
|


A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat 1957Joulukuu N:ot 2-4 (24-26)
Lapsuutemme joulu (Selma Pankakosken kirje Aarne Äyräpäälle)
Lepaa 30.12.52.
Rakas veli:
Ajatukseni ovat tänä jouluna enemmän kuin ennen askarrelleet lapsuuden jouluissa, sekä siellä Oulunjokivarrella että Helsingissä. Jälkimmäinen johtunee siitäkin, että nykyään Helsingissä käydessäni niin usein olen kulkenut sen Laivurinkatu 10 ohi. [1) Oulun läänin apulaisagronoomi A. Th. Europaeuksen perhe asui 1883-1893 Utajärven pitäjän Vaalassa Kolehmaisen talossa lähellä Oulujoen niskaa. Paikka oli varsinkin talvisaikaan, jolloin koskenlaskua ei ollut, yksinäinen, n. 10 pnk:n maantietaipaleen päässä Oulusta. Isä oli enimmän osaan vuotta virkamatkoilla. Tarkempi paikalliskuvaus on Selma Pankakosken kirjoituksessa "Muistelmia äidistäni" (Sukusanomat n:o 4-6, 1954). Isän tultua 1895 nimitetyksi lääninagronoomiksi Uudenmaan lääniin perhe muutti seur. vuonna Helsinkiin, jossa ensimmäinen asunto oli Laivurinkatu 10:ssä. - Aarne Äyräpään huomautus.]
- - - - Sieltä kaukaisten muistojen kätköistä on noussut mieleen Kolehmaisen pirtti, se meidän lastenkamarimme. Se on puhtaaksi pesty ja juhla-asuinen. Mammahan oli voimiensa päivinä harvinaisen siisti ja järjestyksen ihminen. Pirtin täyttävät jouluiset leipomistuoksut - minulle ovat tuoksut aina olleet suuri tekijä muistojen herättämissä tunnelmissa. Kuusi on jo tuotu. Se ulottuu miltei kattoon. Koristeita siinä ei ole paljon - omenoita en muista, liekö ollut kun jonkun harvan kerran, jos koskaan - paperipäällisiä karamelleja enimmäkseen, mikäli oli. Kynttilät kiinnitettiin suuriin päreristikkoihin, joitten kärkiin oli porattu reiät. Ne olivat niin pitkät, että ulottuivat jonkun verran oksien ulkopuolelle, joitten varaan ne asetettiin. Kynttilät olivat pitkiä ja paksuja (ei kruunu- eikä ohuita kuusenkynttilöitä), ja ne kestivät kauan. Näitä ristikoita oli kaksi tai kolme ja sen mukaan siis 8 tai 12 liekkiä.
Pappa tuli tavallisesti Oulusta aaton edellisenä tai edellisinä päivinä. Kerran muistan, että hän tuli vasta aattona, ja että jännitys oli kova, ehtisikö hän. Oli tapana juosta rapulle kuuntelemaan kulkusia sieltä jostain Raappanan suunnalta. Ja kun ne kulkuset sitten kuuluivat: Mahtaakohan koskaan myöhemmin elämässä yhteen sydämeen mahtua niin paljon riemullista odotusta kuin silloin! Minnekähän se papan aisakello lie joutunut? Sehän oli vielä mukana etelässäkin. Sen äänen eroitimme aina toisten joukosta, ei ollut erehtymisen mahdollisuutta. Se soi ja helisi paljon kauniimmin kuin muut ja säesti vankasti ja jämerästi kulkusten iloista kilinää. Etenkin joen törmää noustessa se läppäsi niin hauskasti harvakseen. Ja sitä salaperäisyyttä, joka ympäröi pappaa, kun hän paketteineen nousi reestä ja meni kammariinsa: Entäs kun sieltä sitten alkoi tuntua hienoinen lakan käry ja paperien rapinaa. Ja korkeimmilleenhan se tunnelma nousi, kun alettiin "kenkätä". Pukkihan ei meillä näyttäytynyt. Tiesimmehän, että pappa se "kenkkäsi", kun paketit lensivät sisään, mutta kyllä se sittenkin muka oli joku toinen.
Paljon muuta, sanomattoman paljon hyvää ja onnellista liittyi siihen aatto-iltaan. Se oli nykyisessä mielessä ja vieläpä perheemme Helsingin jouluihinkin verrattuna karu, mutta tuskinpa löytyy iloisempia ja onnellisempia aattoillan lapsia, kuin me silloin olimme. Ja sellainen lämmön pesä jäi niistä varhaislapsuuden jouluista sydämeen, että sitä on riittänyt hamaan vanhuuteen. Se on vaatinut minut joka joulu omalta vähäiseltä osaltani edes jotain pientä tekemään toisten jouluiloa varten, ensin isona siskona teille nuoremmille ja aikanaan jotain pikkusta teidän lapsillennekin, sitten omille lapsille ja nyt viimeiseksi lasten lapsille. Ja onhan se pakottanut ajoittain laajentamaankin sitä vaatimusta ulottumaan sotilaihin, sotakummilapsiin ja muihinkin. Ja joka joulu tunnen jääväni ihmisille velkaan. Etenkin nyt vanhoilla päivillä kun ei enää jaksa ja ajatus ja keksimiskyky hidastuu.
Sinä muistanet paremmin Helsingin joulut ja muistanhan ne minäkin, Matti-sedän vierailut, käynnit Johanneksen, silloisessa Uudessa kirkossa. (Muistatko kerran; kun kirkossa ollessamme Maikku-koira pentuineen oli kaatanut valmiiksi koristellun kuusen?) Entäs kuinka me surimme, kun kuusi vietiin pois! Sinä ja minä taisimme siinä suhteessa olla samanlaiset.
Siunatut ovat nämä lapsuuden joulumuistot. Vasta nyt vanhoilla päivillään tajuaa, minkälainen rikkaus ne ovat olleet elämän varrella. Niinkuin lapsuusmuistot yleensäkin. - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - Ja se, mikä oli olennaisinta, pääsee paremmin esille. Meillä on ollut hyvä koti. Sen siunaus on kantanut meitä kaikkia - ennen kaikkea se, että meidän puolesta on niin paljon rukoiltu. Vasta viime aikoina on sen merkitys minulle selvinnyt - selvinnyt se, mikä rikkaus se on ollut.
- - - - - - - - -
Hyvää uutta vuotta teille kaikille koko perheen puolesta. Sydämellisin terveisin
Selma.
Henkilötietoja
1.8.57 |
Rouva Elin Leontine (Ella) Rytkösen (o.s. Vendelin) syntymästä kulunut 80 v. |
12.8.57 |
Pekka Ilmari Malkavaara syntyi Oulaisissa.. |
23.8.57 |
Matias Josef Rytkösen syntymästä kulunut 80 v. |
30.8.57 |
Professori Eemeli Kitusen syntymästä kulunut 70 v. |
11.10.57 |
Juho Anders Pöyhösen syntymästä kulunut 80 v. |
12.10.57 |
Kaarina ja Erkki Hirvensalon tytär syntyi Helsingissä. |
21.10.57 |
Professori Aarne Elias Äyräpää täytti 70 v. Helsingissä. |
8.12.57 |
Hovioikeudensihteeri Reinhold Hällströmin kuolemasta kulunut 80 v. |
9.12.57 |
Martti Joel Rytkösen syntymästä kulunut 75 v. |
Aarne Äyräpää muinaistutkijana
Aarne Äyräpään 70-vuotispäiväksi 21.10.57 ilmestyi hänelle omistettuna Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja n:o 58 nimellä "Studia neolithica in honorem Aarne Äyräpää". Se on kaunis 500-sivuinen juhlakirja, joka sisältää 15 tieteellistä tutkimusta, niistä 5 suomalaisten kirjoittamia, muut 10 ulkomaalaisten (Skandinavian maista, Saksasta, Virosta, Neuvostoliitosta). Vain 1 kirjoitus on suomeksi, muut ulkomaan kielillä. Kirjoittajat ovat kaikki kivikauden tutkijoita ja Aarnea nuorempaan tiedemiespolveen kuuluvia. Teos on runsaasti kuvitettu, alussa on Aarnesta onnistunut kuva. -. Lisäksi oli julkaistavaksi jätetty 2 ulkomaalaisten kirjoittamaa tutkimusta, jotka laajuutensa vuoksi eivät mahtuneet samaan nidokseen, vaan tulevat Aikakauskirjan seuraavaan numeroon.
Meitä kiinnostaa erityisesti teoksen alussa oleva valtionarkeologi C.A. Nordmanin suomenkielinen omistuskirjoitus. Siinä hän ensin muistelee itsensä ja Aarnen välistä yli nelikymmenvuotista ystävyyttä ja siirtyy sitten tarkastelemaan Aarnen tieteellistä tutkimustyötä ja sen tuloksia.
"Niin ilmetty detaljitutkija kuin olitkin", sanoo Nordman, "Sinun ajatuksesi pyrki silti suurten ongelmien ratkaisemiseen. Indoeurooppalaiskysymyksessä johduit myös siihen probleemisarjaan, joka - kivikautemme kronologista jäsentelyä koskevan kysymyksen ohella - oli tuleva keskeiseksi tutkimustyössäsi: Euroopan sotakirveskulttuurien keskinäiseen yhteyteen ja alkuperään. Sitä käsittelee kivi-kaudentutkimuksemme perustava teos Fondfynd frän Kyrkslätt och Esbo socknar, sitä käsittelee Über die Streitaxtkulturen in Russland, sitä käsittelee suunnittelemasi magnum opus, joka on, korvaamattomaksi vahingoksi kansainväliselle tieteelle, jäänyt keskeneräiseksi. Halliten täysin alaa koskevan kirjallisuuden ja saaden kokemusta laajoilla matkoilla olit uhrannut aikaasi tälle teokselle siinä määrin, että sivullisesta, joka sai tilaisuuden siihen tutustua, se vaikutti jo painovalmiita. Mutta tässä ilmeni tunnontarkkuutesi ja syvälle käyvän perusteellisuutesi varjopuoli: Sinä tavoittelit viimeisteltyä aikaansaannosta, detaljien ja perustelujen ehdotonta täydellisyyttä, sellaista, mitä ei koskaan voida saavuttaa, etkä hyväksynyt omaa työtäsi. Kaikki oppineisuus ja ne runsaat näkökohdat, jotka olivat Sinun omiasi ja uusia useimmille kivikauden tutkijoille, piilevät nyt pöytälaatikoissa: käsikirjoituksina. Teosta ei voitaisi enää julkaista sellaisena kuin se oli, sillä viime vuosikymmenien vilkas tutkimus on valaissut kysymykset uudestaan, ja monista Sinun näkökohdistasi on tullut commune bonum.
Jos siis se, mitä olet kirjoittanut sotakirveskulttuureista, onkin jäänyt torsoksi - ja torsona se antaa meille aavistuksen kokonaisuuden suuruudesta - niin ovat teoksesi Suomen kivikaudesta täysi kokonaisuus. Se pätee jo Uudenmaan löytöjä koskevaan kirjaasi nähden, joka ulottuu Suomusjärven kulttuurista Kiukaisten kulttuuriin asti. Helsingin Pohjoismaisessa arkeologikongressissa 1925 pitämäsi esitelmä ja Die relative Chronologie der steinzeitlichen Keramik in Finnland esittävät kivikautemme kronologisen järjestelmän, joka tästedes on oleva kaikkien tutkijain lähtökohtana. Siinä Sinä olet onnistuneemmin kuin kukaan muu voinut käyttää geologisia tutkimustuloksia arkeologisen työn tueksi. Metodiltaan esikuvallisina, rakenteeltaan kiinteinä ja tuloksiltaan luotettavina nuo tutkimukset pysyvät klassillisina.
Sinä olet hyvin johdonmukaisesti omistautunut kivikauden tutkimiseen, mutta olisi väärin nimittää Sinua vain kivikauden tutkijaksi. Harrastuspiirisi ulottuu vanhimmasta kivikaudestamme nykyajan taiteeseen asti, ja ryhtyessäsi myöhempiin aikoihin liittyviin aiheisiin Sinussa paljastuvat aina samat tutkijan ominaisuudet: erillisen kohteen tarkkailusta johdut suurempien yhteyksien selvittämiseen. Olet synteesiin kykenevä empiirikko. Mainitsen vain yhden esimerkin, kirjoitelmasi Roomalaisen rautakauden löytö Viitasaarelta. Vähäpätöisiä 300- ja 400-lukujen esineitä sisältävän hautaröykkiön tutkinnan jälkeen avaat lukijalle suuren näyn: erämiehen turkistenhankinnan ja tilapäisen maanvaltauksen jälleen autioiksi jäävissä erämaissa, jotka saivat vakinaisen asutuksensa vasta toistatuhatta vuotta myöhemmin."
Kirjoitus päättyy sanoihin: "Tervehdin Sinua, Aarne Äyräpää, syvästi ihaillen tiedemiehenä ja ystävänä.
Kertomus A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen toiminnasta ajalla 30.9.1956 - 29.9.1957.
Kulunut ajanjakso on ollut yhdistyksen yhdeksäs toimintakausi. Sen aikana on yhdistykseen hyväksytty kaksi uutta jäsentä ja kuoleman kautta on poistunut yksi jäsen, joten yhdistyksen jäsenmäärä on toimintakauden lopussa 86.
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen esimiehenä on ollut Toivo Valtavuo, varaesimiehenä Aarne Äyräpää, hallituksen muina vakinaisina jäseninä Anna-Liisa Laine, Pirkko Voipio, Irja Pöyhönen ja Ahti Rytkönen, sekä varajäseninä Erkki Hirvensalo, Martti S.J. Kyyrö ja Jorma Rytkönen.
