

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat 1959 Joulukuu N:ot 4 - 6 (33- 35)
Joulun vietto Karjalan kannaksella
[ Katso "poimintoja" (Kuokkalassa jne.) ]
Entisen Suomen kaakkoisraja Venäjää vastaan kulkee
Laatokasta Suomenlahteen suurin piirtein lounaaseen suuntaan epäsäännöllisesti
mutkitellen. Lounaassa, Rajajoen ja Suomenlahden välissä, työntyy Kuokkalan
kylä kapeana kielekkeenä -alaltaan n. 5 km x 10 km - Inkerinmaan sisään. Se oli
kuin Suomen uloin etuvartioasema Pietarin suunnalla. - Kuokkala kuului
aikaisemmin Kivennavan pitäjään, mutta kun Terijoki tämän vuosisadan alulla
muodostui erilliseksi kunnaksi, liitettiin Kuokkala siihen.
Kuokkalassa on Käävän suku asunut runsaat puolitoista
vuosisataa, polvesta polveen viljellen maataan. Isäni Pietari Kääpä oli
viidettä polvea: Äitini Hanna, o.s. Rautiainen; oli Kivennavan Korpikylästä
kotoisin. Isoisäni on maanviljelyksen ohella harjoittanut kauppaa. Samoin myös
isäni, joka suuresti laajensi liikettä perustaen monta uutta myymälää.
Lapsia oli meitä melkoinen parvi: Anni, Pekka, Hanna, Aino,
Toini, Erkki ja Väinö. Sitäpaitsi yksi, joka kuoli varhain. Lapsuuden ja
nuoruuden muistoni, niiden joukossa erityisesti joulun muistot, liittyvät
Kuokkalan kotiimme, joka nyt on jäänyt valtakunnan rajan toiselle puolelle.
Joulun, tuon odotetun ja toivotun juhlan, valmistukset
alotettiin pari viikkoa ennen jouluaattoa. Silloin tehtiin siivoukset kaikissa
huoneissa aina keittiötä myöten ja vähintään yksi sika ja yksi vasikka
teurastettiin. Viikkoa myöhemmin ryhdyttiin joulukaljan eli "taarin"
tekoon. Elotupaan [ Suuri tupa, jossa palvelusväki ja perheen jäsenetkin
suorittivat askareitaan. ] tuotiin pari kolme saavia vetävä puuamme, jonka
pohjalle asetettiin halkoja ristiin ja niiden päälle puhtaaksi pestyt
ruisoljet. Olkien päälle pantiin humalat ja uunissa imelöitetyt ruis- tai
ohramaltaat. Niiden päälle kaadettiin kiehuvaa vettä ja amme peitettiin
täkeillä tai vällyllä. Koko seoksen annettiin hautua seuraavaan päivään,
jolloin kirkas liemi pantiin suuriin tynnyreihin ja niihin jonkunverran hiivaa.
Runti ja tapin kohdat tynnyrissä ympäröitiin taikinalla, jott'ei ilma päässyt
tynnyreihin. Kalja sai valmistua muutaman päivän, ennenkuin sitä alettiin
juoda. Aattopäivinä paistettiin suuret määrät vehnästä, pullaa ja monenlaista
piirakkaa. Marja-, kala- ja riisipiirakat tehtiin vehnäkuoreen. Tattari- ja
herssiryynipiirakat valmistettiin ruiskuoreen. Joulun aikana suolakalana
käytettiin Pietarista tuotua setrinaa, Volgan sampea, joka oli rasvasempaa kuin
lohi ja valkealihaista. Isän erityistä herkkua oli punainen kaviaari, jonka
rakeet olivat suuria kuin pippurin marjat. Valtavat määrät ruokaa tarvittiin
jouluksi, sillä olihan perhettäkin palvelijoitten kera 16-20 henkeä ja vieraat
lisäksi, joita aina jouluna oli. Eipä ihme, että äiti parka oli jouluna väsynyt
ja huokasi helpotuksesta kun pyhät olivat ohi.
Aattopäivänä isä oli salaperäinen ja milloin missäkin
nurkassa rapisutti papereita, eikä päästänyt lapsia lähellekään. Kun me lapset
olimme pieniä, koristeli hän itse kuusen. Myöhemmin hän määräsi pari
vanhemmista lapsistaan tähän meistä hyvin mieluisaan tehtävään. Ensin Anni ja
minä saimme koristelun suoritettavaksemme, sitten Hanna ja Aino, ja niin
edelleen. Nuorimmat jännittyneinä ja uteliaina koettivat milloin oven raosta,
milloin avaimen reiästä päästä näkemään kuusen ihanuutta.
Iltahämärissä päivällisen jälkeen lähdettiin saunaan. Sieltä
tultua pukeuduttiin pyhäasuun ja ennen joulukuusen sytyttämistä kokoonnuttiin
kaikki, palvelijat myös; elotupaan aattohartauteen. Tämän jälkeen kaikki
siirtyivät saliin. Joulupukin tuloa odotellessa saivat lapset, etenkin koulua
käyvät, suorittaa runon lausuntaa, pianon soittoa ja leikkejä, joihin
vanhemmatkin ottivat osaa. Joulupukki sai hikoilla, ennenkuin sai monet lahjat
jaetuksi näin suurelle joukolle: Kun tämän ilon jälkeen oli vielä syöty
juhla-ateria, niin aattoilta olikin vierähtänyt viimeisille tunneille.
Jouluaamuna oli lähdettävä kirkkoon jo kello 2 aamulla,
sillä jumalanpalvelus alkoi kuudelta ja matkaa oli 30 km. Isäni kävi, jollei
sairaus ollut esteenä, joka joulu kirkossa ja toivoi, että ainakin osa lapsista
ja palvelijoista lähti mukaan. Useana jouluna lähti kotoani, kulkusten soidessa
reen aisan nenässä, väkeä kolmellakin hevosella joulukirkkoon.
Menomatka tapahtui hiljalleen pyhärauhan vallitessa, milloin
lumipyryssä, milloin tähtien tuikkiessa ja pakkasen nipistellessä pieniä neniä
tai varpaita. Kun Rautakorvesta noustiin Polviselän harjanteille, niin näkyi jo
valaistu Herran temppeli Hanskasuon mäen laella, vaikka matkaa vielä oli
viitisen kilometriä. Kaviot kapsain, aisat loksain, tiu'ut helisten ja kilisten
ajettiin läpi valaistujen kylien. Pian päästiinkin Kirkonkylään, jonne pitäjän
eri kulmilta tuli loppumattomia hevosjonoja. Satojen kynttilöiden valaisema
joulukirkko täyttyi juhlakansasta, jonka harras ja voimakas virrenveisuu vyöryi
ulos jouluaamun hämäryyteen. Viimeisinä vuosina sadoilla hangen peittämillä
haudoilla paloivat kynttilät.
Joulukirkon päätyttyä kävimme isän jonkun sisaren luona
aamukahvilla. Heitä asuikin kirkonkylässä kokonaista kolme. Maria oli naimisissa
kauppias Pietari Paavolaisen; Lovisa kauppias Matti Porvalin ja Kristiina
talollisen Matti Paljakan kanssa. (Jonakin jouluna, mutta hyvin harvoin, jäimme
seuraavaksi päiväksi ja silloin vierailimme jokaisen tädin luona.)
Usein lähti yksi tai kaksi tätien perhekuntaa mukanamme
Kuokkalaan.
Paluumatka oli yhtä kilpa-ajoa. Piti näyttää, kenellä on
kylän paras hevonen. Ukot haastoivat: "eihä se o mikkää havone, mikä
kirkoll' pääsöö; mut se o hevone, mikä kirkolt kottii pääsöö". Kun
päästiin kotiin, ennen puolta päivää, niin torkahdettiin muutama tunti;
vaatihan ruumis lepoa yöllisestä matkasta. Joulupäivänä ei käyty kylillä eikä
otettu vastaan vieraita. Ilta vietettiin rauhassa kotona kokoontumalla
hartaushetkeen.
Hartaushetket kuuluivat, ei vain jouluna, vaan pyhäpäivinä
yleensä, kotimme perinnäistapoihin jo isoisän ajoista lähtien. Niissä olivat
mukana kaikki talon asukkaat. Tilaisuuden alussa ja lopussa laulettiin virsi ja
niiden välillä isä luki jostain saarnakirjasta pyhäpäivälle kuuluvan saarnan. Meistä
lapsista monasti oli vaikeata, kun piti lähes tunti olla hiljaa ja istua
paikallaan. Mutta nämä pyhäiset kodin jumalanpalvelukset, jolloin talon
askareet oli lopetettu ja kaikki hiljentyneet Jumalan sanaa kuulemaan, jättivät
varmasti jokaisen läsnäolleen sisimpään hyvän siemenen, joka myöhemmin elämän
varrella on saattanut itää ja kasvaa siunausta tuottaen. Vuosien varrella ja
elämän koettelemuksissa olemme me lapset ja monet palvelijoistakin muistelleet
näitä koko perheen hiljentymishetkiä.
Jos joulupäivänä oli hiljaista, niin sitä riehakkaampaa oli
Tapanina. Kylillä käytiin ja vieraita saatiin. Meillä nähtiin silloin usein
sukulaisperheitä. Kirkonkylän sukulaisten lisäksi, joista on jo mainittu, tuli
monena vuonna Tapaninpäiväksi sukulaisia myös Raivolasta. Sielläkin oli isän
sisaria naimisissa: Anna kauppias Tuomas Paavolaisen ja Katri kauppias Adam
Paavolaisen kanssa. Nämä Paavolaiset olivat veljeksiä ja myös Kirkonkylän
Pietari Paavolaisen veljiä.
Iltapäivällä lähtivät kylän nuoret Tahvanan ajoon; Kulkuset
aisan nenässä ja kirkkaan värinen ryijy saahkan [ Parempi reki, kirkkoreki ]
perässä ajeli riemuitseva, naurava joukko pitkiäkin matkoja.
Illalla kokoontui nuoriso taloihin iloa pitämään ja
leikkimään. "Onks Tahvana koton?" kysyivät vieraat sisälle
tullessaan. Vanhemmat ihmiset kertoivat, miten ennen leikittiin "paistin
syömistä", "kaskea polttaa", "kurjen kuolemaa" ym.,
joita minun aikanani ei enää tunnettu. Meille kokoontuivat naapurin nuoret
Koukut ja Kähöset sekä opettaja Kaulion koko väki. .Silloin päästettiin ilo
irti olotuvassa. Leikittiin väkikartun vetoa, "pistettiin suutaria
silmään", tai oltiin sokkosilla.
Väkikartun vedossa leikkijät istuivat lattialla .jalat
vastakkain ja tarttuivat keppiin, joka oli asetettu poikittain jalkojen
kohdalle. Tasaisesti alettiin vetää ja kumpi sai vastapelaajan nousemaan irti
lattiasta, oli voittanut leikin.
Suutaria pistettäessä tarvittiin oljista sidottu, lattialla
seisova lyhde, suutari. Leikkijät asettuivat kumarruksiin jalat haarallaan,
takapuolet vastakkain ja pitkä keppi pantiin haarojen väliin. Ensin käytiin
seuraava keskustelu: "Onks suutari koton? Koton on! Onks hää paikant miu
kenkäin? Ei oo! Mie pistän hänt silmään! Mie varjelen!" Takimmainen koetti
kepillä sohia suutaria nurin ja etummainen varjeli edessään olevaa suutaria.
Kun suutari kaatui; oli takimmainen voittaja.
Ilo nousi ylimmilleen, kun käytiin sokkosilla. Siihen
yhtyivät innolla isäni ja opettaja Kaulio. Tuvassa oli huutoa ja jalkojen
töminää, kun juostiin pitkin penkkejä, hypittiinpä pöydillekin. Kerran isä
satutti jalkansa niin pahoin, että sai loppupyhät olla sängyssä ja jalka
kylmissä kääreissä, mutta seuraavana Tapanina hyppi taas penkkejä pitkin.
Sokkona isä oli niin hirmumenijä, että sivullista oikein peloitti.
Ahkera kanssakäyminen Kuokkalan, Kirkonkylän ja Raivolan
sukulaisperheitten kesken; johon joulun aikanakin oli hyvä tilaisuus, osoittaa
läheisiä ja lämpimiä sukulaisuussuhteita. Näistä vierailuista iloitsimme
enimmän me lapset, kun saimme lisää leikkitovereita. Sukulaisvierailut kestivät
tavallisesti pari kolme päivää, niin että äidille ne tuottivat puuhaa ja
huolta. Mutta hän kantoi tämänkin taakan nurkumatta.
