Etusivu
Sukusanomat
Kuvagalleria
Säännöt
Yhteystiedot
Palaute
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.


A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat

A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat
1959 Joulukuu N:ot 4 - 6 (33- 35)

Joulun vietto Karjalan kannaksella

[ Katso "poimintoja" (Kuokkalassa jne.) ]

Entisen Suomen kaakkoisraja Venäjää vastaan kulkee Laatokasta Suomenlahteen suurin piirtein lounaaseen suuntaan epäsäännöllisesti mutkitellen. Lounaassa, Rajajoen ja Suomenlahden välissä, työntyy Kuokkalan kylä kapeana kielekkeenä -alaltaan n. 5 km x 10 km - Inkerinmaan sisään. Se oli kuin Suomen uloin etuvartioasema Pietarin suunnalla. - Kuokkala kuului aikaisemmin Kivennavan pitäjään, mutta kun Terijoki tämän vuosisadan alulla muodostui erilliseksi kunnaksi, liitettiin Kuokkala siihen.

Kuokkalassa on Käävän suku asunut runsaat puolitoista vuosisataa, polvesta polveen viljellen maataan. Isäni Pietari Kääpä oli viidettä polvea: Äitini Hanna, o.s. Rautiainen; oli Kivennavan Korpikylästä kotoisin. Isoisäni on maanviljelyksen ohella harjoittanut kauppaa. Samoin myös isäni, joka suuresti laajensi liikettä perustaen monta uutta myymälää.

Lapsia oli meitä melkoinen parvi: Anni, Pekka, Hanna, Aino, Toini, Erkki ja Väinö. Sitäpaitsi yksi, joka kuoli varhain. Lapsuuden ja nuoruuden muistoni, niiden joukossa erityisesti joulun muistot, liittyvät Kuokkalan kotiimme, joka nyt on jäänyt valtakunnan rajan toiselle puolelle.

Joulun, tuon odotetun ja toivotun juhlan, valmistukset alotettiin pari viikkoa ennen jouluaattoa. Silloin tehtiin siivoukset kaikissa huoneissa aina keittiötä myöten ja vähintään yksi sika ja yksi vasikka teurastettiin. Viikkoa myöhemmin ryhdyttiin joulukaljan eli "taarin" tekoon. Elotupaan [ Suuri tupa, jossa palvelusväki ja perheen jäsenetkin suorittivat askareitaan. ] tuotiin pari kolme saavia vetävä puuamme, jonka pohjalle asetettiin halkoja ristiin ja niiden päälle puhtaaksi pestyt ruisoljet. Olkien päälle pantiin humalat ja uunissa imelöitetyt ruis- tai ohramaltaat. Niiden päälle kaadettiin kiehuvaa vettä ja amme peitettiin täkeillä tai vällyllä. Koko seoksen annettiin hautua seuraavaan päivään, jolloin kirkas liemi pantiin suuriin tynnyreihin ja niihin jonkunverran hiivaa. Runti ja tapin kohdat tynnyrissä ympäröitiin taikinalla, jott'ei ilma päässyt tynnyreihin. Kalja sai valmistua muutaman päivän, ennenkuin sitä alettiin juoda. Aattopäivinä paistettiin suuret määrät vehnästä, pullaa ja monenlaista piirakkaa. Marja-, kala- ja riisipiirakat tehtiin vehnäkuoreen. Tattari- ja herssiryynipiirakat valmistettiin ruiskuoreen. Joulun aikana suolakalana käytettiin Pietarista tuotua setrinaa, Volgan sampea, joka oli rasvasempaa kuin lohi ja valkealihaista. Isän erityistä herkkua oli punainen kaviaari, jonka rakeet olivat suuria kuin pippurin marjat. Valtavat määrät ruokaa tarvittiin jouluksi, sillä olihan perhettäkin palvelijoitten kera 16-20 henkeä ja vieraat lisäksi, joita aina jouluna oli. Eipä ihme, että äiti parka oli jouluna väsynyt ja huokasi helpotuksesta kun pyhät olivat ohi.

Aattopäivänä isä oli salaperäinen ja milloin missäkin nurkassa rapisutti papereita, eikä päästänyt lapsia lähellekään. Kun me lapset olimme pieniä, koristeli hän itse kuusen. Myöhemmin hän määräsi pari vanhemmista lapsistaan tähän meistä hyvin mieluisaan tehtävään. Ensin Anni ja minä saimme koristelun suoritettavaksemme, sitten Hanna ja Aino, ja niin edelleen. Nuorimmat jännittyneinä ja uteliaina koettivat milloin oven raosta, milloin avaimen reiästä päästä näkemään kuusen ihanuutta.

Iltahämärissä päivällisen jälkeen lähdettiin saunaan. Sieltä tultua pukeuduttiin pyhäasuun ja ennen joulukuusen sytyttämistä kokoonnuttiin kaikki, palvelijat myös; elotupaan aattohartauteen. Tämän jälkeen kaikki siirtyivät saliin. Joulupukin tuloa odotellessa saivat lapset, etenkin koulua käyvät, suorittaa runon lausuntaa, pianon soittoa ja leikkejä, joihin vanhemmatkin ottivat osaa. Joulupukki sai hikoilla, ennenkuin sai monet lahjat jaetuksi näin suurelle joukolle: Kun tämän ilon jälkeen oli vielä syöty juhla-ateria, niin aattoilta olikin vierähtänyt viimeisille tunneille.

Jouluaamuna oli lähdettävä kirkkoon jo kello 2 aamulla, sillä jumalanpalvelus alkoi kuudelta ja matkaa oli 30 km. Isäni kävi, jollei sairaus ollut esteenä, joka joulu kirkossa ja toivoi, että ainakin osa lapsista ja palvelijoista lähti mukaan. Useana jouluna lähti kotoani, kulkusten soidessa reen aisan nenässä, väkeä kolmellakin hevosella joulukirkkoon.

Menomatka tapahtui hiljalleen pyhärauhan vallitessa, milloin lumipyryssä, milloin tähtien tuikkiessa ja pakkasen nipistellessä pieniä neniä tai varpaita. Kun Rautakorvesta noustiin Polviselän harjanteille, niin näkyi jo valaistu Herran temppeli Hanskasuon mäen laella, vaikka matkaa vielä oli viitisen kilometriä. Kaviot kapsain, aisat loksain, tiu'ut helisten ja kilisten ajettiin läpi valaistujen kylien. Pian päästiinkin Kirkonkylään, jonne pitäjän eri kulmilta tuli loppumattomia hevosjonoja. Satojen kynttilöiden valaisema joulukirkko täyttyi juhlakansasta, jonka harras ja voimakas virrenveisuu vyöryi ulos jouluaamun hämäryyteen. Viimeisinä vuosina sadoilla hangen peittämillä haudoilla paloivat kynttilät.

Joulukirkon päätyttyä kävimme isän jonkun sisaren luona aamukahvilla. Heitä asuikin kirkonkylässä kokonaista kolme. Maria oli naimisissa kauppias Pietari Paavolaisen; Lovisa kauppias Matti Porvalin ja Kristiina talollisen Matti Paljakan kanssa. (Jonakin jouluna, mutta hyvin harvoin, jäimme seuraavaksi päiväksi ja silloin vierailimme jokaisen tädin luona.)

Usein lähti yksi tai kaksi tätien perhekuntaa mukanamme Kuokkalaan.

Paluumatka oli yhtä kilpa-ajoa. Piti näyttää, kenellä on kylän paras hevonen. Ukot haastoivat: "eihä se o mikkää havone, mikä kirkoll' pääsöö; mut se o hevone, mikä kirkolt kottii pääsöö". Kun päästiin kotiin, ennen puolta päivää, niin torkahdettiin muutama tunti; vaatihan ruumis lepoa yöllisestä matkasta. Joulupäivänä ei käyty kylillä eikä otettu vastaan vieraita. Ilta vietettiin rauhassa kotona kokoontumalla hartaushetkeen.

Hartaushetket kuuluivat, ei vain jouluna, vaan pyhäpäivinä yleensä, kotimme perinnäistapoihin jo isoisän ajoista lähtien. Niissä olivat mukana kaikki talon asukkaat. Tilaisuuden alussa ja lopussa laulettiin virsi ja niiden välillä isä luki jostain saarnakirjasta pyhäpäivälle kuuluvan saarnan. Meistä lapsista monasti oli vaikeata, kun piti lähes tunti olla hiljaa ja istua paikallaan. Mutta nämä pyhäiset kodin jumalanpalvelukset, jolloin talon askareet oli lopetettu ja kaikki hiljentyneet Jumalan sanaa kuulemaan, jättivät varmasti jokaisen läsnäolleen sisimpään hyvän siemenen, joka myöhemmin elämän varrella on saattanut itää ja kasvaa siunausta tuottaen. Vuosien varrella ja elämän koettelemuksissa olemme me lapset ja monet palvelijoistakin muistelleet näitä koko perheen hiljentymishetkiä.

Jos joulupäivänä oli hiljaista, niin sitä riehakkaampaa oli Tapanina. Kylillä käytiin ja vieraita saatiin. Meillä nähtiin silloin usein sukulaisperheitä. Kirkonkylän sukulaisten lisäksi, joista on jo mainittu, tuli monena vuonna Tapaninpäiväksi sukulaisia myös Raivolasta. Sielläkin oli isän sisaria naimisissa: Anna kauppias Tuomas Paavolaisen ja Katri kauppias Adam Paavolaisen kanssa. Nämä Paavolaiset olivat veljeksiä ja myös Kirkonkylän Pietari Paavolaisen veljiä.

Iltapäivällä lähtivät kylän nuoret Tahvanan ajoon; Kulkuset aisan nenässä ja kirkkaan värinen ryijy saahkan [ Parempi reki, kirkkoreki ] perässä ajeli riemuitseva, naurava joukko pitkiäkin matkoja.

Illalla kokoontui nuoriso taloihin iloa pitämään ja leikkimään. "Onks Tahvana koton?" kysyivät vieraat sisälle tullessaan. Vanhemmat ihmiset kertoivat, miten ennen leikittiin "paistin syömistä", "kaskea polttaa", "kurjen kuolemaa" ym., joita minun aikanani ei enää tunnettu. Meille kokoontuivat naapurin nuoret Koukut ja Kähöset sekä opettaja Kaulion koko väki. .Silloin päästettiin ilo irti olotuvassa. Leikittiin väkikartun vetoa, "pistettiin suutaria silmään", tai oltiin sokkosilla.

Väkikartun vedossa leikkijät istuivat lattialla .jalat vastakkain ja tarttuivat keppiin, joka oli asetettu poikittain jalkojen kohdalle. Tasaisesti alettiin vetää ja kumpi sai vastapelaajan nousemaan irti lattiasta, oli voittanut leikin.

Suutaria pistettäessä tarvittiin oljista sidottu, lattialla seisova lyhde, suutari. Leikkijät asettuivat kumarruksiin jalat haarallaan, takapuolet vastakkain ja pitkä keppi pantiin haarojen väliin. Ensin käytiin seuraava keskustelu: "Onks suutari koton? Koton on! Onks hää paikant miu kenkäin? Ei oo! Mie pistän hänt silmään! Mie varjelen!" Takimmainen koetti kepillä sohia suutaria nurin ja etummainen varjeli edessään olevaa suutaria. Kun suutari kaatui; oli takimmainen voittaja.

Ilo nousi ylimmilleen, kun käytiin sokkosilla. Siihen yhtyivät innolla isäni ja opettaja Kaulio. Tuvassa oli huutoa ja jalkojen töminää, kun juostiin pitkin penkkejä, hypittiinpä pöydillekin. Kerran isä satutti jalkansa niin pahoin, että sai loppupyhät olla sängyssä ja jalka kylmissä kääreissä, mutta seuraavana Tapanina hyppi taas penkkejä pitkin. Sokkona isä oli niin hirmumenijä, että sivullista oikein peloitti.