Yhdistyksen rahastonhoitajana on toiminut Kauko Laine, sihteerinä Jorma Rytykönen sekä tilintarkastajina Karin Äyräpää ja Pentti Voipio ja varatilintarkastajina Helli Valtavuo ja Martti S.J. Kyyrö.
Kuluneen toimintakauden aikana on SUKUSANOMISTA julaistu joulukuussa n:ot 2-3 (21-22) ja elokuussa 1957 n:o 1 (23).
Jäsenmaksu on pysytetty entisellään, nimittäin mk 200:- täysi-ikäisiltä ja mk 50:- 16 vuotta täyttäneiltä alaikäisiltä.
Yhdistyksen kokoelmiin on tehty seuraavat lahjoitukset (A kuva, B kirje, C kirja:, D pienempi julkaisu tai eripainos; E aikakaus- tai viikkolehti, F sanomalehti tai leike):
Taisto ja Eeva Aaltio: A. - Metsänhoitaja Olof Borg: B. - Opetusneuvos Brynolf Enwald: 2 F. - Tohtori Sulo Hatsonen: C,D. - Erkki Hirvensalo: A. - Martti Hirvensalo: D. - Ella Kitunen: D. - Anna-Liisa Laine: A. - Maija Lalander: 3 A. - Elina Lehtonen: 5 A. Signe Polidoroff: A. - Leena Pöyhönen: 3 A. - Ahti Rytkönen: 33 A, C, 2 D, 4 E; 23 F. - Elna Rytkönen: 5 A. - Ilmari Rytkönen: A. - Kaarina Rytkönen: A, 2 E, 2 F. - Kirsti Rytkönen: A. - Leena Rytkönen: A. - Marjatta Rytkönen: A. - Matti Rytkönen: 2 A. - Sinikka Rytkönen: A. - Sirkka Rytkönen: A. - Herra Kauko Sorjonen: 2 F. - Toivo Valtavuo: C, 2 E. - Aarne Äyräpää: 2 A. - Anneli Äyräpää: 2 A. - Aune Äyräpää: A, B, 4 F. - Bertha Äyräpää: F. - Bertha Äyräpää ja sisarukset: A. Th. Europaeuksen "Muistiinpanoja entisiltä ajoilta" (käsikirjoitus). Sitäpaitsi on aikaisemmin lahjoitettu A. .Th. Europaeuksen kirje ja asiakirjakokoelma (vrt. SSt 1954, s.2) nyt kokonaan luovutettu Yhdistyksen haltuun. - .Karin Äyräpää: 3 A.
Kiitokset kaikille lahjoittajille! Muistakaa edelleenkin yhdistyksen kokoelmia!
Yhdistyksen tiliasema 31.12.1956
Vastaavaa |
|
Rahaa kassassa |
4.094:- |
" postisiirtotilillä |
766:- |
" pankkitilillä |
75.762:- |
Arvopapereita |
2.537:- |
|
83.159:- |
|
|
Vastattavaa |
|
Jäsenmaksurahasto |
66.821:- |
T.V:n lahjoitusrahasto |
16.338:- |
|
83.159:- |
|
|
Tulot |
|
Jäsenmaksuista |
18.500:- |
Adresseista |
424:- |
Korko ja |
4.109:- |
Osinkoja |
300:- |
Sekalaisia tuloja |
450:- |
|
23.783:- |
|
|
Menot |
|
Sukusanomista |
3.628:- |
Sekalaisia menoja |
8.367:- |
Säästö |
11.788:- |
|
23.783:- |
|
|
Pääoma |
|
Vuoden alussa |
71.371:- |
Lisäys vuoden aikana |
11.788:- |
|
83.159:- |
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen vuosikokous 29.9.1957
Sukuyhdistyksen IX vuosikokous pidettiin Helsingissä Museokadun 32:ssa Hanna ja Aarne Äyräpään kodissa, minne aurinkoisen Mikkelinpäivän iltapäivänä oli kokoontunut 31 suvun jäsentä.
Aluksi yhdistyksen esimies Toivo Valtavuo omisti muutamia sanoja keskuudestamme poistuneelle suvun jäsenelle Heikki Juhani Rytköselle, jonka muistoa kokous kunnioitti hetken hiljaisuudella.
Tervetuliaispuheessaan esimies korosti sen seikan arvoa, että vuosikokous tällä kertaa saadaan pitää yksityiskodissa ja lausui yhdistyksen puolesta isäntäväelle parhaat kiitokset.
.Kokouksen. puhee,njohtajaksi valittiin Aarne Äyräpää ja sihteeriksi Jorma Rytkönen.
Kukkaistervehdyksellä olivat kokousta muistaneet Elna ja Unto Rytkönen. Suullisesti esitettiin tervehdykset Bertha Äyräpäältä, Signe Polidoroffilta Belgiasta, Toivi Valtavuolta Saksasta sekä Bette ja Martti Hirvensalolta.
Erinomaisen kahvitarjoilun merkeissä alkoi vilkas sukulaisseurustelu, jonka lomassa kuultiin kaksi esitystä: Jorma Rytkönen kertoi Kalle Rytkösen elämänvaiheista ja Pentti Voipio pakinoi omien, Åkerman-sukua koskevien sukututkimustensa tuloksista. Esitysten välillä laulettiin yhteisesti Karjalaisten laulu. "Väliaikasoittona" kahvinjuonnin ja seurustelun lomassa kuultiin myös äänilevy "Släkthuset".
Siirryttäessä virallisiin asioihin valittiin ensinnä pöytäkirjantarkastajiksi Kaarina Rytkönen ja Paavo Äyräpää. Sihteeri luki vuosikertomuksen yhdistyksen toimintakaudelta 30.9.1956 - 29.9.1957. Viime kalenterivuoden tilinpäätöksen ja tilintarkastuskertomuksen luki rahastonhoitaja Kauko Laine. Tilinpäätös vahvistettiin ja rahastonhoitajalle sekä hallitukselle myönnettiin tili- ja vastuuvapaus.
Jäsenmaksut päätettiin pysyttää entisen suuruisina: aikuisilta mk 200:- ja 16-21 vuotiailta mk 50:-.
Yhdistyksen esimieheksi valittiin Toivo Valtavuo uudelleen. Hallituksen muista vakinaisista jäsenistä valittiin uudelleen Aarne Äyräpää ja Ahti Rytkönen, ja varajäsenistä Martti S.J. Kyyrö ja Jorma Rytkönen. Uusiksi vakinaisiksi jäseniksi valittiin Unto Rytkönen, Kaisu Äyräpää ja Matti Äyräpää sekä uudeksi varajäseneksi Leena Pöyhönen.
Tilintarkastajiksi valittiin Marja-Maija Ouni ja Pentti Voipio sekä varatilintarkastajiksi Martti Hirvensalo ja Martti S.J. Kyyrö.
Ilmoitettiin, että hallitus on yhdistykseen hyväksynyt uudet jäsenet Antti Aarno Rytkösen ja Elina Lehtosen.
Marjatta ja Ilmari Rytköselle päätettiin lähettää kokouksen puolesta tervehdys.
Kokouksessa esitettiin toivomus, että jäsenet kartuttaisivat yhdistyksen rahastoa yli jäsenmaksunkin sopiviksi katsomillaan määrillä. Näin kertyneet varat voitaisiin käyttää sukututkimuksen kannalta tärkeitten, kulttuurihistoriallisestikin arvokkaitten päämäärien saavuttamiseksi taikka muulla lahjoittajan osoittamalla tavalla.
Professori Matti Äyräpään patsaan paljastustilaisuudessa Liperissä 18.8.1957 otettiin tilaisuuden ohjelma kokonaisuudessaan magnetofoninauhalle, jota halukkailla on tilaisuus kuunnella myöhemmin sovittavana aikana.
Vuosikokouksessa vallitsi alusta alkaen ehyt tunnelma, jolle puitteet loi vieraanvarainen yksityiskoti ja jota oli omiaan kohottamaan myös tietoisuus siitä, että kokoukseen oli saapunut suvun jäseniä Rovaniemeä myöten. - Isäntäväen pyynnöstä seurustelua jatkettiin myöhään iltaan muistojen, musiikin ja kahvinjuonnin merkeissä. Ne kiitoksen sanat, joita osanottajat poislähtiessään isäntäväelle lausuivat, olivat aitoja.
Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta kaikille lukijoilleen toivottaa
SUKUSANOMAT
Kalle Wilhelm Rytkönen
Välähdyksiä erään sukumme jäsenen elämäntaipaleelta hänen omien kirjeittensä ja Enok Rytkösen muistelmien valossa. [Esitelmä pidetty A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen vuosikokouksessa 29.9.1957.]
"Onnellisen 70-luvun" lapsi
Vuoden 1871 joulua valmistuttiin Kontiolahdella pastori Aron Johan Rytkösen pappilassa vastaanottamaan iloisen odotuksen toivein. Edellisen vuosikymmenen loppupuolen kauheitten nälkävuosien haavat olivat arpeutumassa. Pohjois-Karjalan korpipitäjän pellot olivat jälleen antaneet maamiehelle runsaan sadon vuoden uurastuksen palkkioksi. "Nääntyneen sukupolven haudoilla kasvoi parempi tulevaisuus", sanoo eräs historioitsija tuosta ajasta. Erikoisen jouluilon aiheen toi nuoren pastori Rytkösen perheeseen se, että hänen vaimonsa Natalia jouluaaton aattona synnytti terveen pojan, veljessarjan toisen; joka kasteessa sai nimekseen Kalle Wilhelm.
Edellisenä vuonna pastori Rytkösen ollessa vielä Kuhmoniemellä, jonne hän 1869 oli siirtynyt Liperistä, oli syntynyt perheen esikoinen Antti Juhana. Näin alkoi Rytkösen veljessarja siis kasvaa yhtä aikaa 1870-luvun kanssa, tuon vuosikymmenen, jota usein on sanottu historiamme onnellisimmaksi kymmenluvuksi. Kansallisen sivistyksen nousu kaikilla aloilla oli ilmiömäistä, Suomen sivistyselämän suurmiehet Runeberg, Snellman, Lönnrot olivat vielä rikastuttamassa kansakunnan elämää, ja talouselämän, teollisuuden ja kaupan kehitys oli uskomattoman nopeaa. Nälkävuosien kovissa koettelemuksissa karaistunut Suomen kansa oli päättänyt tulla kansakunnaksi muitten joukossa; ja tämän aikeensa se toteutti vääjäämättömällä sitkeydellä ja hämmästyttävällä määrätietoisuudella.
Tämän ajan hengenvirtauksia johdettiin suomalaisen kulttuurin keskuspaikoissa, mutta sen juuret olivat toisaalta lujasti Suomen maaseudulla, missä nimen, omaan pappilat muodostuivat suomalaiskansallisen nousun tukikohdiksi. Natalia Wilhelmina Rytkösen isän, Liperin kirkkoherran, rovasti Anders Josef Europaeuksen työtä yhteiskunnallisten uudistusten, suomenkielen ja suomalaisuuden edistämisen hyväksi tuskin voidaan helposti yliarvioida. Kotipappilassaan oli Natalia-tytär kasvanut suomalaisen sivistyksen ilmapiirissä, ja sen hän toi mukanaan myös Kontiolahden kappalaisenpappilaan, missä hänen hienostunut olemuksensa muodosti vastapainon hänen puolisonsa Aron Johan Rytkösen karummalle luonteenlaadulle. Sitä henkeä, minkä Kontiolahden ja sittemmin Sippolan pappilaan loivat pastori Rytkönen, itse tarmollaan kansan syvistä riveistä kohonnut mies, ja hänen Europaeusten vanhaan pappissukuun kuuluva rouvansa, kuvaa sattuvasti Aron ja Natalia Rytkösen nuorelle maisteri Matti Äyräpäälle v. 1877 Helsinkiin lähettämä kirje, jossa Matin suomalaisuusaatteita asetutaan päättävästi tukemaan. Kirjeessä sanotaan mm: "Eihän Suomalainen vähää säikähdy, vaan sanoo perityllä jäykkyydellään: onhan sitä kovempiakin kärsitty, kestetty, voitettu. Rakentakoot vain kuinka paljon tahansa esteitä suomalaisuudelle... tulee se voittamaan, voittamaan ja sittenki voittamaan. Tehkäämme vaan uskollisesti ja ahkerasti työtä rakkaan isänmaamme eduksi kärsivällisyydellä, täydellä toivolla voitosta." Tuossa lauseessa "onhan sitä kovempiakin kärsitty, kestetty, voitettu", kiteytyy suomalaisen kansanheimon vuosisatainen elämänohje; siinä kuvastuu Saarijärven Paavon kärsivällisyys, Elias Lönnrotin sitkeys ja Juhana
Vilhelm Snellmanin voitontahto.
Lapsuus Kontiolahdella ja Joensuun koulussa
Kun pastori Rytkösen perheeseen v. 1874 oli syntynyt kolmas poika, Enok, olikin koossa se veljeskolmikko, joka sittemmin yhdessä koki varhaislapsuutensa ja kouluvuosiensa tuulet ja myrskyt, ilot ja surut, niin hyvin Kontiolahden tanhuvilla kuin Joensuun ja Hämeenlinnan koulutiellä. Perheeseen tosin syntyi vielä kaikkiaan kuusi lasta, neljä poikaa ja kaksi tytärtä, mutta vaikka kaikkien lasten suhteet olivat läheiset, erottuu juuri lapsuus- ja nuoruusvuosina nimenomaan vanhimpien veljesten "triumviraatti" muista.