Pian, lasten mielestä liiankin pian, meni joulun aika
menojaan. Heillä oli pitkä aika odottaa seuraavaa joulua. Mutta olihan välillä
kesä omine askareineen, iloineen ja riemuineen.
Pekka Kääpä
Marjatta Rytkönen In memoriam
Viime elokuun 1.5. päivän aamutunteina kuoli Helsingissä
sukuyhdistyksemme jäsen, sairaanhoitaja Marjatta Rytkönen. Hänen oma
nimipäivänsä, Marjatan päivä, täytti lopulta yksinäisten kärsimysten päivien,
kuukausien ja vuosien määrän.
Hilja Marjatta Rytkönen, o.s. Sariola, oli syntynyt v. 1921
Haminassa. Ylioppilaaksi hän tuli Haminan Yhteiskoulusta ja valmistui
sairaanhoitajaksi Helsingin Sairaanhoitajaopistosta kurssilta 29 a.
Sairaanhoitajana ja osastonhoitajana hän toimi Helsingin Yliopistollisen
Keskussairaalan eri klinikoilla. Myöhemmin sairastumisensa jälkeen hän oli
toimintansa juuri aloittaneen Työterveyslaitoksen potilasosaston
osastonhoitajana antaen täten oman panoksensa uuden laitoksen työmuotojen
kehittämiseen ja vakiinnuttamiseen.
Sukuumme Marjatta tuli parantumattomasti sairaan miehen
kohtalotoverina ja vaimona. Tällöin hän oli itse läpikäynyt Ruotsissa
suoritetun suuren leikkauksen, joka ei kuitenkaan ollut tuonut toivottua
lopputulosta. Iloisin mielin, luontaisella tarmollaan ja rohkeudellaan, hän
silloin suunnitteli ja järjesteli elämää eteenpäin tasaten ilot ja kärsimykset
vaikeammin sairaan kohtalotoverinsa kanssa. Oli piinallista todeta, miten
kohtalo kulki kehää, miten tauti kerran toisensa jälkeen murskasi inhimilliset
suunnitelmat.
Rauenneiden suunnitelmien joukossa oli myös eräs, jonka
Marjatta varmaankin mielellään olisi halunnut toteuttaa: tutustuminen
laajemmalti siihen sukulaispiiriin, jonka jäseneksi hän oli tullut. Sairaus
voitti, aika loppui, useimmille jäi Marjatta henkilökohtaisesti vieraaksi.
Mutta hänen lyhyt oleskelunsa joukossamme ei ollut vailla tarkoitusta.
Hiljentyessämme lähikoina viettämään joulun juhlaa me huomaamme, että Marjatan
elämässä toteutui harvinaisen suuressa määrin joulun iloinen ajatus, me olemme
täällä antamassa, emme saamassa.
Marjatta Rytköselle naisena ja ihmisenä oli elämä varannut
suuria pettymyksiä. Sota oli vienyt häneltä kihlatun, nuoren upseerin;
tunnollinen huolenpito sairaista lapsista sota-ajan poikkeuksellisissa
olosuhteissa oli tartuttanut häneen kohtalokkaan taudin; kamppaillessaan oman
sairautensa unohtaen Ilmari Rytkösen elämän pidentämiseksi hän sai nähdä
kuoleman jälleen vievän voiton ja todeta oman terveytensä ratkaisevasti
pettäneen.
Pitkän sairausajan kokemukset, olivat kypsyttäneet Marjatan
näkemään läpi sellaisen, mikä elämässä on epäolennaista ja epäaitoa. Naisena,,
sairaanhoitajana ja ystävänä, kärsivänä ja auttavana ihmisenä. hän oli tullut
siihen tulokseen, että hänet oli luotu auttamaan ja palvelemaan. Se teki hänet
nöyräksi ja se antoi hänelle rauhan. .Käydessämme tänä jouluna Jumalan Pojan
syntymäjuhlan viettoon me hiljennymme muistamaan tätä ihmiskohtaloa, joka
näennäisestä lohduttomuudestaan huolimatta luo mieliin todellista joulun valoa.
Eikö ensimmäinen jouluvirsi ylistänyt Jumalan kunniaa maailmassa juuri silloin,
kun Jumalan Poika syntyi Ihmisen Pojaksi elääkseen keskuudessamme kärsivänä ja
palvelevana ihmisenä?
Marjatta Rytkösen hautaus tapahtui Haminassa sunnuntaina
elokuun 23. päivänä. Yhdistyksen puolesta laskettiin hänen kummulleen kukkia.
J. R.
Henkilötietoja
8.7.59
|
Sofia Vilhelmina Boijen ja Anders Josef Europaeuksen
vihkiäisistä kulunut 125 v.
|
8.8.59
|
Selma Sofia Kristina Äyräpään ja Karl Herman Pankakosken
vihkiäisistä kulunut 50 v.
|
15.8.59
|
Sairaanhoitajatar Hilja Marjatta Rytkönen (o.s. Sariola)
kuoli Helsingissä.
|
26.9.59
|
Hovioikeudensihteeri Reinhold Hällströmin syntymästä
kulunut 125 v.,
|
18.10.59
|
Rouva Ragnhild Sofia Valtavuon (o.s. Ingman) syntymästä
kulunut 70 v.
|
6.11.59
|
Metsänhoitaja Unto Aron Antero Kyyrön syntymästä kulunut
50 v.
|
8.12:59
|
Sylvi ja Osmo Rasilon tytär syntyi Kajaanissa.`
|
Yhdistyksen uutisia
Vuosikokous 27.9.1959
Vuosikokous pidettiin Helsingin normaalilyseossa. Läsnä oli
23 suvun jäsentä.
Kokouksen alussa yhdistyksen esimies Toivo Valtavuo esitti
lämpimät muistosanat Marjatta Rytkösestä, joka elokuun 15. päivänä oli
siirtynyt manan majoille. Vainajan muistoa kunnioitettiin seisaalleen nousemalla
ja hetken hiljaisuudella.
Alkupuheessaan esimies palautti mieleen Parikkalan
kirkkoherran Matias Reinhold Europaeuksen ja Katarina Dannenbergin häitten
200-vuotismuistopäivän ja Höytiäisen väkivaltaisen purkautumisen
100-vuotispäivän; jotka olivat sattuneet kuluneen kesän aikana. - Edelleen
puhuja esitti tilastoa osanottajien lukumäärän vaihtelusta yhdistyksen
vuosikokouksissa ja antoi tietoja yhdistyksen omaisuuden kasvusta.
Periaatteessa yhdistys päätettiin perustaa Haapaveden kokouksessa 1948. Sen jälkeen
on ollut 11 vuosikokousta, jos tämänpäiväinenkin otetaan lukuun. Näissä 12
kokouksessa (Haapaveden kokous siis mukaan otettuna) on ollut keskimäärin 31
osanottajaa. Enimmän, n. 40 henkeä, on ollut kolmessa kokouksessa, ja pienin
määrä 20 henkeä viime vuonna. - Yhdistyksen rahavarat lisääntyivät alkuvuosina,
jolloin menot olivat pienet, verraten nopeasti. Jo 1952 oli pääoma yli 50.000
mk. Sukusanomien alkamisen jälkeen on kasvu hidastunut. Tänään hyväksytty
tilinpäätös osottaa pääoman arvoksi 31.12.58 97.872 mk ja jos pankkiosakkeille
lasketaan kirjanpitoarvon sijasta pörssiarvo tai verotusarvo, nousee pääoma yli
98.000 mk. Siis ei 100.000:sta puuttunut viimevuoden lopussa enää kuin toista
tuhatta markkaa. - Esimies lopetti lausumalla läsnäolijat tervetulleiksi
kokoukseen.
Hanna ja Aarne Äyräpää, jotka Tukholman matkan vuoksi olivat
estyneet kokoukseen saapumasta, olivat Anna-Liisan ja Teuvon kanssa lähettäneet
tervehdyssähkeen, joka luettiin. [ Myös Kajaanin sukulaisilta tuli
tervehdyssähke, mutta se ei ehtinyt perille ennen kokouksen loppua. ]
Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Matti Äyräpää ja
sihteerinä toimi Jorma Rytkönen. Ennen puheenjohtajan vaalia Kaarina ja Kirsti
Rytkönen antoivat Antti Rytkösen puolesta lahjana yhdistykselle omatekoisen,
puusta valmistetun siron puheenjohtajan nuijan, joka kiitollisesti otettiin
vastaan ja heti joutui käytäntöön.
Sihteeri luki toimivuodelta 1958-59 laatimansa kertomuksen,
joka hyväksyttiin.
Rahastonhoitajan ollessa estyneenä kokoukseen saapumasta
luki puheenjohtaja tilinpäätöksen ja tilintarkastajain lausunnon, minkä jälkeen
tilit hyväksyttiin ja rahastonhoitajalle ja hallitukselle myönnettiin tili- ja
vastuuvapaus kalenterivuodelta 1958.
Vaalien tuloksia on turha luetella, koska esimies, muut
hallituksen jäsenet ja varajäsenet sekä tilintarkastajat varamiehineen
valittiin kaikki uudelleen, ja nimet nähdään jälempänä olevasta edellisen
toimivuoden kertomuksesta.
Päivän esitelmän piti Pirkko Voipio aiheenaan äidinisänsä,
lääninagronoomi Anders Theodor Europaeuksen "Muistiinpanot menneiltä
ajoilta". Kirjoittaja on ne alottanut vanhana miehenä, 70-vuotiaana. Ne
sisältävät suuren määrän tietoja; henkilötieto- ja sukulaisista sekä entisistä
liperiläisistä ja heidän jälkeläisistään, mutta myöskin hänen lapsuutensa aikaisista
tapahtumista. Nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden tapahtumat jäävät kokonaan
käsittelemättä muistiinpanojen keskeytyessä ihan keskelle lausetta. Suuri
vahinko kyllä, sillä tämä alku jo antaa aavistaa, kuinka hyvä muisti
kirjoittajalla vielä korkeassa iässä oli ja kuinka monesta sellaisesta
tapauksesta hän olisi voinut kertoa, joista ei enää tietoja saa mistään.
Esitelmän alussa Pirkko antoi äidinisästään joitakin
elämäkerrallisia tietoja, jotka täydensivät muistiinpanoja. Esitys oli eloisaa
ja sisällöltään mielenkiintoista.
Esitelmä olikin tällä kertaa viimeinen ohjelmanumero.
Tietysti hyvät kahvitkin juotiin hyvän kahvileivän kanssa, mutta se tapahtui
heti virallisten asiain jälkeen.
Kertomus yhdistyksen toiminnasta 28.9.58 - 27.9.59
Kulunut ajanjakso on ollut yhdistyksen 11. toimintakausi.
Kuluneen toimintakauden aikana yhdistyksen jäsenmäärä on vähentynyt yhdellä ja
on siis nyt 87.
Yhdistyksen esimiehenä on toiminut Toivo Valtavuo,
varaesimiehenä Aarne Äyräpää, hallituksen muina varsinaisina jäseninä Anna-Liisa
Laine, Unto Rytkönen, Karin Äyräpää ja Matti Äyräpää sekä varajäseninä Leena
Pöyhönen, Kaarina Rytkönen ja Jorma Rytkönen.
Yhdistyksen rahastonhoitajana on toiminut Kauko Laine,
sihteerinä Jorma Rytkönen, tilintarkastajina Marja-Maija Ouni ja Martti
Hirvensalo sekä varatilintarkastajina Bette Hirvensalo ja Martti S.J. Kyyrö.
Kuluneen toimintakauden aikana Sukusanomista on julaistu
numerot 2-3 (28-29) joulukuussa 1958 sekä numero 1 (30) tammikuussa ja numerot
2-3 (31-32) kesäkuussa 1959. Lisäksi julkaistiin vuonna 1958 yhdistyksen
alkuaikojen hallituksen kiertokirjeet Sukusanomien juoksevan numeron mukaan
numeroituina numeroin 1-4.
Jäsenmaksu on pidetty ennallaan eli mk 200:- aikuisilta ja
mk 50:- 16 vuotta täyttäneiltä alaikäisiltä. Pääoma oli 31.12.1958 tehdyn
tilinpäätöksen mukaan mk 97.872:-, joten lisäys on ollut mk 14.495:- vuoden
1958 aikana.