Ahkera kanssakäyminen Kuokkalan, Kirkonkylän ja Raivolan sukulaisperheitten kesken; johon joulun aikanakin oli hyvä tilaisuus, osoittaa läheisiä ja lämpimiä sukulaisuussuhteita. Näistä vierailuista iloitsimme enimmän me lapset, kun saimme lisää leikkitovereita. Sukulaisvierailut kestivät tavallisesti pari kolme päivää, niin että äidille ne tuottivat puuhaa ja huolta. Mutta hän kantoi tämänkin taakan nurkumatta.

Pian, lasten mielestä liiankin pian, meni joulun aika menojaan. Heillä oli pitkä aika odottaa seuraavaa joulua. Mutta olihan välillä kesä omine askareineen, iloineen ja riemuineen.

Pekka Kääpä


Marjatta Rytkönen In memoriam

Viime elokuun 1.5. päivän aamutunteina kuoli Helsingissä sukuyhdistyksemme jäsen, sairaanhoitaja Marjatta Rytkönen. Hänen oma nimipäivänsä, Marjatan päivä, täytti lopulta yksinäisten kärsimysten päivien, kuukausien ja vuosien määrän.

Hilja Marjatta Rytkönen, o.s. Sariola, oli syntynyt v. 1921 Haminassa. Ylioppilaaksi hän tuli Haminan Yhteiskoulusta ja valmistui sairaanhoitajaksi Helsingin Sairaanhoitajaopistosta kurssilta 29 a. Sairaanhoitajana ja osastonhoitajana hän toimi Helsingin Yliopistollisen Keskussairaalan eri klinikoilla. Myöhemmin sairastumisensa jälkeen hän oli toimintansa juuri aloittaneen Työterveyslaitoksen potilasosaston osastonhoitajana antaen täten oman panoksensa uuden laitoksen työmuotojen kehittämiseen ja vakiinnuttamiseen.

Sukuumme Marjatta tuli parantumattomasti sairaan miehen kohtalotoverina ja vaimona. Tällöin hän oli itse läpikäynyt Ruotsissa suoritetun suuren leikkauksen, joka ei kuitenkaan ollut tuonut toivottua lopputulosta. Iloisin mielin, luontaisella tarmollaan ja rohkeudellaan, hän silloin suunnitteli ja järjesteli elämää eteenpäin tasaten ilot ja kärsimykset vaikeammin sairaan kohtalotoverinsa kanssa. Oli piinallista todeta, miten kohtalo kulki kehää, miten tauti kerran toisensa jälkeen murskasi inhimilliset suunnitelmat.

Rauenneiden suunnitelmien joukossa oli myös eräs, jonka Marjatta varmaankin mielellään olisi halunnut toteuttaa: tutustuminen laajemmalti siihen sukulaispiiriin, jonka jäseneksi hän oli tullut. Sairaus voitti, aika loppui, useimmille jäi Marjatta henkilökohtaisesti vieraaksi. Mutta hänen lyhyt oleskelunsa joukossamme ei ollut vailla tarkoitusta. Hiljentyessämme lähikoina viettämään joulun juhlaa me huomaamme, että Marjatan elämässä toteutui harvinaisen suuressa määrin joulun iloinen ajatus, me olemme täällä antamassa, emme saamassa.

Marjatta Rytköselle naisena ja ihmisenä oli elämä varannut suuria pettymyksiä. Sota oli vienyt häneltä kihlatun, nuoren upseerin; tunnollinen huolenpito sairaista lapsista sota-ajan poikkeuksellisissa olosuhteissa oli tartuttanut häneen kohtalokkaan taudin; kamppaillessaan oman sairautensa unohtaen Ilmari Rytkösen elämän pidentämiseksi hän sai nähdä kuoleman jälleen vievän voiton ja todeta oman terveytensä ratkaisevasti pettäneen.

Pitkän sairausajan kokemukset, olivat kypsyttäneet Marjatan näkemään läpi sellaisen, mikä elämässä on epäolennaista ja epäaitoa. Naisena,, sairaanhoitajana ja ystävänä, kärsivänä ja auttavana ihmisenä. hän oli tullut siihen tulokseen, että hänet oli luotu auttamaan ja palvelemaan. Se teki hänet nöyräksi ja se antoi hänelle rauhan. .Käydessämme tänä jouluna Jumalan Pojan syntymäjuhlan viettoon me hiljennymme muistamaan tätä ihmiskohtaloa, joka näennäisestä lohduttomuudestaan huolimatta luo mieliin todellista joulun valoa. Eikö ensimmäinen jouluvirsi ylistänyt Jumalan kunniaa maailmassa juuri silloin, kun Jumalan Poika syntyi Ihmisen Pojaksi elääkseen keskuudessamme kärsivänä ja palvelevana ihmisenä?

Marjatta Rytkösen hautaus tapahtui Haminassa sunnuntaina elokuun 23. päivänä. Yhdistyksen puolesta laskettiin hänen kummulleen kukkia.

J. R.


Henkilötietoja

8.7.59

Sofia Vilhelmina Boijen ja Anders Josef Europaeuksen vihkiäisistä kulunut 125 v.

8.8.59

Selma Sofia Kristina Äyräpään ja Karl Herman Pankakosken vihkiäisistä kulunut 50 v.

15.8.59

Sairaanhoitajatar Hilja Marjatta Rytkönen (o.s. Sariola) kuoli Helsingissä.

26.9.59

Hovioikeudensihteeri Reinhold Hällströmin syntymästä kulunut 125 v.,

18.10.59

Rouva Ragnhild Sofia Valtavuon (o.s. Ingman) syntymästä kulunut 70 v.

6.11.59

Metsänhoitaja Unto Aron Antero Kyyrön syntymästä kulunut 50 v.

8.12:59

Sylvi ja Osmo Rasilon tytär syntyi Kajaanissa.`


Yhdistyksen uutisia

Vuosikokous 27.9.1959

Vuosikokous pidettiin Helsingin normaalilyseossa. Läsnä oli 23 suvun jäsentä.

Kokouksen alussa yhdistyksen esimies Toivo Valtavuo esitti lämpimät muistosanat Marjatta Rytkösestä, joka elokuun 15. päivänä oli siirtynyt manan majoille. Vainajan muistoa kunnioitettiin seisaalleen nousemalla ja hetken hiljaisuudella.

Alkupuheessaan esimies palautti mieleen Parikkalan kirkkoherran Matias Reinhold Europaeuksen ja Katarina Dannenbergin häitten 200-vuotismuistopäivän ja Höytiäisen väkivaltaisen purkautumisen 100-vuotispäivän; jotka olivat sattuneet kuluneen kesän aikana. - Edelleen puhuja esitti tilastoa osanottajien lukumäärän vaihtelusta yhdistyksen vuosikokouksissa ja antoi tietoja yhdistyksen omaisuuden kasvusta. Periaatteessa yhdistys päätettiin perustaa Haapaveden kokouksessa 1948. Sen jälkeen on ollut 11 vuosikokousta, jos tämänpäiväinenkin otetaan lukuun. Näissä 12 kokouksessa (Haapaveden kokous siis mukaan otettuna) on ollut keskimäärin 31 osanottajaa. Enimmän, n. 40 henkeä, on ollut kolmessa kokouksessa, ja pienin määrä 20 henkeä viime vuonna. - Yhdistyksen rahavarat lisääntyivät alkuvuosina, jolloin menot olivat pienet, verraten nopeasti. Jo 1952 oli pääoma yli 50.000 mk. Sukusanomien alkamisen jälkeen on kasvu hidastunut. Tänään hyväksytty tilinpäätös osottaa pääoman arvoksi 31.12.58 97.872 mk ja jos pankkiosakkeille lasketaan kirjanpitoarvon sijasta pörssiarvo tai verotusarvo, nousee pääoma yli 98.000 mk. Siis ei 100.000:sta puuttunut viimevuoden lopussa enää kuin toista tuhatta markkaa. - Esimies lopetti lausumalla läsnäolijat tervetulleiksi kokoukseen.

Hanna ja Aarne Äyräpää, jotka Tukholman matkan vuoksi olivat estyneet kokoukseen saapumasta, olivat Anna-Liisan ja Teuvon kanssa lähettäneet tervehdyssähkeen, joka luettiin. [ Myös Kajaanin sukulaisilta tuli tervehdyssähke, mutta se ei ehtinyt perille ennen kokouksen loppua. ]

Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Matti Äyräpää ja sihteerinä toimi Jorma Rytkönen. Ennen puheenjohtajan vaalia Kaarina ja Kirsti Rytkönen antoivat Antti Rytkösen puolesta lahjana yhdistykselle omatekoisen, puusta valmistetun siron puheenjohtajan nuijan, joka kiitollisesti otettiin vastaan ja heti joutui käytäntöön.

Sihteeri luki toimivuodelta 1958-59 laatimansa kertomuksen, joka hyväksyttiin.

Rahastonhoitajan ollessa estyneenä kokoukseen saapumasta luki puheenjohtaja tilinpäätöksen ja tilintarkastajain lausunnon, minkä jälkeen tilit hyväksyttiin ja rahastonhoitajalle ja hallitukselle myönnettiin tili- ja vastuuvapaus kalenterivuodelta 1958.

Vaalien tuloksia on turha luetella, koska esimies, muut hallituksen jäsenet ja varajäsenet sekä tilintarkastajat varamiehineen valittiin kaikki uudelleen, ja nimet nähdään jälempänä olevasta edellisen toimivuoden kertomuksesta.

Päivän esitelmän piti Pirkko Voipio aiheenaan äidinisänsä, lääninagronoomi Anders Theodor Europaeuksen "Muistiinpanot menneiltä ajoilta". Kirjoittaja on ne alottanut vanhana miehenä, 70-vuotiaana. Ne sisältävät suuren määrän tietoja; henkilötieto- ja sukulaisista sekä entisistä liperiläisistä ja heidän jälkeläisistään, mutta myöskin hänen lapsuutensa aikaisista tapahtumista. Nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden tapahtumat jäävät kokonaan käsittelemättä muistiinpanojen keskeytyessä ihan keskelle lausetta. Suuri vahinko kyllä, sillä tämä alku jo antaa aavistaa, kuinka hyvä muisti kirjoittajalla vielä korkeassa iässä oli ja kuinka monesta sellaisesta tapauksesta hän olisi voinut kertoa, joista ei enää tietoja saa mistään.

Esitelmän alussa Pirkko antoi äidinisästään joitakin elämäkerrallisia tietoja, jotka täydensivät muistiinpanoja. Esitys oli eloisaa ja sisällöltään mielenkiintoista.

Esitelmä olikin tällä kertaa viimeinen ohjelmanumero. Tietysti hyvät kahvitkin juotiin hyvän kahvileivän kanssa, mutta se tapahtui heti virallisten asiain jälkeen.

Kertomus yhdistyksen toiminnasta 28.9.58 - 27.9.59

Kulunut ajanjakso on ollut yhdistyksen 11. toimintakausi. Kuluneen toimintakauden aikana yhdistyksen jäsenmäärä on vähentynyt yhdellä ja on siis nyt 87.

Yhdistyksen esimiehenä on toiminut Toivo Valtavuo, varaesimiehenä Aarne Äyräpää, hallituksen muina varsinaisina jäseninä Anna-Liisa Laine, Unto Rytkönen, Karin Äyräpää ja Matti Äyräpää sekä varajäseninä Leena Pöyhönen, Kaarina Rytkönen ja Jorma Rytkönen.

Yhdistyksen rahastonhoitajana on toiminut Kauko Laine, sihteerinä Jorma Rytkönen, tilintarkastajina Marja-Maija Ouni ja Martti Hirvensalo sekä varatilintarkastajina Bette Hirvensalo ja Martti S.J. Kyyrö.

Kuluneen toimintakauden aikana Sukusanomista on julaistu numerot 2-3 (28-29) joulukuussa 1958 sekä numero 1 (30) tammikuussa ja numerot 2-3 (31-32) kesäkuussa 1959. Lisäksi julkaistiin vuonna 1958 yhdistyksen alkuaikojen hallituksen kiertokirjeet Sukusanomien juoksevan numeron mukaan numeroituina numeroin 1-4.

Jäsenmaksu on pidetty ennallaan eli mk 200:- aikuisilta ja mk 50:- 16 vuotta täyttäneiltä alaikäisiltä. Pääoma oli 31.12.1958 tehdyn tilinpäätöksen mukaan mk 97.872:-, joten lisäys on ollut mk 14.495:- vuoden 1958 aikana.