Veljeskolmikon vanhimmat, Antti ja Kalle, aloittivat koulunkäyntinsä yhtä aikaa, edellinen kuusi- ja jälkimmäinen viisivuotiaana, Kontiolahden kansakoulussa, joka oli kirkonkylässä. Kotipappilasta sinne kertyi matkaa parisen kilometriä, joka yleensä suoritettiin jalan. Kovilla pakkasilla ja tuiskuilla voi isä tai ehkä pikemminkin huolehtivainen Natalia-äiti lähettää ,rengin viemään hevoskyydillä pieniä koululaisia opinahjoon. Nuo koulumatkat "Ison- Puavon" tai "Pikku-Puavon" toimiessa kyytimiehenä kuuluvat epäilemättä pappilan veljesten varhaislapsuuden mieluisimpiin muistoihin. Kohokohtia elämässä talven pitkinä ja pimeinä kuukausina olivat myös puhdetyöhetket pappilan pirtissä, käynti joulukirkossa kulkusten soidessa, isän joulusaarnat ja pappilan joulunvietto juhlaruokineen, leikkeineen ja lahjoineen. Lomat kuluivat pappilan avarilla pelloilla ja metsissä poikatoverien Lukkarin Oton, Kujalan Eemelin, Kukkuran Vikun ja Longan pojan kanssa. Joskus lähti isäkin mukaan, ja silloin mentiin kalastamaan Pitkälammille kirkkoväärtin veneellä.
Kun Antti ja Kalle olivat käyneet kaksivuotta kestävän alakoulun ja samoin kaksivuotisen yläkoulun, lähetti poikiensa parasta alttiisti ajatteleva pastori Rytkönen veljekset v. 1881 Joensuun yläalkeiskoulun ensimmäiseen luokkaan. Majoituskysymys ratkaistiin vuokraamalla pojille piharakennus asunnoksi eräästä talosta. Poikien taloutta lähti hoitamaan mummo, Wilhelmiina, Poppius, joka oli Aron Johan Rytkösen äiti. Vuokra rakennuksesta oli 200 markka vuodessa ja aIivuokralaisena asui eräs Onni Olli Puhakka niminen koulupoika. Enok tuli Joensuun lyseon ensimmäiselle luokalle Kallen ollessa IV:llä. Tuolta ajalta iso-isani kertoi muistavansa, että Kalle oli toisia veljiä etevämpi kaikissa kouluaineissa. "Kielipää" ja kielitaju hänellä oli erinomainen, matematiikkakaan ei tuottanut vaikeuksia, hän oli musikaalinen, paras veljeksistä voimistelemaan ja myös käsistään "kätevin". Viimemainittu seikka tuli ilmi esim. krokettipallojen veistossa Kallen saadessa aikaan pyöreimmät pallot. Myöhemmin sairasvuoteellaan Kalle harrasti koruompelua. Isoisällä on vieläkin hänen kirjailemansa tyyny, jossa lukee TERVE. Luonteeltaan tunnollisena ja isänsä suuren uhrauksen ymmärtäen ja sille arvoa antaen Kalle yritti koulussa parhaansa luottamatta pelkästään "hyvään päähänsä". Tulokset näkyivät, silla esim. IV:llä luokalla hän sai latinan kielessä osoittamastaan edistyksestä tunnustukseksi Geitlinin suuren suomalais-latinalaisen sanakirjan koulun puolesta.
.Pojista hyvää huolta pitänyt mummo kuoli kevättalvella Kallen ollessa Joensuun lyseon viimeisellä, eli IV lla luokalla. Epäilemättä Kallen opintietä oli huomattavasti tasoittanut juuri se, että hänen huoltajanaan oli Joensuussa Wilhelmiina-mummu, joka joskus poikien vilkkauteen ehkä tuskastuttuaankin loma-aikojen alkuun mennessä yleensä antoi anteeksi vanhat jutut. Niinpä ei pastori Rytkösen tarvinnut toteuttaa mitään "isän kädestä"-periaatetta vesojensa lukukauden aikana kertyneiden rikkeiden sovittamisessa, vaan hyväntahtoinen mummo kuittasi ne antamalla isälle hyvät arvolauseet poikien käytöksestä.
Hämeenlinnan suomalaiseen normaalilyseoon
Uusi vaihe Kallen koulunkäynnissä ja elämässä alkoi syksyllä 1885, jolloin hän siirtyi jatkamaan kouluaan Hämeenlinnan suomalaiseen normaalilyseoon. Joensuun lyseosta lähtivät pojat yleensä jatkamaan opintojaan Jyväskylään, joka, oli H:linnaa lähempänä, mutta pastori Rytkösen ajattelutavalle on kuvaavaa, että hän piti parhaana lähettää poikansa saman tien normaalikouluun eli parhaaseen suomenkieliseen kouluun, kun heidät kerran oli kauas kotoa opintielle lähetettävä.
Hämeenlinnan normaalilyseossa Kalle puolusti menestyksellä Joensuun yläalkeiskoulun mainetta. Vanhempiensa häneen asettamat toiveet hän täytti mahdollisimman hyvin, sillä jo ensimmäisten väliarvostelujen jälkeen syksyllä 1885 hän saattoi kirjoittaa vanhemmilleen: "Väliarvostelussa kaikki muut aineet täysiä (3 pistettä, joka oli väliarvostelujen korkein arvosana vastaten lukukausitodistusten 10 ja 9), paitsi algebrassa tyydyttävä (eli kakkonen). Saman vuoden kevätlukukaudella on matematiikkakin parantunut ja Kalle voi kirjoittaa kotiinsa saaneensa täyden arvostelun kaikissa aineissa, joskin hän samalla huomauttaa myös luokan yleistason nousseen. Latinan kirjoituksista 9½, 10 ja 9½, aineesta 10, ruotsista 9; nämä ovat sanoja, jotka toistuvat Kallen kirjeissä tuon tuostakin hänen kertoessaan vanhemmilleen kokeitten onnistumisesta. VII:llä luokalla Kalle toteaa: "Muualla ei pelkoa kuin algebrassa; laskut tais männä vähän huonosti, meillä on vähän kiireinen laskun opettaja". Kuitenkin vähän ajan kuluttua toistuu vanha taksa: "Täys kaikissa aineissa". Sama keväällä, ja VIII luokan syksyllä: "Paljaita kolmosiahan tuossa taas näkyy vilisevän".
Joskin VIII luokka vaatii tavallista enemmän, voidaan .silti pitää myös yleissuuntaa näyttävänä Kallen kirjettä kotiin tuon luokan syksyllä, jossa hän kertoo: "Luetaan niin että hiki päästä tippuu, usein keskiyöhön asti, ja aamulla noustaan usein ennen kuutta ylös. Eroitus on aika suuri tämän luokan ja viime luokan välillä." Toisessa kirjeessä Kalle toteaa pysyneensä kovista luvuista huolimatta terveenä: "Ei edes päätäkään ole kivistänyt, vaikka lukemista on ollut paljon enemmän kuin viime vuonna." - Lukukausitodistuksensa pojat saivat mukaansa kotiin kesä- tai joululomalle joten niistä ei kirjeissä ole tietoja, mutta iso-isäni kertoman mukaan pysytteli Kallen lukukausitodistusten keskiarvo yleensä aina yhdeksän paremmalla puolella.
Kallen oltua Hämeenlinnassa pari vuotta oli veljeskolmikko jälleen koossa, sillä myös Enok siirtyi jatkamaan koulunkäyntiään Hämeenlinnaan, jonne Antti oli tullut jo vuotta aikaisemmin. Veljekset asuivat Lindgrenin "puulaakissa" eli täysihoitolassa kivenheiton päässä koulustaan. Samassa puulaakissa seinän toisella puolella asuivat Pälkäneen rovastin Roschierin tyttäret Liisa, Elin ja Anni sekä poika Hannes, joitten "kaitsijana" oli heidän vanhin sisarensa Thekla, joka oli jo ylioppilas.
Huumori elää "puulaakijournalistiikassa"
Puulaakissa toimitettiin kahtakin "sanomalehteä", nimittäin pojat eli "Kukkolinnan" asukkaat julkaisivat Kukko-lehteä, ja tytöt, "Kanakopin" asukkaat, Hönsevännen-lehteä. Näitten "julkaisujen" palstoilla kokeili Kalle kirjailijanlahjojaan ahkeraan. Hänen kirjoitelmansa ovat etupäässä runomuotoisia kertomuksia ja pieniä lyyriilisiä välähdyksiä. Monet leikilliset runot henkivät valoisaa huumoria, joka muistuttaa melkoisesti Aleksis Kiven "suurta huumoria". Tähän kategoriaan kuuluu esim. Kukko-lehdessä julkaistu kuvaus "Antti-veljen naimareissusta Sippolan lukkarilaan. Referoin sen tähän näytteeksi Kallen mielikuvituksen lennosta.
Jo lähtöasetelma lupaa herkullista jatkoa: Antti. tuumii olevansa kyllin vanha lähteäkseen joululomalla kosioretkelle lukkarin Aino-tyttären kättä pyytämään. (Aino oli tukeva, ei mitenkään erikoisen näköinen tytöntyllerö.) Nokki-veli opettaa naimakandidaattia, kehottaa tätä. pysähtymään lukkarilan ovelle ja tervehtimään kohteliaasti sekä esittelemään itsensä. Näin tapahtuu esittely:
"Minä tässä olen Anders Johan Petter,
joka vielä olen sangen ketter,
ja olen se kuulu runoniekka,
jonka runolahja on terävä kuin miekka,
ja joka nyt olen tullut,
pyytämään teidän ihanan Aino-neidin kättä
ja tullut teille friiaan,
ennenkuin rupean tulemaan vanhaksi liian,
ja aikoisin tämän ikävän poikamieselämän jättää,
ja sentähden pyytäisin tämän Aino-neidin kättä,
että tulisitte minulle kahvia keittään."
Runo jatkuu: joulunpyhien aikana Antti todella varustautuukin kosiomatkalle, pukeutuu parhaisiinsa, lukee vielä kerran Nokki-veljen neuvot ja lähenee lukkarin majaa, .jossa väki viettää joulunpyhiä. Koira ryntää: Antin kimppuun pihalla, repii hänen vaatteensa, ja hädin tuskin sankari pelastuu lukkarin tuvan ovelle. Hänen repaleinen hahmonsa pelästyttää lukkarilaiset, "fröken Aino" kirkuu täyttä kurkkua, Antti säntää hädissään ulos ja putoaa kiireessä perunakuoppaan. Siellä hän valittaa naimareissunsa epäonnistumista, ja kohtalon kovuutta. Lopuksi lukkarin väelle tulee häntä sääli, ja he kiskovat sankarin ylös. Nyt Antti vannoo valat vakaiset: "En lähde enää koskaan friiaan."
Kallen humoristinsilmää eivät välttäneet myöskään Antti-veljen käynnit kustantajien puheilla. Anttihan oli tähän aikaan jo onnistunut nuoresta iästään huolimatta julkaisemaan muutamia runojaan. Kun Kalle eräässä runopukuisessa esityksessä kuvailee, kuinka Antti runopinkka kelkassa astelee arvovaltaisen kustantajan luo tarjoamaan henkensä tuotteita julkaistaviksi, on asetelma ilmeisen humoristin silmin nähty. Huumorin henki on tässäkin valoisa, kaikki on viatonta veljellistä pilailua, josta kaikkinainen runoilijakateus on kaukana.
Lukiolaisen elämää "Lysee-kartanossa" ja koulukaupungissa
Vielä kouluasioihin palataksemme: kirjeissään Kalle esittää myös lyhyitä mainintoja opettajistaan, joita hän mainitsee koulussa olleen kaikkiaan 16. Nimet sellaiset kuin Blomstedt, Geitlin, Hårdh, Lyly, Palander, Tawastjerna ja Yrjö-Koskinen takasivat opetuksen laadun. Ensimmäisenä syksynä Kalle kirjoittaa kotiinsa mm: "Kuri koulussa on ankara." Hän kuvailee poikien saamia karsseri- ja arestirangaistuksia ja lausuu lopuksi toivomuksen, ettei hänen luokallaan sattuisi vakavia järjestyshäiriöitä, jotka veisivät miehen karsseriin. Itse hän ei varmaankaan tällaista kovemman asteen rangaistusta milloinkaan saanut.
Elämä Hämeenlinnan "suurkaupungissa" on "kalliimpaa kuin Joensuussa", ja liike-elämän vilkkautta osoittaa sekin, että joulun alla Kalle kertoo tietävänsä kokonaista kuusi "joulunäyttelyä" kaupungissa. Keisarin syntymäpäivät merkitsevät koulupojalle mieluisaa lupaa, ja samoin on markkinalupa säännöllisesti toistuva vapaa-päivä koulutyön lomassa. Talvella luistellaan, hiihdetään ja lasketaan mäkeä, ja hyvin tarkasti kirjeissä on laskettu, miten monta viikkoa tai päivää on vielä siihen, kun joulu- tai kesäloma alkaa, ja pojat pääsevät kotiin Sippolan pappilaan. Perhe muutti näet v. 1887 Sippolaan, jonne Aron Rytkönen tuli seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi. Läheistä suhdetta kotiin osoittavat myös terveiset, joita menee tavallisesti Mamman ja Papan lisäksi Selmalle, Otolle, Hennille, Martille, Hertalle, Kissalle ja Pompelle, usein jopa kananpojillekin ym kotieläimille.
Kun ottaa huomioon Kallen tiiviin keskittymisen lukuihinsa, on ymmärrettävää, ettei hän ehtinyt sanottavasti osallistua konventtirientoihin, vaikka konventti elikin loistoaikaansa. Kuraattorina oli itse ranskan- ja saksankielen lehtori, vapaaherra Eino Sakari Yrjö-Koskinen. Konventin lauantaikokouksia ja ohjelmallisia illanviettoja Kalle joskus kuvailee kotiin lähettämissään kirjeissä. Näissä kokouksissa luettiin säännöllisesti kahta konventin piirissä ilmestyvää lehteä: Vasamaa ja Joci Baccalaureusta, mutta kirjallisista taipumuksistaan huolimatta Kalle ei osallistunut niitten toimittamiseen, jota vastoin velimies Antti oli innolla mukana senlaatuisissa puuhissa.
