A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
1962 Joulukuu N:ot 1 - 2 (40 - 41)

Joulupukin matka
Antti Rytkönen

1. Helmasta korven jäisen
käy joulupukin tie,
myös Kodin yksinäisen
hän löytää. Kulku vie

2. luo majan matalankin
ja pirtin pienoisen
ei estä jää ja hanki,
hän kulkee kautta sen.

3. Hän oveen kolkuttaapi
ja sisään astuu vaan,
ja silmät kirkkaat saapi
hän nähdä vastassaan.

4. Hän virkkaa: "päivää piltit"
ja kumartaapi pään.
"Tääll´ onko lapset kiltit"
hän kysyy mielissään.

5. Iloiten joka lapsi
nyt kohti kiiruhtaa
ja pukki valkohapsi
jo kontin avajaa,

6. ja kertoo katse syvä
ja riemu rajaton:
"kun ihminen on hyvä'
niin hällä joulu on."

Säveltänyt J. Pohjanmies
( T. Valavirta, Kansakoulun laulukirja, 1927 )

Henkilötietoja

Onerva Äyräpää

Kesän lähetessä loppuaan levisi yllättävänä surun viesti. Onerva Äyräpää oli elokuun 11. päivänä tapaturmaisesti kuollut Helsingissä.

Kirsti Armi Onerva Äyräpää (o.s. Joutsen) syntyi Jämsänkoskella elokuun 17. päivänä 1924, joten hän kuollessaan oli muutamaa päivää vaille 38-vuotias. Hänen vanhempansa olivat Onni Joutsen ja hänen puolisonsa Gunnel Joutsen (o.s. Sallmén), molemmat kansakoulunopettajia.

Sotien aika sattui Onervan parhaisiin nuoruusvuosiin. Hän kävi Jämsän Yhteiskoulua. Koulutyö oli silloin katkonaista ja muutenkin puutteellista, mutta sitä koetettiin mahdollisuuksien mukaan jatkaa. Jatkosodan syttyessä Onerva oli Ruotsissa muutaman viikon käyneillä. Palattuaan syyskesällä kotimaahan hän oli osaksi maanpuolustuksen tehtävissä - lääkintälottana Kinkomaan ja Keljon sotasairaaloissa - osaksi teki koulutyötä. Keväällä 1943 hän tuli ylioppilaaksi omasta koulustaan normaali-iässä (lähes 19-vuotiaana), luokkansa parhaana. - Nyt tuli taas lottatyö etualalle. Hän osallistui ilmapuolustuksen valonheitinkurssiin ja puheradistikurssiin, oli lääkintälottana Kiestingin suunnalla ja viestilottana Kemissä ja Torniossa Lapin sodan aikana syksyllä 1944 silloin kun saksalaiset pommittivat näitä kaupunkeja. - Halkomottien teossa Onerva oli niitä harvoja naisia, jotka saivat kultakirves-ansiomerkin.

Alottaessaan opintonsa Helsingin Yliopistossa Onervan päämääränä oli medikofiilitutkinto, mutta myöhemmin suunnitelma muuttui: tavotteeksi tuli filosofian kandidaattitutkinto. - Vuosina 1947-48 hän opiskeli Ruotsissa n. vuoden ajan työskennellen samalla toimeentuloansa varten Ruotsin valtion kauppakomissiossa (Statens handelskommission).

Vuonna 1949 Onerva solmi avioliiton Matti Äyräpään kanssa. Opinnot eivät silti keskeytyneet. Kandidaattitutkintonsa hän suoritti 1955 pääaineenaan biokemia.

Toimittuaan jo ennen tutkintoa lääketehdas Orionin ja Helsingin Yliopiston Maanviljelyskemian laitoksen palveluksessa hän oli wupdet 1955-57 Kemian tutkimussäätiön assistentin virassa sekä vuoden 1958 alusta kuolemaansa saakka Yliopiston Patologis-Anatomisen laitoksen assistenttina ja sanalla Rockefeller-tutkimusassistenttina. Näissä kahdessa assistentin toimessa oli ainoana ja molemmille yhteisenä työskentelyn kohteena syöpätutkimus. Osoituksena hänen kyvystään ja hänen nauttimastaan luottamuksesta ovat monilukuiset tieteelliset julkaisut, jotka ovat ilmestyneet yhteistyössä. akateemikko Artturi I. Virtasen, professori Kai Setälän ja tohtori Eino E. Niskasen kanssa.

Onerva oli Suomalaisten Kemistien Seuran sekä Societas Biochemica - Biophysica et Microbiologica Fenniae:n jäsen.

Lähiaikoina Onerva aikoi suorittaa filosofian lisensiaattitutkinnon. Siihen vaadittava tieteellinen tutkimustyö oli hänellä jo valmiina.

Varsinaisen virka- ja tutkimustyönsä ulkopuolella Onervalla oli monia harrastuksia, esim. filmaus, valokuvaus ja sienien tutkiminen. Ennen kaikkea hän kumminkin oli perheenäiti, lämminhenkinen ja uuttera kodin ihminen. - Hänen sydäntään lähellä olivat myös rajaseudun köyhät kodit. Kaukana Lapin perukoilla Ivalon Kaamaisissa oli hänellä monilapsinen nimikkoperhe. Sinne meni säännöllisesti paketteja ja Onerva seurasi lasten kehitystä ollen kirjeenvaihdossa heidän kanssaan.

Onerva Äyräpäässä poistui lahjakas ja itsenäinen ihminen. Kesken jäi satoisa, lupaava elämäntyö kun tuli lähtö maallisen elämän rajan taakse. Vainajaa jäivät kaipaamaan puoliso, 2 pientä lasta sekä sukulaiset ja ystävät.

Onervan siunaustilaisuus oli Honkanummen hautausmaan kappelissa elokuun 18. päivänä. Sukuyhdistys lähetti kukkasrahastoadressin.

Yhdistyksen uutisia

Vuosikokous 30.9.1962

Vuosilkokous pidettiin - jo kolmannen kerran - Helsingin Kotitalousopettajaopistossa Sturenkatu 2a.

Ikävä oli uutinen esimiehen Unto Rytkösen sairastumisesta. Myöskään varaesimies ei ollut saapuvilla.

Ohjelman alotti Martti Hirvensalo soittamalla Chopinin "Nocturnen", cis-molli.

Kokouksen avauksen suoritti - siihen määrättynä - Toivo Valtavuo. Hän toivotti läsnäolijat tervetulleiksi ja lausui muistosanat Onerva Äyräpäästä, joka oli elokuun 11. päivänä äkkiä kuollut. Vainajan muistoa kunnioitettiin seisaaleen nousten ja hetken hiljaisuudella.

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Erkki Hirvensalo. Hän oli yhden päivän lomalla Lapuan patruunatehtaalta, jossa hän oli suorittamassa reservipalvelusta. Pöytäkirjan pitäjänä toimi yhdistyksen sihteeri Heikki Voipio.

Pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin Matti Pankakoski ja Matti Leivo, jotka kumpikin olivat ensi kertaa kokouksessa läsnä.

Hyväksyttiin sihteerin lukema vuosikertomus.

Ilmoitettiin, että hallitus oli edellisen vuosikokouksen jälkeen hyväksynyt yhdistyksen jäseniksi seuraavat henkilöt: Kustaa Aleksi Samuel Lehtonen Tapiolasta, Kaarlo Olavi Rytkönen, Hannu Olavi Rytkönen, Raili Kirsikka Rytkönen, kaikki kolme Turusta ja Eike Dehls Hampurista.

Esitettiin tilinpäätös 31.12.1961 ja tilintarkastajien lausunto, jonka perusteella tilit hyväksyttiin ja rahastonhoitajalle ja hallitukselle myönnettiin tili- ja vastuuvapaus.

Päätettiin säilyttää jäsenmaksut ennallaan eli 300 mk aikuisilta ja 50 mk 16 mutta ei 21 vuotta täyttäneiltä.

Esimieheksi valittiin yksimielisesti Unto Rytkönen uudelleen. Muuten sai hallitus seuraavan kokoonpanon. Yrjö Pöyhönen, Elina Lehtonen, Matti Äyräpää, Paavo Äyräpää ja Martti Hirvensalo vakinaisiksi sekä Kirsti Rytkönen, Kauko Laine ja Talvi Rytkönen varajäseniksi.

Tilintarkastajiksi valittiin Erkki Hirvensalo ja Maunu Kitunen sekä heidän varamiehikseen Bette Hirvensalo ja Martti Kyyrö.