Jorma Rytkönen

Yhdistyksen tiliasema 31.12.1958

Vastaavaa

 

Rahaa kassassa

113:-

   "   postisiirtotilillä

9.867:-

   "   pankissa

6.291:-

Indeksitalletus KOP:ssa

79.064:-

10 kpl. KOP:n osakkeita

2.537:-

--------

97.872:-

======

Vastattavaa

Jäsenmaksurahasto 1.1.58

66.100:-

Jäsenmaksuja

17.600.-

-----------

83.700:-

Rahaston käyttö

3.926:-

----------

79.774:-

T.V:-n lahjoitusrahasto 1.1.58

17.277:-

Korot

821:-

18.098:-

----------

----------

97.872:-

======

Tulot

 

Jäsenmaksuja

17.600:-

Adresseista

2.550:-

Korkoja

4.000:-

Osinkoja

240:-

Indeksihyvitys

5.600:-

Lahjoitus

5.300:-

----------

35.290:-

======

Menot

 

Sukusanomista

14.567:-

Adresseista

2.511:-

Sekalaisia menoja

3.717:-

Säästö

14.495:-

----------

35.290:-

======

Pääoma

 

Pääoma 1.1.58

83.377:-

Lisäys

14.495:-

----------

97.872:-

======


Lahjoituksia yhdistyksen kokoelmiin ovat toimintavuotena 1958-59 tehneet seuraavat:

Taisto ja Eeva Aaltio: valokuvia (4 kuvaa pikku Liisasta; 3 sisarusta ym) - Opetusneuvos Brynolf Enwald valokuva Liperin kirkkomuseosta. - Tohtori Sulo Haltsonen: D.E.D. Europaeus Savitaipaleella v. 1849 (1959, eripainos). - Ella Kitunen: 3 aikakauslehtinumeroa. - Herra Heikki Kuusisto (Enok Rytkösen kautta) D.E.D. Europaeus, Die Stammverwandtschaft der meisten Sprachen der alten und australischen Welt (Pietari 187.7). - Ahti Rytkönen: Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu 1934-59; Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu 25 vuotta (seniorien julkaisu); Lauri Kettunen: Sanojen syntyprobleema (Budapest 1958); A.R. Kahleita (Jkylä 1959); A.R. Kielentutkimuksen työmaalta (Jkylä 1959); valokuvia (kuuntelutunnilla, Ahti luennoi, Ahti haastattelee Ilomantsin koululaisia, Ahti opettajana Maaningalla; - 200-vuotishääpäivä Tervamäellä, 3 kuvaa; useita kalastuskuvia ym). - Antti Rytkönen: omatekoinen puheenjohtajan nuija. - Antti ja Kirsti Rytkönen: ylioppilasvalokuva. - Herra Kauko Sorjonen: Kuvaposti n:o 26/1959. - Toivi Valtavuo: T.V. Die Wandel der Worträume in der Synonymik für Hügel, Helsinki 1957; Die Note n:o 2/1959, Wetzlar (koululaislehti). - Toivo Valtavuo: Kansa taistelee n:o 2/1959; Valborg Lindholm, De obekantas parad, 1958 (eri painos 1958). - Liperin kirkonkylän kansakoulu: Laina Lappalainen, Koulun vaiheita 1857 - 1957. - Sitäpaitsi suuri määrä sanomalehtinumeroita ja -leikkeitä, joiden lähettäjistä Ahti Rytkönen ansaitsee erikoismaininnan.

Kiitokset kaikille lähettäjille. Muistakaa edelleenkin yhdistyksen kokoelmia.

Yhdistyksen hallituksen kokouksessa, joka pidettiin heti vuosikokouksen päätyttyä, valittiin varaesimieheksi alkavaa toimivuotta varten Aarne Äyräpää; sihteeriksi Jorma Rytkönen ja rahastonhoitajaksi Kauko Laine, kaikki uudelleen.


Parikkalan Joukiosta elävää kansantietoutta

Matkailtaessa kieli- ja kansatieteen piiriin kuuluvin tarkoituksin voidaan itsekullakin paikkakunnalla viipyä kauan tai vain vähän aikaa, aina sen mukaan, millainen on ohjelma. Tämä saattaa tietysti olla laaja tai suppea. Joistakin seikoista saa selon muutamassa tunnissa. Eräitä on tutkittava viikko- ja kuukausimäärin, vuosikausiakin. Joitakin aikoja sitten matkailin Parikkalan seuduilla. Kävin mm. Tauno Europaeuksen maatilalla Simpeleen rannalla. Halusin nähdä, mitä kohtalo yhden päivän aikana johdattaa nähtäväkseni ja kuultavakseni. Päivän koko satoa en voi nyt esittää, näytteitä vain.

Joukion "varma nais"

Parikkalan entinen nimi on Joukio. Nykyään muuan Parikkalan kylistä on nimeltään Joukio. Lisäksi Joukio on eräs rautatie- ja linja-autoseisake, ja tämän seisakkeen kohdalta lähtee vetämään puoliluomainen kärritie läntiseen suuntaan. Alussa on sankkaa metsää kilometrin verran. Sitten tullaan Räätälinmäelle, pari taloa kannattavalle kukkulalle, jonne näkyy mahtava Simpeleen selkä. Parisenkymmentä minuuttia kestää sieltä kävellä Simpeleen rannalle, Tauno Europaeuksen taloon, tien päätepisteeseen.

Kun tervehdittyäni mainitsin, että isäni äiti oli Europaeuksia, joten ilmeisesti olemme etäisiä sukulaisia, solmiutui heti alkuunsa tavallista tiiviimmän sävyinen tuttavuus. Isännän äiti eli vanha emäntä Vilhelmiina eli Miina antoi heti näytteen suomen taitonsa tuoreudesta ja rehevyydestä. Hän näet tiedusteli, olenko "ahkera paksule kahvile", toisin sanoen: pidänkö väkevästä kahvista. Sillä aikaa kuin paksu kahvi "kiehu porrai", kiehui porisi, käväisin huuhtomassa matkahikeni Simpeleen aaltoihin. Kävi "holotustuuli'', lauha ja mieto tuuli,  elämä tuntui mukavalta, ja jouduin aprikoimaan, minkälainen juttu syntyisi aiheesta "Järvet, joissa olen uinut", entä "Saunat, joissa olen kylpenyt" - kiintoisia oman elämänjuoksun kertaamistapoja. Mutta ne sikseen, ja kotvan kuluttua, tuvan kahvipöydässä istuttaessa, totesin, että kohdalleen oli muuan pitäjäläinen osunut, kun tiesi Miinaa kiitellä: "Se kaskuja ja lustia hoastaa, .. hoastaa että parskuu." Isäntä ja emäntä hoitelivat lypsykonettaan ja maitojaan navetassa - tämä talo on näet nykyaikainen ja vauras talo. Tyttäret olivat jälkilypsyä suorittamassa, ja pojille antoi heinänteko kiireellisiä puuhiaan. Mutta Miina hoiti tupapuolilla taloutta, ja minä istuin pitkällä penkillä Parikkalan elämäntyyliä ja puhumisen taidetta oppimassa. Miina toteaa itsekin; että kyllä häneltä "Niitä (sanoja) pullahtaa", mutta haluaa samassa kuulla, missä kaikkialla minä olen kierrellyt maailmaa katselemassa eli hänen sanoillaan: "missä on röpäjetty". Saatuaan jotain kuulla niistä minun röpäjämisistäni saan tietooni hänen elämänsä ratkaisukohdat. Mies kuoli ja hän jäi yksin lasten kanssa: ''. . . ja niihen kans minä jäin tähän telmämää . . . meillä tulj vuatteessa ihmeemmät" (siis: tuli puute vaatteista). Mutta Miina ei lannistunut. Hän osasi taitavasti käsitellä ihmisiä: "Minä olin semmonen utala." Hän oli tottunut panemaan toimeksi eli "tinhakast liikkumaa". Ja niin asiat järjestyivät sille oivalle kannalle, jolla ne nykyjään ovat: uudenaikaiset maatalouskoneet, sähkö lypsää, uusi asuinrakennus nousee entisen viereen, kaikki tekevät työtä ahkerasti, "uhertaat ahmast". - Puhe kääntyi sitten terveyden vaiheisiin. Kerran piti jokin tauti heikkona: "Minä voan väikkelehin ja väikkelehin . . . olin pistyssä (pystyssä, sitten jälleen) neljäskymmenes kuhhai kuume minussa". Lopulta piti mennä lääkäriin. Lääkäri tutki ja sanoi: "Tämä mamma ei kuole, se vielä kävellä hilipotjtelloo." Ja niin kävi: "Vielä minä tässä kävellä lokotjtelen." Mutta jälkensä on ankara työnteko jättänyt: "Luut lyöty lusuks työn kansa... minussa reumatismi pelihtöö,... elokas näpistää" (siis on spasmeja eli kouristeluja lihaksissa). Sydänkin lienee heikentynyt, ja kiusaa ikuinen yskä, eli Miinan sanoilla "Syvän on niin heikko, se sieltä ryvitteä kytkyttää". Mutta kuitenkin työ luistaa, huumori loistaa. (Seuraavana kesänä 1958, helluntaina, olivat hautajaiset. Saavuin liian myöhään jatkamaan.)

Sitten tulee puheeksi entisaikainen maanviljelys, lähinnä kaskenpoltto. Saan tietää, että "tehtiin kaskii". Sitten "heitettiin ahoks ja otettiin uus kappale". Mutta isoja puita ei hänen muistamansa mukaan poltettu. "Pienemmät puun ramut jätettiin palamaan, ... veätettiin rissuu, ... vanhoja aijan laholoita risuloihen kans palamaa". Viertokanget tehtiin "närreestä", "ne kest suorana", ne eivät "veäntelehtäneet". Pajusta kiskottiin "levveetä niinen lekkaretta", ja "suurista pajun niinilöistä tehtiin virsut". Oli "hyvä viertokel", silloin "palloa roihtusj" eli "palloa rehotti" - suomessa voidaan siis sanoa myös palaa rehottaa, aikaisemmin olen kuullut sanottavan nauraa rehottaa, istua rehottaa, rikkaruoho rehottaa. Poltettaessa oli "ettuuksii" kaksi henkeä kohti. Palamattomat kohdat eli "soaret" kynnettiin "atralla" kuokittiin: Tarvittiin myös "hara" eli "risuhara" eli "risukarhi": siihen otettiin "vahvoja katajii". Ensimmäisenä kesänä "se pantiin viljaksi". "sit pantiin tattarii ja pellavasta", koska nämä menestyvät laihemmassa maassa. Tattarin kylvöohje oli, "et(tä) lammas soppii niihen välikkeihen makkoamaa". Siis harvaan tattari kylvettiin: "Se kyllä hoaroe" (=haaroo).

Käväisi siinä kissakin lisäämässä keskustelun aiheita: "Ku oli paksu mullikka ku mikä, nyt se on hoikent". Pennut näet nyt "reäpäkehtäät" siinä ihmisten tiellä, ovat pieniä ja avuttomia, joutuvat helposti jalkoihin. Ikkunasta kuului tällainen pihamaailman tilanne: "Kukko jo rohahtelloo pahasesti että pijä voan suu kiinni!" On kukko muutenkin tärkeä, koska ''siellä on talo, missä kukko laulaa''. Illan tullen havaittiin, että "itikat olj niin kovat laulamaan", ne "lauloa tinisuuttaat", niillä kun on sellainen "eänen tinisko". Näihin ääniin liittyi vielä happanemisen, käymisen ääni: "se happanoo ja sihajaa, ihan sipajaa", "käyp sipajaa".

Aivan liian nopeasti hujahti eli hurahti loppuun käytettävissäni oleva aika. Hyvästellessäni saatoin todistaa, että haastateltavani oli esikuvallisen taitava ja uuras ääntä. Parikkalan murteella sanottuna "varma nais". Lopuksi sain tietää, kuinka minun on vastattava niille, jotka utelevat, missä olen käynyt, näin: "Joukiissa joka talosjsa, Lamminkylän luusin loasin".