"Puulaakissa" asuvien tyttöjen ja poikien välillä luotiin tietysti silloin tällöin hellempiäkin silmäyksiä. Roschierin sisarusten isosisko Thekla lienee herättänyt Kallessa jonkinlaista koulupoikamaista ihastusta, mutta sitä pitemmälle ei suhde kehittynyt. Ylioppilaskirjoituksiin Thekla lahjoitti Kallelle lyijykynän, ja hyvinpä Kalle menestyikin - liekö ollut sentään kynän ansiota.
Helsinki oli jo silloin hämeenlinnalaisten koulupoikien suosima lomanviettopaikka. Kun Kallella lisäksi oli pääkaupungissa vieraanvarainen eno, Matti Äyräpää, pääsi Kalle joskus esim. pääsiäislomalla vierailemaan tulevassa opiskelukaupungissaan. Kotiin kirjoitetaan matkasta mm: "Yks paha Helsingissä on, siellä on niin pitkät raput noustavat, että alkaa väsyttää ennenkuin ylös pääsee. (Tarkoittanee sitä P.Esplanadin taloa, jossa vuosi sitten kokoonnuimme.) Mutta Enon luona oli hauskaa: pojat saivat ampua Enon pyssyllä ja syödä "snaskia" oikein yltäkyllin. Niin hammaslääkäri kuin olikin, näyttää Matti-eno toisaalta ymmärtäneen, mikä asema karamelleilla voi olla pojan viihtyisyyden luojana. Evääksi saatiin vielä suuri pussi pähkinöitä ja kuvaus päättyy kaihoisaan loppuponteen: "Eipä olis haitannut, jos olis ollut viikko lisää, sillä ne päivät kulu niin sukkelaan, jotta sujahti vaan."
Ylioppilaskirjoitukset muodostavat koululaisen uralla päätöksen ja portin elämän kouluun. Ylioppilaskirjoituksiaan annan Kallen itsensä kuvata: "Niin, ylioppilaskirjoituksethan ne ovat menneet ja luultavasti jokseenkin hyvin. Maanantaina oli Ruotsin kirjoitus. Siinä en vielä numeroa tiedä, mutta kai sillä aina läpi menee. Tiistaina sitten oli latina. Siinä kumminkin on hyvänlainen numero. Se kauhea Torstai eli laskupäivä meni vallan hyvin: minä laskin 8 laskua, joista 6 on oikein. Eilespäivänä kirjoitettiin ainetta. Minä kirjoitin aineen Väinämöisen laulu. Minkälainen sitten lienee tullutkaan. Perästähän kuuluu. -- Helponlaisia ne kirjoitukset olivat tänä vuonna, paljon kauheammiksi minä niitä arvelin. Väsyttäviä ne kumminkin olivat, kun sai istua siellä yhtä perää kuusi tuntia."
Lopullisesti ylioppilastutkinto suoritettiin Helsingissä, missä asianomaisten aineitten professorit tutkivat kokelaiden tietoja suullisissa tenteissä. Näistäkin Kalle suoriutui suuremmitta vaikeuksitta ja sai ylioppilaslakin akateemisen arvonsa osoitukseksi keväällä 1889.
Klassillisten kielten opinnot Yliopistossa
Koska Kalle pääsi ensimmäisena veljeksistä ylioppilaaksi, hän joutui esikoisen asemaan de facto siinä mielessä, että hänen oli tehtävä muille sisaruksille ehkä suuntaa antavaksi muodostuva periaatepäätös: antautuako pappisuralle ja lähteä sillä tavalla "teit' isäin" astumaan vai alkaako suvussa uudet perinteet. Jo kouluaikana Kalle mielessään hiljaisesti lienee kallistunut jälkimmäisen ratkaisun kannalle,.sillä hän kirjoittautui Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston filosofisen tiede-kunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Pääaineikseen. Kalle valitsi klassilliset kielet, kreikan ja latinan, joitten opiskelu siihen aikaan oli hyvin suosittua. Eräässä kirjeessään kotiin Kalle mainitseekin, että latinan luennolla "on miestä kuin Viron sutta". Klassillisen kulttuurin harrastus 1800-luvun loppuvuosikymmenen Suomessa oli laaja-alaista.
Ensimmäisenä opiskeluvuonna nuoren opiskelijan voi silloin tällöin Helsingissä vallata eräänlaisen irrallisuuden tuntu. Nähtävästi tällainen tunnelma on saanut Kallenkin valtaansa eräänä syysiltana, kun hän aloittaa kirjeensä kotiin Oksasen runon sanoilla: "Syksyn tumma, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan". Kirje jatkuu: "Ja lamppu palaa lekottaa pöydällä ja Matti (boksitoveri) veisaa 'voi jos ilta joutuisi' ja talrikit kolisevat ruokakammarissa, ja pelastusarmeija veisaa lattian alla ja minä istun..." - Tämä asunto oli "kaupungin syrjässä," noin 10 minuutin matkan päässä keskustasta, joten siinähän sitä päiväohjelmaa olikin, kun kerran pari päivässa juoksi luennoilla ja palatessa kävi "talolla" lukemassa päivän lehdet.
Kalle kertoo kirjeissään opiskelevansa kreikkaa, jossa luettiin Aiskhylosta, Herodotosta ym. Kreikan kirjallisuuden suuria nimiä. "Kreikkaa luen täyvellä tottuuvella ja Latinaa aina väliin. Saapas näkee mitä tulee." Lokakuussa 1895 Kalle voi ilmoittaa kotiinsa: "Eilen kävin suorittamassa Latinan cum lauden. Hyvin tentti meni, professori Gustafsson, äreänlainen mies, oli hyvin "hykli", .pyysi tentin perästä jäämään kotiinsa aamiaiselle." Kirjeestä käy ilmi, että aamiaisenkin aikana tunnetusti ankara ja vaativa professori jutteli ystävällisesti Kallelle kertoen mm. eräästä rovastista, .joka vielä vanhoilla päivillään oli alkanut suorittaa latinan tutkintoja. Latinan tentistä suoriuduttuaan Kalle keskittyi kreikan laudatur-kirjoituksen laatimiseen, josta hän toteaa, että siinä taitaa lukukausi mennäkin.
Myös suomenkielen opiskelun Kalle oli aloittanut jo ensimmäisenä vuonna. Siinä hän suoritti ensin sukukieliä, mm. vatjaa Emil Nestor Setälän johdolla, ja syksyllä 1894 hän kirjoittaa aikovansa mennä suomea suorittamaan seuraavalla viikolla. Seitsemän kieltä siinä oli ,oltava selvillä yhtä aikaa; eri sukukielissä näet vaaditaan perusteelliset äännehistorialliset tiedot. Filologisia harrastuksiaan silmälläpitäen Kalle kuunteli myös sanskritin luentoja.
Seuraavalla kevätlukukaudella Kalle kävi suorittamassa arvosanan filosofiasta. Että tämä oli approbatur, voidaan päätellä eräästä kirjeestä, koska Kalle sanoo ensi kertaa joutuneensa tekemisiin tutkijansa, tri. Westermarckin kanssa. Tutkija oli vaikuttanut oikein hyväntahtoiselta ja kohteliaalta mieheltä, vaikkei hänen suomenkielentaitonsa aivan täydellinen ollutkaan. Mutta hyvin toimeen tultiin ja Kalle voi todeta nyt olevansa siinä aineessa "ulosoppinut" ainakin "tillsvidare". Kandidaattitutkintoon vaadittiin tuohon aikaan yksi aine myös matemaattis-luonnontieteellisestä osastosta, ja Kalle kertookin aikovansa ruveta kohta "matematiikkaa jauhamaan" erään maisterin johdolla, joka "prepareerasi" hist-fiilareitten matematiikan approbaturin ja "garantteerasi" jopa läpimenonkin tentissä.
Filosofiankandidaattitutkintonsa Kalle sai lopullisesti valmiiksi v. 1895. Se sisälsi 2 laudaturia: kreikassa ja suomessa. Ottaen huomioon sen, että hän suurelta osalta omalla työllään rahoitti opiskelunsa, on aikaa pidettävä kohtuullisena. Lukuunottamatta sitä, että Kalle jo ylioppilaaksitulokesänään opetti erään Inkeroisten tehtaan virkailijan heikosti menestyvää poikaa, "ruohtalaista mörköä", kuten hän eräässä kirjeessään leikillisesti sanoo, ja myöhemminkin antoi yksityisopetusta, kuten ilmenee hänen kirjeistään ja iso-isäni muistelmista, hän toimi kokonaisen lukuvuoden kansakoulunopettajana Sippolan Liikkalan koulussa. Helsingissä oleskellessaan hän eräässä vaiheessa harkitsi aietta lähteä opettajaksi Uudenkirkon kansanopistoon ja mahdollisesti antautuakin sille uralle, mutta suunnitelma oli vielä siinä vaiheessa hyvin epävarma, eikä siitä sittemmin mitään tullutkaan.
Valtiopäiväpikakirjoittajan tehtävissä
Eräänä syynä siihen, ettei Kalle ollut halukas lähtemään maaseudulle kansanopistoon, oli se, että hän Helsingissä oli pikakirjoittajana säätyvaltiopäivillä. Ensimmäisen kerran pikakirjoittajaksi pyrkiessään Kalle joutui talonpoikaissäätyyn. Pääsykokeissa hän mainitsee kirjoittaneensa 500 sanaa 5 minuutissa, siis 100 sanan minuuttivauhtia, ja vain viisi sanaa jäi pois. Kalle sanookin onnistuneensa parhaiten suomenkielisistä ensikertalaisista. Vuoden 1897 alusta hänet "korotettiin" pappissäädyn pikakirjoittajaksi, jolloin kuukausipalkkakin nousi 300 markasta 400 markkaan. Työ tuli vastaavasti helpommaksi, sillä vielä helmikuussa 1892 Kalle mainitsee, ettei työn alkuun vielä ole oikein päästy, mutta lausahtaa sitten: "vai eikö tässä suurempia kiireitä tulekaan". Pikakirjoitusharrastus osoitti Kalle Rytkösessä oma-aloitteisuutta ja sitkeyttä. Hänellä oli tosin pikakirjoittajaksi löytyvät luontaiset edellytykset: kielitaju ja sujuva käsiala, mutta koulussa ei pikakirjoitusta siihen aikaan vielä opetettu, joten kansainvälisen huipputason, 100 sanan minuuttinopeuden, saavuttaminen oli melkoinen suoritus pelkän itseopiskelun avulla. Pikakirjoitusyhdistyksen pikakirjoitusharrastuksen levittämismahdollisuuksia tutkivan komitean jäsenenä Kalle joutui tekemisiin myös suomalaisen pikakirjoitusjärjestelmän nerokkaan uranuurtajan, tohtori Nevanlinnan (silloinen Neovius) kanssa. Syksyllä 1895 Kallella oli kahdeksan "privaattioppilasta", joille hän opetti pikakirjoitusta. Myös sisarensa .ja veljensä hän opetti "pikakirjureiksi", ja kerran hän mainitsee tri Neoviuksenkin ihmetelleen, kun hän kertoi, että hänellä on kotona 11-vuotias sisar, joka osaa pikakirjoitusta. Suuri osa sisarusten välisestä ki
rjeenvaihdosta; mm. hyvien ystävysten Kallen ja Enokinen välinen miltei kokonaan, tapahtui pikakirjoituksella.
Säätyvaltiopäiviä lukuunottamatta Kalle oli joskus myös käräjillä pikakirjoittamassa toimien tällöin yhteistyössä ainakin Jonas Castrenin kanssa. Palkka tällaisesta työstä oli 33 ½ markkaa päivässä, vapaat junamatkat 2.luokassa ja "fritt opp" perillä. Näköaloja avaavaa työtä pikakirjoituksen alalla Kalle teki ollessaan Normaalilyseossa auskultoimassa, sillä hän kertoo tällöin pitäneensä esim. auskultanttikonferenssissa esitelmän aineesta "Pikakirjoituksen opetus ja oppikoulut". .Kuulijat olivat olleet kiinnostuneita, ja itse pedagogiikan professori oli suhtautunut myönteisesti asiaan. Oppikouluissa pikakirjoitus nykyäänkin on vain vapaaehtoisena aineena, mutta, kuten tunnettua, kauppaoppilaitoksissamme korkeinta kaupallista opetusta myöten pikakirjoituksen opetuksella on tärkeä asema.
Opinnoille pikakirjoitus merkitsi tietysti viivytystä, sillä ,Kalle mainitsee kirjeessään, että jos valtiopäiviltä luennoille sentään ehtikin, niin lukea ei juuri enää jaksanut. Ja selväähän on, että sellainen tavattoman intensiivinen henkinen ponnistelu, mitä 100 sanan minuuttinopeudella kirjoittaminen vaatii, vie suunnattomasti henkisiä voimia. "Kääntelen ja vääntelen sanakirjan lehtiä, niin että illalla ovat sormet kankeina", kertoo Kalle latinan luvuistaan (eikä varmasti liioittele). Pikakirjoittajan sormien täytyy sensijaan olla ehdottoman notkeassa kunnossa, joten opiskelu ja ansiotyö kävivät tässä suhteessa pahasti eri suuntiin.