Jorma Rytkönen
Yhdistyksen tiliasema 31.12.1958
Vastaavaa
|
|
|
Rahaa kassassa
|
| 113:-
|
" postisiirtotilillä
|
| 9.867:-
|
" pankissa
|
| 6.291:-
|
Indeksitalletus KOP:ssa
|
| 79.064:-
|
10 kpl. KOP:n osakkeita
|
| 2.537:-
|
|
| --------
|
|
| 97.872:-
|
|
| ======
|
Vastattavaa
|
|
|
Jäsenmaksurahasto 1.1.58
|
| 66.100:-
|
Jäsenmaksuja
|
| 17.600.-
|
|
| -----------
|
|
| 83.700:-
|
Rahaston käyttö
|
| 3.926:-
|
|
| ----------
|
|
| 79.774:-
|
T.V:-n lahjoitusrahasto 1.1.58
|
| 17.277:-
|
Korot
|
821:-
|
18.098:-
|
|
----------
|
----------
|
|
| 97.872:-
|
|
| ======
|
Tulot
|
|
|
Jäsenmaksuja
|
| 17.600:-
|
Adresseista
|
| 2.550:-
|
Korkoja
|
| 4.000:-
|
Osinkoja
|
| 240:-
|
Indeksihyvitys
|
| 5.600:-
|
Lahjoitus
|
| 5.300:-
|
|
| ----------
|
|
| 35.290:-
|
|
| ======
|
Menot
|
|
|
Sukusanomista
|
| 14.567:-
|
Adresseista
|
| 2.511:-
|
Sekalaisia menoja
|
| 3.717:-
|
Säästö
|
| 14.495:-
|
|
| ----------
|
|
| 35.290:-
|
|
| ======
|
Pääoma
|
|
|
Pääoma 1.1.58
|
| 83.377:-
|
Lisäys
|
| 14.495:-
|
|
|
----------
|
|
| 97.872:-
|
|
| ======
|
Lahjoituksia yhdistyksen kokoelmiin ovat
toimintavuotena 1958-59 tehneet seuraavat:
Taisto ja Eeva Aaltio: valokuvia (4 kuvaa pikku Liisasta; 3
sisarusta ym) - Opetusneuvos Brynolf Enwald valokuva Liperin kirkkomuseosta. -
Tohtori Sulo Haltsonen: D.E.D. Europaeus Savitaipaleella v. 1849 (1959,
eripainos). - Ella Kitunen: 3 aikakauslehtinumeroa. - Herra Heikki Kuusisto
(Enok Rytkösen kautta) D.E.D. Europaeus, Die Stammverwandtschaft der meisten
Sprachen der alten und australischen Welt (Pietari 187.7). - Ahti Rytkönen:
Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu 1934-59; Jyväskylän kasvatusopillinen
korkeakoulu 25 vuotta (seniorien julkaisu); Lauri Kettunen: Sanojen
syntyprobleema (Budapest 1958); A.R. Kahleita (Jkylä 1959); A.R.
Kielentutkimuksen työmaalta (Jkylä 1959); valokuvia (kuuntelutunnilla, Ahti
luennoi, Ahti haastattelee Ilomantsin koululaisia, Ahti opettajana Maaningalla;
- 200-vuotishääpäivä Tervamäellä, 3 kuvaa; useita kalastuskuvia ym). - Antti
Rytkönen: omatekoinen puheenjohtajan nuija. - Antti ja Kirsti Rytkönen:
ylioppilasvalokuva. - Herra Kauko Sorjonen: Kuvaposti n:o 26/1959. - Toivi
Valtavuo: T.V. Die Wandel der Worträume in der Synonymik für Hügel, Helsinki
1957; Die Note n:o 2/1959, Wetzlar (koululaislehti). - Toivo Valtavuo: Kansa
taistelee n:o 2/1959; Valborg Lindholm, De obekantas parad, 1958 (eri painos
1958). - Liperin kirkonkylän kansakoulu: Laina Lappalainen, Koulun vaiheita
1857 - 1957. - Sitäpaitsi suuri määrä sanomalehtinumeroita ja -leikkeitä,
joiden lähettäjistä Ahti Rytkönen ansaitsee erikoismaininnan.
Kiitokset kaikille lähettäjille. Muistakaa edelleenkin
yhdistyksen kokoelmia.
Yhdistyksen hallituksen kokouksessa, joka pidettiin
heti vuosikokouksen päätyttyä, valittiin varaesimieheksi alkavaa toimivuotta
varten Aarne Äyräpää; sihteeriksi Jorma Rytkönen ja rahastonhoitajaksi Kauko
Laine, kaikki uudelleen.
Parikkalan Joukiosta elävää kansantietoutta
Matkailtaessa kieli- ja kansatieteen piiriin kuuluvin
tarkoituksin voidaan itsekullakin paikkakunnalla viipyä kauan tai vain vähän
aikaa, aina sen mukaan, millainen on ohjelma. Tämä saattaa tietysti olla laaja
tai suppea. Joistakin seikoista saa selon muutamassa tunnissa. Eräitä on
tutkittava viikko- ja kuukausimäärin, vuosikausiakin. Joitakin aikoja sitten
matkailin Parikkalan seuduilla. Kävin mm. Tauno Europaeuksen maatilalla
Simpeleen rannalla. Halusin nähdä, mitä kohtalo yhden päivän aikana johdattaa
nähtäväkseni ja kuultavakseni. Päivän koko satoa en voi nyt esittää, näytteitä
vain.
Joukion "varma nais"
Parikkalan entinen nimi on Joukio. Nykyään muuan Parikkalan
kylistä on nimeltään Joukio. Lisäksi Joukio on eräs rautatie- ja
linja-autoseisake, ja tämän seisakkeen kohdalta lähtee vetämään puoliluomainen
kärritie läntiseen suuntaan. Alussa on sankkaa metsää kilometrin verran. Sitten
tullaan Räätälinmäelle, pari taloa kannattavalle kukkulalle, jonne näkyy
mahtava Simpeleen selkä. Parisenkymmentä minuuttia kestää sieltä kävellä
Simpeleen rannalle, Tauno Europaeuksen taloon, tien päätepisteeseen.
Kun tervehdittyäni mainitsin, että isäni äiti oli
Europaeuksia, joten ilmeisesti olemme etäisiä sukulaisia, solmiutui heti
alkuunsa tavallista tiiviimmän sävyinen tuttavuus. Isännän äiti eli vanha
emäntä Vilhelmiina eli Miina antoi heti näytteen suomen taitonsa tuoreudesta ja
rehevyydestä. Hän näet tiedusteli, olenko "ahkera paksule kahvile",
toisin sanoen: pidänkö väkevästä kahvista. Sillä aikaa kuin paksu kahvi
"kiehu porrai", kiehui porisi, käväisin huuhtomassa matkahikeni
Simpeleen aaltoihin. Kävi "holotustuuli'', lauha ja mieto tuuli, elämä
tuntui mukavalta, ja jouduin aprikoimaan, minkälainen juttu syntyisi aiheesta
"Järvet, joissa olen uinut", entä "Saunat, joissa olen
kylpenyt" - kiintoisia oman elämänjuoksun kertaamistapoja. Mutta ne
sikseen, ja kotvan kuluttua, tuvan kahvipöydässä istuttaessa, totesin, että
kohdalleen oli muuan pitäjäläinen osunut, kun tiesi Miinaa kiitellä: "Se
kaskuja ja lustia hoastaa, .. hoastaa että parskuu." Isäntä ja emäntä
hoitelivat lypsykonettaan ja maitojaan navetassa - tämä talo on näet
nykyaikainen ja vauras talo. Tyttäret olivat jälkilypsyä suorittamassa, ja
pojille antoi heinänteko kiireellisiä puuhiaan. Mutta Miina hoiti tupapuolilla
taloutta, ja minä istuin pitkällä penkillä Parikkalan elämäntyyliä ja puhumisen
taidetta oppimassa. Miina toteaa itsekin; että kyllä häneltä "Niitä
(sanoja) pullahtaa", mutta haluaa samassa kuulla, missä kaikkialla minä
olen kierrellyt maailmaa katselemassa eli hänen sanoillaan: "missä on
röpäjetty". Saatuaan jotain kuulla niistä minun röpäjämisistäni saan
tietooni hänen elämänsä ratkaisukohdat. Mies kuoli ja hän jäi yksin lasten
kanssa: ''. . . ja niihen kans minä jäin tähän telmämää . . . meillä tulj
vuatteessa ihmeemmät" (siis: tuli puute vaatteista). Mutta Miina ei
lannistunut. Hän osasi taitavasti käsitellä ihmisiä: "Minä olin semmonen
utala." Hän oli tottunut panemaan toimeksi eli "tinhakast
liikkumaa". Ja niin asiat järjestyivät sille oivalle kannalle, jolla ne
nykyjään ovat: uudenaikaiset maatalouskoneet, sähkö lypsää, uusi asuinrakennus
nousee entisen viereen, kaikki tekevät työtä ahkerasti, "uhertaat ahmast".
- Puhe kääntyi sitten terveyden vaiheisiin. Kerran piti jokin tauti heikkona:
"Minä voan väikkelehin ja väikkelehin . . . olin pistyssä (pystyssä,
sitten jälleen) neljäskymmenes kuhhai kuume minussa". Lopulta piti mennä
lääkäriin. Lääkäri tutki ja sanoi: "Tämä mamma ei kuole, se vielä kävellä
hilipotjtelloo." Ja niin kävi: "Vielä minä tässä kävellä
lokotjtelen." Mutta jälkensä on ankara työnteko jättänyt: "Luut lyöty
lusuks työn kansa... minussa reumatismi pelihtöö,... elokas näpistää"
(siis on spasmeja eli kouristeluja lihaksissa). Sydänkin lienee heikentynyt, ja
kiusaa ikuinen yskä, eli Miinan sanoilla "Syvän on niin heikko, se sieltä
ryvitteä kytkyttää". Mutta kuitenkin työ luistaa, huumori loistaa.
(Seuraavana kesänä 1958, helluntaina, olivat hautajaiset. Saavuin liian myöhään
jatkamaan.)
Sitten tulee puheeksi entisaikainen maanviljelys, lähinnä
kaskenpoltto. Saan tietää, että "tehtiin kaskii". Sitten
"heitettiin ahoks ja otettiin uus kappale". Mutta isoja puita ei
hänen muistamansa mukaan poltettu. "Pienemmät puun ramut jätettiin palamaan,
... veätettiin rissuu, ... vanhoja aijan laholoita risuloihen kans
palamaa". Viertokanget tehtiin "närreestä", "ne kest
suorana", ne eivät "veäntelehtäneet". Pajusta kiskottiin
"levveetä niinen lekkaretta", ja "suurista pajun niinilöistä tehtiin
virsut". Oli "hyvä viertokel", silloin "palloa
roihtusj" eli "palloa rehotti" - suomessa voidaan siis sanoa
myös palaa rehottaa, aikaisemmin olen kuullut sanottavan nauraa
rehottaa, istua rehottaa, rikkaruoho rehottaa. Poltettaessa
oli "ettuuksii" kaksi henkeä kohti. Palamattomat kohdat eli
"soaret" kynnettiin "atralla" kuokittiin: Tarvittiin myös
"hara" eli "risuhara" eli "risukarhi": siihen
otettiin "vahvoja katajii". Ensimmäisenä kesänä "se pantiin
viljaksi". "sit pantiin tattarii ja pellavasta", koska nämä
menestyvät laihemmassa maassa. Tattarin kylvöohje oli, "et(tä) lammas
soppii niihen välikkeihen makkoamaa". Siis harvaan tattari kylvettiin:
"Se kyllä hoaroe" (=haaroo).
Käväisi siinä kissakin lisäämässä keskustelun aiheita:
"Ku oli paksu mullikka ku mikä, nyt se on hoikent". Pennut näet nyt
"reäpäkehtäät" siinä ihmisten tiellä, ovat pieniä ja avuttomia,
joutuvat helposti jalkoihin. Ikkunasta kuului tällainen pihamaailman tilanne:
"Kukko jo rohahtelloo pahasesti että pijä voan suu kiinni!" On kukko
muutenkin tärkeä, koska ''siellä on talo, missä kukko laulaa''. Illan tullen
havaittiin, että "itikat olj niin kovat laulamaan", ne "lauloa
tinisuuttaat", niillä kun on sellainen "eänen tinisko". Näihin
ääniin liittyi vielä happanemisen, käymisen ääni: "se happanoo ja sihajaa,
ihan sipajaa", "käyp sipajaa".