Nuottaviisauden pääkohdat

Joukion Europaeukselassa harrastetaan jonkin verran kalastustakin: "katihat" olivat parhaillaan järvessä, ja tarjolla oli edellispäivän ahvenista tehty "keitti''. Uintimatkallani näin erään naapurin laskevan verkkojaan läheisen poukaman suulle. "Simpaleen siika ja Parikkalan piika" ovat oivallisimpia lajeissaan. - Kun olen tarkkaillut kalastustapoja ja kuunnellut kalastussanoja eri puolilla Suomea, Helsingistä Karesuvantoon ja Petsamoon saakka, innostuin tietenkin ottamaan selvää, millä keinoin kala Simpeleen uumenista keinotellaan kuivalle maalle ja millaisia nimityksiä tuohon touhuun kytkeytyy. Sain tietää, että Matti Jääskeläinen, joka asuu taloaan ai van Joukion seisakkeen äärellä, on paikkakunnan nuottakuningas. Ja niin järjestyi odotushuoneekseni - junan lähtöön oli pari kolme tuntia - Mäkelän Jääskeläisen kodikas tupa.

Ilmeni, että nuotta-perimätieto ulottui noin sadan vuoden etäisyyteen. On selvää, että vanhat Simpeleen nuotat olivat kotikutoisia, hamppua, kenties joskus pellavaakin. Korkeus oli 2 1/2 - 3 metriä ja laajuus 40-50 metriä. Paulat olivat "jouhiloista", seassa "liinaa" (hamppua). Nuottarukkaset olivat "jouhikkaita" - "niillä oli tanakka vetteä". Yläpaulaan oli kiinnitetty "puulavukset" (puulaudukset) tai tuohikohot, "paksut vihkot", jotka oli tehty ompelemalla päällekkäin kymmenkunta tuohikerrosta. Rihmana käytettiin halkaistua petäjänjuurta ja reiät syntyivät poltinraudalla. Paulaan kiinnitettiin "hienommalla narulla", punonnaisella, yhä edelleen käytännössä olevalla siteellä: "Mie tien punonaisen pellavasta tai lainasta", vakuutti isäntä. Nuotan painot tehtiin levytuohesta tavalliseen tapaan: "Sillii (sileä) kivi keskelle". Vanhassa nuotassa oli "siklassa", siis äärimmäisenä, verkon verran harvempaa havasta, sitten tiheämpää, ja "perä" eli "povi" kykeni pidättämään kuoreen. Oli näet tapana ohuen jään aikana vetää kuoretta syvänteistä. Kesäisin tuollaisella pikkunuotalla vedettiin heinikoista ahventa ja muuta saapuvilla olevaa kalaa. Kun vielä lisätään "sorasimet", ylä- ja alapaulasta vetoköyteen johtavan köysiparin nimitys, on saatu talteen eräät vanhan joukiolaisen nuottaviisauden pääkohdista.

Mutta nykynuotta on kaikissa suhteissaan runsaampi: "Se on jo tava(l)line hursti" - korkeutta saattaa olla parikymmentä metriä. Harvoja verkkoja on 60-; 45-., 40-,. 35- ja 30-millisiä, sitten tulevat 25-malliset "särykset" -12 syltä kummallakin puolella -, sitten on kolme syltä 12-millisiä rintoja ja huipussa jo edellä esitelty perä eli povi. Viimeiseksi perin tärkeä huomautus: "Jos on korkii nuotta, sillonj väkkii enemmän", toisin sanoen: mitä korkeampi nuotta on, sitä pitempi yläpaulaa on alapaulan oltava. Eräs ohje on tämä: "Kyynärä väkkii kymmenelä sylelä." - Harvoin olen joutunut odottamaan junan lähtöä niin hyödyllisesti ja niin viehättävästi kuin tuolloin Mäkelän Jääskeläisen kodikkaassa tuvassa.

Ahti Rytkönen
U.S. 13/7 59


Perhehistoriaa ja -muistoja vanhasta Helsingistä
Vuosikokousesitelmä syksyllä 1956.

[ Esitelmää varten on ollut käytettävänä Signe Polidoroffin (o.s. Sevón) rikkaat muistiinpanot. Asuessaan kouluaikanaan Helsingissä mummonsa Hilda von Beckerin (o.s. Lampa) ja tätinsä Hilda Jatzkovskin (o.s. von Becker) luona Signe kuunteli heidän kertomuksiaan vanhoista ajoista. Myöhemmin hän on kirjoittanut niitä muistiin ja tännekin lähettänyt. - Muutamia tietoja olen saanut suoraan Hilda Jatzkovskilta ja äidiltäni. - Esitelmää on jonkin verran laajennettu. ]

Kokoontuessamme keväällä 1949 ensimmäiseen vuosikokoukseemme oli ensimmäisenä ohjelmassa käynti sukulaisten haudoilla Helsingin läntisellä hautausmaalla. Pysähdyimme mm. Johan Lampan ja hänen puolisonsa Constance Lampan (o.s. Veckman) haudalla ja luimme hautakivestä seuraavat sanat:

"För ädel sådd som er hand har sått
I hjertevår
För all den godhet vi röna fått
I långa år
För allt vi tacka med kärlek."

Nyt olemme entisessä Lampan talossa, jonka katolla lippu liehuu merkiksi siitä, että tänne on kokoontunut rakennuttajan jälkeläisiä. Meille on hyväntahtoisesti luovutettu käytettäväksi tämä huoneisto, ehkä sama, jossa Johan Lampa perheineen aikoinaan on asunut. Muutamat meistä muistavat nämä huoneet siltä ajalta, jolloin tässä oli Lampan tyttärenpojan Matti Äyräpään koti.

Helsinki 1700-luvulla

Siirtykäämme nyt ajassa taaksepäin.

1700-luvun alulla Helsinki paloi. Omat joukot olivat sen sytyttäneet, jotta ei idästä hyökkäävälle viholliselle olisi siitä suojaa. Sodan jälkeen oli kaupungin elpyminen hidasta. Se oli pitkän aikaa vielä vaatimaton pikkukaupunki, jonka asukkaina oli kourallinen pikkuporvareita: kauppiaita, käsityöläisiä, merimiehiä. Kaupungin asutusalueen raja oli pohjoisessa suunnilleen nykyinen Vironkatu, etelässä nykyinen Eteläsatama, idässä Pohjoissatama ja lännessä silloinen Kluuvinlahti, joka ulottui Töölön lahdesta lähelle Eteläsatamaa. Nykyinen rautatientori oli vielä veden peitossa.

1749 oli merkkivuosi Helsingin historiassa. Silloin alkoi Viaporin (nykyinen Suomenlinna) rakentaminen. Se toi kaupunkiin eloa ja virkeyttä. Tuhansittain sotilaita ja työmiehiä kerääntyi paikkakunnalle. Niiden ylläpito ja valtion suuret hankinnat tuottivat uusia ansion ja vaurastumisen mahdollisuuksia kaupungin porvareille.

2. Veljekset Carl ja Claes Lampa ja heidän perheensä

Liike-elämän yleinen elpyminen kai houkutteli tänne ensimmäiset Lampat, kaksi kauppiasta, Carl ja Claes Lampan, kaikesta päättäen veljeksiä. Heidät on merkitty Helsingin kirkonkirjoihin, edellinen 1760-, jälkimmäinen 1780-luvulla. Mistä he olivat kotoisin, ei ole voitu tähän mennessä selvittää. Hyvin mahdollisesti he polveutuvat ruotsinmaalaisesta aika huomattavasta Lampa-suvusta. Carl (1729-1789) asui Rantakadun (vastaa suunnilleen P. Esplanaadikatua) varrella. Claes (s. 1732) asui 1780-luvulla Hämeenkadun ja myöhemmin Suurkadun varrella (edellinen kulki suunnilleen nykyisen Snellmaninkadun, jälkimmäinen Aleksanterinkadun kohdalla). Ensiksi mainittua katua pitkin päästiin sillan yli Hämeen maantielle (suunnilleen nyk. Hämeentie). Veljekset näyttävät nauttineen kaupunkilaisten luottamusta päättäen siitä, että edellinen on toiminut kämnärioikeuden jäsenenä sekä lisäjäsenenä raastuvanoikeudessa, jälkimmäinen raatimiehenä.

Carl Lampan luona palveli piikatyttö Maria Henrickintytär. Tälle syntyi 1780 poika, joka sai nimen Carl Gustaf. Helsingin syntyneitten kirjan mukaan isä oli tuntematon. ("Fader sades vara okänd".) Kaksi vuotta myöhemmin syntyy tytär Elsa Maria, jonka äiti on Maria Labbart. Vuoden alussa 1786 Carl Lampa ja Maria Labbart vihitään avioliittoon. Myöhemmissä kirkonkirjamaininnoissa molemmat lapset esiintyvät Lampan perheeseen kuuluvina. Ilmeisesti onkin Carl Lampa heidän isänsä, ja Maria Henrikintytär on sama kuin Maria Labbart. Poika Carl Gustaf Lampa ottaa 1798 muuttokirjan Ruotsiin. Isä oli jo 1789 kuollut mätäkuumeeseen. Leskirouva Maria Lampa kuoli 1808, 59-vuotiaana, hänkin mätähuumeeseen. Tytär Elsa Maria Lampa kuoli 1847.

Claes Lampan perhe-elämä alkoi samaan tapaan kuin vanhemman veljenkin. Syntyneiden luetteloon on merkitty poika Johan, s. 14.10.1781; äidin nimi on Brita Åberg, isästä ei ole mitään mainintaa. Kolme vuotta myöhemmin Claes Lampa ja Brita Åberg vihitään avioliittoon. Vähän sen jälkeen heille syntyy tytär Brita Elisabet ja 1787 vielä toinen tytär, Greta Maria. Myöhemmissä kirkonkirjamerkinnöissä Johan esiintyy Claesin ja Britan perheeseen kuuluvana ja näitten kuoltua Lampa-nimisenä. Tästä ja useista muista seikoista päätellen tuntuu varmalta, että Johan on Claesin poika (eikä poikapuoli).

Claes Lampa kuoli 1796 keuhkotautiin. Brita-rouva jäi leskeksi kahden alaikäisen lapsen kanssa. Kolmas lapsi, Greta Maria, oli vajaan vuoden ikäisenä kuollut hinkuyskään.

3. Suvut Dorph ja Veckman

Lovisa Constance Veckmanin - Johan Lampan tulevan puolison - vanhemmat olivat Henrik Johan Veckman, rykmentinkomissaari Viaporissa, ja Ulrika Katarina Dorph. Viimemainitun vanhemmat olivat Gottfried Dorph, porvari ja kauppalaivuri, myöhemmin mainittu kauppalaivan kapteeniksi, ja hänen 1. puolisonsa Katarina Elisabet Manne . (Näihin aikoihin asui Helsingissä myös köydenpunojamestari Martin Manne, ehkä Katarina Elisabetin veli. Laivuri Dorphin sukulaisia ei tiedetä Helsingissä olleen.) Dorph omisti 3/4 Sophia-nimisestä aluksesta (hukarjakten Sophia). Hän lienee kuljettanut Tukholmasta Helsinkiin kauppatavaraa täällä myytäväksi, sillä peruluettelossa hänen jälkeensä (kuoli 1772) mainitaan 418 naulaa sokeria, 11 naulaa vehnäjauhoja, siirappia ym. Aikaisemmin hän omisti talon ja tontin Espoon tullin luona Kampin alueella. Mutta myöhemmin hänellä oli sen sijasta talo ja tontti Etelä-Rantakadun varrella. Kirjoja jäi Dorphilta: vanha saksalainen raamattu, saksalainen postilla, 6 saksalaista virsikirjaa, kartasto, merilaki ja pari muuta teosta. Kirjojen kielestä samoin kuin sukunimestä päätellen Dorph oli syntyperältään saksalainen.