Tähän loppuivat viralliset asiat. Siirryttiin kahvipöydän ääreen.

Tarjoilun aikana Eeva Laine esitti pianolla Beethovenin "Für Elise" sekä tuntemattoman tekijän iskelmän. - Pöydälle oli asetettu vadillinen Elna Rytkösen lähettämiä makeisia, joilla oli hyvä menekki.

Kirsti Rytkönen luki sisarensa Kaarina Dehlsin matkakertomuksen "Vaikutelmia kaakkois-Euroopasta". Esityksen johdosta keskusteltiin. Päätettiin lähettää tervehdys kaarina Dehlsille. Matkakertomuksen mukana tuli Kaarinalta ja Eikeltä kokouksella tervehdys. Koska se jäi epähuomiossa esittämättä, mainitaan se tässä yhteydessä.

Jukka Voipio lausui kaksi Hellaakosken runoa: "Trubaduurin maljapuhe" ja "Trubaduurin odotuspuhe".

Unto Rytköselle lähetettiin tervehdys postikortilla, johon läsnäolijat kirjoittivat nimensä.

Puheenjohtaja kiitti kokouksen osanottajia ja Kotitalousopettajaopistoa.

Kokous loppui siihen, mutta seurustelua jatkui kunnes osanottajat vähitellen hajaantuivat, kukin tahollaan.

Läsnä kokouksessa olivat seuraavat: Matti Pankakoski, Pirkko, Heikki, Jukka ja Antti Voipio, Aarne Äyräpää, Elina Lehtönen, Karin Äyräpää, Ahti, Liisa ja Kirsti Rytkönen, Talvi ja Jorma Rytkönen, Matti Leivo, Matti, Maija, Antti, Leila, Olli ja Heikki Rytkönen, Taimi Kyyrö, Kauko ja Eeva Laine, Toivo ja Helli Valtavuo, Martti ja Bette Hirvensalo, Erkki, Kaarina ja Riitta Hirvensalo, Aune Äyräpää, yhteensä 31 henkeä, mikä on jonkin verran vähemmän kuin viime vuonna. Näistä kuului vanhimpaan nyt elävään sukupolveen 5, toiseen polveen 13 ja kolmanteen 13 henkeä. - Huomiota herätti varhaisnuorison pieni lukumäärä. Se olisi ollut melkein olematon, elleivät Matti ja Maija Hämeenlinnasta olisi tuoneet siihen lisäystä. Äidit ja isät ottakaa koko joukkokuntanne mukaan. Nuoret ovat yhdistyksen tulevaisuus.

Hallituksen kokouksessa, joka pidettiin 30.9.1962, heti vuosikokouksen päätyttyä, valittiin yhdistyksen varaesimieheksi Matti Äyräpää, sihteeriksi Heikki Voipio ja rahastonhoitajaksi Karin Äyräpää, kaikki uudelleen. - Päätettiin pitää Iähiaikoina hallituksen kokous, jossa keskusteltaisiin mahdollisista sääntöjen muutoksista ja varojen sijoittamisesta.

Kertomus yhdistyksen toiminnasta 24.9.61 - 30.9.62

Kulunut toimintakausi on ollut yhdistyksemme neljästoista. Jäsenluku on lisääntynyt viidellä ja vähentynyt yhdellä ollen siis nyt 90. Yhdistyksen esimiehenä on ollut Unto Rytkönen, varaesimiehenä Matti Äyräpää sekä hallituksen varsinaisina jäseninä Yrjö Pöyhönen, Toivo Valtavuo, Elina Lehtonen ja Paavo Äyräpää sekä varajäseninä Kirsti Rytkönen, Martti Hirvensalo, ja Jorma Rytkönen. Yhdistyksen rahastonhoitajana on ollut Karin Äyräpää, sihteerinä Heikki Voipio sekä tilintarkastajina Erkki Hirvensalo ja Maunu Kitunen, varalla Bette Hirvensalo ja Martta Kyyrö. Sukusanomista on ilmestynyt n:ot 2-3 (38-39) joulukuussa 1961, ja kalenterivuoden 1961 aikana on jäsenmaksu ollut 300 mk aikuisilta ja 50 mk 16 vaan ei 21 vuotta täyttäneiltä. Yhdistyksen pääoma oli tilivuoden lopussa 31.12.61 tehdyn tilinpäätöksen mukaan 97.600 mk, joten vuoden 1961 lisäys oli 2.266 mk.

Vaikutelmia kaakkois-Euroopasta
Kaarina Dehls

 Neliviikkoinen matkamme alkoi 16.9.1961. Ensimmäinen etappimme oli Wien, mutta se oli myös viimeinen oleskelumme matkan aikana sivilisaatiossa. Hampurin rahanhenkisen ja kaupallisen ilmapiiriin jälkeen nautin suuresti Wienin henkevästä atmosfääristä, erittäinkin kirja- ja taidekaupoista, antikvariaateista sekä viihtyisistä Fiaker-ajureista, jotka odottelivat oopperan edessä. Pääkadun, Kärtnerstrassen, näyteikkunoissa näkyi enemmän suomalaista lasia ja posliinia kuin Hampurissa. Mieleenpainuvin elämys oli leudon syysillan vietto jo Suomessa tuntemamme Reinhartin ja hänen morsiamensa, viehättävän wienittären Evin kanssa Gririzingissä Heurigen-viiinin äärellä viinituvan hämärällä pihamaalla kuunnellen muusikon soittamia ja yleisön hyräilemiä ikivihreitä wieniläislauluja. - Valkoisten Lipizza-oriitten esitykset taitavine ratsastajineen maailmankuulussa Espanjalaisessa Hoviratsastuskoulussa olivat uljasta ja kiehtovaa katseltavaa. - Aito wieniläinen ei halveksi myöskään keittiön antimia, jotka valmistetaan siellä jo puoliksi unkarilaisittain. Suurta taitoa vaativaa herkullista 'Salzburger Nöckerl'-munaruokaa ei ole turhaan ikuistettu samannimisessä laulussa.

Itävallan puoleiseIla raja-asemalla Rosenbachissa, herättivät huomiota raja-aidat ja pistoolein varustetut vahdit. Näkyi, että juna oli lähdössä maahan, jossa vallitsi erilainen poliittinen järjestelmä. Jesenicen raja-aseman kautta ajoimme Jugoslaviaan. Kansainvälinen makuuvaunuyhtiö on sijoittanut huonoimmat ja vanhimmat vaununsa Jugoslaviaan ja Balkanin maihin, enkä totisesti sitä ihmettele, kun näin, miten ao. maissa matkustetaan. Tuntuu siltä, että kaikki kynnelle kykenevät asustavat junissa kimpsuineen, kampsuineen, koreineen, pahvilaatikkoineen, jotka kohoavat vuorina osastoissa ja käytävillä kattoa kohti. Uudet matkalaukkumme ja erityisesti mieheni kaulassa riippuva kamera olivat lakkaamattoman tuijotuksen kohteina. Pikkulapset kiikkuvat tavaratelineiden välille ripustetuissa kangaspusseissa, vuoroin isketään hampaat rasvaa tihkuvaan lihaan tai vehnäleipään, vuoroin lauletaan sydämen yltäkyllyydestä, ja vahva valkosipulin lemu leijuu kaiken yllä.

Belgradissa meidät ajettiin makuuvaunuosastostamme ulos paahtavan helteisen matkan jälkeen. Tuli vaunun vaihto eteen, mutta väliovi oli lukittu, kai sen estämiseksi, että matkustajat muuten vyöryvät estottomasti makuuvaunujen ja ensimmäisen luokan lattialle nukkumaan. Juna liikkui edestakaisin laiturittomalla sivuraiteelle, koska siihen liitettiin Bulgariaan meneviä vaunuja, ja ihmiset pursusivat täpötäysien vaunujen ikkunoista ja ovista ulos. Vihdoin saimme litistetyksi itsemme matkalaukkuinemme moninaisten kipuamisten jälkeen toiseen vaunuun - siinä toivossa, että vaunu ei mene Bulgariaan, sillä emme osanneet lukea kyrillistä kirjoitusta nimikilvistä. Rautaesiripun taa, jonne meillä ei ollut edes viisumeita, emme halunneet joutua. - Aikaa myöten löysimme istumapaikatkin, tosin eri vaunuista.