Aivan liian nopeasti hujahti eli hurahti loppuun
käytettävissäni oleva aika. Hyvästellessäni saatoin todistaa, että
haastateltavani oli esikuvallisen taitava ja uuras ääntä. Parikkalan murteella
sanottuna "varma nais". Lopuksi sain tietää, kuinka minun on
vastattava niille, jotka utelevat, missä olen käynyt, näin: "Joukiissa
joka talosjsa, Lamminkylän luusin loasin".
Nuottaviisauden pääkohdat
Joukion Europaeukselassa harrastetaan jonkin verran kalastustakin:
"katihat" olivat parhaillaan järvessä, ja tarjolla oli edellispäivän
ahvenista tehty "keitti''. Uintimatkallani näin erään naapurin laskevan
verkkojaan läheisen poukaman suulle. "Simpaleen siika ja Parikkalan
piika" ovat oivallisimpia lajeissaan. - Kun olen tarkkaillut
kalastustapoja ja kuunnellut kalastussanoja eri puolilla Suomea, Helsingistä
Karesuvantoon ja Petsamoon saakka, innostuin tietenkin ottamaan selvää, millä
keinoin kala Simpeleen uumenista keinotellaan kuivalle maalle ja millaisia nimityksiä
tuohon touhuun kytkeytyy. Sain tietää, että Matti Jääskeläinen, joka asuu
taloaan ai van Joukion seisakkeen äärellä, on paikkakunnan nuottakuningas. Ja
niin järjestyi odotushuoneekseni - junan lähtöön oli pari kolme tuntia -
Mäkelän Jääskeläisen kodikas tupa.
Ilmeni, että nuotta-perimätieto ulottui noin sadan vuoden
etäisyyteen. On selvää, että vanhat Simpeleen nuotat olivat kotikutoisia,
hamppua, kenties joskus pellavaakin. Korkeus oli 2 1/2 - 3 metriä ja laajuus 40-50
metriä. Paulat olivat "jouhiloista", seassa "liinaa"
(hamppua). Nuottarukkaset olivat "jouhikkaita" - "niillä oli
tanakka vetteä". Yläpaulaan oli kiinnitetty "puulavukset"
(puulaudukset) tai tuohikohot, "paksut vihkot", jotka oli tehty
ompelemalla päällekkäin kymmenkunta tuohikerrosta. Rihmana käytettiin
halkaistua petäjänjuurta ja reiät syntyivät poltinraudalla. Paulaan
kiinnitettiin "hienommalla narulla", punonnaisella, yhä edelleen
käytännössä olevalla siteellä: "Mie tien punonaisen pellavasta tai
lainasta", vakuutti isäntä. Nuotan painot tehtiin levytuohesta tavalliseen
tapaan: "Sillii (sileä) kivi keskelle". Vanhassa nuotassa oli
"siklassa", siis äärimmäisenä, verkon verran harvempaa havasta,
sitten tiheämpää, ja "perä" eli "povi" kykeni pidättämään
kuoreen. Oli näet tapana ohuen jään aikana vetää kuoretta syvänteistä. Kesäisin
tuollaisella pikkunuotalla vedettiin heinikoista ahventa ja muuta saapuvilla
olevaa kalaa. Kun vielä lisätään "sorasimet", ylä- ja alapaulasta
vetoköyteen johtavan köysiparin nimitys, on saatu talteen eräät vanhan
joukiolaisen nuottaviisauden pääkohdista.
Mutta nykynuotta on kaikissa suhteissaan runsaampi: "Se
on jo tava(l)line hursti" - korkeutta saattaa olla parikymmentä metriä.
Harvoja verkkoja on 60-; 45-., 40-,. 35- ja 30-millisiä, sitten tulevat
25-malliset "särykset" -12 syltä kummallakin puolella -, sitten on
kolme syltä 12-millisiä rintoja ja huipussa jo edellä esitelty perä eli povi.
Viimeiseksi perin tärkeä huomautus: "Jos on korkii nuotta, sillonj väkkii
enemmän", toisin sanoen: mitä korkeampi nuotta on, sitä pitempi yläpaulaa
on alapaulan oltava. Eräs ohje on tämä: "Kyynärä väkkii kymmenelä
sylelä." - Harvoin olen joutunut odottamaan junan lähtöä niin
hyödyllisesti ja niin viehättävästi kuin tuolloin Mäkelän Jääskeläisen
kodikkaassa tuvassa.
Ahti Rytkönen U.S. 13/7 59
Perhehistoriaa ja -muistoja vanhasta Helsingistä Vuosikokousesitelmä syksyllä 1956.
[ Esitelmää varten on ollut käytettävänä Signe
Polidoroffin (o.s. Sevón) rikkaat muistiinpanot. Asuessaan kouluaikanaan
Helsingissä mummonsa Hilda von Beckerin (o.s. Lampa) ja tätinsä Hilda
Jatzkovskin (o.s. von Becker) luona Signe kuunteli heidän kertomuksiaan
vanhoista ajoista. Myöhemmin hän on kirjoittanut niitä muistiin ja tännekin
lähettänyt. - Muutamia tietoja olen saanut suoraan Hilda Jatzkovskilta ja
äidiltäni. - Esitelmää on jonkin verran laajennettu. ]
Kokoontuessamme keväällä 1949 ensimmäiseen vuosikokoukseemme
oli ensimmäisenä ohjelmassa käynti sukulaisten haudoilla Helsingin läntisellä
hautausmaalla. Pysähdyimme mm. Johan Lampan ja hänen puolisonsa Constance
Lampan (o.s. Veckman) haudalla ja luimme hautakivestä seuraavat sanat:
"För ädel sådd som er hand
har sått
I hjertevår
För all den godhet vi röna fått
I långa år
För allt vi tacka med kärlek."
Nyt olemme entisessä Lampan talossa, jonka katolla lippu
liehuu merkiksi siitä, että tänne on kokoontunut rakennuttajan jälkeläisiä.
Meille on hyväntahtoisesti luovutettu käytettäväksi tämä huoneisto, ehkä sama,
jossa Johan Lampa perheineen aikoinaan on asunut. Muutamat meistä muistavat
nämä huoneet siltä ajalta, jolloin tässä oli Lampan tyttärenpojan Matti
Äyräpään koti.
Helsinki 1700-luvulla
Siirtykäämme nyt ajassa taaksepäin.
1700-luvun alulla Helsinki paloi. Omat joukot olivat sen
sytyttäneet, jotta ei idästä hyökkäävälle viholliselle olisi siitä suojaa.
Sodan jälkeen oli kaupungin elpyminen hidasta. Se oli pitkän aikaa vielä
vaatimaton pikkukaupunki, jonka asukkaina oli kourallinen pikkuporvareita:
kauppiaita, käsityöläisiä, merimiehiä. Kaupungin asutusalueen raja oli
pohjoisessa suunnilleen nykyinen Vironkatu, etelässä nykyinen Eteläsatama,
idässä Pohjoissatama ja lännessä silloinen Kluuvinlahti, joka ulottui Töölön
lahdesta lähelle Eteläsatamaa. Nykyinen rautatientori oli vielä veden peitossa.
1749 oli merkkivuosi Helsingin historiassa. Silloin alkoi
Viaporin (nykyinen Suomenlinna) rakentaminen. Se toi kaupunkiin eloa ja
virkeyttä. Tuhansittain sotilaita ja työmiehiä kerääntyi paikkakunnalle. Niiden
ylläpito ja valtion suuret hankinnat tuottivat uusia ansion ja vaurastumisen
mahdollisuuksia kaupungin porvareille.
2. Veljekset Carl ja Claes Lampa ja heidän perheensä
Liike-elämän yleinen elpyminen kai houkutteli tänne
ensimmäiset Lampat, kaksi kauppiasta, Carl ja Claes Lampan, kaikesta päättäen
veljeksiä. Heidät on merkitty Helsingin kirkonkirjoihin, edellinen 1760-,
jälkimmäinen 1780-luvulla. Mistä he olivat kotoisin, ei ole voitu tähän
mennessä selvittää. Hyvin mahdollisesti he polveutuvat ruotsinmaalaisesta aika
huomattavasta Lampa-suvusta. Carl (1729-1789) asui Rantakadun (vastaa
suunnilleen P. Esplanaadikatua) varrella. Claes (s. 1732) asui 1780-luvulla
Hämeenkadun ja myöhemmin Suurkadun varrella (edellinen kulki suunnilleen
nykyisen Snellmaninkadun, jälkimmäinen Aleksanterinkadun kohdalla). Ensiksi
mainittua katua pitkin päästiin sillan yli Hämeen maantielle (suunnilleen nyk.
Hämeentie). Veljekset näyttävät nauttineen kaupunkilaisten luottamusta päättäen
siitä, että edellinen on toiminut kämnärioikeuden jäsenenä sekä lisäjäsenenä
raastuvanoikeudessa, jälkimmäinen raatimiehenä.
Carl Lampan luona palveli piikatyttö Maria Henrickintytär.
Tälle syntyi 1780 poika, joka sai nimen Carl Gustaf. Helsingin syntyneitten
kirjan mukaan isä oli tuntematon. ("Fader sades vara okänd".) Kaksi
vuotta myöhemmin syntyy tytär Elsa Maria, jonka äiti on Maria Labbart. Vuoden
alussa 1786 Carl Lampa ja Maria Labbart vihitään avioliittoon. Myöhemmissä
kirkonkirjamaininnoissa molemmat lapset esiintyvät Lampan perheeseen kuuluvina.
Ilmeisesti onkin Carl Lampa heidän isänsä, ja Maria Henrikintytär on sama kuin
Maria Labbart. Poika Carl Gustaf Lampa ottaa 1798 muuttokirjan Ruotsiin. Isä
oli jo 1789 kuollut mätäkuumeeseen. Leskirouva Maria Lampa kuoli 1808,
59-vuotiaana, hänkin mätähuumeeseen. Tytär Elsa Maria Lampa kuoli 1847.
Claes Lampan perhe-elämä alkoi samaan tapaan kuin vanhemman
veljenkin. Syntyneiden luetteloon on merkitty poika Johan, s. 14.10.1781; äidin
nimi on Brita Åberg, isästä ei ole mitään mainintaa. Kolme vuotta myöhemmin
Claes Lampa ja Brita Åberg vihitään avioliittoon. Vähän sen jälkeen heille
syntyy tytär Brita Elisabet ja 1787 vielä toinen tytär, Greta Maria.
Myöhemmissä kirkonkirjamerkinnöissä Johan esiintyy Claesin ja Britan perheeseen
kuuluvana ja näitten kuoltua Lampa-nimisenä. Tästä ja useista muista seikoista
päätellen tuntuu varmalta, että Johan on Claesin poika (eikä poikapuoli).
Claes Lampa kuoli 1796 keuhkotautiin. Brita-rouva jäi
leskeksi kahden alaikäisen lapsen kanssa. Kolmas lapsi, Greta Maria, oli vajaan
vuoden ikäisenä kuollut hinkuyskään.
3. Suvut Dorph ja Veckman
Lovisa Constance Veckmanin - Johan Lampan tulevan puolison -
vanhemmat olivat Henrik Johan Veckman, rykmentinkomissaari Viaporissa, ja
Ulrika Katarina Dorph. Viimemainitun vanhemmat olivat Gottfried Dorph, porvari
ja kauppalaivuri, myöhemmin mainittu kauppalaivan kapteeniksi, ja hänen 1.
puolisonsa Katarina Elisabet Manne . (Näihin aikoihin asui Helsingissä myös
köydenpunojamestari Martin Manne, ehkä Katarina Elisabetin veli. Laivuri
Dorphin sukulaisia ei tiedetä Helsingissä olleen.) Dorph omisti 3/4
Sophia-nimisestä aluksesta (hukarjakten Sophia). Hän lienee kuljettanut
Tukholmasta Helsinkiin kauppatavaraa täällä myytäväksi, sillä peruluettelossa
hänen jälkeensä (kuoli 1772) mainitaan 418 naulaa sokeria, 11 naulaa
vehnäjauhoja, siirappia ym. Aikaisemmin hän omisti talon ja tontin Espoon
tullin luona Kampin alueella. Mutta myöhemmin hänellä oli sen sijasta talo ja
tontti Etelä-Rantakadun varrella. Kirjoja jäi Dorphilta: vanha saksalainen
raamattu, saksalainen postilla, 6 saksalaista virsikirjaa, kartasto, merilaki
ja pari muuta teosta. Kirjojen kielestä samoin kuin sukunimestä päätellen Dorph
oli syntyperältään saksalainen.