Veckman-suvusta on kamarineuvos Eric Söderström äskettäin saanut valmiiksi perusteellisen selvityksen, ja ilmestynee hänen tutkimuksensa painosta aivan lähiaikana. Meille tämä tutkimus on erittäin mielenkiintoinen, mutta sen tarkempi selostaminen tässä yhteydessä veisi liian kauas aiheestamme (s.t.s. Helsingin muistoista). Muutama lyhyt maininta on kumminkin tarpeen. Rykmentinkomissaari Veckmanin isä sekä isoisä olivat pappeja. Isoisä Henrik Veckman oli kotoisin Vehkalahdelta (ruotsiksi Vekkelaks; siitä nimi Veckman). Hän kuoli vaiherikkaan elämän jälkeen Pernajan kappalaisena 1741 67 v. vanhana. Rykmentinkomissaarin isä taas, Johan Veckman, oli syntynyt 1711, luultavasti Pernajassa, ja kuoli Rautalammin kirkkoherrana 1771. Hänen puolisonsa oli Elisabet Berner (tämän 3. avioliitossa), kirkkoherran tytär Hollolasta, kuollut 1779.

Rykmentinkomissaari Veckman syntyi 1738 Kesälahdella. Noin 19-vuotiaana hän pääsi konttorikirjuriksi Kyminkartanon läänin lääninkonttoriin Loviisassa ja palveli siellä toistakymmentä vuotta hoitaen sinä aikana myös pari kolme kertaa sijaisena henkikirjoittajan tehtäviä. Vuonna 1769 hänet nimitettiin rykmentinkomissaariksi prinssi Fredrik Adolfin rykmenttiin Viaporissa. Nimityksen perusteluna mainittiin "taito ja kokemus, mitkä hän oli hankkinut opinnoillaan ja sitten yli 11 vuotta kestäneellä ahkeralla palveluksellaan lääninkonttorissa''. Fredrik Adolfin rykmentin nimeksi tuli myöhemmin Leskikuningattaren rykmentti.

4. Perhe Veckman - Cronholm Viaporissa

Veckmanille ja hänen puolisolleen Ulrika Dorphille, jotka vihittiin avioliittoon Viaporissa 1776, syntyi 5 lasta: Ulrika Elisabet 1779, Ulrika Sofia 1783, Anna Gustava 1786, Henrik Johan 1787 ja Lovisa Konstantia (Constance) luultavasti 1790. Vanhin lapsi lienee kuollut nuorena, neljännen vaiheita ei tarkemmin tunneta. Muut elivät vanhoiksi.

Nuorin lapsi Constance oli meidän isomummomme. Hän tuli tähän maailmaan 2 kk liian aikaisin. Jotta ei heikko elämän liekki sammuisi, sai hän maata pumpulien sisällä kaakeliuunin syvennyksessä. Hänen ollessaan 4. vuodella isä kuoli (1794) ja äiti meni seuraavana vuonna uusiin naimisiin Matias Cronholmin kanssa, joka juuri oli nimitetty linnanvoudiksi Viaporiin.

Cronholm oli syntynyt 1765 Ruotsissa, siellä tullut hovioikeuden auskultantiksi sekä sen jälkeen palvellut mm. laivankirjurina 1788-1790 sodassa ja Viaporin eskaaderin kanslistina. Ulrika rouvalla oli tässä toisessa avioliitossaan 3 lasta: Beata Katarina s. 1796, Carl Olof s. 1797 ja Johanna Sofia (Jeanette) s. 1799.

Sisarukset Veckman eivät liene kovin ihailleet isäpuoltaan, koskapa muistitieto, varmaan liioiteltu, kertoo, että Cronholm oli paha ja ilkeä mies, ja että hän päästyään isännäksi rykmentinkomissaarivainajan jälkeensä jättämään varakkaaseen kotiin, kuletti siitä "säkittäin" hopeaa ja muuta arvotavaraa Tukholmaan, jossa hän ne myi ja rahoilla makseli velkojaan.

Constance, joka alussa oli niin heikko, vahvistui aikaa myöten ja hänestä tuli terve, iloinen ja viehättävä nuori neito. Hänellä oli monia taitoja: piirusti aika sievästi ja valmisti hyvin taitavasti silkillä ja helmillä ommellen kauniita korutöitä. Hänen hiustaulustaan katso Sukusanomat 1953 N:o 4-5, s. 8. Enimmän hän kuitenkin oli ylpeä siitä, että oli käynyt tanssikoulun kolme kertaa. Hänellä oli kevyt, kaunis käynti ja siro vartalo eikä hän koskaan tullut lihavaksi. Vielä vanhanakin hän saattoi pyörähtää ympäri varpaittensa kärjillä (tehdä piruetteja).

Suomenlinnan komentajalla, amiraali Cronstedtilla oli tytär Hedvig, lahjakas ja miellyttävä, 5 á 6 vuotta Constancea nuorempi. Tämän seuralaiseksi ja tanssinopettajaksi Constancea pyydettiin ja hän suostuikin mielellään, kun isäpuolen tähden ei kotona viihtynyt. Niin hän tuli oleskelleeksi paljon amiraalin perheessä. Tietysti tämän kodin hienostuneisiin tapoihin tutustuminen oli kasvattavaa Constancelle, joka myöhemminkin aina pani paljon arvoa ulkonaiseen siroon käytökseen. Mahdollisesti hänen ranskankielentaitonsakin oli sieltä kotoisin. Constance puhui mielellään ranskaa vielä vanhoilla päivillään ja muussakin puheessaan käytti paljon ranskalaisia sanoja. Häntä pyydettiin joskus esittämään yksintanssia iltamissa ja hyväntekeväisyystilaisuuksissa.

Ehkäpä tällaisten tilaisuuksien järjestäminen oli vapaamuurarien ansiota, joiden harrastuksiin kuului hyväntekeväisyys. Viaporissa toimi Pyhän Augustinin vapaamuurarilooši, johon kuului enimmäkseen linnoituksen upseeristoa ja virkakuntaa. M.m. Matias Cronholm kuului siihen. Puuseppäin veljeskunta (timmermansorden), joka ei kuulunut vapaamuurareihin, oli toinen salaseura, joka toimi Viaporissa. Sillä oli ansioita seuraelämän kehittämiseen nähden linnoituksessa. Ester v. Frenckell on väitöskirjassaan julkaissut erään kutsuluettelon v:lta 1807, jolla puuseppien veljeskunnan rahastonhoitaja kehoittaa naimisissa olevia veljiä tuomaan koko naisväkensä mukaan juomaan teetä ja viettämään iltaa kirjelmässä ilmoitettuna päivänä rouva Cronholmin luona. Tarkoitus oli, että naiset toisivat mukanaan lisää viihtyisyyttä yhteisiin tilaisuuksiin. - Rouva von Frenckell sanoo rouva Cronholmia "ravintoloitsijattareksi". Söderström pitää kuitenkin tätä nimitystä aivan vääränä.

Vuosien 1808-09 kohtalokkaan sodan alettua Viapori joutui vihollisen piirittämäksi ja jonkin verran sitä pommitettiinkin. Constancen tiedetään istuneen pommitusten aikana jonkin sillan alla. Venäläiset vaativat linnoitusta antautumaan. Amiraali Cronstedt, joka parikymmentä vuotta aikaisemmin oli kuninkaan lippukapteenina suuresti vaikuttanut Ruotsinsalmen merivoiton saavuttamiseen, osoittautui nyt luonteeltaan heikoksi. Hän taipui vihollisen painostuksen edessä ja luovutti heille linnoituksen toukokuun alussa 1808. Lahjuksia ottaneiden Viaporin upseerien neuvot ja huoli oman perheen kohtalosta lienevät vaikuttaneet päätökseen. Viaporin perheet joutuivat nyt muuttamaan saarilta pois. Haminan rauhassa 1809 Suomi liitettiin Venäjän valtakuntaan.

Kesällä 1808 Viaporissa pommin varomattoman käsittelyn johdosta syttyi kokonainen pommivarasto. Räjähtelevät pommit lensivät ylt'ympäri. Tapauksesta kerrotaan eräässä yksityiskirjeessä, joka on julkaistu Reinh. Hausenin kirjassa "Bref och uppteckningar" (1916). Syntynyttä hämminkiä ja pakokauhua hyväkseen käyttäen venäläiset sotamiehet panivat toimeen yleisen ryöstön ja pahoinpitelivät pelästyneitä asukkaita. Cronholmin perhe ei vielä ollut muuttanut pois linnoituksesta tai ainakin tyttäret olivat vielä siellä, koska kirjeessä kerrotaan, että mamsellit (de stackars mamsellerna) Vickman (pitänee olla Veckman) ja Cronholm tulivat heitetyiksi purjevenesatamaan (i sluphamnen) ja saivat polskutella vedessä päästäkseen venheeseen, jonka piti viedä heidät Munkkiniemeen. Siellä he nyt ovat, sanotaan kirjeessä, ja kaikki heiltä on ryöstetty. Räjähdyksen tuhoista ja voimasta mainitaan, että puutalot yleensä ovat palaneet ja että yksi 12 tuuman palkki sinkoutui lähelle Sörnäisiä erään kalastajan venheen päälle. Linnoituslaitteet eivät liene vahingoittuneet. - Tuntuu omituiselta, ettei tästä tapauksesta sukulaisten muistelmissa mitään sanota. Vai viittaako ehkä maininta Constancen istumisesta sillan alla pommituksen aikana juuri tähän tapaukseen?

Cronholmin perhe, kuten ehkä useimmat muutkin Viaporissa asuneet perheet, asettui Helsinkiin. Cronholm hankki itselleen talon Pohjois-Makasiininkadun ja Unioninkadun kulmassa. Kiinteistö joutui myöhempänä aikana Suomen Höyrylaivayhtiölle. Muutaman vuoden perästä hän sai kaupunginviskaalin viran Helsingissä ja myöhemmin raatimiehen arvonimen. Hän kuoli 1836. Ulrika rouva kuoli 1833.

5. Johan Lampan nuoruus. - Johanin ja Constancen avioliitto

Johan Lampan nuoruusvuosista ei paljoa tiedetä. 11-vuotiaana hänet pantiin triviaalikouluun, jota hän kävi 4 vuotta. (Koulu oli siinä, missä nyt on Valtioneuvoston piha.) Kun hän päätti koulun, oli isä juuri kuollut. Luultavasti äiti ja poika jatkoivat kauppaliikettä. Äiti kuoli 1805, keuhkotautiin hänkin. Silloin Johan oli jo 24 vuotta vanha ja pystyi kai itsenäisesti liikettä hoitamaan. Hänen nimensä liittyy Helsingin tuhoisaan tulipaloon 1808, jonka hän ensimmäisenä huomasi (katso Sukusanomat 1955, s. 31). Palosta oli se hyväkin seuraus, että se tarjosi ainutlaatuisen tilaisuuden uuden asemakaavan luomiseen ja toteuttamiseen. Kaupungin ulkonainen uudistaminen taas oli pohjana Helsingin korottamiselle maan pääkaupungiksi 1812.

Miten ja milloin Johan Lampa tutustui Constance Veckmaniin, siitä ei tiedetä mitään. Perimätieto kertoo vain, että Johan, joka kuului palokuntaan, käydessään kerran palotarkastuksella tytön kodissa, sujautti kosimakirjeen hänen käteensä. Varmaan hän oli silloin jo toimeliaaksi ja taitavaksi mieheksi tunnettu, koska "löysi armon" Constancen silmissä, joka oli tottunut liikkumaan "ylemmissä" piireissä. Häät vietettiin Helsingin pitäjän Lehtisaaressa syyskuussa 1813. Nuori pari teki häämatkan Tukholmaan. Siellä lienee maalattu se kaunis miniatyyrikuva Johanista, joka on nähtävänä Kansallismuseossa (merkitty: A. Hansson px 1813). Constancen vielä kauniimpi miniatyyrikuva, niinikään Kansallismuseon kokoelmissa, on maalattu myöhemmin (merkitty Le Moine pinx 1816). - Pariskunnalle syntyi kaikkiaan 7 lasta:

Selma Augusta, s. 1814
Klas Johan, s. 1815
Lovisa Natalia, s. 1817
Hilda, s. 1819
Anton Heribert, s. 1823
Ulrik Konstantin, s. 1824
Gustaf Fridolf, s. 1827

Selman, vanhimman lapsen, kummeja olivat mm. amiraali Cronstedt ja hänen tyttärensä Hedvig. Amiraali vietti viimeiset vuotensa omistamassaan Herttoniemen kartanossa, yleisesti halveksittuna Viaporin luovuttamisen vuoksi. Constance kumminkin ihaili häntä, koska oli oppinut hänet tuntemaan erinomaisena puolisona ja perheen isänä. Vielä tulee aika, jolloin Cronstedtia toisin arvostellaan, vakuutti hän. - Muitten lasten kummeista mainittakoon vain Hildan kummi kenraali Reuterskiöld, joka oli hallituksen (hallituskonseljin) jäsen Ja samalla tavallaan toimi Suomen sotaväen päällikkönä. Hänen hautansa on Vanhan kirkon hautausmaalla Sederholmin hautakappelin takana (Lönnrotinkadulta katsottuna). Hautamerkki on suuri graniittikuutio ja on sen tarkoitus kuvata vainajan luotettavaa ja vakaata luonnetta.'