Tieteellisiä ja sivistysharrastuksia opiskeluvuosina
Opiskelun, pikakirjoituksen ym. harrastukset huomioonottaen on inhimillisesti ymmärrettävää, ettei Kallelta juuri liiennyt aikaa aktiiviseen osallistumiseen osa-kunta- ja muuhun ylioppilaselämään. Savo-karjalaisen Osakunnan kokouksissa hän näyttää kuitenkin käyneen. Tuo osakuntahan oli mm. Matti Äyräpään perinteitä vaalien vielä Kallenkin opiskeluaikana suomalaisuuden päälinnoituksia ylioppilasmaailmassa, ja eräänkin kokouksen jälkeen Kalle kirjoittaa: "Osakunnassa keskusteltiin Venäjän oppimisesta. Hauska oli keskustelua kuulla, suoria sanoja siellä lausuttiin, ja pääpontena oli useimmilla: ryssää niin vähän kuin mahdollista." Niinikään Kalle kertoo olleensa kokouksessa, jossa päätettiin D.E.D. Europaeuksen hautapatsaan pystyttämisestä. Savo-karjalaisen osakunnan talakkuna-juhlissa syksyisin näyttää Kalle myös vierailleen, mutta muuten ei juuri näy tietoja ylioppilaselämästä. Raittiusaatetta Kalle vakaumuksellisesti tuki, ja Sippolassa hän olikin paikallisen raittiusseuran johtavia voimia.
Matti-enon koti tuli nuorelle opiskelijalle luonnollisesti merkitsemään todellista keidasta silloisen "suurkaupungin" hälyssä ja opintojen "Saharassa". Ensimmäisellä kerralla Hilda-täti sanoi, että "hauska nähdä, olet niin Taalan näköinen". Hampaat saivat hoitoa aina Matti-enon luona, ja jos hammaslääkärin tuoli voikin joskus ymmärrettävistä syistä tuntua "piinapenkiltä", kärsimykset pian unohtuivat, sillä tavallisesti kävi siihen tyyliin, että Kalle oli sitten enonsa luona "päivällisellä ja iltaakin hyvän joukon". Matti-enolla oli tieteellisiä töitä, väitöskirjan teko ensin ja sitten "herra tosenttyörin" opetustehtävät, praktiikka ja yhteiskunnalliset ym. lukemattomat harrastuksensa, mutta siitä huolimatta hän ennätti antaa sisarenpojalleen korvaamatonta henkistä ja aineellistakin tukea. Kalle lienee tilapäisesti asunutkin Äyräpäällä lyhyen ajan.
Kulttuuri- ja huvielämä Helsingissä oli kirjeistä päätellen vilkasta, eikä Kalle jättäytynyt siitä suinkaan sivuun, jos työasiat ja opiskelu vain sallivat. Kuten eräässä kirjeessä sanotaan, "välistä on kymmenittäin jos jotakin juhlia yhtenä iltana". Arpajaisia, kansanopisto- ym. iltamia, osakuntajuhlia, teatteriesityksiä, konsertteja, taidenäyttelyjä jne. Sisarusten välillä oli sitäpaitsi vilkas kirjeenvaihto, kotiin kirjoitettiin niinikään ainakin kerran viikossa. Myös runoja Kalle lähetteli ystäville ja sukulaisilleen. Tästä osoituksena mm. Enokin morsian ja tuleva vaimo Ella kerran lähettää Kallelle sydämellisen kiitoskirjeen, jossa on: "hjärtligt tack för 'runo'".
Filosofian kandidaatiksi tultuaan Kalle ryhtyi auskultoimaan suomalaisessa normaalilyseossa valmistuakseen Oppikoulun opettajaksi. Hänen toiminta sankansakoulunopettajana oli antanut hyviä lupauksia opettajanalan sopivaisuudesta hänelle, sillä lapset pitivät hänestä kansakoulussa, kertoi iso-isäni. Myös auskultointi näyttää sujuneen hyvin, vaikkei siitä kirjeissä juuri muita yksityiskohtaisia tietoja näy, kuin tämä maininta toisen auskultointilukukauden alussa: "Normaalikoulusta sain 120 markkaa, suurimman stipendin mitä sieltä annettiin". Tieteellisiäkään harrastuksiaan Kalle ei lopettanut valmistuttuaan, sillä mainintoja Filologisen yhdistyksen kokouksista näkyy kirjeissä tuontuostakin. Keväällä 1896 hän mainitsee valmistelevansa esitelmää Kotikielen seuran kokoukseen aiheesta "Turun porvarien nimistä 1600-luvulla". Saman vuoden syksyllä hän on kirjoittanut kaksi vihkoa täyteen "Sippolan vokaaliseikkoja". Hänellä nimittäin oli aikomus laajentaa suomenkielen laudaturtyönsä myöhemmin väitöskirjaksi. Professori Setälä on maininnut tästä: "Minusta sen (laudaturtyön) voisi semmoisenaankin toimittaa julkisuuteen. Mielelläni lukisin sen läpi ja tekisin semmoiset pienet viimeistelyt, joita mahdollisesti olisi tarvis ennen painatusta tehdä."
"Hyvät muistot eivät kuole"
Vuodesta 1896 alkaen Kallen kirjeenvaihdossa alkaa esiintyä mainintoja sairaudesta. Natalia-äiti kehottaa poikaansa "tulemaan joksikin aikaa kotiin syömään ja lepäämään, jota kehoitusta Kalle noudattikin. Sittemmin hän oli, yskän pahentuessa, myös Ruotsissa Mörsilin sanatoriumissa, missä hän ei kuitenkaan kovin kauaa viipynyt. Vuoden 1897 alussa Kalle kertoo valtiopäivillä tavanneensa tri Runebergin, joka häntä oli hoitanut. Runeberg kehotti Kallea mm. syömään tukevasti, (äta tuhtit). Kalle arvelee leikillisesti tohtorin ajatelleen mielessään myös: "arbeta tuhtit, ja ska ta tuhtit betaalt". Lääketiede ei vielä tuohon aikaan tuntenut parannusta keuhkotautiin, ja niinpä Kallen voimat hitaasti uupuivat epätasaisessa taistelussa. Hänen luonnettaan kuitenkin kuvaa erinomaisesti se tapa, jolla hän kesti sairautensa. Hänen suhtautumisensa kohtaloon oli suurenmoista, kertoi iso-isäni, joka paljon keskusteli vanhemman veljensä kanssa tämän olIessa tautivuoteellaan.
Edellä esitetyn perusteella olisi luonnollisesti väärin ryhtyä tekemään pitkälle meneviä johtopäätöksiä Kalle Rytkösen luonteesta. Mutta lyhyenä yhteenvetona voitanee sanoa, että Kalle oli tunnollinen ja vakavamielinen luonne, joka sitäpaitsi erinomaisesti ymmärsi; että leikilläkin on ihmiselämässä sijansa.
Kallen elämänkatsomuksen valoisuutta kuvaavat muutamat säkeet hänen viimeisenä joulurunosta:
"Terve iloin, juhlavaloin,
Joulujuhlista sa jaloin,
terve tuttava, tuloa,
tuomahan suven suloa
Pohjan kylmän maihin näihin,
talven hankihin ja jäihin.
Terve tänne tultuas,
riemun, rauhan ruhtinas,
sytyttäjä sydämien
kesken talven pakkasien,
terve sulle sulonen,
ilolaulu enkelten."
Uskonnollisessa suhteessa Kalle oli vapaamielinen (tällä en suinkaan tarkoita vapaa-ajattelijaa), mutta hänen suhteensa kaikkivaltaan oli luottamuksellinen. Mikäpä tuota luottamuksellista suhdetta paremmin kuvaisikaan, kuin ylläoleva koruton, varmasti suoraan ihmissydämestä noussut jouluruno sekä myös otteet runosta, jonka Kalle kirjoitti ripillepääsyn johdosta rakastamalleen tytölle:
"On Anna jo aikaihminen, ja maailmaan ulos astuu,
mut silmä loistaako riemuiten, vai kyyneleistäkö kastuu?
Mut mieli hauska ja huoleton, vai ajatuksia täynnä on?
Niin suuri, kaunis on maailma, .ja paljon vaaroja siellä,
vaan turvana kun on Jumala, ei pelkoa sulla elon tiellä."
Kalle Rytkönen ehti elää 1800-luvun loppupuolen valoisimmat vuosikymmenet. Synkkiä pilviä kertyi jo isänmaan taivaanrannalle, Helmikuun manifestin uhka väijyi idän taivaalla, kun Kalle syyskuun 15. päivänä 1898 siirtyi ikuisuuteen kotonaan Sippolan pappilassa. Hänen kuoltuaan kirjoitti professori Emil Nestor Setälä, kenties suurin tähän mennessä elänyt suomalainen kielentutkija, rovasti Aron Rytköselle, kirjeen, jossa sanottiin mm: "Herra Provasti. Kipeästi koski minuun sanoma, että poikanne oli Tuonen tuville muuttanut. Hän oli oppilas, joka teki työnsä velvollisuudentunnolla. ja harrastuksella ja jolle Luoja oli suonut selvän ymmärryksen ja Iuontaisen taipumuksen tieteelliseen työhön. Minä toivoin hänestä paljon hyvää, ja siksi häntä katkerasti kaipaan. Inhimillisesti katsoen meistä tuntuu kuin ei meillä, vähäväkisellä kansalla, olisi varaa kadottaa kyvykkäitä nuorukaisiamme - yhtä vähän kuin vanhemmilla on varaa kadottaa rakasta, toivehikasta poikaa. Toivoen; että Jumala, jonka tiet ovat tutkimattomat, on antava Teille ja arvoisalle rouva puolisollenne voimaa kantamaan murheenpäiviä, pyydän saada ilmoittaa Teille hartaan osanoton suruunne - ollen samalla kertaa yhtä paljon hänen ystävänsä kuin opettajansa.
Maailmankuulu suomalainen tiedemies, prof. Westermarck, sama jolle Kalle suoritti filosofian approbaturinsa, on omaelämäkertansa lopussa sanonut: "Olen nyt yrittänyt kuvata sitä häviävän vähäpätöistä aaltoilua ikuisuuden rannattomassa meressä, mitä minun elämäni merkitsee." - Jos näin sanoo maailmanmaineen saavuttanut tiedemies, voidaan kysyä, mitä merkitsi elämä, joka vielä oli tuskin muuta kuin lupaus? Ja kuitenkin, jo se että Emil Nestor Setälä on sanonut jostakusta nuorukaisesta ne sanat, joita ylempänä lainasimme, velvoittaisi meidät tekemään kunniaa tuon nuorukaisen muistolle. Mutta ennen kaikkea me teemme kunniaa Kalle Rytkösen maailmankatsomuksen perusajatukselle, jonka hänen hyvä ystävänsä on esittänyt seuraavin sanoin:
"Se mikä meiss' on hyvää,
ja totta, oikeaa,
ja rakkautta syvää,
ei hukkaan mennä saa,
se kautta aikain kestää, elää ainiaan."
Hyvät ajatukset elävät, hyvät muistot eivät kuole - Taustanamme suvun erään lahjakkaan jäsenen kuolema me ehkä kysymme: miksi? - miksi isältä ja äidiltä riistettin lahjakas poika? miksi Suomen tieteeltä tulevaisuuden lupaus? Ihmisinä meillä on oikeus kysyä. Ihmisinä me emme saa vastausta. Kohtalon laki on armoton laki, se on vastakohtien laki. Elonlangat kiertyvät tunteettomien Kohtalottarien käsissä. Laulujen lunnaista ei tingitä.
Jorma Rytkönen
Matti Äyräpaan muisto
Duodecim-seuran 75-vuotisjuhla
Suomalainen Lääkäriseura Duodecim vietti vuosi sitten, 17.11.1956, 75-vuotis-juhlansa Helsingin yliopistossa. Kuten sukuyhdistyksen jäsenille on tunnettua, perusti seuran 12 nuorta lääketieteen kandidaattia Mätti Äyräpään alotteesta. Vaatimattomasta alusta se on kasvamistaan kasvanut niin, että siihen nyt kuuluu 2500 jäsentä ja on se maamme suurin ja merkittävin lääkäriseura. Juhla, jossa seuran vaiheita ja toimintaa valotettiin eri puolilta, muodostui samalla kunnianteoksi Matti Äyräpään muistolle.
Jo avauspuheessa professori KE. Kallio, Duodecimin puheenjohtaja, kertoessaan niistä vaikeuksista, joita vastaan seura alkutaipaleellaan sai kamppailla, totesi, että nämä vaikeudet voitettiin tulisieluisen voimamiehen Matti Äyräpään johdolla.
Professori Gunnar Soininen puhui Matti Äyräpään elämäntyöstä. Aluksi hän palautti mieliin sanat, jotka arkiaatteri J.J. Karvonen lausui Äyräpään kuoltua: "Hänen suuri sielunsa ohjautui monille aloille. Hän ei ollut yksipuolinen vaan harrasti kaikkea kaunista ja hyvää, mutta minä en epäile sanoa, että sittenkin oli Duodecim-seura se, johon hänen parhaat tunteensa kohdistuivat, ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli Duodecim-seuran isä vaan itse Duodecim-aatteen vuoksi." Sitten prof. Soininen jatkoi seuraavaan tapaan: Näihin sanoihin sisältyykin itse asiassa seuran taipaleelle lähdön ja ymmärtämisen avain: Matti Äyräpään persoonallisuus. Hän oli seuran liikkeellepaneva hermo, se "innoittava jousi", joka ajoi työtä ja kehitystä eteenpäin, kuten on sanottu. Aina valmis auttamaan, rohkaisemaan ja innostamaan toisia, aina valmis uusia suunnitelmia ja alotteita tekemään. Tällainen mies oli Duodecim-seuran perustaja ja tämän seuran ensimmäisen 25-vuotistaipaleen ~puheenjohtaja ja samanaikaisesti toimeenpaneva johtaja Matti Äyräpää. Hänen kastajaisissaan nimettiin kokonaista 15" kummia; mutta silti tekisi mieli sanoa, että näiden lisäksi hänen kehtonsa äärellä vielä oli kertynyt joukoittain hyviä haltiattaria kummilahjojaan kilvan jakamaan. Matti Äyräpäässä yhtyivät harmooniseksi kokonaisuudeksi monet onnelliset ominaisuudet: kirkas äly, lämminsydän, välitön elämänmyönteisyys, voimakas tahto, pursuava toimintatarmo ja ikuinen intomieli.