Yön körötyksen jälkeen astuimme Idomeni-kaupungissa Kreikassa ulos ja teimme varhaisaamiaisella tuttavuutta mm, vuohenjuuston kanssa. Tulkkinamme oli Saksassa tohtoriksi väitellyt kreikkalainen, joka oli matkalla kotimaahansa saksalaisen vaimonsa luokse.

Seuraava vaihto oli Thessalonikissa (ent. nimi Saloniki), missä kimppuumme sananmukaisesti hyökättiin - nimittäin tarjoamaan huoneita murteellisella saksalle. Etelämainen melu oli korviasärkevä, etenkin kun kreikattaret tulistuneina riitelivät keskenään, kilpailivat asiakkaista ja moittivat toinen toisensa sijoitusmahdollisuuksia. Huokaisimme helpotuksesta, kun vihdoin istuimme oikeassa junassa, joskin siinä ensimmäinen luokka (makuuvaunuja ei kulkenut ollenkaan mukana) oli kehnompi kuin meikäläinen toinen luokka. Onneksemme jaoimme osastomme saksaa puhuvan kreikkalaisen avioparin kanssa - rouva Aretaios on muuten konserttipianisti ja Maria Callaksen opintotovereita. Illan tullen sovimme, että kumpikin pari saa yhden penkin, joka oli noin 40 cm leveä. Verryttelypuvussa, vuoroin kokonaan lattialla, vuoroin jalat seinää vasten ylöspäin, milloin istuen, milloin kiemurassa, meni sekin yö. Unipillerin aiheuttaman horroksen läpi kuulin lukuisat tarkastukset. Kreikan puolella tulli-, passi- ja matkalippucontrols, Turkin puolella samat paitsi tulli toisistaan tietämättä kahteen kertaan. Millä tarkastuksella se mies oli, joka lyhty kädessä, sanaa sanomatta syöksyi sisään kurkisti ikkunaverhojen taa ja penkkien alle ja häipyi ääneti, emme saaneet selville.

Ruokailun hoiti yksinään ystävällinen kreikkalainen miestarjoilija, joka asetti polvillemme päivällä ja illalla tarjottimella saman annoksen: paistia oliiviöljyssä uiskentelevien tomaattiviipaleiden kera. Limonade-sana ymmärretään kaikkialla, mutta ellei juna ollut sellaisella ylellisyysjuomalla varustettu, tilasimme juomavettä - pulloissa. Sikäläisissä oloissa karaistuneet asukkaat ryntäsivät joka pysäkillä kaivolle täyttämään vesiastioitaan, mutta siltä vedestä olisi meikäläinen sairastunut. Ateena - Istanbul-junan oli kai tarkoitus olla pikajuna, mikä ei estänyt sitä pysähtymästä missä vain oli pieninkin pysähtymisen mahdollisuus. Tätä käyttivät hyväkseen kreikkalaiset pojannappulat, jotka parveilivat joka kylässä junan vieressä myymässä jäätelöä, mikä hiukan virkistikin kuumuudessa. Ikkunat olivat avoinna, jotta pieni tuulenhenki leyhyisi, mutta helteen lisäksi tulvi sieltä joka paikkaan tunkeutuva pöly lakkaamatta sisään. Tukka ratisi kammatessa, jokatuntinen kynsienpuhdistus ei kyennyt pitämään kynsiä siisteinä ja silmät olivat harmaat ja kiillottomat.

Olo oli uskomattoman tukala, mutta vielä tukalammalta meistä näytti maalaisväestön työ auringonkukka- ja puuvillapelloilla. Ihmiset olivat näet kääriytyneet päästä jalkoihin mustiin asusteisiin. Ihmettelyymme selitettiin, ettei Iho kestä auringon porotusta ilman peittämistä. Taustalla olevaa yksitoikkoista, mitään kasvamatonta mahtavaa vuorijonoa yritimme valokuvata, mutta se oli kielletty, koska kreikkalaisia joukkoja oleili todennäköisesti Bulgarian rajamaastossa. Oli vaikeaa kuvitella rautaisen esiripun alkavan vuorten takana, koska ei ollut mitään huomattavaa rajamerkkiä.

Hampurista olimme lähteneet epätavallisen lämpimän sään vallitessa ja Wien otti meidät matkamme lämpöennätyksellä vastaan (auringossa + 59º C), mutta Istanbul, jonne junamme laahusti n. 30 km:n tuntivauhtia (n. 500 km:n matkaan se tarvitsi, pysähdykset mukaan luettuna, 25 tuntia.), tervehti meitä puolestaan kaatosateella. Sitä jatkui sitten kolme päivää yhtä mittaa. - Saavuimme sinne euroopanpuoleiselle pääasemalle - puoliksi huomaamatta, sillä emme voineet kuvitella esikaupungin kurjalistokortteleita Turkin entisen pääkaupungin näkymiksi. Siellä kuitenkin odotti Yilmaz-ystävämme, johon mieheni oli tutustunut Suomessa Lapin-matkallaan joitakin vuosia sitten. Yilmaz oli äskettäin valmistunut insinööriksi Istanbulin teknillisestä yliopistosta,, Häneltä opimme tärkeimmät asiat sikäläisistä tavoista. Esim. taksiin, mikä on bussien ohella Istanbulin yleisin kulkuneuvo ja jossa on aina useita eri paikkoihin haluavia matkustajia, ei saa koskaan nousta sopimatta etukäteen hinnasta. Sama koskee kaikkea muutakin kaupankäyntiä, eikä sittenkään voi olla varma, onko joutunut petetyksi vai ei. Ehdottomasti kuuluu asiaan tinkiminen, mikä meille vain sanakirjan avulla oli vaikeaa. Yilmaz istui näet päivisin tuntikausia tutkittavana laivastoon pyrkivien alokkaiden tenteissä. NATO:on kuuluvalla Turkilla on kuuleman mukaan hyvä armeija ja palvelusaika on peräti kaksi vuotta, mutta koska insinööreistä on kova pula, pääsi ystävämme siitä pelkällä säikähdyksellä, so. muutaman viikon ampumis- ja marssimiskurssin jälkeen tuli hänen suorittaa sotapalveluksensa työskentelemällä jossain kauempana olevassa tehtaansa,

Jo Saksassa meitä varoitettiin olemasta pimeällä kahden kesken liikkeellä, sillä "valkoisetW naiset eivät ole silloin parhaassa turvassa. Valoisalla päivällä sain siitä esimakua, kun kävelimme kapealla rähjäisellä pääkadulla Istiklâl Caddesilla eli Itsenäisyyskadulla. Auringonpalvojana tahtoi mieheni kulkea kadun aurinkoisella puolella, mikä minulle oli liikaa. Siksi siirryin varjoisalle puolelle - mutta viiden minuutin kuluttua ilmestyin takaisin, sillä ympärilleni kerääntyi äkkiä miesjoukko kiihtyneesti elehtimään ja näykkimään.

Nuorten turkittarien elämä on hyvin suojattua. Ilman "esiliinaa" he eivät pääse ulos, ja se se taisi eniten harmittaa Izmitin kaupungissa asuvia poikamiehiä. Siellä heitä oli enemmälti, sillä sinne rakennettiin suomalaisin voimin suurta paperitehdasta, Se oli Yilmazin työpaikka, ja hänen avullaan pääsimme sisään katsomaan. Yllätys oli suuri, kun liityin maanmiesten joukkoon, missä saikin taas puhua suomea sydämensä halusta.- Suomalaisten mieliala ei vaikuttanut juuri pirteältä, sillä yhteistyö turkkilaisen mentaliteetin kanssa oli outoa eikä elintaso vastannut alkuunkaan suomalaisten totuttua elintasoa kotona. Kovasti minulta kyseltiin, ovatko suomalaiset lehdet kirjoittaneet rakennustyöstä. - En voinut pidättää hymyä, kun myöhemmin Hampurissa luin "Uudesta Suomesta" ilmoituksen, jossa etsittiin Izmittiin "keski-ikäistä, raitista ja hyvähermoista mieskokkia suomalaisten koneasentajien muonitukseen". Ehkäpä ensimmäisen kokin hermot olivat pettäneet.