6. Johan Lampa liikemiehenä ja maistraatin jäsenenä

Johan Lampa oli erittäin tarmokas ja pystyvä mies, ei vain kaupan, vaan muunkin liiketoiminnan alalla. Kun Helsingin pääkaupungiksi tulon jälkeen tänne alettiin rakentaa uusia kivitaloja, rakennutti hän n. 1820 tai vähän aikaisemmin Pohjois-Esplanaadikatu 5:een 3-kerroksisen kivitalon, tämän, jossa nyt olemme. (Helenankadun puolella on 3. kerros myöhemmin rakennettu.) Se oli aikanaan kaupungin kauneimpia rakennuksia ja vieläkin sen kauniit muodot kestävät hyvin vertailun uudempien talojen kanssa. Tässä talossa lienee Lampa perheineen asunut, mutta kun hän 1830 osti kaupungilta tontin Mariankatu 9 ja rakennutti siihen puutalon, muutti hän siihen. Lampalle kuului myös samalla kohdalla Meritullinkadun puolella oleva tontti. Mariankadun talon purkamisesta tai säilyttämisestä on julkisuudessakin käyty ankaraa taistelua. [ Nyttemmin (1959) on vanha talo Paanut väistyä uudenaikaisen, mahtavan kivirakennuksen tieltä. ]

Kaupunkitalojen lisäksi Lampa omisti Vanhassa kaupungissa kesätalon, jota kutsuttiin Pikku Paratiisiksi (Lilla Paradiset). Se oli Porvoon maantien oikealla puolella, juuri siinä, missä tie kääntyy kosken sillalle. Sen yhteydessä oli myös värjäämö.

Kaupankäyntiin liittyi myös laivaliikenne. Lampa omisti purjealuksen (slup å Crawel) nimeltä Toivo, vetoisuus 26 lästiä, neljänneksen purjealuksesta (slup å Crawel) Aolus, vetoisuus 29 lästiä sekä kahdeksanneksen fregatista Åminnelse. Viimeksimainittu oli vanha ja ainakin Lampan loppuaikana jo poissa käytännöstä. Laivat kulkivat ulkomerilläkin, aina Espanjassa saakka ja toivat mukanaan viinejä, hedelmiä, kankaita ym. kauppatavaraa. Aika oli siis vielä purjelaivojen aikaa. Suomen ensimmäinen höyryalus alkoi kulkunsa vasta Lampan viimeisenä elinvuonna, ei kylläkään Helsingissä, vaan kaukana Pohjois-Karjalan vesillä.

Lampa ei rajoittunut vain omien asioittensa hoitoon. Hän oli, kuten isänsäkin, raatimies kaupungin maistraatissa, ainakin jo vuodesta 1819; ja ainakin kerran, 1827 hänet mainitaan v.t. pormestarina. Maistraatin pöytäkirjat ovat tallella, ja niistä voi seurata hänen toimintaansa. Tätä tutkimusta ei ole vielä juuri ollenkaan suoritettu. Näyttää siltä, että hän on tunnollisesti ja tarkasti ottanut tehtävänsä maistraatissa. Pari esimerkkiä vain. Kondiittori Kestlin pyysi 1828 saada asettua kaupunkiin ammattia harjoittamaan. Muut kondiittorit olivat tietysti vastaan. Muodollisten puutteellisuuksien vuoksi anomus hylättiin. Hylkäämistä äänestivät pormestari Strömberg ja Lampa, jotka vetosivat lain kirjaimeen (höllo sig till lagens bokstav). Kun anomus korjattuna uudistettiin, tuli se hyväksytyksi. Samoihin aikoihin alkoi maistraattiin tulla anomuksia ns. ''kahvihuoneitten" perustamisesta kaupunkiin. Niissä oli tarkoitus tarjoilla etupäässä teetä ja suklaata. Anomusten tekijät olivat entisiä taloudenhoitajattaria. Ensimmäisen anomuksen teki Brita Matintytär. Anomus hylättiin 4:llä äänellä 3:a vastaan. Ehkäpä asia näytti silloin oudolta ja kummalliselta. Vastaan äänesti mm. Lampa. Puolisen vuotta myöhemmin toisella anojalla oli jo parempi onni.

7. Seuraelämää ja musiikkia

Helsingin korkeampiin seurapiireihin kuului Ester v. Frenckellin antamien tietojen mukaan 1820-luvun alulla melkein vain virkakuntaa ja upseeristoa. Myöhemmin, kun yliopisto siirrettiin Turusta pääkaupunkiin, tuli oppinut maailma lisäksi. Kauppiaita hän mainitsee vain kaksi. Ne kuuluivat seurapiirien äärialueeseen. .Toinen näistä on Lampa, jonka mukana oloa perustellaan sillä, että hän vasta valmistuneessa talossaan P. Esplanaadikatu 5:ssä, saattoi järjestää suuria päivällisiä. Kellä on rahaa, sillä on ystäviä.

Lampa lienee ollut musikaalinen ja hän tahtoi, että vanhin tytär Selma oppisi soittamaan. Flyygeli tilattiin Pietarista ja tuotiin sieltä omalla laivalla. Tukholmasta hankittiin musiikinopettaja, tirehtööri Nyberg, joka useita vuosia asui talossa perheen arvossapidettynä jäsenenä. Silloin musiikki soi näissä huoneissa. Illanvietoissa, joita kotona pidettiin, oli tavallisesti ensin arvokasta musiikkiohjelmaa, minkä jälkeen nuoriso sai tanssia ja pitää hauskaa.

Selman musikaalisuudesta on erilaisia tietoja. Tekla Valtavuon mukaan Selma ei ollut erityisen musikaalinen; esim. korvakuulo ei ollut tarkka. Kuitenkin hän harjoitteli ahkerasti tehdäkseen isälleen mieliksi. Matti Äyräpään mukaan Selma oli musikaalinen ja Signe Polidoroff sanoo hänellä olleen enemmän kuin tavalliset musikaaliset lahjat. Oli miten oli, joka tapauksessa hän saavutti sellaisen virtuositeetin, että saattoi esiintyä julkisissa tilaisuuksissa säestäjänä, ehkäpä myös omilla soittonumeroilla. Z. Topelius oli 16-vuotisena ylioppilaana mukana keisarinnan nimipäivänä järjestetyssä illanvietossa. "Se oli parempia niistä, mitä on pidetty", sanoo hän päiväkirjassaan. "Mamseli Lampa loisti (briljerade) pianolla; Grotenfelt, Ehrenströmit, Schillerin Laulussa Emmalle." Pari vuotta myöhemmin Topelius taas kertoo olleensa musikaalisessa illanvietossa, joka oli "vähemmän huomattava. Rehbinder läsnä, mutta poistui 3. kappaleen jälkeen. Mamseli Lampa soitti." Nämä päiväkirjamerkinnät ovat vuosilta 1834 ja 1836. - Kerran olivat Selma ja hänen opettajansa soittaneet 4-kätisesti kahdella flyygelillä. Se oli Hilda sisaresta niin suuremmoista, että hän sen vielä vanhana muisti.

8. Johan puolisona ja isänä. - Johanin kuolema

Johanin ja Constancen avioliitto oli hyvin onnellinen. Constance on sanonut miehestään: "Aldrig trodde jag, att den seriösa Lampa (totinen Lampa) skulle fästa sig wid en sådan espiègle (veitikka) som jag. Totta olikin, että he olivat hyvin erilaisia. Johan oli suunnitteleva ja menestyvä liikemies, joka piti eri toiminta-alojensa langat selvinä käsissään. Constance oli kustavilaisen aikakauden lapsi: hiukan pintapuolinen, niinkuin tuo aikakausi, ulkonaiselle sirolle ja kohteliaalle käytökselle suurta arvoa antava. Kumminkin he sopivat hyvin yhteen, täydentäen toisiansa. Constance kunnioitti miestään ja Johan piti vaimostaan erinomaista huolta, aivan "kantoi häntä käsillään''.

Lasten suhde vanhempiin oli läheinen ja kunnioittava. Isäänsä lapset melkein jumaloivat. Hän osasikin heitä hyvin kasvattaa ja käsitellä. Kovia sanoja ei tarvinnut käyttää, ei torua eikä huutaa. Pieni silmäys tavallisesti riitti pitämään lapset järjestyksessä.

Jos joku lapsista aterialla jätti jonkun ruokalajin syömättä, pantiin se hänen eteensä seuraavalla aterialla. Niin tahtoi isä. Ruokia ei saanut valikoida eikä hylkiä.

Isällä oli ikäänkuin vaistomainen tieto vitamiinien olemassaolosta, vaikka ne keksittiin vasta 100 v. myöhemmin. Hän tahtoi, että jokaisen lapsen piti syödä yksi raaka porkkana päivässä. Maatapanon aikana lapsenpiika toi lautasella porkkanat palasiksi leikattuina ja siitä sai kukin syödä osansa.

Isän mieliruokalaji oli muuten - porkkanalaatikko.

Eräässä yksityiskirjeessä vuodelta 1823 kerrotaan tapaturmasta, johon Lampa joutui, ja joka oli viedä häneltä hengen. Hänen ajaessaan hevonen pillastui ja hän hyppäsi rattailta pelastaakseen itsensä, jolloin pyörä meni säären yli ja sääri katkesi. Seurauksena oli kylmänvihat. Amputoimista ei uskallettu tehdä. Vaikka Lampa kärsi hirveitä tuskia, osasi hän säilyttää tyyneytensä, mutta rouva parka, joka juuri odotti pienokaista (poika Anton syntyi 2 päivää kirjeen kirjoittamisen jälkeen), oli epätoivoissaan. "Helsinkiläiset tuntevat ja kärsivät", sanoo kirjoittaja, neiti af Schultén, "yhdessä kiltin raatimiehen kanssa". Potilas kumminkin parani ja eli vielä 10 vuotta. Alttius tuberkuloosille, vanhemmilta peritty, ja ehkä laajojen liiketoimien tuottama runsas työ ja huoli aiheuttivat sairastumisen. Loppu tuli heinäkuun 11. päivänä 1833.

Tirehtööri Nyberg oli silloin Ruotsissa käymässä. Kun hän palattuaan saapui surutaloon, astui hän perheenjäsenten sivutse ketään tervehtimättä, istuutui flyygelin ääreen ja alkoi soittaa. "Koskaan en ollut aikaisemmin ymmärtänyt, että surunsa ja kaipauksensa voi sävelin paremmin ilmaista kuin sanoilla", on Hilda tytär lausunut tätä muistellessaan.

9. Muutoksia perheen elämässä

Constanee-rouva jäi nyt hoitamaan laajaa omaisuutta ja huolehtimaan seitsemästä alaikäisestä lapsesta, joista nuorin oli alle 6 v. Kauppaliike nähtävästi verrattain pian lopetettiin - ehkä myytiin. Perhe tuli toimeen pääasiassa kiinteistöjen tuloilla. Myös Pikku Paratiisi myytiin. Siellä ehdittiin kumminkin pitää Selman ja rovasti Europaeuksen häät (katso ''Sukusanomat" 1955 N:o 2). Siellä sijainnut värjäämö nähtävästi siirrettiin Mariankatu 9 ään, jossa 1836 henkikirjan mukaan asui 2 värjärinkisälliä ja oppipoika. Sitä Pikku Paratiisin ihanaa puutarhaa Lampan Hilda-tytär vielä vanhana muisteli. Siinä kasvoi mm. parsaa, luumupuita ja keltaisia vaapukoita, kaikki harvinaisia siihen aikaan. Puutarhuri oli Ruotsista, kun Suomessa puutarhakulttuuri oli vasta alullaan.