Juhlan jälkeisenä päivänä 18.11. Duodecimin johtokunta laski seppeleen Matti Äyräpään haudalle Helsingin vanhalla hautausmaalla. Seppelettä laskettaessa puhui prof. Kallio. [U.S. 14.11; 18.11; 19.11.1956 - Hels.S. 17.11; 19.11 .1956 (selostuksissa myös kuvia).]
Matti Äyräpään muistomerkkiajatus herätetään ja toteutetaan
Duodecimin juhlasta ja siinä pidetyistä puheista joensuulaisen sanomalehti "Karjalaisen" pakinoitsija sai aiheen esittää lehdessään ajatuksen sopivan muistomerkin hankkimisesta Matti Äyräpään kotipaikalle Liperiin säilyttämään paikkakunnalla tietoa hänen syntymäpaikastaan ja elämäntöstään. [Vrt. Sukusanomat 1956, s.24.] Tämä ajatus ei jäänyt tyhjäksi huitaisuksi ilmaan. Muodostui pieni toimikunta, joka ryhtyi asiaa ajamaan. Suomi-yhtiön, Kansallis-Osake-Pankin ja Duodecim-seuran lahjoittamilla varoilla tilattiin graniittipatsas, johon Suomen Hammaslääkäriseura lahjoitti Alpo Sailon muovaileman Matti Äyräpään korkokuvan. Paljastus suunniteltiin suoritettavaksi Liperin maatalousnäyttelyn yhteydessä sunnuntaina 18.8.57, näyttelyn viimeisena päivänä. Hyvissä ajoin patsas, joka on Vehmaan punaista graniittia, valmistuikin ja sijoitettiin paikoilleen rovasti A.J. Europaeuksen aikaisen vanhan pappilan pihamaalle.
Muistopatsas paljastetaan Liperissä
Sunnuntaiaamuna 18.8. oli maatalousnäyttelyn juhlajumalanpalvelus kirkossa,, joka oli täynnä kansaa. Kirkonmenojen päätyttyä huomattava osa kirkkoväkeä ja muutakin yleisöä kokoontui suuren pappilan pihalle. Suomen lippu hulmusi tuulessa patsaan äärellä. Uhkaavia pilviä purjehti taivaalla, mutta onneksi sentään säästyttiin sateelta. Kutsuvieraina oli saapuvilla mm. muistomerkkihankkeeseen osallistuneiden yhteisöjen, Liperin kunnan ja seurakunnan, Karjalaisen osakunnan ja Savolaisen osakunnan edustajia sekä Matti Äyräpään sukulaisia.
Juhlatilaisuus alkoi Sibeliuksen Finlandialla, jonka Liperin Mieslaulajat esitti metsänhoitaja Toivo Laitisen johdolla. Paljastuspuheen piti lehtori Santeri Hirvonen, minkä jälkeen opetusneuvos Brynolf Enwald ja maanmittausinsinööri Ilmari Pankakoski poistivat patsasta peittävän verhon. Liperin Mieslaulajien esitettyä "Suomen laulun" laski ensimmäisenä Äune Äyräpää kukkansa isänsä muistomerkin juurelle.
Liperin seurakunnan ja kunnan edustajina astuivat nyt patsaan luo rovasti K.V. Keituri, kirkkohallintokunnan puheenjohtaja maanviljelijä Tauno Pietarinen, kunnanvaltuuston puheenjohtaja kansanedustaja Ale Holopainen ja kunnanjohtaja Aarne Inkinen. Rovasti Keituri ja valtuuston puheenjohtaja Holopainen puhuivat Matti Äyräpään muistolle ja ilmoittivat seurakunnan ja kunnan ottavan patsaan hoitoonsa ja suojelukseensa. Duodecim-seuran seppeleen ja tervehdyksen toi tohtori Kari Savonen ja Suomen Hammaslääkäriseuran seppelen seuran puheenjohtaja odontologian tohtori K. Nevakari ja Pohjois-Karjalan hammaslääkäriyhdistyksen edustaja, hammaslääkäri ,O. Lipponen, edellisen puhuessa."
Karjalaisen osakunnan ja Savolaisen osakunnan edustajina toivat kukkia patsaalle, karjalaisten inspehtori prof. Erkki Kivinen, maisteri Matti Toivanen ja ylioppilas, Maija-Liisa Rauste, jolloin professori Kivinen puhui. Samat henkilöt istuttivat patsaan viereen muistopuuksi pihakuusen. Pohjois-Karjalan maakuntaliiton tervehdyksen esittivät agronoomi Aulis Sutinen ja maisteri Otto Kuivalainen, sekä Simananniemen Hällströmien jälkeläisten tervehdyksen maanmittausinsinööri Pankakoski ja toimitusjohtaja Mauno Pankakoski, molemmat rouvineen. Viimeiseksi toivat tervehdyksensä A. J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen edustajina Toivo Valtavuo, Helmi Winter, Aino Hirvensalo ja Ahti Rytkönen. Kontiolahden varuskunnan torvisoittokunta esitti lopuksi "Karjalaisten laulun", johon yleisö innokkaasti yhtyi. Kahvin aikana pappilan salissa rovasti Keituri piti puheen kiittäen kaikkia patsashankkeeseen osallistuneita. Samalla hän ilmoitti, että talousneuvos Kosti Aaltonen oli äskettäin lahjoittanut seurakunnalle entisten kirkkoherrojen A.J. Europaeuksen ja A.F. Åkerblomin muotokuvat. Ne olivat nyt ripustetut salin seinälle.
Kuuluttajana juhlassa, jonka ohjelma suoritettiin täsmällisesti ja hyvässä järjestyksessä, toimi opetusneuvos Enwald. Lehtori Hirvosen ja hänen ansiota on, että muistomerkkiajatus niin hyvin ja nopeasti tuli toteutetuksi.
Tulkoon vielä mainituksi, että Joensuun lehdet "Karjalainen" ja "Karjalan maa" juhlan edellisenä päivänä julkaisivat kirjoituksia ja kuvia Matti Äyräpäästä ja että Liperin kirjakauppa järjesti mainosikkunan, jossa nähtiin Matti Äyräpään suurikokoinen muotokuva, valkoisia gladioluksia ja Suolahden ja Sivenin hänestä kirjoittamat elämäkertateokset. ["Karjalainen" 17.8; 19.8. -"Karjalan maa" 2.8;3.8; 17.8; 19.8. - U.S. 1.8; 20.8. (Useat selostukset kuvallisia.)]
Sukuyhdistyksen puolesta pidetty puhe.
[Muut puheet eivät ole nyt käytettävänä eikä edes kunnollisia referaatteja niistä, mutta koska koko paljastusjuhlan ohjelma on nauhoitettu, voitaneen ne myöhemmin julaista.]
Yli kahdeksan pitkää vuosikymmentä on kulunut siitä, kun Matti Äyräpään lapsuuden koti täällä lopullisesti hajosi ja suuri sisarusparvi lähti eri tahoille elämäntehtäviänsä suorittamaan. Ja jo miespolven aika on siitäkin, kun Matti Äyräpää poistui elävien ilmoilta.
Kun verho nyt on poistunut tämän patsaan yltä, tuntuu siltä kuin Matti Äyräpää olisi palannut pitkältä matkalta ja me olisimme toivottamassa hänet tervetulleeksi vanhaan syntymäkotiin.
Patsaan on etevä taiteilija, Matti Äyräpään ystävä, muovaillut. Siinä näemme hänen piirteensä juuri sellaisina kuin me nykypolven vanhat hänet muistamme. Tuo rauhallinen ilme, tuo lempeä katse tuntuu niin tutulta. Mutta lempeyden ja rauhallisuuden ohella hänessä oli muutakin. Tuo jykevyyden leima hänen kasvoillaan antaa myös aavistuksen siitä tarmosta ja voimasta, joka myös hänen olemukseensa kuului.
Hän lähti täältä intomielisenä nuorukaisena, joka oli omaksunut taistelevan suomalaisuuden päämäärät ja tunnukset. Hänelle oli suotu pitkän elämän aikana olla mukana niitä voittoon viemässä. Ja hän sai nähdä ihanteiden muuttuvan todellisuudeksi monella suomalaisen kulttuurityön alalla.
Jos hänen hahmonsa tässä patsaassa nyt voisi saada elävän kielen, kuulisimme ehkä hänen äänensä sanovan:
Hyvä, että olen päässyt tänne takaisin, täällä olen isän kodissa ja isän perintönä saanut elämäni aatteellisen pohjan, täällä näiden lempeiden maisemien keskellä, täällä Pohjois-Karjalan jylhien vaarojen ja välkkyvien vesien vaiheilla minussa on syttynyt rakkaus tähän ihanaan maahan, täällä olen oppinut tuntemaan suomalaisen kansan uinuvat toiveet, täällä oppinut näkemään, mitä se tarvitsee. Täällä on siitä syystä minun oikea paikkani, täällä on minun hyvä olla.
Matti Äyräpään sukulaisten puolesta lausun iloni siitä, että tällainen kaunis muistopatsas on saatu aikaan. Sen tarkoitus on varmaan paljon enemmän kuin yksityisen henkilön muiston kunnioittaminen. Se on ilahduttava todistus siitä, että nykypolvi tahtoo antaa arvoa esi-isien toimelle ja työlle.
Sukulaisten puolesta pyydän saada lausua kiitoksen kaikille niille yksityisille ja järjestöille, jotka tavalla tai toisella ovat osallistuneet tämän patsaan suunnittelemiseen ja hankkimiseen, samoin seurakunnan ja kunnan edustajille, jotka ovat luvanneet ottaa patsaan hoitoonsa ja suojelukseensa ja myös kaikille niille, jotka nyt sanoin ja kukkasin ovat kunnioittaneet Matti Äyräpään muistoa.
Julistakoon tämä muistomerkki kauas tuleviin aikoihin aatteellisen työn arvoa ja merkitystä kansa kunnan elämässä.
Berliiniä rautaesiripun oikealta ja nurjalta puolelta Matkapäiväkirja.
27.9., perjantai
"Prof. Seidelmann, oppikoulunopettajain valmistuksen ohjaaja Marburgissa, Hessenissa - siis minunkin esimieheni - oli jo toukokuussa ilmoittanut meille kolmatta harjoittelulukukauttamme alkaville, että syys-lokakuun vaihteessa oli edessä. yhteinen matka Berliiniin, osanotto pakollinen. Hän itse huolehti suuresta osasta valmisteluja sekä toimii myös retkikuntamme johtajana.
Niin, tänä aamuna noin kello 8 lähdimme liikkeelle bussilla, jonka olimme vuokranneet koko matkan ajaksi. Meitä oli Parikymmentä henkeä; muutamien oli jäätävä kotiin sairauden vuoksi. Aluksi haimme prof. Seidelmannin parin peninkulman päästä pienestä Frankenbergin kaupungista, jossa hän asuu. Hänen mukaan nousivat autoon hänen poikansa ja oppikoulun yläluokkalaisia - sekä kaksi näiden toveveria.
Muutaman kerran pysähdyimme matkan aikana. Seesenissä Harz-vuoriston lähellä söimme päivällistä, ja useat nauttivat vielä kupin kahvia ennen saapumistamme Helmstedtiin, joka on viimeinen paikkakunta ennen itävyöhykettä.
Yli 12 tuntia Marburgista lähtömme jälkeen olimme perillä Berliinin lounais-osassa Schwanenwerder-nimisellä Wanseen saarella,. joka tosin on kannaksen mantereeseen yhdistämä. Asetuimme asumaan sisälähetyksen hallussa olevaan rakennukseen, johon Kolmannen Valtakunnan aikana Göebbelsillä oli tapana majoittaa vieraansa. Hänen oman huvilansa rauniot ovat vieläkin nähtävissä vähän matkan päässä saman kadun varrella.
Autonkuljettajakin sai huoneen tuosta sisälähetyksen taIosta. Yhteisillä ajoillamme kaupungissa on tarkoituksemme usein käyttää hyväksemme,häntä ja hänen bussiaan.
28.9., lauantai
Kävimme kuuluisassa kansainvälisessä rakennusnäyttelyssä, joka alkoi jo kesälla ja suljetaan huomenna. Suuri alue kaupungin keskellä on varattu uusille asuintaloille; joista muutamissa todella jo asutaan, kun taas toiset ovat keskeneräisiä tai kerrassaan vielä aloittamatta. Eräs suurimmista on Alvar Aallon suunnittelema, samoin sen pohjakerroksen sisustus "Aalto on täällä saanut aika paljon tunnustusta talonsa ansiosta. Kovasti moderneja olivat hänen huoneensa; niin että mekin nuoret olemme liian vanhanaikaisia voidaksemme niitä täydellisesti hyväksyä.
Näyttelyn piiriin kuuluu myös kaksi kirkkoa. Protestanttinen Kaiser-Friedrich-Gedächtniskirche on ihmeellisen näköinen. Sen rakennusaineena on hyvin suureksi osaksi alumiini. Vielä kummallisemmalta näyttää katolinen kirkko. Kun kuitenkin yrittää näitä katsellessaan vapautua perinnäisistä kirkon ulkonäköön kohdistuvista vaatimuksista, eivät ne niinkään hulluilta vaikuta. Katolisesta puuttuu kaikki prameus, vain jokin seinämaalaus ja pari yksinkertaista pyhäinkuvaa koristavat sitä.
29.9., sunnuntai
Aamupäivällä oli vierainamme parikymmentä berliiniläistä oppikoulunopettajaa, joiden kanssa keskustelimme nykyajan kouluopetusta koskevista kysymyksistä.