Itämaiden tenhovoimaa ei tavannut enää muualla kuin museoissa ja moskeijoissa. Ihmeen kaunis ja peräti kuusiminareettinen Sultan Ahmed eli Sininen Moskeija, joka nyt on museona, on sisältä noin 60 m korkea ja kupolin leveys on 36 m. Süleymaniye cami´iin (moskeijaan) astuessamme ei meidän eriuskoisina tarvinnut pestä jalkojamme ulkona seinustalla olevien vesihanojen alla, vaan saimme huopatohvelit kenkiemme päälle. Moskeijoissa näki pääasiassa miehiä rukoilemassa. Monen monet kumarrukset ja liikkeet olisivat olleet mielenkiintoista tarkkailtavaa, mutta emme halunneet liiaksi häiritä keskittynyttä, harrasta tunnelmaa.

Laaja, kokonaan kupoleilla ja katolla katettu basaari oli elämys mielikuvituksellisuutensa ja valtavan kokonsa ansiosta. Sieltä sai aivan kaikkea, tupsupäisistä turkkilaisista tossuista vanhoihin levysoittimiin. Eri tavaroiden myyjillä oli kullakin nimikkokatunsa rakennelmassa. En ole koskaan nähnyt niin paljon kauniita kupari-, hopea- ja kultatöitä yhtaikaa kuin asianomaisten seppien kadulla. - Ulkomarkkinoilla, joissa tavarat oli levytetty kadulle, sai myös tavaraa vanhoista hevosenkengännauloista uusiin sinkkiämpäreihin saakka. Nälkäänsä sai ostaa maapähkinöitä, kuumennettuja maissintähkiä tai kammottavalta näyttäviä keitettyjä lampaanpäitä - mikäli uskalsi hygieenisyyden puolesta. Kaikki hedelmätkin oli kuorittava varovaisuuden vuoksi. Sianlihan syöntiä ei uskonto salli.

Istanbulin asukasluku on lähes 2.000.000, ja erikokoisia moskeijoita on 500. Joitakin oli myös hotellimme läheisyydessä, minkä jo ensimmäisenä yönä karvaasti koimme. Useita kertoja vuorokaudessa kiipeää näet muessin moskeijan minareettiin kutsumaan koko keuhkojensa voimalla uskovaisia rukoilemaan. Matkan suuri pettymys minulle oli, että nämä muessinit ovat nykyään tavallisen näköisiä, eurooppalaisittain pukeutuneita miehiä. Kukaties tunkee magnetofoni kerran muessinin pois minareetin parvekkeelta...

Hotellimme Ipek Palan Oteli kuului Istanbulin parhaisiin, mutta "kutsumattomat vieraat" vaivasivat meitä silti suuresti. "Oteli" oli sentään niin sivilisoitunut, että joka kerroksessa oli kylpyhuone - ja joka kylpyhuoneessa yksi kylpytakki kerroksen vieraita varten. Tyydyimme vain suihkuun, sillä kylpemishalut katosivat, kun olimme astuneet ammeen lievästi sanoen törkyiselle pohjalle. Samaten oli joka kerroksessa käytettävissä sekä eurooppalainen että aasialainen toaletti. - Palveluskunta ja tarjoilijat olivat kaikkialla, jopa löytämässämme saksalaisessa lokantasi´ssa eli ravintolassa, hitaita ja nuhruisia. Ainoat todella valkoiset takit näimme upeassa Hiltonissa, jonne keinottelimme sisälle katsomaan - tosin emme aivan hotellin vaatimusten mukaisina. mieheni poolopaidansa ja parrakkaana, minä hameessa ja puserossa. No, kenties siellä olisi voinut käyttää sähköparranajokonetta. Kaikkialla vaistosi ajattelutavan. "Miksi siivota ja puhdistautua, koska kaikki likaantuu uudelleen kuitenkin." Ainoat poikkeukset muodostivat ahkerat katujenlakaisijat ynnä miltei yletön kenkien puhdistus. Kengänkiillottajien pitkiä rivistöjä välkkyvine messinkitelineineen istui kaupungissa tiheään, ja "kantapuhdistajamme" kerran jopa maalasi rasittuneet kenkäni vikkelästi. Villisti huitoen ja huutaen. "Almanya, Almanya." (Saksa, Saksa) hän kalasta meidät aina ohi kulkiessamme asiakkaakseen - ja antoi meille valokuvan lähettämistä varten puhelinnumerolla varustetun painetun käyntikorttinsa. Olimme sanattomia.

Turkkilaisten vieraanvaraisuus ei sen sijaan jättänyt mitään toivomisen varaa. Asuessamme perheissä meille luovutettiin itsestään selvänä asiana vanhempien makuuhuone ja syötettiin yltäkylläisesti. Tavallisesti oli papu-, lampaanliha- ja paprikaruokia ja -muhennoksia. Vastakohtana Saksan täysin juomattomille aterioille oli aterialla vettä ja jälkiruoaksi kotitekoista halvaa, turkiksi 'halua', melonia tai vesimelonia tai muita hedelmiä. Koskaan ei puuttunut myöskään vehnäleipä, joka murennettiin lautaselle imemään itseensä liika öljy. Turkkilaisten kansallinsnapsi, aniksenmakuinen raki, lennätti väkevyydellään pahaa aavistamattoman maistelijan ensimmäisellä kulauksella kattoa kohti. - Kaalikääryleet, joita meille tarjottiin Jugoslaviassa tyypillisenä sikäläisenä ruokalajina, kuuluvat olevan myös turkkilaista alkuperää. - Somista teelaseista tarjotun teen, çay´n, kera oli aamuisin vehnäleipää (ruisleipä on tuntematonta), juustoa tai omalaatuisen makuista makkaraa sekä aina uskomattoman karmean makuisia tummia tai vihreitä oliiveja, joita koetimme kohteliaisuudesta suurella tahdonponnistuksella nieleskellä. - Ystävämme sukulaisperhe, jonne hän oli aluksi vienyt meidät asumaan, ei ollut varakas, mutta sitä sydämellisempi, ja päivä päivältä osasimme paremmin keskustella vanhempien poikien, Turhanin ja Gürhanin kanssa sekä harjoitella pikku Orhanin kanssa englannin alkeita hänen kouluvihkostaan.

Asunnot eivät ole korkeatasoisia, esim. tapetteja ei tunneta lainkaan ja hygieeniset olot ovat alkeelliset, mutta kovin suomalaistuntuiset kotikutoiset iloiset räsymatot koristavat usein lattioita. Käsitykset suomalaisten ja turkkilaisten sukulaisuudesta eivät siellä suinkaan olleet outoja. Ainoat lyhyessä ajassa keräämäni kielelliset yhtäläisyydet, jos niitä nyt voi niin nimittää, olivat, että turkki käyttää myös prepositioiden sijasta päätteitä ja että suomi ja turkki äännetään jokseenkin miten ne kirjoitetaankin.

Matkan hauskoihin muistoihin kuuluu myös käyntini kampaajalla. Tosin tukkani pestiin kuhmuisessa peltivadissa kaatamalla yhtä kuhmuisesta alumiinipannusta lämmintä vettä päähäni, mutta viiksekäs mestari, jolle tuotti ilmeistä mielihyvää sikäläisten käsitysten mukaan vaaleissa hiuksissani pöyhiminen, teki leikkauksen ja kampauksen erinomaisen hyvin.

Yhtä vähän unohdamme Istanbulin Euroopan- ja Aasianpuoleiset osat erottavalla Bosporin salmella tekemiämme laivamatkoja Mustalle merelle saakka, Marmaramerellä kolmisin soudellessamme katkesi Yilmazilta vellovissa aalloissa airo, ja ajauduimme uhkaavasti kohti suurta sotasatamaa, mutta seikkailu päättyi sentään onnellisesti, omalta kohdaltani kylläkin kastuneista vaatteista aiheutuneella muutaman päivän kuumeella. Laivat ovat sangen nykyaikaisia vastakohtana kaikenmaalaisille autorämille, joilla ajelu Istanbulin hyvin jyrkillä, suoraan mereen päättyvillä kujilla tuntui uhkarohkealta, varsinkin kun ei koskaan voinut olla varma, olivatko jarrut kunnossa. Usein suljin silmäni ja odotin pahaa, mutta onni oli sentään mukana.