Veckman-suvusta on kamarineuvos Eric Söderström äskettäin
saanut valmiiksi perusteellisen selvityksen, ja ilmestynee hänen tutkimuksensa
painosta aivan lähiaikana. Meille tämä tutkimus on erittäin mielenkiintoinen,
mutta sen tarkempi selostaminen tässä yhteydessä veisi liian kauas aiheestamme
(s.t.s. Helsingin muistoista). Muutama lyhyt maininta on kumminkin tarpeen.
Rykmentinkomissaari Veckmanin isä sekä isoisä olivat pappeja. Isoisä Henrik
Veckman oli kotoisin Vehkalahdelta (ruotsiksi Vekkelaks; siitä nimi Veckman).
Hän kuoli vaiherikkaan elämän jälkeen Pernajan kappalaisena 1741 67 v. vanhana.
Rykmentinkomissaarin isä taas, Johan Veckman, oli syntynyt 1711, luultavasti
Pernajassa, ja kuoli Rautalammin kirkkoherrana 1771. Hänen puolisonsa oli
Elisabet Berner (tämän 3. avioliitossa), kirkkoherran tytär Hollolasta, kuollut
1779.
Rykmentinkomissaari Veckman syntyi 1738 Kesälahdella. Noin
19-vuotiaana hän pääsi konttorikirjuriksi Kyminkartanon läänin lääninkonttoriin
Loviisassa ja palveli siellä toistakymmentä vuotta hoitaen sinä aikana myös
pari kolme kertaa sijaisena henkikirjoittajan tehtäviä. Vuonna 1769 hänet
nimitettiin rykmentinkomissaariksi prinssi Fredrik Adolfin rykmenttiin
Viaporissa. Nimityksen perusteluna mainittiin "taito ja kokemus, mitkä hän
oli hankkinut opinnoillaan ja sitten yli 11 vuotta kestäneellä ahkeralla
palveluksellaan lääninkonttorissa''. Fredrik Adolfin rykmentin nimeksi tuli
myöhemmin Leskikuningattaren rykmentti.
4. Perhe Veckman - Cronholm Viaporissa
Veckmanille ja hänen puolisolleen Ulrika Dorphille, jotka
vihittiin avioliittoon Viaporissa 1776, syntyi 5 lasta: Ulrika Elisabet 1779,
Ulrika Sofia 1783, Anna Gustava 1786, Henrik Johan 1787 ja Lovisa Konstantia
(Constance) luultavasti 1790. Vanhin lapsi lienee kuollut nuorena, neljännen
vaiheita ei tarkemmin tunneta. Muut elivät vanhoiksi.
Nuorin lapsi Constance oli meidän isomummomme. Hän tuli
tähän maailmaan 2 kk liian aikaisin. Jotta ei heikko elämän liekki sammuisi,
sai hän maata pumpulien sisällä kaakeliuunin syvennyksessä. Hänen ollessaan 4.
vuodella isä kuoli (1794) ja äiti meni seuraavana vuonna uusiin naimisiin
Matias Cronholmin kanssa, joka juuri oli nimitetty linnanvoudiksi Viaporiin.
Cronholm oli syntynyt 1765 Ruotsissa, siellä tullut
hovioikeuden auskultantiksi sekä sen jälkeen palvellut mm. laivankirjurina 1788-1790
sodassa ja Viaporin eskaaderin kanslistina. Ulrika rouvalla oli tässä toisessa
avioliitossaan 3 lasta: Beata Katarina s. 1796, Carl Olof s. 1797 ja Johanna
Sofia (Jeanette) s. 1799.
Sisarukset Veckman eivät liene kovin ihailleet isäpuoltaan,
koskapa muistitieto, varmaan liioiteltu, kertoo, että Cronholm oli paha ja
ilkeä mies, ja että hän päästyään isännäksi rykmentinkomissaarivainajan
jälkeensä jättämään varakkaaseen kotiin, kuletti siitä "säkittäin"
hopeaa ja muuta arvotavaraa Tukholmaan, jossa hän ne myi ja rahoilla makseli
velkojaan.
Constance, joka alussa oli niin heikko, vahvistui aikaa
myöten ja hänestä tuli terve, iloinen ja viehättävä nuori neito. Hänellä oli
monia taitoja: piirusti aika sievästi ja valmisti hyvin taitavasti silkillä ja
helmillä ommellen kauniita korutöitä. Hänen hiustaulustaan katso Sukusanomat
1953 N:o 4-5, s. 8. Enimmän hän kuitenkin oli ylpeä siitä, että oli käynyt
tanssikoulun kolme kertaa. Hänellä oli kevyt, kaunis käynti ja siro vartalo
eikä hän koskaan tullut lihavaksi. Vielä vanhanakin hän saattoi pyörähtää
ympäri varpaittensa kärjillä (tehdä piruetteja).
Suomenlinnan komentajalla, amiraali Cronstedtilla oli tytär
Hedvig, lahjakas ja miellyttävä, 5 á 6 vuotta Constancea nuorempi. Tämän
seuralaiseksi ja tanssinopettajaksi Constancea pyydettiin ja hän suostuikin
mielellään, kun isäpuolen tähden ei kotona viihtynyt. Niin hän tuli
oleskelleeksi paljon amiraalin perheessä. Tietysti tämän kodin hienostuneisiin
tapoihin tutustuminen oli kasvattavaa Constancelle, joka myöhemminkin aina pani
paljon arvoa ulkonaiseen siroon käytökseen. Mahdollisesti hänen
ranskankielentaitonsakin oli sieltä kotoisin. Constance puhui mielellään
ranskaa vielä vanhoilla päivillään ja muussakin puheessaan käytti paljon
ranskalaisia sanoja. Häntä pyydettiin joskus esittämään yksintanssia iltamissa
ja hyväntekeväisyystilaisuuksissa.
Ehkäpä tällaisten tilaisuuksien järjestäminen oli
vapaamuurarien ansiota, joiden harrastuksiin kuului hyväntekeväisyys.
Viaporissa toimi Pyhän Augustinin vapaamuurarilooši, johon kuului enimmäkseen
linnoituksen upseeristoa ja virkakuntaa. M.m. Matias Cronholm kuului siihen.
Puuseppäin veljeskunta (timmermansorden), joka ei kuulunut vapaamuurareihin,
oli toinen salaseura, joka toimi Viaporissa. Sillä oli ansioita seuraelämän
kehittämiseen nähden linnoituksessa. Ester v. Frenckell on väitöskirjassaan
julkaissut erään kutsuluettelon v:lta 1807, jolla puuseppien veljeskunnan
rahastonhoitaja kehoittaa naimisissa olevia veljiä tuomaan koko naisväkensä
mukaan juomaan teetä ja viettämään iltaa kirjelmässä ilmoitettuna päivänä rouva
Cronholmin luona. Tarkoitus oli, että naiset toisivat mukanaan lisää
viihtyisyyttä yhteisiin tilaisuuksiin. - Rouva von Frenckell sanoo rouva
Cronholmia "ravintoloitsijattareksi". Söderström pitää kuitenkin tätä
nimitystä aivan vääränä.
Vuosien 1808-09 kohtalokkaan sodan alettua Viapori joutui
vihollisen piirittämäksi ja jonkin verran sitä pommitettiinkin. Constancen
tiedetään istuneen pommitusten aikana jonkin sillan alla. Venäläiset vaativat
linnoitusta antautumaan. Amiraali Cronstedt, joka parikymmentä vuotta
aikaisemmin oli kuninkaan lippukapteenina suuresti vaikuttanut Ruotsinsalmen
merivoiton saavuttamiseen, osoittautui nyt luonteeltaan heikoksi. Hän taipui
vihollisen painostuksen edessä ja luovutti heille linnoituksen toukokuun alussa
1808. Lahjuksia ottaneiden Viaporin upseerien neuvot ja huoli oman perheen
kohtalosta lienevät vaikuttaneet päätökseen. Viaporin perheet joutuivat nyt
muuttamaan saarilta pois. Haminan rauhassa 1809 Suomi liitettiin Venäjän
valtakuntaan.
Kesällä 1808 Viaporissa pommin varomattoman käsittelyn
johdosta syttyi kokonainen pommivarasto. Räjähtelevät pommit lensivät
ylt'ympäri. Tapauksesta kerrotaan eräässä yksityiskirjeessä, joka on julkaistu
Reinh. Hausenin kirjassa "Bref och uppteckningar" (1916). Syntynyttä
hämminkiä ja pakokauhua hyväkseen käyttäen venäläiset sotamiehet panivat
toimeen yleisen ryöstön ja pahoinpitelivät pelästyneitä asukkaita. Cronholmin
perhe ei vielä ollut muuttanut pois linnoituksesta tai ainakin tyttäret olivat
vielä siellä, koska kirjeessä kerrotaan, että mamsellit (de stackars
mamsellerna) Vickman (pitänee olla Veckman) ja Cronholm tulivat heitetyiksi
purjevenesatamaan (i sluphamnen) ja saivat polskutella vedessä päästäkseen
venheeseen, jonka piti viedä heidät Munkkiniemeen. Siellä he nyt ovat, sanotaan
kirjeessä, ja kaikki heiltä on ryöstetty. Räjähdyksen tuhoista ja voimasta mainitaan,
että puutalot yleensä ovat palaneet ja että yksi 12 tuuman palkki sinkoutui
lähelle Sörnäisiä erään kalastajan venheen päälle. Linnoituslaitteet eivät
liene vahingoittuneet. - Tuntuu omituiselta, ettei tästä tapauksesta
sukulaisten muistelmissa mitään sanota. Vai viittaako ehkä maininta Constancen
istumisesta sillan alla pommituksen aikana juuri tähän tapaukseen?
Cronholmin perhe, kuten ehkä useimmat muutkin Viaporissa
asuneet perheet, asettui Helsinkiin. Cronholm hankki itselleen talon
Pohjois-Makasiininkadun ja Unioninkadun kulmassa. Kiinteistö joutui myöhempänä
aikana Suomen Höyrylaivayhtiölle. Muutaman vuoden perästä hän sai
kaupunginviskaalin viran Helsingissä ja myöhemmin raatimiehen arvonimen. Hän
kuoli 1836. Ulrika rouva kuoli 1833.
5. Johan Lampan nuoruus. - Johanin ja Constancen avioliitto
Johan Lampan nuoruusvuosista ei paljoa tiedetä. 11-vuotiaana
hänet pantiin triviaalikouluun, jota hän kävi 4 vuotta. (Koulu oli siinä, missä
nyt on Valtioneuvoston piha.) Kun hän päätti koulun, oli isä juuri kuollut.
Luultavasti äiti ja poika jatkoivat kauppaliikettä. Äiti kuoli 1805,
keuhkotautiin hänkin. Silloin Johan oli jo 24 vuotta vanha ja pystyi kai
itsenäisesti liikettä hoitamaan. Hänen nimensä liittyy Helsingin tuhoisaan
tulipaloon 1808, jonka hän ensimmäisenä huomasi (katso Sukusanomat 1955, s.
31). Palosta oli se hyväkin seuraus, että se tarjosi ainutlaatuisen tilaisuuden
uuden asemakaavan luomiseen ja toteuttamiseen. Kaupungin ulkonainen
uudistaminen taas oli pohjana Helsingin korottamiselle maan pääkaupungiksi
1812.
Miten ja milloin Johan Lampa tutustui Constance Veckmaniin,
siitä ei tiedetä mitään. Perimätieto kertoo vain, että Johan, joka kuului
palokuntaan, käydessään kerran palotarkastuksella tytön kodissa, sujautti
kosimakirjeen hänen käteensä. Varmaan hän oli silloin jo toimeliaaksi ja
taitavaksi mieheksi tunnettu, koska "löysi armon" Constancen
silmissä, joka oli tottunut liikkumaan "ylemmissä" piireissä. Häät
vietettiin Helsingin pitäjän Lehtisaaressa syyskuussa 1813. Nuori pari teki
häämatkan Tukholmaan. Siellä lienee maalattu se kaunis miniatyyrikuva
Johanista, joka on nähtävänä Kansallismuseossa (merkitty: A. Hansson px 1813).