Iltapäivällä useimmat meistä, minä mukaan luettuna, kiertelivät kaupungilla omin päin.
30.9. maanantai
Kävimme "omalla" linja-autollamme erään berliiniläisen seminaarinjohtajan opastamina kaupungin pohjoisimmassa osassa katsomassa joitakin paikkoja, joissa länsi-Berliinin ja itävyöhykkeen raja tuntuu erikoisen mielettömältä. (Tuolla seudulla länsi-Berliini siis rajoittuu itse itävyöhykkeeseen; ei Berliinin itäosaan.) Seisoimme aivan rajalla niin että saatoimme keskustella toisella puolella partioivien kansanpoliisien kanssa. Omituiselta tuntui minusta niinkuin muistakin, että nuo nuoret pojat kuuluvat samaan kansaan kuin rajan tällä puolella asuvat. Melkein odottaisi heidät nähdessään saavansa kuulla jotakin venäjän molskaamista. Heidän univormunsahan muistuttavat venäläisten sotilaitten vaatetusta.
Ihmeellistä sekin, että Berliinin kaikki kaupungin sisäiset rautatiet - länsiosassakin sijaitsevat - ovat itäsektorin hallinnassa. Siksi koko virkakunta ja kalustokin on sen mukaista ja näköistä.
Illalla ajoimme itäsektorille erääseen teatteriin, jossa esitettiin kommunistisen dramaatikon Bert Brechtin näytelmä "Der gute Mensch von Sezuan". Brecht on ulkomaillakin tunnettu näytelmäkirjailija, joka kuoli vasta viime vuonna. Hän oli aikanaan prof. Seidelmannin, retkenjohtajamme, koulutoveri Baijerissa, kauppiaan poika. - Teatterista palattuani luin äidin kirjeen. Iloitsin siitä suuresti.
1.10., tiistai
Olin paljon liikkeellä enkä ennättänyt juuri muuta tehdäkään Kirjeen äidille sentään sain aikaan. Junassa tai asemalla hävitin sateenvarjoni. Täytyy vielä tiedustella sitä löytötavaratoimistosta, joka sekin tietysti sijaitsee itäsektorilla. Mutta tuskin sitä saan takaisin, vaikka nimeni on tekstattu sen "futraaliin".
2.10., keskiviikko
Päivä perin rikasohjelmainen. Aamulla ajoimme Marienfelde-nimiseen kaupunginosaan tutustumaan erääseen pakolaisleiriin. Aluksi meille pidettiin esitelmä länsi-Berliiniin saapuvista pakolaisista, heidän oloistaan täällä sekä heidän sijoittamisestaan uusiin työpaikkoihin, useimmissa tapauksissa varsinaiseen länsi-Saksaan. Heidät täytyy kuljettaa sinne lentokoneella, koska he joutuisivat kiinni, jos matkustaisivat junalla tai autolla itävyöhykkeen läpi Esitelmän jälkeen meidän sallittiin pienissä ryhmissä seurata äsken itävyöhykkeeltä tulleitten pakolaisten kuulustelua useassa eri huoneessa (yksi ryhmä meitä kussakin). Heitä kaikkia kuulustellaan ennenkuin myönnetään oleskelulupa. Noin 10 %:lle sitä ei myönnetä. Niin kävi mm. eräälle naishenkilölle, kun oli ilmennyt hänen toimineen vakoojana venäläisten hyväksi.
Iltapäivällä vierailimme talossa nimeltä Bundeshaus; siinä ovat kaikki Bonnin ministeriöt täällä edustettuina. Meille tarjottiin erinomaista kahvia, jota nauttiessamme saimme kuulla esityksen näiden virastojen toiminnasta Sitten meille näytettiin joukko itäsaksalaisia propagandafilmejä ja filmi kesäkuun 17. päivän kapinasta v. 1953 itä-Berliinissä sekä kapinan uhrien hautajaisista länsilohkon puolella. Se ei siis ollut keksitty filmi; vaan uutiskuvaajien tekemä paikan päällä. Minuun se teki voimakkaamman vaikutuksen kuin mikään muu koko päivänä. Yhtä aikaa meidän kanssamme oli Bundeshaus:issa ryhmä Saarin alueen ylioppilaita
Iltaohjelma oli taiteellinen: Mozartin "Taikahuilu" eräässä itä-Berliinin oopperassa. Kuvitelkaa, teatteriesitys (ensiluokkainen) itä-Berliinissä maksaa Suomen rahassa noin 80 mk. Ja länsi-Berliinistä käsin voi aivan vapaasti käydä niitä katsomassa.
Useassa suhteessa pidän tästä kaupungista. Ei se mielestäni tee määrättömän suurta vaikutusta muuten kuin että matkat sen eri osien välillä ovat todella huomatvan pitkät Ei täällä kävelemällä pitkälle potkita. Hämmästyttävän paljon puistoja ja muuta vihreää täällä on; ennen luulin Berliinin olevan paljon pahemman kivierämaan.
3.10., torstai
Aamupäivällä meille näytettiin kaupungineteläosassa sijaitsevaa tehdasta, joka valmistaa asbestista, sementistä ja vedestä eterniitti-nimistä keinotekoista kiveä sekä sen jalosteita. Eterniittiä käytetään ennen kaikkea seinien, kattojen, lattioiden, ovenpielien ym. rakennusaineena. Lisäksi siitä tehdään vesijohtoputkia, kukkalaatikoita jms. Se on hyvin kestävää ja kevyempää kuin metallit, joista putket muuten valmistetaan. Tehtaassa saimme erinomaisen aterian, jokaiselle 2 viipaletta herkullista kinkkua perunan ja vihannesten kanssa, jälkiruoan ja virvokkeita.
Iltapäivällä Berliinin oppikoulunopettajaseminaarin johtaja (meidän Seidelmannia vastaava) kertoi meille Berliinin kouluoloista ja opettajain valmistuksesta. Sitten tutustuimme länsi-Berliinin yliopistoon erään ylioppilasvirkailijan johdolla. Berliinin vanha yliopistohan jäi kaupungin itäosaan; joten siellä tämän uuden valmistuttua on kaksi, Humboldt-yliopisto ja tämä, jota kutsutaan nimellä "Freie Universität".
Ennen levolle menoa istuimme noin 10 henkeä, eräässä huoneistamme, pääasiassa laulaen, milloin yhdessä ja milloin erikseen. Minä esitin muutamia suomalaisia lauluja, joista "Minun kultani kaunis on" sai erikoisen suopean vastaanoton. Muut jäivät minun jälkeeni vielä harjoittelemaan erästä vaikeaa kappaletta ja heidän äänensä soivat vielä pitkän aikaa korvissani.
4.10., perjantai
AamupäivälIä eräs kaupunginvaltuuston nuorehko jäsen puhui tilanteesta itävyöhykkeellä ja iltapäivällä kaupungin itäosassa asuva ja kuitenkin länsi-Saksan liittopäivillä Berliiniä edustava naishenkilö Berliinin sosiaalisista kysymyksistä. (Berliini lähettää liittopäiville 22 edustajaa, joilla kuitenkaan ei ole äänioikeutta, ainoastaan ns. neuvoa antava ääni.) Tämän rouva Heysen kanssa ajoimme sitten keskikaupungille katsomaan amerikkalaisilla lahjoitusvaroilla rakennettua ja erään amerikkalaisen arkkitehdin suunnittelemaa uutta kongressihallia. Harmiksemme enne enää päässeet sisälle kun kello oli jo yli viisi. Se kuuluu olevan kerrassaan loistavasti sisustettu. Länsi-Saksan uudet liittopäivät pitivät täällä ensimmäisen istuntonsa. Rakennusta aiotaankin käyttää tähän tarkoitukseen, kun Saksa on yhdistetty ja Berliini jälleen pääkaupunki. Monet julkisuuden henkilöt, jotka puhuivat meille, pitivät Saksan yhdistämistä ilman sotaa hyvinkin mahdollisena. Hyvä, että on niin tulevaisuudenuskoisia ihmisiä!
Niin, tämän päivän iltana hajaannuimme kukin tahollemme, minä kävelin neljän muun kanssa Brandenburgin portin kautta (se portti, jonka kohdalta Unter den Linden alkaa ja joka sijaitsee molempien sektorien rajalla) erääseen itä-Berliinin elokuvateatteriin katsomaan, kuinka sen uutis- ja muissakin esityksissä pahoja natseja ja taantumuksellisia haukuttiin.
5.10., lauantai
Aamulla meille selostettiin eräitä Neuvostoliiton ja ita-Saksan talouselämän piirteitä, enimmäkseen meille ennestään tunnettuja. Taas vakuutettiin, että Saksan yhdistäminen on mahdollinen, joskaan ei siinä tapauksessa, että nykyistä politiikkaa jatketaan.
Sen jälkeen ajoimme erääseen kipsikuvakokoelmaan, jossa valmistetaan jäljennöksiä tuhansista veistoksista. Mm. parhaillaan oli tekeillä Prandenhurgin portin päällä ollut voitonjumalatar nelivaljakkoineen. Portin itsensä (sekin vaurioitui sodassa) korjauksen suorittaa itäsektori, kun taas länsi valaa tuon patsaan. Epätietoista on, mitä tapahtuu punaiselle lipulle, joka nykyään vielä liehuu sen yllä. (Porttihan on idän ja lännen rajalla.) Toivottavasti lippu sitten ilman suurempaa melua häviää sieltä.
Iltapäivällä kiertelimme bussillamme itä-Berliiniä. Oppaana oli eräs sikäläinen, joka tietenkin kovasti kehui heidän saavutuksiaan. Tärkeimmät näytettävät olivat uusi komea katu Stalinallee sekä venäläisten sotilaitten muistomerkki Treptow-nimisen kaupunginosan puistossa. Se on laaja-alainen, kuvapatsain ja reliefein komistettu. Joku meistä kysyi, eikö heillä ole saksalaisten sotilaiden muistomerkkejä. Vas taukseksi saimme kuulla: "Joka taistelee väärän asian puolesta, sille ei pystytetä patsaita eikä sitä jälkimaailma muistele." Historiallisena vertauskohtana mainittiin Leipzigin kansaintaistelun muistomerkki ja Napoleonin siellä lyödyn armeijan unohduksiin vaipuminen (oppaamme mielipiteen mukaan). Sanoja seurasi täydellinen hiljaisuus, kun kukaan ei voinut yhtyä hänen ajatuksenjuoksuunsa eikä myöskään sopinut ryhtyä poliittiseen väittelyyn itälohkon vaikutusalueella. Mutta kyllä meillä oli puhumista, kun olimme tuosta oppaasta eronneet.
Myöhemmin minulla oli vähän aikaa kävellä vanhassa kaupunginosassa, missä näin jo mainitun Humboldt-yliopiston, tuomiokirkon ja valtionoopperan, kaikki nämä itä-Berliinin alueella.
Illalla kokoonnuimme viettämään yhdessä pari tuntia. Lauloimme kovasti, mutta minun "sooloesityksestäni" ei valitettavasti tullut mitään, koska kurkkuni ei ollut laulukunnossa. Olimme melkein kaikki joko yskäisiä tai nuhaisia, jotkut jopa kuumeisiakin ja vuoteen omia. Niin, ja sitten Seidelmann luki meille eräästä koulujuttuja sisältävästä kirjasta kaksi kertomusta (mm. opettajasta; joka ei osannut lausua s-äännettä ja taitavasti korvasi kaikki s-pitoiset sanat suunnilleen samaa merkitsevillä s:ttömillä). Me nauroimme kyyneleet silmissä, Seidelmann mukaan luettuna.
6.10., sunnuntai
Aamupäivällä tutustuimme asuinpaikkamme läheisyydessä olevaan Pfaueninsel-nimiseen saareen. Siellä on nähtävissä harvinaisia puita sekä lintuja (Pfau = riikinkukko), lisäksi toissa vuosisadalla ajan maun mukaan vähän raunion näköiseksi rakennettu pieni linna. Kenelle berliiniläiselle nykyään johtuisi mieleen varta vasten pystyttää raunioita kaupunkiinsa.
Koska iltapäivä oli vapaasti käytettävissämme, ajoin taas itäsektorille tarkemmin tutkimaan vanhan yiopiston, museoiden ja tuomiokirkon ympäristöä. Jouduin puheisiin erään museon vahtimestarin kanssa; äänenkäheyteni lienee ollut niin korviinpistävä, ettei hänkään voinut olla huomattamatta siitä. - Kiertelin monia katuja ja tarkastelin rakennuksia eri puolilta. Itse Berliinin linnahan tuhoutui pahasti sodassa; rauhan tultua se räjäytettiin aivan soraläjäksi. Nyt sen kohdalla on tyhjä tori, joka on saanut nimekseen Marx-Engels-Platz sosialismin ja kommunismin oppi-isien mukaan. On sentään yhtä ja toista jälleenrakennettukin: valtionooppera, "Zeughaus" sotamuseoineen, jopa eräs kirkkokin on korjauksen alaisena. Unter den Linden-kadun uusista koristuksista mainitsen Neuvostoliiton lähetystön; tyyli tietysti sama kuin Helsingin vastaavan laitoksen, itä-Berliinin Stalinalleen tai Moskovan uusien osien. Huomenna on määrä viettää Saksan Demokraattisen Tasa-vallan 8-vuotispäivää. Siinä tarkoituksessa on Unter den Linden ynnä ympäröivä alue varustettu kaikenmoisella asiaan kuuluvalla kamalla, mm. myyntikojuilla hedelmiä, makkaroita ja sen sellaista varten. Ja kojujen seiniltä eivät tietenkään saaneet puuttua kirjoitukset sellaiset kuin "Es lebe unsere stolze junge Republik!" tai "Alles für Freiheit und Fortschritt!" Kyllä teki pahaa kaikki tuo roska, joka niin erikoisen huonosti sopi yhteen vanhojen rakennusten ja katujen kanssa. Mahtaa olla painostavaa elää missä. tahansa tuon tapaisessa kaupungissa, missä joka askeleella tapaa julisteita ja julisteita ja julisteita, jotka määrättömän yksitoikkoisesti takovat paria kolmea ajatusta ohikulkijoiden tajuntaan.