Kun bussi kuljetti meitä pois Istanbulista Yilmazin kotikaupunkiin Gölçükiin, oli nopeuden selvillesaanti mahdotonta, sillä, tyypillisiä kyllä, nopeusmittari oli siinä kuten muissakin busseissa rikki (sellainen ajo on ainakin Saksassa kielletty). Pitemmälle edetessä muuttuvat ihmiset melkoisesti. Eräs suuresti ihaillun Atatürkin uudistuksista modernin Turkin Iuomisessa on hunnun poisto naisilta, mutta tätä asetusta seurattaneen pääasiassa kaupungeissa. Syvällä Aasiassa karujen vuorten keskellä elävät ihmiset perinteihinsä ja vanhoihin asuihinsa pitäytyen ja tuskin tuntien sivilisaatiota. Sen laita mielestämme jo kaupungeissakin usein on hiukan niin ja näin, erityisesti tutustuessa aasialaiseen toalettiin. Siitä ei aluksi todella tiedä, mikä se on. Onni kuitenkin mielenrauhallemme, että miltei lattian tasalla olevan obligatorisen vesihanan merkitys selvisi meille vasta paluumatkalla.

Eräänä aamuna jo viideltä jätimme taaksemme Istanbulin silhuetin monine minareetteineen ja kupoleineen, Kultaisine Sarvineen ja historiallisine henkäyksineen - hienoisella kaipauksella. 18 tunnin automatkalla kapealla ja kiemuraisella soratiellä, joka yhdistää keskenään hiukan vihamieliset Turkin ja Kreikan, näimme paljon kyläelämää. mustalaisia puiden alla viereen parkkeeraamiensa autojen lähellä nukkumassa ja naisia iltaisin palaamassa aasien tai muulien selässä peltotöistä - sillä aikaa kun miehet istuskelivat viihtyisästi yhdessä väkevää ouzoa juoden. Thessalonikiin tutustuttuamme ja siellä yövyttyämme matka jatkui junalla Jugoslaviaan, missä 200.000 asukkaan kaupunki Skopje oli viimeinen etappimme.

Jugoslavia muodostuu kuudesta kansantasavallasta eri kielineen, ja Skopje on Makedonan pääasiassa serbokroatilaiskielinen pääkaupunki. Siellä rakennetaan kyllä uutta, mutta niin primitiivisesti kuin meillä Suomessa vuosikausia, jopa vuosikymmeniä sitten. Uusien tornitalojen juuresta löytää mitä kurjimpia hökkeleitä. Vardar-joen toisella puolella olevan vanhankaupungin kapeat kiviset kujat ja kurjat asumukset laihoine lapsineen olivat järkyttäviä. Siitä huolimatta selitti meille eräs unkarilainen lääkäriperhe, ettei Skopjessa ole enää kurjuutta muualla kuin kaukaisessa mustalaiskaupunginosassa. Minkälaista siellä mahtaakaan olla. Mutta ehkä he olivat oikeassa omissa silmissään, emmehän me turistit tunne kurjuustilannetta vuosia sitten.

Teräväsilmäiset kansanpoliisit kuuluvat ehdottomasti katukuvaan. Hauskempaa väriä siihen antoivat perinnäiseen liehuvaan väljään housuasuun puetut ja usein kainaloissaan mahtavia vehnäleipiä kantavat naiset. Tämän vähitellen häviävän kansallisasun housut nielevät kangasta kokonaista 14 metriä. Leimaa-antavia kuten kaikissa Balkanin maissa ovat myös koululaiset mustissa koulu-univormuissaan valkoisine kauluksineen. - Vaikka kaupungin talot tekisivätkin harmaan vaikutuksen, antavat Titon kuvat ja juhlapäivinä kaikkialla riippuvat tulipunaiset liput vaihtelua - turisteille myös. monet nimet, tyyliin "Toukokuun ensimmäisen päivän vallankumouksen kahvila" ja "Voitto" (Pobjeda). Näissä oli tapana tuoda tilatun jäätelöannoksen lisäksi lasillinen kylmää vettä.

Titoa suorastaan jumaloidaan hänen ajamansa erinomaisen (ainakin sikäläisten mielestä) politiikan vuoksi, ja kansa on ylpeä omasta sosialismistaan. Voi sitä, joka erehtyy nimittämään maata kommunistiseksi!. Into nykyaikaisen Jugoslavian rakentamiseen samalla tiellä on suuri etenkin nuorison keskuudessa. "We are running efter you", "juoksemme kehityksessä perässänne" sanoi Suomessa harjoitteluaikanaan mieheeni tutustunut insinööri Milan - mutta kyllä heillä onkin juoksemista, olletikin, kun länsimaatkaan eivät polje paikallaan.

Jugoslavia kuuluu niihin maihin, joita tyydyttää suuresti kahden Saksan olemassaolo, eivätkä ketkään ole niin epäsuosittuja kuin "länsisaksalaiset militaristit", jotka ajavat sikäläisten mielestä sodan politiikkaa. Jugoslavia on hyvin ylpeä puolueettomuudestaan, mutta huomaa heti, että kansan kuunnellessa - tai kuullessaan - vain itäistä propagandaa muovautuvat käsitykset sen mukaisiksi. -Täysin toinen asia on, että länsituristeja, so. heidän D-markkojaan, otetaan kernaasti vastaan. Saksalaisia turisteja tapasimmekin - tosin vain miespuolisia - kaikkialla matkamme aikana. Heidän silmäänpistävin ominaisuutensa oli useimmiten juosta heti tiehensä, kun kuulivat meidän puhuvan saksaa.

Lokakuun puoliväli lähestyi, mutta silti oli melko lämmintä, päivisin ylti mittari vielä lähemmäs +30 asteeseen. Mutta kun halusimme mennä uimaan, ihmiset päätä pudistellen mokomalle päättömyydelle selittivät kaikkien uimaloiden olevan jo kiinni. .-Hämmästyneeseen kysymykseemme, joko sitten on talvi, vastasi Milanin englantia opiskeleva sisar Spasia: "Something like it.", "Jotain sen tapaista". Tutustuimme sen sijaan luonnontieteelliseen museoon, entisiin kirkkoihin ja turkkilaisten viisisatavuotiselta valloitusajalta peräisin oleviin pieniin moskeijoihin sekä "Sevillan parturiin" oopperassa. Valitettavasti emme tosin voineet oikein keskittyä esitykseen, sillä pehmustetut istuimet olivat ihanteellinen olinpaikka liputtomille vieraille. Me tunnuimme maistuvan hyvälle erilaisista poliittisista katsantokannoista huolimatta. Häpeäksemme huomasimme myös, että me kaksi olimme ainoat, jotka kiusaantuneina vääntelehdimme ja kihnutimme. Muut olivat näköjään niin karaistuneita, etteivät tunteneet mitään. Sen jälkeen kun mieheni eräänä aamuna pahaa aavistamatta huusi.  "Tule pian katsomaan, mikä punainen kuoriainen lakanallani on!" emme kyllä ihmetelleet oopperakokemuksiamme. Tuttavuutemme näiden punaisten "kuoriaisten" kanssa uusiutui useamman kerran aamuisin, sillä ne olivat syöneet itsensä niin pulleiksi, etteivät pystyneet päivän tullen juoksemaan pois. Tuttavaperheemme vaaleat puiset huonekalut - "Yugoslavian product", "Jugoslavialainen tuote" , ilmoitettiin meille ylpeinä - olivat uudet, mutta esim. Leninin koottujen teosten rivistön takana oli mainiot pesimismahdollisuudet.

Paluumatkalla ajaessamme Itävallan vuoristojen ja laaksojen läpi sivuutimme myös maan korkeimman Alpinhuipun, hohtavanvalkoisen Grossglocknerin. Kävelyretki Münchenissä vaikutti meihin häkellyttävästi, sillä tavarain runsaus ja laatu näyteikkunoissa häikäisivät melkoiseen karuuteen tottunutta silmää. Aluksi väitinkin kiven kovaan,. että siellä taisi olla enemmän valinnanvaraa kuin Hampurissa. Uudelle modernille asemalle palatessamme nautimme jo ajatuksestakin, että voi taas matkustaa vaivatta ja mukavasti. Mutta turha toivo:. rautatieläiset Tirolissa lakkoilivat, joten kaikki siltä suunnalta tulevat junat olivat tuntikausia myöhässä. Keskiyöhön mennessä voimme nousta lepovaunuumme, mikä tuntui jo kovin ylelliseltä matkustamiselta.

Matkalla havaitsimme omakohtaisesti, miten asiat huononevat eteläänpäin. Kun sivilisoituneen Euroopan kaupungeissa kuljetetaan tavarat autolla paikasta toiseen, tehdään se Jugoslaviassa pääasiassa aaseilla tai paareilla, kunnes Turkin kaupungeissa on tehtävää varten lastinkantajien ammatti. Eiväthän kuorma-autot mahtuisikaan kulkemaan kapeilla kujasilla. Kantajan selässä on tukiteline, jonka päällä hän selkä koukussa raahaa kaikkea mahdollista suurista vaatekaapeista alkaen valtaviin seppeleihin saakka.