Constancen vielä kauniimpi miniatyyrikuva, niinikään Kansallismuseon
kokoelmissa, on maalattu myöhemmin (merkitty Le Moine pinx 1816). -
Pariskunnalle syntyi kaikkiaan 7 lasta:
Selma Augusta, s. 1814
Klas Johan, s. 1815
Lovisa Natalia, s. 1817
Hilda, s. 1819
Anton Heribert, s. 1823
Ulrik Konstantin, s. 1824
Gustaf Fridolf, s. 1827
Selman, vanhimman lapsen, kummeja olivat mm. amiraali
Cronstedt ja hänen tyttärensä Hedvig. Amiraali vietti viimeiset vuotensa
omistamassaan Herttoniemen kartanossa, yleisesti halveksittuna Viaporin
luovuttamisen vuoksi. Constance kumminkin ihaili häntä, koska oli oppinut hänet
tuntemaan erinomaisena puolisona ja perheen isänä. Vielä tulee aika, jolloin
Cronstedtia toisin arvostellaan, vakuutti hän. - Muitten lasten kummeista
mainittakoon vain Hildan kummi kenraali Reuterskiöld, joka oli hallituksen
(hallituskonseljin) jäsen Ja samalla tavallaan toimi Suomen sotaväen
päällikkönä. Hänen hautansa on Vanhan kirkon hautausmaalla Sederholmin
hautakappelin takana (Lönnrotinkadulta katsottuna). Hautamerkki on suuri
graniittikuutio ja on sen tarkoitus kuvata vainajan luotettavaa ja vakaata
luonnetta.'
6. Johan Lampa liikemiehenä ja maistraatin jäsenenä
Johan Lampa oli erittäin tarmokas ja pystyvä mies, ei vain
kaupan, vaan muunkin liiketoiminnan alalla. Kun Helsingin pääkaupungiksi tulon
jälkeen tänne alettiin rakentaa uusia kivitaloja, rakennutti hän n. 1820 tai
vähän aikaisemmin Pohjois-Esplanaadikatu 5:een 3-kerroksisen kivitalon, tämän,
jossa nyt olemme. (Helenankadun puolella on 3. kerros myöhemmin rakennettu.) Se
oli aikanaan kaupungin kauneimpia rakennuksia ja vieläkin sen kauniit muodot
kestävät hyvin vertailun uudempien talojen kanssa. Tässä talossa lienee Lampa
perheineen asunut, mutta kun hän 1830 osti kaupungilta tontin Mariankatu 9 ja
rakennutti siihen puutalon, muutti hän siihen. Lampalle kuului myös samalla
kohdalla Meritullinkadun puolella oleva tontti. Mariankadun talon purkamisesta
tai säilyttämisestä on julkisuudessakin käyty ankaraa taistelua. [ Nyttemmin
(1959) on vanha talo Paanut väistyä uudenaikaisen, mahtavan kivirakennuksen
tieltä. ]
Kaupunkitalojen lisäksi Lampa omisti Vanhassa kaupungissa
kesätalon, jota kutsuttiin Pikku Paratiisiksi (Lilla Paradiset). Se oli Porvoon
maantien oikealla puolella, juuri siinä, missä tie kääntyy kosken sillalle. Sen
yhteydessä oli myös värjäämö.
Kaupankäyntiin liittyi myös laivaliikenne. Lampa omisti purjealuksen
(slup å Crawel) nimeltä Toivo, vetoisuus 26 lästiä, neljänneksen purjealuksesta
(slup å Crawel) Aolus, vetoisuus 29 lästiä sekä kahdeksanneksen fregatista
Åminnelse. Viimeksimainittu oli vanha ja ainakin Lampan loppuaikana jo poissa
käytännöstä. Laivat kulkivat ulkomerilläkin, aina Espanjassa saakka ja toivat
mukanaan viinejä, hedelmiä, kankaita ym. kauppatavaraa. Aika oli siis vielä
purjelaivojen aikaa. Suomen ensimmäinen höyryalus alkoi kulkunsa vasta Lampan
viimeisenä elinvuonna, ei kylläkään Helsingissä, vaan kaukana Pohjois-Karjalan
vesillä.
Lampa ei rajoittunut vain omien asioittensa hoitoon. Hän
oli, kuten isänsäkin, raatimies kaupungin maistraatissa, ainakin jo vuodesta
1819; ja ainakin kerran, 1827 hänet mainitaan v.t. pormestarina. Maistraatin
pöytäkirjat ovat tallella, ja niistä voi seurata hänen toimintaansa. Tätä
tutkimusta ei ole vielä juuri ollenkaan suoritettu. Näyttää siltä, että hän on
tunnollisesti ja tarkasti ottanut tehtävänsä maistraatissa. Pari esimerkkiä
vain. Kondiittori Kestlin pyysi 1828 saada asettua kaupunkiin ammattia
harjoittamaan. Muut kondiittorit olivat tietysti vastaan. Muodollisten
puutteellisuuksien vuoksi anomus hylättiin. Hylkäämistä äänestivät pormestari
Strömberg ja Lampa, jotka vetosivat lain kirjaimeen (höllo sig till lagens
bokstav). Kun anomus korjattuna uudistettiin, tuli se hyväksytyksi. Samoihin
aikoihin alkoi maistraattiin tulla anomuksia ns. ''kahvihuoneitten"
perustamisesta kaupunkiin. Niissä oli tarkoitus tarjoilla etupäässä teetä ja
suklaata. Anomusten tekijät olivat entisiä taloudenhoitajattaria. Ensimmäisen
anomuksen teki Brita Matintytär. Anomus hylättiin 4:llä äänellä 3:a vastaan.
Ehkäpä asia näytti silloin oudolta ja kummalliselta. Vastaan äänesti mm. Lampa.
Puolisen vuotta myöhemmin toisella anojalla oli jo parempi onni.
7. Seuraelämää ja musiikkia
Helsingin korkeampiin seurapiireihin kuului Ester v.
Frenckellin antamien tietojen mukaan 1820-luvun alulla melkein vain virkakuntaa
ja upseeristoa. Myöhemmin, kun yliopisto siirrettiin Turusta pääkaupunkiin,
tuli oppinut maailma lisäksi. Kauppiaita hän mainitsee vain kaksi. Ne kuuluivat
seurapiirien äärialueeseen. .Toinen näistä on Lampa, jonka mukana oloa
perustellaan sillä, että hän vasta valmistuneessa talossaan P. Esplanaadikatu
5:ssä, saattoi järjestää suuria päivällisiä. Kellä on rahaa, sillä on ystäviä.
Lampa lienee ollut musikaalinen ja hän tahtoi, että vanhin
tytär Selma oppisi soittamaan. Flyygeli tilattiin Pietarista ja tuotiin sieltä
omalla laivalla. Tukholmasta hankittiin musiikinopettaja, tirehtööri Nyberg,
joka useita vuosia asui talossa perheen arvossapidettynä jäsenenä. Silloin
musiikki soi näissä huoneissa. Illanvietoissa, joita kotona pidettiin, oli
tavallisesti ensin arvokasta musiikkiohjelmaa, minkä jälkeen nuoriso sai
tanssia ja pitää hauskaa.
Selman musikaalisuudesta on erilaisia tietoja. Tekla
Valtavuon mukaan Selma ei ollut erityisen musikaalinen; esim. korvakuulo ei
ollut tarkka. Kuitenkin hän harjoitteli ahkerasti tehdäkseen isälleen mieliksi.
Matti Äyräpään mukaan Selma oli musikaalinen ja Signe Polidoroff sanoo hänellä
olleen enemmän kuin tavalliset musikaaliset lahjat. Oli miten oli, joka
tapauksessa hän saavutti sellaisen virtuositeetin, että saattoi esiintyä
julkisissa tilaisuuksissa säestäjänä, ehkäpä myös omilla soittonumeroilla. Z.
Topelius oli 16-vuotisena ylioppilaana mukana keisarinnan nimipäivänä
järjestetyssä illanvietossa. "Se oli parempia niistä, mitä on
pidetty", sanoo hän päiväkirjassaan. "Mamseli Lampa loisti
(briljerade) pianolla; Grotenfelt, Ehrenströmit, Schillerin Laulussa
Emmalle." Pari vuotta myöhemmin Topelius taas kertoo olleensa
musikaalisessa illanvietossa, joka oli "vähemmän huomattava. Rehbinder
läsnä, mutta poistui 3. kappaleen jälkeen. Mamseli Lampa soitti." Nämä
päiväkirjamerkinnät ovat vuosilta 1834 ja 1836. - Kerran olivat Selma ja hänen
opettajansa soittaneet 4-kätisesti kahdella flyygelillä. Se oli Hilda sisaresta
niin suuremmoista, että hän sen vielä vanhana muisti.
8. Johan puolisona ja isänä. - Johanin kuolema
Johanin ja Constancen avioliitto oli hyvin onnellinen.
Constance on sanonut miehestään: "Aldrig trodde jag, att den seriösa Lampa
(totinen Lampa) skulle fästa sig wid en sådan espiègle (veitikka) som jag.
Totta olikin, että he olivat hyvin erilaisia. Johan oli suunnitteleva ja menestyvä
liikemies, joka piti eri toiminta-alojensa langat selvinä käsissään. Constance
oli kustavilaisen aikakauden lapsi: hiukan pintapuolinen, niinkuin tuo
aikakausi, ulkonaiselle sirolle ja kohteliaalle käytökselle suurta arvoa
antava. Kumminkin he sopivat hyvin yhteen, täydentäen toisiansa. Constance
kunnioitti miestään ja Johan piti vaimostaan erinomaista huolta, aivan
"kantoi häntä käsillään''.
Lasten suhde vanhempiin oli läheinen ja kunnioittava.
Isäänsä lapset melkein jumaloivat. Hän osasikin heitä hyvin kasvattaa ja
käsitellä. Kovia sanoja ei tarvinnut käyttää, ei torua eikä huutaa. Pieni
silmäys tavallisesti riitti pitämään lapset järjestyksessä.
Jos joku lapsista aterialla jätti jonkun ruokalajin
syömättä, pantiin se hänen eteensä seuraavalla aterialla. Niin tahtoi isä.
Ruokia ei saanut valikoida eikä hylkiä.
Isällä oli ikäänkuin vaistomainen tieto vitamiinien
olemassaolosta, vaikka ne keksittiin vasta 100 v. myöhemmin. Hän tahtoi, että
jokaisen lapsen piti syödä yksi raaka porkkana päivässä. Maatapanon aikana
lapsenpiika toi lautasella porkkanat palasiksi leikattuina ja siitä sai kukin
syödä osansa.
Isän mieliruokalaji oli muuten - porkkanalaatikko.
Eräässä yksityiskirjeessä vuodelta 1823 kerrotaan
tapaturmasta, johon Lampa joutui, ja joka oli viedä häneltä hengen. Hänen
ajaessaan hevonen pillastui ja hän hyppäsi rattailta pelastaakseen itsensä,
jolloin pyörä meni säären yli ja sääri katkesi. Seurauksena oli kylmänvihat.
Amputoimista ei uskallettu tehdä. Vaikka Lampa kärsi hirveitä tuskia, osasi hän
säilyttää tyyneytensä, mutta rouva parka, joka juuri odotti pienokaista (poika
Anton syntyi 2 päivää kirjeen kirjoittamisen jälkeen), oli epätoivoissaan.
"Helsinkiläiset tuntevat ja kärsivät", sanoo kirjoittaja, neiti af
Schultén, "yhdessä kiltin raatimiehen kanssa". Potilas kumminkin
parani ja eli vielä 10 vuotta. Alttius tuberkuloosille, vanhemmilta peritty, ja
ehkä laajojen liiketoimien tuottama runsas työ ja huoli aiheuttivat
sairastumisen. Loppu tuli heinäkuun 11. päivänä 1833.
Tirehtööri Nyberg oli silloin Ruotsissa käymässä. Kun hän
palattuaan saapui surutaloon, astui hän perheenjäsenten sivutse ketään
tervehtimättä, istuutui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa. "Koskaan en
ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että surunsa ja kaipauksensa voi sävelin paremmin
ilmaista kuin sanoilla", on Hilda tytär lausunut tätä muistellessaan.
9. Muutoksia perheen elämässä
Constanee-rouva jäi nyt hoitamaan laajaa omaisuutta ja
huolehtimaan seitsemästä alaikäisestä lapsesta, joista nuorin oli alle 6 v.