Constance oli Johanin kuollessa jo 43 v. vanha, mutta kosijoita tälle varakkaalle leskelle kyllä ilmaantui. Hän ei niistä kuitenkaan välittänyt, ei edes rikkaasta kauppaneuvos Gebauerista, joka kosi häntä 3 kertaa. "Kuinka minä, joka olen ollut Lampan kanssa naimisissa, ottaisin Jeboorin" (näin hän lausui nimen), sanoi hän kun joku rukkasten antoa ihmetteli. Eipä hän ilman aihetta ollut kaiverruttanut miehensä vihkisormukseen sanoja "La constance veritable" (todellinen pysyväisyys s.t.s. uskollisuus). Tuollaiset kaiverrukset olivat sen ajan makuun, ja kirjoitus oli sattuva, kun siinä sanojen alkukirjaimet olivat samat kuin morsiamen nimen alkukirjaimet.

Vielä 1840-luvulla Constance asui perheineen Mariankatu 9:ssä. Talossa oli myös vuokralaisia. Eräs niistä oli Jakob Grot, venäjän kielen ja kirjallisuuden ensimmäinen professori Suomen yliopistossa. Grot kirjoittaa maaliskuussa 1846 ystävälleen Pietarin yliopiston rehtorille Pletnjeville. Olemme saaneet erinomaisen asunnon siinä talossa, jossa kenraali Wulffert asuu. Se on pihan toisella puolella ja ikkunoista näkyy merelle. Ikkunain edessä on pieni puutarha syreenipuineen ja kukkapenkkeineen. Se on. hyvin mukava ja keittiön puoli on erinomainen. Huoneet ovat tilavat ja niissä on ranskalaiset tapetit. Vuokra on 950 mk. Yhden huoneen, joka on aivan erillään pihan puolella, voimme vuokrata pois. Huoneistoon kuuluu 8 huonetta, joista minä otan 3 omalle osalleni. Talon emäntä rouva Lampa on hyvin hyväntahtoinen ja avulias. Hän on itse tähän asti asunut tässä huoneistossa. Sen vuoksi kaikki on niin hyvässä kunnossa."

Mariankadun talo myytiin 1850-luvun alulla. Silloin tai jo sitä ennen Lampan perhe muutti taas Pohjois-Esplanaadinkatu 5:een, aluksi 3. kerrokseen samaan huoneistoon, jossa Matti Äyräpää aikanaan asui, ja myöhemmin, lasten joutuessa pois kotoa, jonkin verran pienempään asuntoon.

9. Liperin matka

Selman muutto Liperiin oli äidille kova isku. "Me luulimme aina, että Selmasta tulisi rouva Palmen (J.Ph. P. oli ollut Selmasta kiinnostunut), ja ettei hän lähtisi maalaispapin, kaiken lisäksi leskimiehen, mukana kauas Karjalan erämaihin", pahoitteli hän. Tirehtööri Nybergin hän lähetti Liperiin käymään, vähän niinkuin vakoilemaan. Ja myöhemmin hän uskalsi itse lähteä sinne Hilda-tyttären kanssa. Matka tehtiin omilla vaunuilla (toisen tiedon mukaan oli pari ajopeliä), ja hevosia vaihdettiin majataloissa. Palvelusväkeäkin sanoo Signe Polidoroff olleen mukana ja runsaasti erilaista ruokatavaraa, koska majatalojen ruakakomento oli alkeellista.

Liperissä tulijoita odotettiin jännittyneinä, eihän Selma ollut omaisiaan moneen vuoteen tavannut. Lapsilleen hän oli paljon kertonut mummon hyvyydestä. Nämä kertomukset ja mummolta silloin tällöin tulleet lahjat olivat lapsissa synnyttäneet mielikuvan - ainakin Teklassa, joka on siitä kertonut - että mummo oli ihan ihme olento, melkein kuin kuningatar, ihana muodoltaan, pitkälaahuksiseen pukuun puettu ja kultakruunu päässä. Suuri oli pettymys, kun vaunujen tullessa esiin tien mutkasta Joensuusta päin osoittautui, että mummo oli aivan tavallinen ihminen. Mummo taas puolestaan koki pienen järkytyksen - Selma-rouvalla, joka juoksi maantielle häntä vastaan, oli - oi kauheata - pumpulihuivi päässä. "Hur kan du komma emot mig med en bomullsduk på huvudet", kerrotaan hänen sanoneen. Tapaus osoittaa, kuinka mummo oli ulkonaisista muodoista kiinni pitävä. Muuten oloonsa Liperissä olivat matkustajat hyvin tyytyväisiä.

10. Upseereita

Nuorena tyttönä - 1860-luvun alussa - oli äitini Helsingissä käymässä ja asui arvattavasti Constance-mummonsa luona. Toisinaan mummo tahtoi että äitini piti lukea hänelle ääneen sanomalehtiä kun hän lepäsi. Välistä Mummo nukahti lukemisen aikana. Kerran äitini, kun luuli, että Mummo taas oli torkahtanut, ottikin ja luki sanomalehden sijasta Runebergin "Fänrikens marknädsminne". Äkkiä Mummo kavahti istumaan ja sanoi kyyneleet silmissä: "Sen minä sanon, että se on hieno (gentil) mies, se Runeberg". Mummo oli saanut välittömän kosketuksen siihen sotilaalliseen ilmapiiriin, johon hän oli kasvanut ja kotiutunut Viaporin linnoituksessa. Hän piti potilassäätyä suuressa arvossa kuten Runebergkin. Mutta Runebergillä sotilaan tehtävän nostaa korkealle sen isänmaallinen merkitys. Henki on toinen kuin se mikä ohjasi Viaporin sotilasjohdon harkintaa keväällä 1808. Mummo ei liene juuri tuntenut Runebergin enemmän kuin muutakaan Suomen runoutta. "Vänrikki Stoolin" ensimmäinen osa oli tosin ilmestynyt jo 1848, mutta toinen (jossa mm. "Vänrikin markkinamuisto") vasta 1860, eikä Runebergin merkitystä vielä yleisestikään täysin käsitetty.

Mummon pojat tulivat äitiinsä sotilassäädyn arvossapitämisen suhteen. He tulivat kaikki neljä upseereiksi, mutta eivät kotimaan väkeen, vaan siirtyivät Venäjälle, ja sille tielle he häipyivätkin.

Vanhin veljeksistä Clas Johan kävi Helsingin lyseota ja tuli ylioppilaaksi siirtyen senjälkeen Venäjän sotapalvelukseen. Hän kuoli 1847 Puolassa

Anton ja Ulrik kävivät Haminan kadettikoulun. Edellinen osallistui Itämaiseen sotaan, lienee haavoittunut Alman taistelussa ja kuoli Krimillä 1854.` Jälkimmäinen oli horuntšij (= vänrikki) Mosdokin kasakkarykmentissä ja kuoli Kaukaasiassa 1848.

Fridolf tuli ylioppilaaksi, palveli Turun hovioikeudessa ja senjälkeen ulaanirykmenteissä Venäjällä yleten luutnantiksi. Lopulta hän siirtyi siviilialalle, meni naimisiiri venakon kanssa ja kuoli rauhantuomarina Venäjällä 1872. Hänestä ja hänen raha-asioistaan oli äidillä paljon surua.

Natalia ja Hilda tyttärien miehetkin Lorentz Johan Zetterman ja Gustav von Becker olivat sotilaita, mutta erosivat sotapalveluksesta, edellinen everstiluutnanttina, jälkimmäinen everstinä siirtyen siviilivirkoihin. Zettermanista tuli lääninrahastonhoitaja Turussa ja von Beckeristä rahastonhoitaja rautatierakennuksilla. - Zetterman palveli suurimman osan upseeriaikaansa Suomen kaartissa, von Becker ensin venäläisissä joukoissa, sitten Hämeenlinnan suomalaisessa ruotuväkitarkka-ampujapataljoonassa.

Constance Lampan velipuoli Carl Olof Cronholm tuli ylioppilaaksi 1818, siirtyi sotapalvelukseen yleten säännöllisesti upseerinarvosta toiseen. Hän sai ylennyksen majuriksi 1844 kunnostautumisesta palveluksessa, everstiluutnantiksi urhoollisuudesta palveluksessa 1847, Vladimirin ritarikunnan ristin miekan kanssa 1855 urhoollisuudesta englantilais-ranskalaisen laivaston pommittaessa Viaporia (haavoittui niskaan).

Kun vielä lisätään, että Constancen molemmat enot Gustaf Friedrich Dorph ja Jacob Johan Dorph olivat upseereita Viaporin (ruotsalaisissa) joukoissa, niin voidaan havaita, että kaikki miehet Constancen lähimmässä piirissä palvelivat sotaväessä, paitsi hänen oma miehensä ja luultavasti veli, jonka elämänuraa ei tunneta.

G.F. Dorph siirtyi Suomen sodan jälkeen Ruotsin merivoimiin ja kohosi komentajakapteeniksi.

11. Kaksi viimeistä vuosikymmentä

Kun Constance miehensä kuoltua otti ohjakset käsiinsä, ilmeni, ettei hän ollutkaan yksinomaan espiègle. Tai jos oli alussa, niin kasvoi tehtäviensä mukana. Kiinteästi ja määrätietoisesti hän johti perhettään ja talouttaan (vrt. Suolahti, s. 388). Nuoret kasvoivat ja joutuivat pois kotoa, mutta hän oli edelleen kirjeitten välityksellä yhteydessä heidän kanssaan. Hänen käsialansa oli selvää ja melkein miehekästä. Hän oli perheen ja suvun keskus. Ja kun lapsenlapsia alkoi tulla Helsinkiin käymään tai opiskelemaan, oleskelivat he paljon mummolassa ja jotkut asuivatkin hänen luonaan tai talossaan.

Talossa käyviä omaisia olivat velipuoli, vanha eversti Cronholm ja sisarpuolet Beate ja Jeanette, jotka kaikki asuivat edelleen Pohjois-Makasiininkadun talossa. Everstin saapuessa Constance otti hänet vastaan sanoen: ''Hyvää päivää, veljeni. Mitä klubille kuuluu. Annanpa sinulle pienen vahvistusryypyn (en stärketår). Beate ja Jeanette olivat aina yhdessä kuin parihevoset. Eversti antoi heille kerran joululahjaksi toiselle kupin, toiselle teevadin ja seuraavan runon:

Koppar utan fat
är liksom Jeanette utan Beate (lue Beaat).

Everstin puoliso oli Fredrika Granstedt (1804-1897), tunnettua arkkitehtisukua. Eversti kuoli 1885, Beate 1890 ja Jeanette 1889.

Mummon luona asuneita lapsenlapsia oli Hilda von Becker (sittemmin Jatzkovski), joka kävi tyttökoulua Aleksanterinkadun varrella.

Mummon palveluskuntaan kuului renki Hägerstrand sekä palvelijattaret Josefa ja Engla. Josefa, sisäpalvelija, oli kaunis, ryhdikäs ja hienonnäköinen. Hän saikin myöhemmin miehekseen senaatin vahtimestarin. Engle, keittiöpalvelija, oli tavallinen köksä.

Harvoin, jos milloinkaan sai Hilda yksin kulkea kouluun. Hägerstrandin tai Josefan piti saattaa häntä ja kantaa koululaukkua. Sateella sipsutteli Hägerstrand aivan hänen kantapäillään suojaten valtavan suurella sinisellä sateenvarjolla tyttöä. "Muista ettet saa kävellä Hilda-neidin rinnalla", oli mummo lähtiessä varottanut. Tavallisesti nämä kävelyt päättyivät siten, että Hilda kiskasi laukun rengiltä ja lähti juoksemaan jättäen hänet ja sen hassunnäköisen sateenvarjon jälkeensä. Mutta kotona saattoi sitten tulla toruja, sillä mummolla oli tapana istua ikkunassa ja katupeilistä pitää silmällä kouluun menoa.