Kuvaavaa on myös matkamuistoäänilevyjemme osto. Wienissä saimme, kuten yleistä on, pienen kabinetin kuuntelun varten. Skopjen suurimmassa alan liikkeessä oli yksi levysoitinradio, jolla jokainen jonottajista sai kuulla pätkän valitsemistaan levyistä, kunnes Istanbulissa päädyimme sekalaisten tavarain kaupan takahuoneeseen valitsemaan isoista vanhanaikaisista särkyvistä levyistä haluamaamme kansanmusiikkia. Samoin on asuntokulttuurin laita: mitä etelämmäksi tulee Pohjoismaista, sitä huonommin asutaan, minkä huomaa erinomaisen selvästi jo Saksassa. Samaten alkaa moninaisten tavarain kaupustelu pöydiltä ja kojuissa kaduilla jo Hampurissa, kunnes Istanbulissa saa ostaa jopa vaatteita katukäytäviltä.

Yhteenvetona matkasta voin sanoa, että se oli hyvin seikkailurikas ja mielenkiintoinen, mutta myös hyvin rasittava ja epämukava. On hauska ajatella tehneensä tämän matkan, mutta uudelleen - ei koskaan enää. Lienenköhän milloinkaan palannut ulkomaanmatkalta mieluummin takaisin. Ensimmäiset puuhamme perillä: kaikkien matkatavaroiden perusteellinen suihkutus parvekkeella syöpäläissumuttimella, sitten kylpyyn ja sen jälkeen unten maille toipumaan kesälomasta.

Jäähyväiset lapsuuden kodille
Tekla Europaeuksen syksyllä 1872 kirjoittama aine

[ Tekla Europaeus ja hänen sisarensa Nora (sittemmin Tekla Valtavuo ja Nora Pöyhönen) hyväksyttiin syksyllä 1872 oppilaiksi Jyväskylän kansakoulunopettajaseminaarin I luokkaan. Heidän isänsä rovasti A.J. Europaeus, Liperin kirkkoherra, oli keväällä 1870 kuollut. Pappila oli 1872 yhä perikunnan hallussa, niin että vainajan lapset, sikäli kuin vielä oleskelivat Liperissä, saivat asua entisessä kodissaan, mutta keväällä 1873 oli heidän määrä luovuttaa pappila uudelle. kirkkoherralle. - Tekla Europaeuksen ainevihko syyslukukaudelta 1872 on vielä tallella. Siitä on tämä aine saatu. Aineen alkuperäinen nimi on Kotopaikka, mutta tässä se esitetään toisella nimellä, joka paremmin kuvastaa niitä kaipauksen ja koti-ikävän tunteita, jotka Teklan senaikuisissa kirjeissä ja tässä aineessakin ilmenevät. ]

Kauniissa, kaukaisessa Karjalassa, Liperin pitäjässä, seisoo lapsuuteni koti.

Isäni oli jonkun ajan toimittanut papin virkaa mainitussa pitäjässä, kun hän meni naimiseen äitini kanssa, joka jättäen sukunsa ja loistavaa elämää. pääkaupungissa, mieluisasti seurasi puolisonsa Itä-Suomen saloihin, rauhalliseen pappilaan Orihveden rannalle. Siellä he viettivät monta onnellista vuotta, siellä olen minä syntynyt, siellä, armailta vanhemmilta suojeltu ja hoidettu, iloisten sisarusten parissa viettänyt lapsuuteni kultaisen ajan. Kultainen tosin, sillä "lapsuuden surut tulevat perhosen siivillä", ja sydämen rauha, jota sitemmim -aika-ihmisenä usen niin kipeästi kaivataan, on silloin vielä meidän omana. -

Kauniilla paikalla, jossa vesi pienenä lahdelmana tunkeu maahan, seisoo pappila. Sen ympärillä on kaunis puisto, jossa kasvaa suuria, tuuheita koivuja ja siellä täällä joku vakainen, arvokas kuusi.

Näitten puitten ihannuutta olen usein ihmetellyt, epätietoisena siitä, milloin ne olivat kauniimmat, joko kesällä, viheriässä lehtipuvussaan, eli talvella, kun auringon valossa niitten oksissa välkkyi kun tuhansia timantteja, tahi kun ne lumelta ylt'yleensä peitettynä, iltaruskossa hohtivat ruusunpunaisena.

Toisella puolen lahdelmaa seisoo, nostaen korkean torninsa pilviä kohti, kirkko kukkulalla, .ja sen luona kirkko-maa, monien ristien ja muistokivien kanssa.

Likellä koti-kartanoa on pieni lampi, jossa runsaasti kasvaa lumpeita, niitä poimimme usein, tehdäksemme niitten mureista varsista helmivöitä, joissa itse kukkaset olivat koreina solkina.

Suojat olivat korkeat ja valoisat, ja niistä oli kaunis näky-ala monille haaroille.

Kesä-iltoina, kun ikkunat seisoivat auki, kuului suojiin honkien humina läheisestä metsästä ja aaltojen suloinen loiske, kun ne riensivät suutelemaan kukkasia rannalla.

Monta vuotta on kulunut lapsuuteni ajasta, ja monet muutokset tapahtuneet kodissani. -

Rauhallisessa kirkkomaassa lepäävät molemmat vanhempani, kuusien varjon alla ja ruoho vihantaa heidän hautojen yli.

Sisarukset ovat lähteneet kodista, yksi yhdelle haaralle, toinen toiselle, niinkuin linnut pesästä.

"Pysyväistä onnea ei löydy maailmassa!" Se meille annetaan silloin, kun
"Tähti-tarhan tuolla puolen
Toisen kodin saamme".

-----

Kirjoituksen kieliasu tuntuu paikotellen kömpelöltä nykyajan näkökulmasta katsottuna. Aikanaan - 90 vuotta sitten - on se kuitenkin mennyt melkein täydestä päättäen siitä, että opettaja on tehnyt vain neljä kielellistä korjausta. Yksi näistä neljästä kohdasta on tähän otettu korjattuna, koska siinä on häiritsevämpi virhe, mutta muut kohdat esiintyvät alkuperäisessä, korjaamattomassa muodossa. Näin aine on näytteenä kirjoittajan silloisesta suomenkielen taidosta. Samoin siitä näkyy, että opettaja hyväksyi useita sellaisia sanontoja, joita nyt pidetään virheellisinä.

Kaksi ruumissaarnaa

Dregsby on vanha aateliskartano Porvoon pitäjässä. Sen omisti 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkukymmeninä majuri Anders Erik Boije, joka ohi Suomen armeijan upseerina taistellut venäläisiä vastaan 1788-1790 ja 1808-1809 vuosien sodissa. Hänen puolisonsa Johanna Kristina oli omaa sukua Nordenskiöld.

Kun nuori Anders Josef Europaeus kävi Porvoon lukiota, oli hän samalla n. vuoden ajan - syksystä 1815 syksyyn 1816 - kotiopettajana majuri Boijen perheessä Dregsbyssä. Ei hän silloin voinut aavistaa, että perheen pikku tytär Sofia Wilhelmina, joka oli syntynyt syksyllä 1814, kerran oli tuleva hänen vaimokseen. Niin tosiaankin kävi. Sillä aikaa kuin Europaeus suoritti yliopisto-opintonsa Turussa, toimi koulun opettajana eri kaupungeissa ja siirtyi kirkkoherraksi Liperiin, kehittyi Sofia Wilhelmina täysikasvuiseksi nuoreksi neidoksi. Hänen ja Europaeuksen tiet yhtyivät jälleen. Häät vietettiin Dregsbyssä heinäkuun 8. päivänä 1834. Sulhanen oli 17 vuotta morsianta vanhempi. Nuori pari matkusti Liperiin.

Rouva Boijen hautajaiset

Seuraavan vuoden syksyllä, lokakuun 18. päivänä majurinrouva Boije kuoli Dregsbyssä. Hänen hautajaisissaan Porvoon tuomiokirkossa pidettiin n.s. ruumissaarna, jolla tarkoitetaan juhlallisiin kirkkohautajaisiin kuuluvaa ruumiinsiunauksen edellä saarnastuolista pidettävää saarnaa. Ruumissaarnoja käytettiin alkuaan vain aatelisille, mutta vähitellen tapa oli levinnyt myös varakkaampien porvarien ja talonpoikien hautajaisiin. Rouva Boijen hautajaisissa pidetty ruumissaarna on säilynyt. Se esitetään tässä alkukielellä, ruotsiksi, koska sitä on vaikea suomentaa siten, että sen vanhahtavaa juhlallinen sanonta tulisi oikeuksiinsa.

