen. Europauksen yleisessä toiminnassa tämä tuli näkyviin 1840-luvun puolivälissä, Snellmanin herätyshuudon vaikutuksesta. Mutta jo sitä ennen näyttää entistä suurempi aktiivisuus hänessä alkavan pyrkiä esiin. Sitä osoittavat jo hänen kansan valistustoiminnan taholla tekemänsä aloitteen vuosikymmenen alussa." Näin sanoo Ruutu, joka myös huomauttaa, että kun Europaeuksen nuoruusvuodet liittyivät Vanhaan Suomeen ja kun hän miehuusvuosinaan joutui siirtymään Pohjois-Karjalaan, hänelle koko Suomen Karjala elävöityi syvästi tajutuksi todellisuudeksi. Epäilemättä onkin kiintymys Karjalaan ja sen kansaan ollut hänelle erittäin merkittävä liikkeellepaneva voima. Kansan, varsinkin juuri Karjalan kansan hyväksi hän tahtoi työskennellä. Historian harrastuskin liittyi hänellä elimellisesti työskentelyyn tulevaisuuden hyväksi. "Kansan tulevaisuuden pohjana on sen menneisyys" (ett folks framtid betingas av dess forntid), on hän lausunut. Ruutu huipentaa käsityksensä Europaeuksesta lausumalla, että hänen tulonsa Liperiin "alkaa uuden ajanjakson tämän laajan pitäjän ja koko pohjoisimman Karjalan elämässä. "Yksimieli
nen on se arvostelu, joka Europaeuksesta, hänen luonteesta ja henkilöllisyydestään on annettu" sanoo Eino SUolahti. "Hän oli sivistynyt, oikeamielinen, lempeä ja älykäs, ja hänen sydämensä hyvyys kohdistui yhtäpaljon hänen seurakuntaansa kuin hänen lähimmäisiinsä". Vielä vuosisadan vaihteessa vanhat ihmiset Liperissä, varsinkin köyhät ja vähäväkiset, suurella lämmöllä muistelivat "tohtoor Erepeus vainoota". (E. oli saanut teologian kunniatohtorin arvon.) Kannanotoissaan Europaeus oli ennakkoluuloton ja itsepäinen Harrastuksissaan hän oli hyvin kestävä. Vähällä hän ei "heittänyt sikseen kysymystä, joka oli vallannut hänen mielenkiintonsa."
Isoisän viimeisiä aikoja synkistivät ankarat katovuoden, jolloin Liperissäkin ihmisiä menehtyi nälkään. Hän kuoli toukokuussa 24. päivän 1870.
Naimisissa hän oli kahdesti, Ensimmäinen puoliso oli Sofia Vilhelmina Boije, majuri Boijen tytär Dregsbystä, toinen Selma Augusta Lampa Helsingistä. Edellisestä avioliitosta oli yksi ja jälkimmäisestä 9 lasta, jotka melkein kaikki elivät korkeaan ikään.
( Lähteitä: Tämän kirjoituksen lähteinä on käytetty varsinkin A.J.Europaeuksen päiväkirjaa sekä Martti Ruudun kolmea tutkimusta.
1. Liperi eräänä heräävän kansallisten harrastusten tukikohtana, 1937;
2. Rovasti A.J. Europaeus Suomen muinaisuuden tutkijana, 1939;
3. A.J. Europaeus koulukysymysten ajajana 1850- ja 1860-luvuilla.
Lisäksi mainittakoon Eino Suolahti, Matti Äyräpää, kulttuurihistoriallinen kuvaus, 1940;
Eino Salokas, Liperin pitäjän historia I, 1930 ja useat artikkelit Kansallisessa elämäkerrastossa.)
T.V.
Sukumuistoja
Viime vuoden vuosikokoukseen oli suvun jäseniä kehoitettu tuomaan sukumuistoesineitä näytteille. Useat olivatkin noudattaneet kehoitusta. Saatiin nähdä monta esinettä, joiden pieteettiarvo on erittäin korkea.
1. Parikkalan kirkkoherran Matias Reinhold Europaeuksen ja hänen 2. puolison Catarina Dannenbergin (rovasti A.J. Europaeuksen isän vanhempien) vihkisormus.
Esitti Aarne Äyräpää.
Ohueksi kulunut kultasormus, jonka kuva on "Sukusanomien" otsikkokuvana.
Matias Reinhold E:n jälkeläisten määrä on varmaankin jo merkittävä 4-numeroisella luvulla, mutta sormus on säilynyt meidän sukuhaaramme hallussa.
Viime vuonna Aune Äyräpää jätti isänsä 100-vuotispäivän yhteydessä sormuksen Aarnelle määräten samalla, että Äyräpään suvun vanhimman miespuolisen haaran vanhimman miesjäsenen on aina sitä säilytettävä ja juhlatilaisuuksissa sormessaan pidettävä.
2. Kultainen tupakkarasia Esitti Aune Äyräpää.
Rasia on hyvin kaunista tekoa, käsin valmistettu. Aune on sen perinut isältään Matti Äyräpäältä.
Mitään esinettä koskevaa muinaistietoa ei ole olemassa, mutta eräs vanha Liperin Rotilassa säilynyt joulukirje vuodelta 1828 (kirje on nyt yhdistyksen arkistossa) antanee selvityksen asiaan.
Jatkuu 5. numerossa.
|