Kauppaliike nähtävästi verrattain pian lopetettiin - ehkä myytiin. Perhe tuli
toimeen pääasiassa kiinteistöjen tuloilla. Myös Pikku Paratiisi myytiin. Siellä
ehdittiin kumminkin pitää Selman ja rovasti Europaeuksen häät (katso
''Sukusanomat" 1955 N:o 2). Siellä sijainnut värjäämö nähtävästi
siirrettiin Mariankatu 9 ään, jossa 1836 henkikirjan mukaan asui 2
värjärinkisälliä ja oppipoika. Sitä Pikku Paratiisin ihanaa puutarhaa Lampan
Hilda-tytär vielä vanhana muisteli. Siinä kasvoi mm. parsaa, luumupuita ja
keltaisia vaapukoita, kaikki harvinaisia siihen aikaan. Puutarhuri oli
Ruotsista, kun Suomessa puutarhakulttuuri oli vasta alullaan.
Constance oli Johanin kuollessa jo 43 v. vanha, mutta
kosijoita tälle varakkaalle leskelle kyllä ilmaantui. Hän ei niistä kuitenkaan
välittänyt, ei edes rikkaasta kauppaneuvos Gebauerista, joka kosi häntä 3
kertaa. "Kuinka minä, joka olen ollut Lampan kanssa naimisissa, ottaisin
Jeboorin" (näin hän lausui nimen), sanoi hän kun joku rukkasten antoa
ihmetteli. Eipä hän ilman aihetta ollut kaiverruttanut miehensä vihkisormukseen
sanoja "La constance veritable" (todellinen pysyväisyys s.t.s.
uskollisuus). Tuollaiset kaiverrukset olivat sen ajan makuun, ja kirjoitus oli
sattuva, kun siinä sanojen alkukirjaimet olivat samat kuin morsiamen nimen
alkukirjaimet.
Vielä 1840-luvulla Constance asui perheineen Mariankatu
9:ssä. Talossa oli myös vuokralaisia. Eräs niistä oli Jakob Grot, venäjän
kielen ja kirjallisuuden ensimmäinen professori Suomen yliopistossa. Grot
kirjoittaa maaliskuussa 1846 ystävälleen Pietarin yliopiston rehtorille
Pletnjeville. Olemme saaneet erinomaisen asunnon siinä talossa, jossa kenraali
Wulffert asuu. Se on pihan toisella puolella ja ikkunoista näkyy merelle.
Ikkunain edessä on pieni puutarha syreenipuineen ja kukkapenkkeineen. Se on.
hyvin mukava ja keittiön puoli on erinomainen. Huoneet ovat tilavat ja niissä
on ranskalaiset tapetit. Vuokra on 950 mk. Yhden huoneen, joka on aivan
erillään pihan puolella, voimme vuokrata pois. Huoneistoon kuuluu 8 huonetta,
joista minä otan 3 omalle osalleni. Talon emäntä rouva Lampa on hyvin
hyväntahtoinen ja avulias. Hän on itse tähän asti asunut tässä huoneistossa.
Sen vuoksi kaikki on niin hyvässä kunnossa."
Mariankadun talo myytiin 1850-luvun alulla. Silloin tai jo
sitä ennen Lampan perhe muutti taas Pohjois-Esplanaadinkatu 5:een, aluksi 3.
kerrokseen samaan huoneistoon, jossa Matti Äyräpää aikanaan asui, ja myöhemmin,
lasten joutuessa pois kotoa, jonkin verran pienempään asuntoon.
9. Liperin matka
Selman muutto Liperiin oli äidille kova isku. "Me
luulimme aina, että Selmasta tulisi rouva Palmen (J.Ph. P. oli ollut Selmasta
kiinnostunut), ja ettei hän lähtisi maalaispapin, kaiken lisäksi leskimiehen,
mukana kauas Karjalan erämaihin", pahoitteli hän. Tirehtööri Nybergin hän
lähetti Liperiin käymään, vähän niinkuin vakoilemaan. Ja myöhemmin hän uskalsi
itse lähteä sinne Hilda-tyttären kanssa. Matka tehtiin omilla vaunuilla (toisen
tiedon mukaan oli pari ajopeliä), ja hevosia vaihdettiin majataloissa.
Palvelusväkeäkin sanoo Signe Polidoroff olleen mukana ja runsaasti erilaista
ruokatavaraa, koska majatalojen ruakakomento oli alkeellista.
Liperissä tulijoita odotettiin jännittyneinä, eihän Selma
ollut omaisiaan moneen vuoteen tavannut. Lapsilleen hän oli paljon kertonut
mummon hyvyydestä. Nämä kertomukset ja mummolta silloin tällöin tulleet lahjat
olivat lapsissa synnyttäneet mielikuvan - ainakin Teklassa, joka on siitä
kertonut - että mummo oli ihan ihme olento, melkein kuin kuningatar, ihana
muodoltaan, pitkälaahuksiseen pukuun puettu ja kultakruunu päässä. Suuri oli
pettymys, kun vaunujen tullessa esiin tien mutkasta Joensuusta päin
osoittautui, että mummo oli aivan tavallinen ihminen. Mummo taas puolestaan
koki pienen järkytyksen - Selma-rouvalla, joka juoksi maantielle häntä vastaan,
oli - oi kauheata - pumpulihuivi päässä. "Hur kan du komma emot mig med en
bomullsduk på huvudet", kerrotaan hänen sanoneen. Tapaus osoittaa, kuinka
mummo oli ulkonaisista muodoista kiinni pitävä. Muuten oloonsa Liperissä olivat
matkustajat hyvin tyytyväisiä.
10. Upseereita
Nuorena tyttönä - 1860-luvun alussa - oli äitini Helsingissä
käymässä ja asui arvattavasti Constance-mummonsa luona. Toisinaan mummo tahtoi
että äitini piti lukea hänelle ääneen sanomalehtiä kun hän lepäsi. Välistä
Mummo nukahti lukemisen aikana. Kerran äitini, kun luuli, että Mummo taas oli
torkahtanut, ottikin ja luki sanomalehden sijasta Runebergin "Fänrikens
marknädsminne". Äkkiä Mummo kavahti istumaan ja sanoi kyyneleet silmissä:
"Sen minä sanon, että se on hieno (gentil) mies, se Runeberg". Mummo
oli saanut välittömän kosketuksen siihen sotilaalliseen ilmapiiriin, johon hän
oli kasvanut ja kotiutunut Viaporin linnoituksessa. Hän piti potilassäätyä
suuressa arvossa kuten Runebergkin. Mutta Runebergillä sotilaan tehtävän nostaa
korkealle sen isänmaallinen merkitys. Henki on toinen kuin se mikä ohjasi
Viaporin sotilasjohdon harkintaa keväällä 1808. Mummo ei liene juuri tuntenut
Runebergin enemmän kuin muutakaan Suomen runoutta. "Vänrikki Stoolin"
ensimmäinen osa oli tosin ilmestynyt jo 1848, mutta toinen (jossa mm.
"Vänrikin markkinamuisto") vasta 1860, eikä Runebergin merkitystä
vielä yleisestikään täysin käsitetty.
Mummon pojat tulivat äitiinsä sotilassäädyn arvossapitämisen
suhteen. He tulivat kaikki neljä upseereiksi, mutta eivät kotimaan väkeen, vaan
siirtyivät Venäjälle, ja sille tielle he häipyivätkin.
Vanhin veljeksistä Clas Johan kävi Helsingin lyseota ja tuli
ylioppilaaksi siirtyen senjälkeen Venäjän sotapalvelukseen. Hän kuoli 1847
Puolassa
Anton ja Ulrik kävivät Haminan kadettikoulun. Edellinen
osallistui Itämaiseen sotaan, lienee haavoittunut Alman taistelussa ja kuoli
Krimillä 1854.` Jälkimmäinen oli horuntšij (= vänrikki) Mosdokin
kasakkarykmentissä ja kuoli Kaukaasiassa 1848.
Fridolf tuli ylioppilaaksi, palveli Turun hovioikeudessa ja
senjälkeen ulaanirykmenteissä Venäjällä yleten luutnantiksi. Lopulta hän
siirtyi siviilialalle, meni naimisiiri venakon kanssa ja kuoli rauhantuomarina
Venäjällä 1872. Hänestä ja hänen raha-asioistaan oli äidillä paljon surua.
Natalia ja Hilda tyttärien miehetkin Lorentz Johan Zetterman
ja Gustav von Becker olivat sotilaita, mutta erosivat sotapalveluksesta, edellinen
everstiluutnanttina, jälkimmäinen everstinä siirtyen siviilivirkoihin.
Zettermanista tuli lääninrahastonhoitaja Turussa ja von Beckeristä
rahastonhoitaja rautatierakennuksilla. - Zetterman palveli suurimman osan
upseeriaikaansa Suomen kaartissa, von Becker ensin venäläisissä joukoissa,
sitten Hämeenlinnan suomalaisessa ruotuväkitarkka-ampujapataljoonassa.
Constance Lampan velipuoli Carl Olof Cronholm tuli ylioppilaaksi
1818, siirtyi sotapalvelukseen yleten säännöllisesti upseerinarvosta toiseen.
Hän sai ylennyksen majuriksi 1844 kunnostautumisesta palveluksessa,
everstiluutnantiksi urhoollisuudesta palveluksessa 1847, Vladimirin
ritarikunnan ristin miekan kanssa 1855 urhoollisuudesta
englantilais-ranskalaisen laivaston pommittaessa Viaporia (haavoittui niskaan).
Kun vielä lisätään, että Constancen molemmat enot Gustaf
Friedrich Dorph ja Jacob Johan Dorph olivat upseereita Viaporin
(ruotsalaisissa) joukoissa, niin voidaan havaita, että kaikki miehet Constancen
lähimmässä piirissä palvelivat sotaväessä, paitsi hänen oma miehensä ja
luultavasti veli, jonka elämänuraa ei tunneta.
G.F. Dorph siirtyi Suomen sodan jälkeen Ruotsin merivoimiin
ja kohosi komentajakapteeniksi.
11. Kaksi viimeistä vuosikymmentä
Kun Constance miehensä kuoltua otti ohjakset käsiinsä,
ilmeni, ettei hän ollutkaan yksinomaan espiègle. Tai jos oli alussa, niin
kasvoi tehtäviensä mukana. Kiinteästi ja määrätietoisesti hän johti perhettään
ja talouttaan (vrt. Suolahti, s. 388). Nuoret kasvoivat ja joutuivat pois
kotoa, mutta hän oli edelleen kirjeitten välityksellä yhteydessä heidän
kanssaan. Hänen käsialansa oli selvää ja melkein miehekästä. Hän oli perheen ja
suvun keskus. Ja kun lapsenlapsia alkoi tulla Helsinkiin käymään tai
opiskelemaan, oleskelivat he paljon mummolassa ja jotkut asuivatkin hänen
luonaan tai talossaan.
Talossa käyviä omaisia olivat velipuoli, vanha eversti
Cronholm ja sisarpuolet Beate ja Jeanette, jotka kaikki asuivat edelleen Pohjois-Makasiininkadun
talossa. Everstin saapuessa Constance otti hänet vastaan sanoen: ''Hyvää
päivää, veljeni. Mitä klubille kuuluu. Annanpa sinulle pienen vahvistusryypyn
(en stärketår). Beate ja Jeanette olivat aina yhdessä kuin parihevoset. Eversti
antoi heille kerran joululahjaksi toiselle kupin, toiselle teevadin ja
seuraavan runon:
Koppar utan fat
är liksom Jeanette utan Beate (lue Beaat).
Everstin puoliso oli Fredrika Granstedt (1804-1897),
tunnettua arkkitehtisukua. Eversti kuoli 1885, Beate 1890 ja Jeanette 1889.
Mummon luona asuneita lapsenlapsia oli Hilda von Becker
(sittemmin Jatzkovski), joka kävi tyttökoulua Aleksanterinkadun varrella.
Mummon palveluskuntaan kuului renki Hägerstrand sekä
palvelijattaret Josefa ja Engla. Josefa, sisäpalvelija, oli kaunis, ryhdikäs ja
hienonnäköinen. Hän saikin myöhemmin miehekseen senaatin vahtimestarin. Engle,
keittiöpalvelija, oli tavallinen köksä.
Harvoin, jos milloinkaan sai Hilda yksin kulkea kouluun.
Hägerstrandin tai Josefan piti saattaa häntä ja kantaa koululaukkua. Sateella
sipsutteli Hägerstrand aivan hänen kantapäillään suojaten valtavan suurella
sinisellä sateenvarjolla tyttöä. "Muista ettet saa kävellä Hilda-neidin
rinnalla", oli mummo lähtiessä varottanut. Tavallisesti nämä kävelyt
päättyivät siten, että Hilda kiskasi laukun rengiltä ja lähti juoksemaan
jättäen hänet ja sen hassunnäköisen sateenvarjon jälkeensä. Mutta kotona
saattoi sitten tulla toruja, sillä mummolla oli tapana istua ikkunassa ja
katupeilistä pitää silmällä kouluun menoa.