En innerlig och ödmjuk tacksägelse hembäres Gud, som efter snr allvisa Försyns skickelse, ifrån detta jordiska lif kalla behagat en hederlig mans kära maka på Dregsby Gård, i en ålder af 51. år 9. månader. Du, Herre! som med allmagt och vishet utskiftar menniskornas öden, hade gifvit henne en vidsträckt verkningskrets på jorden. Du förlänade henne vilja och förmåga att, såsom en öm och god maka, såsom en huld moder och omsorgsfull husmoder, verksamt bidraga till mångas trefnad och glädje, samt genom användande af det ymnigare mått utaf jordiska egodelar, Du henne tilldelat, till de betrycktas hjelp, vara en tillflykt för nödens barn; så att hennes minne fortlefver i välsignelse. Men Dig, vårt lifs allgode Styresman! var äfven behagligt, att i aftonen af hennes lefnad pröfva hennes hopp och tålamod och låta henne, under smärtsämma plågor, då hennes tunga icke mera kunda utsäga tröstande ord åt dem, som bedröfvade omgåfvo henne, och hennes hand icke räckas till deras bistånd, vänta på befrielsens stund. Den har nu inträffat: och Din Församling tackar i Helgedomen Dig, Nådige och Barmhertige Gud! som ändat hennes lidande och förlänat henne hvilan, den hon efterlängtade. Fader i himmelen! vi tillbedje Dig och vörde Dina allvisa rådslag. Vi bedje Dig ock med förtröstan till Din gränslösa godhet. Stöd med Din Nåd den erterlefvande ålderstegne mannen, för hvilken den väg är tung och mörk, som han ännu ensam skall vandra, till dess Du äfven låter honom komma till ro; och ingjut i hans bedröfvade själ hugsvalelse af det lugnande hopp att, för Jesu skull, få saligt hvila i samma fridens tjäll, dit den älskade makan, som under en lång följd af år utgjorde hans glädje och tröst, före honom hunnit: trösta de sörjande barnen med öfvertygelse derom, att äfven de, efter i tro och tålamod fulländadt lefnadslopp, skola få åter möta den goda modren, som i sin helsas dagar för dem icke sparade någon omsorg, icke skydde någon möda; och förläna oss alla nåd att bereda oss på det vigtiga ögonblick, då vår själ skall flytta från jörden till de eviga rymder, der ostörd frid väntar alla dem, sora insomna med tro och förtröstan på Din enfödde Son, vår och hely menniskoslägtets Frälsare.

Heta äro smårtans tider,
Hårda äro stridens prof;
Ack! men snart ej görs behof
Mera smärta, flera strider.
Kämpa, själ! en kamp så god!
Segren vinns i Jesu blod.

Öfver molnen skall Du ila,
Frälsad, fri och fröjdefull,
Medan i den tysta mull
Trötta kroppen njuter hvila;
Han, som allt i hägnad tar,
Har och den i sitt förvar.

Lofver God! jag hamnen hunnit.
Ser på mig! en liten tid
Har jag möda hast och strid;
Och stor hugnad har jag funnit.
Gråt ej, efterblefne vän!
God förenar osa igen.

(Nya Svenska Psalmboken N.o 482 verss.3.4.6.)

Majuri Boijen hautajaiset

Majuri Boije kuoli uudenvuodenpäivänä 1839. Hänenkin hautajaisissaan pidetty ruumissaarna on säilynyt [ Sen kuten edellinenkin saarnan on jättänyt käytettäväksi rouva Aina Neovius. ] ja on he seuraavanlainen.

En innerlig och vördnadsfull tacksägelse hembäres Herranom den Allrahögste, som efter sin allvisa försyns styrsel genom en stilla död hädankalla behagat en hederlig man på Dregsby Gård, sedan han uppnått en ålder af 69 år och 4 månader. Honom sörja aktningsvärda barn, som med tacksamhet erkänna den utmärkta omsorg, hvarmed han vårdat deras uppfostran, oeh derigenom beredt dem tillfälle att ernå den bildning, den dygd och Gudsfruktan, som grundlägger en menniskas både timliga och eviga väl. Honom sörja barnabarn, dem han med omhet omfattade; och äfven de skola i en framtid välsigna hans minne. Honom följa många anhöriga, som i honom funno dels ett kraftigt värn och stöd, dels en pålitelig vän, som med värma deltog i deras åligganden. Hans bortgång begråtes ock af de många fattiga oeh värnlösa, hvilkas välgörare han var, och hvilkas nöd han så välvihigt afhjelpte. Ty Herran hade välsignat hans idoghet och drift och rastlösa verksamhet, och förlänat honom härliga skördar af de fält han odlat; och han påminte sig då hvad Gud befallt, att när Gud gifver oss något godt, skola vi ej bahålla det för oss allena, utan och meddela deraf åt andra. Derföre var hans hjerta icke tillslutet för de fattigas klagan: derföre lemnade han icke den nödställde ohulpen. Om hans välgörenhet vitna och de fonder han förärat till underetöd för de fattige i denna Församling, hvars angelägenheter han såsom Ledamot af Kyrko-Rådet verksamt ombesörjde, så länge hans hälsa och krafter det medgåfvo. Men också för hor om inträffade bekymrens och sorgernas tid: hans hälsa bröts: hans krafter aftogo: hans dagars tal nalkades sitt slut: och han längtade till hvila. Nu har han nått den: nu är håns Ande förlossad och lyft öfver jorden.

Begärens och stormarnes ilar
och jordiska sorgen och fröjden
De störa ej stoftet som hvilar,
Ej anden som lefver i höjden.

Omhägna med nattliga friden
Den trötte, o graf! i din gömma.
När natten en gång är förliden,
Skall Herren sin afbild ej glömma.

Når jordenes grundvalar bäfva
Och himlabasunen har dönat
Skall Herran sitt lån återlkräfva,
Förädlad och nytt och förskönadt.

Niinkuin näkyy, ovat molemmat saarnat hyvin saman kaavan mukaisia, joten saarnaajakin on varmaan molemmilla kerroilla ollut sama. - Entisajan ruumissaarnoihin oli tapana sisällyttää aika lailla tietoja vainajan elämän vaiheista. Kun näitä saarnoja usein painettiinkin, saattavat ne olla arvokkaita henkilöhistorian lähteitä. Tässä esitetyt ruumissaarnat eivät anna oikeastaan mitään henkilötietoja, eivät ainakaan meille säilyneessä muodossaan. Ei edes vainajan nimeä ole mainittu. Rajoitutaan vain vainajan hyvien ominaisuuksien sangen ylimalkaiseen mainintaan.

Majuri Boije ja hänen rouvansa ovat haudatut Porvoon kirkkomaahan omaan sukuhauta-alueeseensa, joka on lähellä Runebergin hautaa.

Jo ennen isäänsä kuoli nuori rouva Sofia Wilhelmina Europaeus Liperissä. kesäkuun 7. päivänä 1836.. Häneltä jäi kolmen kuukauden ikäinen poika Anders Theodor, sittemmin lääninagronoomi Uudenmaan läänissä. Tämän "Muistiinpanoja entisiltä ajoilta" on tyttärentytär Pirkko Voipio julkaissut viime vuoden Sukusanomissa.

Poimintoja

D.E.D. Europaeuksen muistorahaston päätti Savitaipaleen kotiseutumuseoyhdistys kokouksessaan 26.7.1962 perustaa. Rahaston varoilla aiotaan pystyttää Europaeuksen muistomerkki 1970, jolloin on kulunut 150 v. hänen syntymästään. Päätettiin myös avata postisiirtotili lahjoitusten varalta. - "Karjala" 2.8.62.