Lampalla oli osuutta eräässä saunassa lähellä Ursinin kalliota: Toisinaan mummo meni sinne kylpemään. Josefa kantoi lakanoita ja Hägerstrand tassutteli jälessä eväskoriin kanssa. Perillä viivyttiin tuntikausia. Kylvyn jälkeen syötiin ja levättiin. Ei pidetty kiirettä.

Karttuva ikä mursi lopulta mummon voimat. Tuli halvauskohtaus. Vasen puoli halvautui, mutta hän eli vielä muutaman vuoden. Silloin Agda v. Becker (myöh. Uspenski), Hildan sisar, asui mummon luona. Hän kävi Sahlhergin koulua. Ei voitu enää tehdä kylpymatkoja Ursinin kalliolle, mutta mummo kylpi Mariankadun saunassa. Uskollinen Hägerstrand kantoi mummon alas kotiportaita ja istutti ajurin rattaille. Agda tai joku muu talossa oleva sukulainen ajoi mummon mukana. Hägerstrand ja Engla (Josefa ei enää ollut mummolla) juoksivat saunalle ja ehtivät perille yht'aikaa mummon kanssa, kun matka oli lyhyt, ja auttoivat siellä.

Mummo tahtoi aina olla ylhäällä ja puettu, vaikka oli halvattu. Joka päivä hän istuutui peilin eteen ja sisäkkö ja Agda auttoivat häntä pukeutumisessa.

Kun mummon loppu alkoi lähestyä, sattui tyttärenpoika Matti olemaan kotona. (Hän asui silloin samassa talossa, erillisessä huoneessa.) Matti koetti valtimoa ja kielsi Agdaa ja hänen äitiänsä, joka myös sattui olemaan Helsingissä, lähtemästä minnekään.

Ja niin mummo lähti pois hiljaa aamupuolella yötä huhtikuun 25. päivänä 1879. Vain tunnin hän oli tajuttomana.

Hautajaiset, jotka professori Råbergh toimitti, olivat erittäin kauniit ja tunnelmalliset; kirjoitti Matti Tekla-sisarelle. Ennen toimitusta ja sen jälkeen lauloi 8-miehinen ylioppilaskvartetti koraalin, jonka jälkeen ruumis kannettiin kappelista haudalle. Kun arkku oli laskettu hautaan, esittivät laulajat "Viken tidens flyktiga minnen", minkä jälkeen hauta luotiin umpeen ja saattajat hajaantuivat.

Siellä nukkuu nyt mummo Lampa nurmen alla puolison, äidin, sisarusten ja monien jälkeläisten ympäröimänä.

Kertomuksemme alkoi hautausmaalla, ja loppuu nyt taas siellä, ihan samalla paikalla. Välillä olemme tutustuneet eräisiin ihmiskohtaloihin ja tunteneet ympärillämme Helsingin elämän sykkeen.

Samalla olemme - me Lampa-jälkeläiset - huomanneet, ettemme oikeastaan ole mitään varsinaisesti uusia tulokkaita tässä kaupungissa. Meillä on esivanhempiemme kautta Helsingin elämässä ja maaperässä syvät juuret, jotka ulottuvat kauas menneisyyteen.

T.V.


Syksyaurinkoa

Vielä vetten kalvo
kuulas, kirkas on,
kohta katoo siitä
kulta auringon.

Vielä viita vihryt
päivänsäteen saa,
kohta valot vaipuu
tuntureitten taa.

Vielä sydämeni
suven sulot näät,
kohta maan ja meren
kattaneet on jäät.

Antti Rytkönen (+ 1930)
(Joulualbumista "Nuori Suomi" 1930)


Poimintoja

Kuokkalassa, entisellä valtakunnan kaakkoisrajalla, oli Hanna Äyräpään, o.s. Kääpä, lapsuuden koti ja sen elämästä sekä Kääpäin kauppiassuvusta on Hannan veli, kauppias Pekka Kääpä, kirjoittanut mielenkiintoisen ja arvokkaan muistelmateoksen ''Mennyttä ja elettyä". Joulun viettoa koskevan osan siitä on Sukusanomat kirjoittajan hyväntahtoisella luvalla ottanut tämän joulunumeronsa alkukirjoitukseksi. - Huomautettakoon, että Irja Pöyhönen, o.s. Kaulio, on myös Kuokkalasta. Hänen isänsä opettaja K. perheineen vietti Tahvananpäivää yhdessä Kääpien kanssa.

Kansa taistelee nimisessä lehdessä (1959 n:o 2) olleesta Anna Maria Räsänen-Lemaitren kirjoituksesta "Kello 3,332, oli SS:n viime numerossa muutaman rivin "poiminto", jossa on maininta vänrikki Kitusesta (kaatui 1944). Eräs lukijamme on huomauttanut, että tuo "poiminto" lyhyydessään antaa yksipuolisen ja väärän kuvan tilanteesta. Huomautus on aiheellinen, ja sen vuoksi; kiittäen sen lähettäjää, otamme hänen ehdotuksensa mukaisesti - tähän kaikki ne 3 kohtaa, joissa vänrikki Kitunen mainitaan.

23.3.1943: "Pistäydyn vänrikki Kitusen korsussa. Joku soittaa mandoliinia. Puhutaan hauskoja, vaikka useimmilla on edessä yön retki."

24.3., kello 4.10: ''Helenius käväisi juuri ja kertoi, että kolme on kaatunut viime yönä heidän korsunsa pojista ja kymmenen haavoittunut. Siis vänrikki Kitusen poikia, joiden luona pistäydyin eilis-iltana."

Sama päivä, vähän myöhemmin: "Kitunen käväisi korvikkeella. Hän lähti eteen jälelle jääneine poikineen, sillä Vaarma on haavoittunut käteen.

Rouva Räsänen-Lemaitren kuvaus on kokonaisuudessaan oivallisesti kirjoitettu antaen herkän kuvan yöllisestä kukkulanvaltausyrityksestä.

Eversti Cronholm kirjoitti mielellään runoja. Seuraavassa olevan runon hän lähetti sisarentyttärelleen Siiri Zettermanille (sittemmin kieltenopettaja) kuvaten Siirin sisaren Annan edesottamuksia Helsingissä. - Anna Zettermanin muistamme me vanhat vielä hyvin. Hän oli meidän nuoruudessamme jo vanha, mutta edelleen vilkas, iloinen ja elämÄnhaluinen. Hän kuoli naimattomana 1928. - Eversti CronholM olI Constance Lampan velipuoli.


Huru Anna fördriver sin tid i Helsingfors

Tili Siri den tossan - eller Rosen i mossan 19/4 1872

Jag har länge funderat att skrifva dig till,
Men det har inte passat i stycket;
Förän nu, och nu gör du dermed hur du vill
Blott du inte ger ut det på trycket:

Men hvad kan jag väl skrifva som blef intressant
Då min penna har stål uti magen,
Ty jag skrifver ej annat än det som är sant,
Och så stryker ju dit hela dagen.

Är du nöjder och glad? Jag vill veta bestämdt
Det är något som ligger i blodet.
Alla menniskor fråga, och fråga alltjemndt
Det är just som det hörde till modet.

Will du veta hur Anna fördrifver sin tid
Skall du detta i få ord få veta;
Hon går häldre med strömmen, när strömmen är strid
Än hon gitter mot strömmen att streta.

Hon mår bra, mycket bra! det är märkvärdigt dock
Att hon längtar tili Åbo tillbaka!
Hennes pratlust är slut - hon är trög som en stock,
Karamellerna vill hon ej smaka.

Hennes sälskap består exclusivum af dem
Som har tungan på skaft, och kan skryta
När hon engång går ut vill hon aldrig gå hem
Och med Blåstrumpan vill hon ej byta.

Här går lustigan till ifrån morgon till qväll
Och från qvällen genom helaste natten
Sitter Anna - och tror sig så lycklig och säll!
Inte ljuger jag alls - ta mej katten!

Utomdess hon moverar sin kropp och sin själ
Och har roligt med sina kusiner
Hos Tiljander och Ekberg hon smörjer sig väl
Med chocolad och med drufvor och viner.

Om hon går, eller står, eller sitter på bord,
Är hon altid till hands med kritiken,
Du kan slå dig i backen och tro på mitt ord
Ty nog träffar jag hufvu't på spiken.

Ja, hon hyllar kritiken, men önskar ändå
Att ej sjelf bli ett rof för densamma,
Ty i vidrigt fall vänder hon bladet, och då -
Ja då klagar hon bums för sin mamma.

På sin tunga hon bär blott satir och kritik,
Hennes mun är ett glädjenäs tämpel;
Hennes samtal är blott toalette - politik
Dervid följer hon Snobbens exempel.

På Spektakler, konserter och annan musik
Är hon med - föratt gapa på andra,
Ty hon går och hon kommer, församlingen lik -
Det är sådant som ingen kan klandra.

Någon gång ser hon också omkring sig i sta'n
Föratt visas - och nyheter spana
Till det första hon säger sig nog vara van,
Till det andra behöfs ingen vana.

Hennes ansigtesfärg - som en koppar-kastrull,
Hennes kind - lika rund som en bulla.
Hennes mun utaf hi hi hi hi är så full,
Hennes ögon - som eld-kulor rulla.

Dock förtjenar hon lof för sin hushålls-taktik
(Huru otroligt ock det kan höras)
Hon kan koka en fattigmans-soppa - på spik!
Jag förstår ej hur' sådant kan göras.

Hon studerar med ifver sig in i sin sak
Känner djupt theorin och praktiken
Stöper ljus, kokar tvål, slår till deg för sitt bak
Inte bryr hon sig als om kritiken.

Wisst kan någon gång hända att hennes kastrull
Utaf bristande wård kokar öfver, -
Bagatell! sådant sker blott för rolighets skull,
Hennes skratt-lusta sådant behöfver.

Inte tror jag likväl, att, i stället för smör
Något annat hon lägger i pannan,
Ty hon smakar på maten - det är som sig bör
Och så gör äfven hvar och en annan.

Hvad hon inte förstår är - att krusa ett krås,
Eller pipa - och stryka - och stärka, -
Eller steka en höna - med stickelbärs sås -
Eller sjelf sina näsdukar märka:

Hon har köpt ett par låckar i korkskrufs fason,
Som hon fäster vid lösa Chinjongen,
Det skall höra till modet och gladaste ton
Och med modet vill hon hålla stången. -

Krinoliner hon byter tre gånger om da'n,
Ja, ibland också flere om dagen
Det fins ingen Modös här i helaste sta'n
Utaf hvilken hon ej är bedragen!

Skönhets-watten, parfymer, pomada och slikt
Smink och puder, tandpulfver med flera,
Af allt detta hon äger ett lager sså rikt,
Men furnerar sig altid med mera.

Hos perukmakarn bytte hon om sin chinjong
Och gaf två marker lös - hår emellan - -
Hon har ångrat sig sedan, men hvad som engång
Man har gjort kan man ändra högst sällan.

Hon förmodar sig äga gehör för musik
Och så sitter hon da'n ut och piper
För sig sjelf, stundom ock för en lifvad publik,
Som dock ingenting deraf begriper.

När det stormar och brakar derute - o, we!
Och när rägnet slår otakt på rutan -
Då är näsan så lång, ty hon tycker sig se
Huru Charon står färdig på Skutan!

Men så kommer i fluxen en gladare syn,
Som med hoppet går sida vid sida;
Hennes inbillning sväfvar då högt öfver skyn
För att där bland små Englar sig sprida!

Du, som sitter därhemma i höganlofts-bur,
Hvarmed pysslar du nu - och hur mår du?
Wore roligt.att veta om tidernas uhr
Gått förut - eller efter - förstår du?

Och, nu säger jag endast - farväl, kära.vän!
Må din lefnad i trefnad förflyta!
Må vi råkas engång lika glada igen
Och bekymren i glädje förbyta!

Carl Olof Cronholm
(1797 - 1885)


HYVÄÄ J0ULUA kaikille ystävilleen toivottaa SUKUSANOMAT



Alkuun

© A.J.Europaeuksen jälkeläisten yhdistys r.y.