Lampalla oli osuutta eräässä saunassa lähellä Ursinin
kalliota: Toisinaan mummo meni sinne kylpemään. Josefa kantoi lakanoita ja
Hägerstrand tassutteli jälessä eväskoriin kanssa. Perillä viivyttiin
tuntikausia. Kylvyn jälkeen syötiin ja levättiin. Ei pidetty kiirettä.
Karttuva ikä mursi lopulta mummon voimat. Tuli
halvauskohtaus. Vasen puoli halvautui, mutta hän eli vielä muutaman vuoden.
Silloin Agda v. Becker (myöh. Uspenski), Hildan sisar, asui mummon luona. Hän
kävi Sahlhergin koulua. Ei voitu enää tehdä kylpymatkoja Ursinin kalliolle,
mutta mummo kylpi Mariankadun saunassa. Uskollinen Hägerstrand kantoi mummon
alas kotiportaita ja istutti ajurin rattaille. Agda tai joku muu talossa oleva
sukulainen ajoi mummon mukana. Hägerstrand ja Engla (Josefa ei enää ollut mummolla)
juoksivat saunalle ja ehtivät perille yht'aikaa mummon kanssa, kun matka oli
lyhyt, ja auttoivat siellä.
Mummo tahtoi aina olla ylhäällä ja puettu, vaikka oli
halvattu. Joka päivä hän istuutui peilin eteen ja sisäkkö ja Agda auttoivat
häntä pukeutumisessa.
Kun mummon loppu alkoi lähestyä, sattui tyttärenpoika Matti
olemaan kotona. (Hän asui silloin samassa talossa, erillisessä huoneessa.)
Matti koetti valtimoa ja kielsi Agdaa ja hänen äitiänsä, joka myös sattui
olemaan Helsingissä, lähtemästä minnekään.
Ja niin mummo lähti pois hiljaa aamupuolella yötä huhtikuun
25. päivänä 1879. Vain tunnin hän oli tajuttomana.
Hautajaiset, jotka professori Råbergh toimitti, olivat
erittäin kauniit ja tunnelmalliset; kirjoitti Matti Tekla-sisarelle. Ennen
toimitusta ja sen jälkeen lauloi 8-miehinen ylioppilaskvartetti koraalin, jonka
jälkeen ruumis kannettiin kappelista haudalle. Kun arkku oli laskettu hautaan,
esittivät laulajat "Viken tidens flyktiga minnen", minkä jälkeen
hauta luotiin umpeen ja saattajat hajaantuivat.
Siellä nukkuu nyt mummo Lampa nurmen alla puolison, äidin,
sisarusten ja monien jälkeläisten ympäröimänä.
Kertomuksemme alkoi hautausmaalla, ja loppuu nyt taas
siellä, ihan samalla paikalla. Välillä olemme tutustuneet eräisiin
ihmiskohtaloihin ja tunteneet ympärillämme Helsingin elämän sykkeen.
Samalla olemme - me Lampa-jälkeläiset - huomanneet, ettemme
oikeastaan ole mitään varsinaisesti uusia tulokkaita tässä kaupungissa. Meillä
on esivanhempiemme kautta Helsingin elämässä ja maaperässä syvät juuret, jotka
ulottuvat kauas menneisyyteen.
T.V.
Syksyaurinkoa
Vielä vetten kalvo
kuulas, kirkas on,
kohta katoo siitä
kulta auringon.
Vielä viita vihryt
päivänsäteen saa,
kohta valot vaipuu
tuntureitten taa.
Vielä sydämeni
suven sulot näät,
kohta maan ja meren
kattaneet on jäät.
Antti Rytkönen (+ 1930)
(Joulualbumista "Nuori Suomi" 1930)
Poimintoja
Kuokkalassa, entisellä valtakunnan kaakkoisrajalla,
oli Hanna Äyräpään, o.s. Kääpä, lapsuuden koti ja sen elämästä sekä Kääpäin
kauppiassuvusta on Hannan veli, kauppias Pekka Kääpä, kirjoittanut
mielenkiintoisen ja arvokkaan muistelmateoksen ''Mennyttä ja elettyä".
Joulun viettoa koskevan osan siitä on Sukusanomat kirjoittajan hyväntahtoisella
luvalla ottanut tämän joulunumeronsa alkukirjoitukseksi. - Huomautettakoon,
että Irja Pöyhönen, o.s. Kaulio, on myös Kuokkalasta. Hänen isänsä opettaja K.
perheineen vietti Tahvananpäivää yhdessä Kääpien kanssa.
Kansa taistelee nimisessä lehdessä (1959 n:o 2)
olleesta Anna Maria Räsänen-Lemaitren kirjoituksesta "Kello 3,332, oli
SS:n viime numerossa muutaman rivin "poiminto", jossa on maininta
vänrikki Kitusesta (kaatui 1944). Eräs lukijamme on huomauttanut, että tuo
"poiminto" lyhyydessään antaa yksipuolisen ja väärän kuvan
tilanteesta. Huomautus on aiheellinen, ja sen vuoksi; kiittäen sen lähettäjää,
otamme hänen ehdotuksensa mukaisesti - tähän kaikki ne 3 kohtaa, joissa
vänrikki Kitunen mainitaan.
23.3.1943: "Pistäydyn vänrikki Kitusen korsussa.
Joku soittaa mandoliinia. Puhutaan hauskoja, vaikka useimmilla on edessä yön retki."
24.3., kello 4.10: ''Helenius käväisi juuri ja
kertoi, että kolme on kaatunut viime yönä heidän korsunsa pojista ja kymmenen
haavoittunut. Siis vänrikki Kitusen poikia, joiden luona pistäydyin
eilis-iltana."
Sama päivä, vähän myöhemmin: "Kitunen käväisi
korvikkeella. Hän lähti eteen jälelle jääneine poikineen, sillä Vaarma on
haavoittunut käteen.
Rouva Räsänen-Lemaitren kuvaus on kokonaisuudessaan
oivallisesti kirjoitettu antaen herkän kuvan yöllisestä
kukkulanvaltausyrityksestä.
Eversti Cronholm kirjoitti mielellään runoja.
Seuraavassa olevan runon hän lähetti sisarentyttärelleen Siiri Zettermanille
(sittemmin kieltenopettaja) kuvaten Siirin sisaren Annan edesottamuksia
Helsingissä. - Anna Zettermanin muistamme me vanhat vielä hyvin. Hän oli meidän
nuoruudessamme jo vanha, mutta edelleen vilkas, iloinen ja elämÄnhaluinen. Hän
kuoli naimattomana 1928. - Eversti CronholM olI Constance Lampan velipuoli.
Huru Anna fördriver sin tid i Helsingfors
Tili Siri den tossan - eller Rosen i mossan 19/4 1872
Jag har länge funderat att skrifva dig till,
Men det har inte passat i stycket;
Förän nu, och nu gör du dermed hur du vill
Blott du inte ger ut det på trycket:
Men hvad kan jag väl skrifva som blef intressant
Då min penna har stål uti magen,
Ty jag skrifver ej annat än det som är sant,
Och så stryker ju dit hela dagen.
Är du nöjder och glad? Jag vill veta bestämdt
Det är något som ligger i blodet.
Alla menniskor fråga, och fråga alltjemndt
Det är just som det hörde till modet.
Will du veta hur Anna fördrifver sin tid
Skall du detta i få ord få veta;
Hon går häldre med strömmen, när strömmen är strid
Än hon gitter mot strömmen att streta.
Hon mår bra, mycket bra! det är märkvärdigt dock
Att hon längtar tili Åbo tillbaka!
Hennes pratlust är slut - hon är trög som en stock,
Karamellerna vill hon ej smaka.
Hennes sälskap består exclusivum af dem
Som har tungan på skaft, och kan skryta
När hon engång går ut vill hon aldrig gå hem
Och med Blåstrumpan vill hon ej byta.
Här går lustigan till ifrån morgon till qväll
Och från qvällen genom helaste natten
Sitter Anna - och tror sig så lycklig och säll!
Inte ljuger jag alls - ta mej katten!
Utomdess hon moverar sin kropp och sin själ
Och har roligt med sina kusiner
Hos Tiljander och Ekberg hon smörjer sig väl
Med chocolad och med drufvor och viner.
Om hon går, eller står, eller sitter på bord,
Är hon altid till hands med kritiken,
Du kan slå dig i backen och tro på mitt ord
Ty nog träffar jag hufvu't på spiken.
Ja, hon hyllar kritiken, men önskar ändå
Att ej sjelf bli ett rof för densamma,
Ty i vidrigt fall vänder hon bladet, och då -
Ja då klagar hon bums för sin mamma.
På sin tunga hon bär blott satir och kritik,
Hennes mun är ett glädjenäs tämpel;
Hennes samtal är blott toalette - politik
Dervid följer hon Snobbens exempel.
På Spektakler, konserter och annan musik
Är hon med - föratt gapa på andra,
Ty hon går och hon kommer, församlingen lik -
Det är sådant som ingen kan klandra.
Någon gång ser hon också omkring sig i sta'n
Föratt visas - och nyheter spana
Till det första hon säger sig nog vara van,
Till det andra behöfs ingen vana.
Hennes ansigtesfärg - som en koppar-kastrull,
Hennes kind - lika rund som en bulla.
Hennes mun utaf hi hi hi hi är så full,
Hennes ögon - som eld-kulor rulla.
Dock förtjenar hon lof för sin hushålls-taktik
(Huru otroligt ock det kan höras)
Hon kan koka en fattigmans-soppa - på spik!
Jag förstår ej hur' sådant kan göras.
Hon studerar med ifver sig in i sin sak
Känner djupt theorin och praktiken
Stöper ljus, kokar tvål, slår till deg för sitt bak
Inte bryr hon sig als om kritiken.
Wisst kan någon gång hända att hennes kastrull
Utaf bristande wård kokar öfver, -
Bagatell! sådant sker blott för rolighets skull,
Hennes skratt-lusta sådant behöfver.
Inte tror jag likväl, att, i stället för smör
Något annat hon lägger i pannan,
Ty hon smakar på maten - det är som sig bör
Och så gör äfven hvar och en annan.
Hvad hon inte förstår är - att krusa ett krås,
Eller pipa - och stryka - och stärka, -
Eller steka en höna - med stickelbärs sås -
Eller sjelf sina näsdukar märka:
Hon har köpt ett par låckar i korkskrufs fason,
Som hon fäster vid lösa Chinjongen,
Det skall höra till modet och gladaste ton
Och med modet vill hon hålla stången. -
Krinoliner hon byter tre gånger om da'n,
Ja, ibland också flere om dagen
Det fins ingen Modös här i helaste sta'n
Utaf hvilken hon ej är bedragen!
Skönhets-watten, parfymer, pomada och slikt
Smink och puder, tandpulfver med flera,
Af allt detta hon äger ett lager sså rikt,
Men furnerar sig altid med mera.
Hos perukmakarn bytte hon om sin chinjong
Och gaf två marker lös - hår emellan - -
Hon har ångrat sig sedan, men hvad som engång
Man har gjort kan man ändra högst sällan.
Hon förmodar sig äga gehör för musik
Och så sitter hon da'n ut och piper
För sig sjelf, stundom ock för en lifvad publik,
Som dock ingenting deraf begriper.
När det stormar och brakar derute - o, we!
Och när rägnet slår otakt på rutan -
Då är näsan så lång, ty hon tycker sig se
Huru Charon står färdig på Skutan!
Men så kommer i fluxen en gladare syn,
Som med hoppet går sida vid sida;
Hennes inbillning sväfvar då högt öfver skyn
För att där bland små Englar sig sprida!
Du, som sitter därhemma i höganlofts-bur,
Hvarmed pysslar du nu - och hur mår du?
Wore roligt.att veta om tidernas uhr
Gått förut - eller efter - förstår du?
Och, nu säger jag endast - farväl, kära.vän!
Må din lefnad i trefnad förflyta!
Må vi råkas engång lika glada igen
Och bekymren i glädje förbyta!
Carl Olof Cronholm
(1797 - 1885)
HYVÄÄ J0ULUA kaikille ystävilleen toivottaa SUKUSANOMAT
|