Ainutlaatuinen harvinaisuus lienee se, että 6 saman perheen jäsentä peräkkäin on jonkin oppilaitoksen johtajana. Tällainen oppilaitos on Pöyhösten opisto Haapaveden Alamaalla, nykyiseltä nimeltään Haapaveden Emäntäkoulu. Nämä 6 johtajaa ovat 1) Nora Pöyhönen, o.s. Europaeus, joka perusti opiston 1893 nimellä Haapaveden kasvitarha- ja keittokoulu, 2) Maiju Pöyhönen (Noran vanhin tytär), 3) Elsa Pöyhönen (Noran nuorin tytär), 4) Matti Pöyhönen (Noran poika), 5) Irja Pöyhönen, o.s. Kaulio (Matin puoliso), 6) .Anja Pöyhönen (Matin ja Irjan tytär, johtaja kuluvan vuoden alusta lähtien). Pöyhösten uranuurtajakoulusta on "Yhteishyvässä" 20.12.61 kokonaisen sivun pituinen valaiseva kirjoitus. Kirjoitukseen mahtuu paljon tietoja koulusta ja sen opettajista. Siihen sisältyy myös hyvät kuvat johtajista ja koulun päärakennuksesta.

Tapiolan seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran Samuel Lehtosen virkaan asettaminen tapahtui Otaniemen kappelissa 18.3.1962 juhlallisin menoin. Piispa Martti Simojoki puhui, tekstinään: "Me emme julista itseämme vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne Jeesuksen tähden". (2 Kor. 4:5.) Piispa lausui mm. Et ole täällä sitä varten, että koettaisit hankkia itsellesi vaikutusvaltaa, vaan sitä varten, että palvelisit. Sinä olet opinnoillasi tavallista syvällisemmin perehtynyt Raamatun pyhiin kirjoituksiin ja sanankuulijat ovat saarnoistasi oppineet tuntemaan sinut Raamatun selittäjäksi. Pitäytyminen Raamattuun varjelee meitä väärentämästä umalan totuutta. Evankelisina kristittyinä emme voi tunnustaa mitään auktoritatiivista Raamatun tulkintaa ainoaksi oikeaksi. Pyhä sana on tutkittava aina uudelleen ja uudelleen, uusissa olosuhteissa ja uusille ihmisille, mutta sanoman sydän on aina sama: Kristus Jeesus, joka on Herra.

Notaari luki virkavaltakirjan, piispa ja avustavat papit asettivat kätensä kirkkoherra Lehtosen päälle siunaten hänet kuoron laulaessa "Veni sancte spiritus".- Seuranneessa jumalanpalveluksessa saarnasi kirkkoherra Lehtonen uskon kamppailusta. -- U.S. 19.3.1962; "Kirkko ja kaupunki." 21.3.1962 (piispan puhe kokonaan ynnä kuva).

Kaunis hallittu kokonaisuus oli norssi Jukka Voipion lausuntaesitys Helsingin teinien kulttuurikisoissa 27.4.62. Normaalilyseo kahmaisi suurimman osan mitaleista. Jukka oli ainoa, joka - kaikki kilpailulajit huomioonottaen - pystyi uusimaan viime vuoden mestaruutensa. - U.S. 5.5.62.

Kieliryhmien välisiä suhteita Suomessa on Antti Rytkönen syventynyt tarkastelemaan. Häneltä on tästä asiasta kaksi laajaa artikkelia "Aamulehdessä" (3. ja 5.8.1962). Hän mm toteaa, että kaikki Suomen kaupungit ja läänit ovat hyvää vauhtia suomalaistumassa (poikkeuksena Ahvenanmaa, jossa suomalaisuuden esiinmarssia tehokkaasti jarruttaa maakunnan itsehallintolaki). Kaupungeista parhaan esimerkin tarjoaa Helsinki. Siellä oli 1870 ruotsinkielisiä asukkaita 57 %, 1920 noin kolmannes ja 1960 enää alle 15 %.

Suomen Raamattuopistot Pohjolan ystävät.ry.n johtokuntaan valittiin yhdistyksen kokouksessa Oulussa 2.9.62 mm Jouni Kouri. Johtokunta valitsi puheenjohtajakseen Jonnin. - "Raamatun Ystävä" n.o 11/1962.

Sähkölaitos on jatkuvasti Helsingin kaupungin paras liikeyritys. Laitoksen liikevaihto v 1961 oli 7,369 mmk. - Kun uudisrakennustoiminnan kustannuksista 2.824 mmk.sta vähennetään käyttöomaisuuden poistot 978 mmk, saadaan käyttöomaisuuden lisäykseksi 1.846 mmk. Tämä lisäys saatiin lähes kokonaan korvatuksi tulojen ja menojen erotuksella eli-ylijäämällä, joka oli 1.833 mmk. Sähkölaitos voi tyydyttää jatkuvasti kasvavan sähköntarpeen rasittamatta verovaroja. Tämä suotuisa kehitys on eri toimintamuotojen tehostamisen ja omien höyryvoimalaitosten laajentamisen ansiota. Koko-Helsingin sähkönkulutus v 1961 oli 701 miljoonaa KWh, eli n. 10 % enemmän kuin edellisenä vuonna. Tällainen kasvu merkitsee sähkönkulutuksen kaksinkertaistumista aina joka seitsemäs vuosi. Kaukolämmityksen lämmönkulutus kasvoi yli 30 % edelliseen vuoteen verrattuna. Nämä kaikki tiedot ovat Unto Rytkösen Helsingin Sanomille antamasta selvityksestä. Hels.S. 3.3.1962 (selostukseen liittyy Unton kuva).

Emäntäkoulujen alkuvaihetta Suomessa on Sievä Karttunen kuvannut Kotitalous-aikakauslehden numerossa 1/1961. Esitykseen sisältyy hyvin kuvitettu selostus Haapaveden koulusta.

Samassa numerossa on Ella Kitusen artikkeli "Kotitalousopetuksen näkymiä".

Saman aikakauslehden numerossa 2/1961 on Ekan artikkeli Hedvig Gebhardiste,.

"Täyttyneiden toiveiden maa", Toivo Pekkasen näytelmä, on otettu halun teatterin syysohjelmaan. Isännän osan näyttelee Taisto Aaltio. - U.S. 18.10.62.

Yli 20.000 valokuvaa ja negatiivia käsittävän kokoelman on Hämeenlinnan kaupunki saanut haltuunsa. Ne esittävät kaupungin näkymiä ja elämää kuluneina vuosikymmeninä. Huomattavin osa kokoelmasta on Enok Rytkösen ja erään hämeenlinnalaisen keräilijän tallettamia. Hämeenlinnan historian valmisteilla olevasta neljännestä osasta tulee kokoelman ansiosta kuvitukseltaan tavallista edustavampi. - U.S. 9.7.61.

Hanasaaren höyryvoimalaitos, joka on ollut käytössä jo v.sta 1959 lähtien luovutettiin virallisesti kaupungin sähkölaitoksen käyttöön 11.5.1962. Vieraat toivotti tervetulleiksi Unto Rytkönen. Voimalaitos on tullut maksamaan 4,4 miljardia mk. Se huolehtii osaltaan, paitsi sähköntarpeesta, myös kaukolämmön toimittamisesta kaupunkiin. Hanasaaren nyt valmiina oleva ensimmäinen koneisto on suurin rengas kaupungin höyryvoimalaitosten tähänastisessa ketjussa. Lisää tulee jatkuvasti. Viime talvena alkoi pyöriä Salmisaaren uusi turbogeneraattori ja uusi sellainen on sinne piakkoin tulossa.

Numerotietoja: Hanasaaren voimalaitosrakennus on kahden eduskuntatalon kokoinen. Sen ensimmäinen kattila on 14-kerroksisen kaupunkitalon korkuinen. Hanasaaren ensimmäisessä kattilassa on putkia noin 70 km eli yhtä pitkälti kuin Helsingistä on matkaa Riihimäelle. Hanasaari tarvitsee merivettä enemmän kuin koko Helsingin kaupunki vesijohtovettä. Laitosta hoitaa 12 miestä; siellä on työssä kaikkiaan 120 miestä. Laitos kuluttaa tunnissa 33 tonnia kivihiiltä. Hanasaaren teho on 75 MW. - Hels.S. 12.5.62 (myös kuva).

Helsingin tuomiokapitulin kahden jumaluusoppineen asessorin vaalissa tulivat valituiksi entiset, asessorit Ensio Kuula ja Erkki Kurki-Suonio. Lähinnä äänimäärässä oli Samuel Lehtonen. - "Kirkko ja kaupunki" 4.4.1962.

H Y V Ä Ä   J 0 U L U A   J A   0 N N E L L I S T A   U U T TA   V U 0 T T A
nuorille ja vanhoille toivoo
S U K U S A N O M A T.