Näin harmitellen kävelin suoraan teatteriin Schiffbauerdamm-kadun varrella, jossa jo kerran kävimme katsomassa Bert Brechtin näytelmää. Nytkin näkemäni kappale on saman tekijän käsialaa, nimeltään "Mutter Courage". Se on tavallaan kuvasarja 30-vuotisesta sodasta, jopa niin kuvasarjamainen, että asiaan kuuluvat tekstit heijastettiin väliverholle näyttämön vaihdosten aikana.
7.10., maanantai
Varhain aamulla, juotuamme ensin kahvia voileipien kera, olimme lähtövalmiina. Berliinin kaupungin ja itävyöhykkeen samoin kuin itä- ja länsi-Saksan rajalla koimme sitten samat seremoniat koimme tulomatkallakin. Ennen kaikkea tarkastettiin henkilötodistukset, jotka joku meistä kävi näyttämässä eräässä parakissa. Kohta univormuun puettu nuori mies tuli autoon jakamaan ne omistajilleen. Minun, ainoana, jolta vaadittiin passi ja viisumi, oli aina itse mentävä esittämään paperini.
Matkan varrella pysähdyimme aterioimaan Braunschweigissa, jonka vanhaa linnaakin ehdimme ulkopuolelta tarkastella. Kahvitauon pidimme Kasselin luona autostradan varrella olevassa uudenaikaisessa ja monin mukavuuksin varustetussa ravintolassa. - Tietenkin ehti tulla ilta ja pimeä, ennenkuin pääsimme perille Marburgiin.
Jotkut tovereistani sanoivat Berliinissä olon viimeisinä päivinä kovasti jo kaipaavansa päästä kotiin lepäämään. Jotkut muut taas olivat kyllä mielellään olleet mukana, mutta ilmoittivat tunteittensa Berliiniä kohtaan olevan jokseenkin neutraaleja. Minun täytyy sanoa, että matka tuntui suorastaan virkistävältä ja että minusta jopa oli vahinko, etten voinut pitemmäksi aikaa jäädä tutustumaan Berliiniin. Marburg - niin paljon kuin siitä pidänkin - vaikutti takaisin tullessani perin mitättömältä. No; vähitellen on jälleen totuttava täälläkin elämään ja työskentelyä jatkamaan.
Toivi Valtavuo
Poimintoja
Puolen vuosisadan takaa.
Professori Matti Äyräpää on "tunnustukseksi niist' suurista palveluksista, joita hän on tehnyt hammaslääketieteen edistämiseksi, kutsuttu Ranskan hammaslääketiedeseuran kunniajäseneksi. Uusi Suometar 27.5.07; Uusi Suomi 27.5.57.
Suomalainen tiedemies huomion esineenä ulkomailla. Ranskan, hammaslääkäriyhdistyksen kuukausijulkaisun "Revue Générale l´Art Dentaire" viime numerossa on prof. Matti Äyräpäälle omistettu erityinen kirjoitus. Huomauttaen prof. Äyräpään tieteellisistä ansioista yliopiston opettajana, käytännöllisenä lääkärinä ja erityisen tärkeiden parannustapakeksintöjen tekijänä mainitsee kirjoittaja, että prof. Ä:tä, ulkomaan ammattipiireissä pidetään Pohjoismaiden epäilemättä etevimpänä kykynä alallaan. Uusi Suometar 17.6.07; Uusi Suomi 17.6.57.
Suomalainen tiedemies, erityisen huomion esineenä ulkomailla. Tanskalaisen "Tandlaegebladet"-nimisen hammaslääketieteellisen aikakauskirjan viime lokakuun vihossa on selostus Kööpenhaminalaisen prof. Haderupin erääseen suureen julkaisuun toimittamasta kirjoituksesta, joka koskee prof. Matti Äyräpään tieteellistä ja käytännöllistä toimintaa hammaslääkärinä. Muutamain elämäkerrallisten tietojen ohella mainitsee prof. H., tunnettu europalainen auktoriteetti alallaan, prof. Äyräpään tieteellisistä ansioista ja nerokkaista keksinnöistä niinhyvin hammas- kuin nenä- ja kurkkupäänvikojen alalla ja lausuu lopuksi, että prof. Äyräpää kieltämättä on pohjoismaitten etevin tieteellinen hammaslääkäri. Uusi .Suometar 27.11.07; Uusi Suomi 27.11.57.
Haapaveden emäntäkoulusta ja eräästä toisesta emäntäkoulusta Pohjanmaalla on "Kotilieden" tämän vuoden 5. numerossa Eila Kivirikon kirjoittama lyhyehkö kuvitettu selostus. Haapaveden koulusta on 3 kaunista kuvaa: Irja Oyhonen opettamassa "täkintikkausta", Anna-Liisa Malkavaara näyttämässä kukkivia kieloja (on talvi ulkona, mutta kasvihuoneessa on täysi kesä) ja Anja Pöyhönen neuvomassa hevosen valjastamista.
Sotilaskotiliiton hopeaisen ansiomerkin sai rajasotilaskotiyhdistyksen 10-vuotisjuhlassa keväällä mm Aino Hirvensalo.
Onomatopoieesis oli sen koeluennon aiheena, jonka Ahti Rytkönen piti Helsingin yliopistossa joitakin vuosia sitten. Tämän luentonsa hän on hiukan supistettuna julkaissut Keskisuomalaisessa 19.2.56. Näytteeksi luennon sisällöstä otetaan tähän, osaksi lyhennellen, muutamia kohtia.
Hyttynen inisee, ynisee, änisee, hyrisee, vinkuu tai tuottaa muilla sanoilla ilmaistuja ääniä. Paarma pörisee, pörrää tai synnyttää lentäessään muilla verbeilla kuvailtavia kuulemuksia - eiköhän itse:paarma-sanakin ole alkuaan tuollainen parina-pörinä-sana Tyhjä maha kurisee, puro juosta lurisee, koira murisee, kärpänen surisee, nuhainen nenä turisee, vihainen mäyrä urisee.
Tuollaisia ovat suomenkielen ääntä jäljittelevät eli onomatopoieettiset sanat. Niiden piirissä esiintyy kuvatunlaisia sarjoja: vaihtuvat milloin konsonantit milloin vokaalit. Ne kuvailevat milloin ääniä milloin liikkeitä.
Jotakuinkin kaikkia ääni-ilmiöitä ja liiketapahtumia voidaan suomenkielessä kuvata onomatopoieettisilla ilmauksilla. Tavallinen puhua verbi esim. luonnehtii äänneasullaan puhumistapahtumaa. Kansanmurteissamme tuo teonsana laajalti merkitsee nimenomaan puhaltamista.
Lukuisat nykykielemme sanat, joita pidetään normaalisanoina, ovat perimmäiseltä synnyltään ääntä jäljitteleviä mm.: pudota, katketa, ratketa, sujua, takoa, tappaa - kaksi viimeistä jäljittelevät lyömisen hälyjä.
Kirkuminen on omatopoieettinen sana. Mutta kirkuvat värit eivät ole mitään ääntäpäästäviä värejä, vaan ne vaikuttavat esteettiseen silmäämme niinkuin kirkuvat äänet esteettiseen korvaamme. Sopii puhua myös kirkuvista, huutavista epäkohdista. Rinnakkaisesimerkiksi kelpaa sana räikeä: räikeä ääni, väri, epäkohta. Vastaavia ilmauksia on hyvin monissa muissa kielissä.
Kun muinoin synnyteltiin kitkavalkeaa, tunnettiin kitkaamisen tulos myös nenässä: kitka haisi. Samoin käry; kärsky ym. ovat alkujuureltaan korvin kuultavien kärinöiden yms. äänien nimityksiä. On selvää, että samat sanat voivat vakiintua merkitsemään makuja.
Henkisiä laatuja voidaan monipuolisesti nimitellä onomatopoieesiksen tarjoamilla ilmaisuilla: jörö on alkujaan jörisijä, juro on jurisija, äreä on ärisijä, hölmö on tyhjän hölisijä, tuhma on asiaton tuhisija.
Sellaisissa tapauksissa kuin räikeä väri, jörö luonne piilee arvostelevaa sävyä. Ne ovat siis kielen arvovärityssanoja eli, arvovärittymiä. Hyvin selviä arvovärittymiä ovat mm. jymy uutinen, jyry mies, ruma ääni, komea näky (vrt. taistelun jymy; ukkosen jyry; rumakka; komea ääni, komajaa).
Erikoislaatuinen on sellainen onomatopoieettisen sanamaailman kuvailmaus kuin nostokurkea merkitsevä kurki. Oikea lintukurki on tietysti saanut nimensä kur-huudosta.. Samaan tapaan kuikka on kuvakielitse saanut merkityksen 'tukkilaisten käyttämä ankkurin varapoiju'.
Loppujen lopuksi on vaikea löytää merkityksiä, joihin ei voitaisi päästä äänisanojen maailmassa risteileviä, useinkin sokkeloisia, mutta silti viehättäviä teitä myöten,.
Ihmiskielensyntyä selvittelee Upsalan yliopiston suomalaisugrilaisten kielten professori Björn Collinder "Suomalaisen Suomen" tämän vuoden 53 numerossa. Kirjoittaja antaa luonnonäänisille, luonnonääniä matkiville tai mukaileville, t.s. onomatopoieettisille sanoille kielen syntyyn nähden erittäin suuren merkityksen. Suomen kieli on luontoa lähellä. Se on rikas kuvailevista sanoista. Tällaisten sanojen tutkijoista hän mainitsee 2 suomalaista, toinen niistä Ahti Rytkönen, joiden tutkimukset ovat saaneet paljon huomiota osakseen.
Aleksanterinkadun taidenäyttelyn avasi jo viidennen kerran 19.10.57 poliisien soittokunta marssimalla marsseja puhallellen kadun päästä päähän. Näyttelyyn jätettiin kaikkiaan kolmisensataa teosta, joista hyväksyttiin 77 maalausta, 26 veistosta ja 28 graafista lehteä; yhteensä 80 taiteilijalta. Aune Äyräpäältä on 1 maalaus. - U.S. 18.10. ja 19.10.57.
Turun tyttölyseon, kaupungin vanhimman tyttöoppilaitoksen 75-vuotisjuhla vietettiin 5.10.57 neliosaisena: aamulla koululla, päivällä kirkossa, .iltäpäivällä konserttitalolla ja illalla Hamburger Börsissä. Päätilaisuus oli konserttitalossa, jossa juhlapuheen piti Alli Rytkönen käsitellen tyttöjen kasvatusta ja esittäen välähdyksiä koulun entisistä ja nykyisistä tyttöparvista. - U.S. .8.10.57.
Luterilaisen Maailmanliiton. kolmannessa yleiskokouksessa Minneapoliksessa USA:ssa 15. - 25.8.57 edusti Suomen kirkkoa valtuuskunta, johon kuului toistakymmentä jäsentä, pappeja ja maallikoita, mm. Samuel Lehtonen. - U.S. 15.3.57.,
Yhteiskunnallisen Korkeakoulun avoinna olevaa suomenkielen lehtorin virkaa on hakenut 11 henkilöä, mm. Ahti Rytkönen.. Hakuaika päättyi 14.10.57. - U.S. 17.10.57.
Sitkeitä ukkoja. 90 vuotta täytti 2.3.57 oikeusneuvos Johan Valdemar Fagerström. Hänen veljensä maanviljelysneuvos Viktor Arvid Fagerström täyttää ensi heImikuussa 87 vuotta. Veljesten äidinäiti Anna Elisabet Platan (o.s. Europaeus) oli runonkerääjä Katarina Charlotta Europaeuksen (katso SSt 1957, s. 5) sisar ja runonkerääjä-kielentutkija D.E.D. Europaeuksen sisarpuoli.
Maatalousnaisten kotitalousalan konsulenttien neuvottelupäivillä syyskuussa Ella Kitunen esitelmöi taloudellisista, terveellisistä ja vähän valmistusaikaa vaativista ruoista. - .U.S. 26.9.57 (kuvassa nähdään Ella hellansa ääressä). - Suomen Sieniseuran ja Helsingin Kotitalousopettajaopiston sieninäyttely avattiin opistolla 1.9.57. Ella Kitunen puhui opiston edustajana. Näyttelyssä oli edustettuina parisataa sienilajia aina kirkkaanpunaisista kärpässienistä ruskeisiin koivunkantosieniin asti. U.S. 1.9.57.
Kotitalouden lehtorin virkaa Jyväskylän kasvatusopillisessa korkeakoulussa on hakenut 10 henkilöä mm. Taimi Kyyrö. - U.S. 27.2.57.
"Uuden Suomen" ansiomerkin sai taas viime Snellmanin päivänä joukko lehden työntekijöitä, avustajia ja ystäviä, mm. Ahti Rytkönen. - U.S.. 12.5.57.
Kahdeksan ihanaa päivää kesäisen luonnon keskellä viettivät Marburgin (Hessenissä) Elisabetinkoulun neljännen luokan tytöt viime kesäkuussa Wolfshausenin piirinuorisokodissa. Mukana oli kaksi koulun opettajaa ja auskultantti Toivi Valtavuo. Päivät eivät olleet lupapäiviä, sillä oppilaille pidettiin latinan, englannin, matematiikan ym. tunteja, mutta näiden tarpeellisena vastapainona oli eri harrastusryhmien (näytelmä-, kasvi- eläin-, kotiseutu-, huilunsoitto- ja piirustusryhmät) toiminta. Sunnuntaina 16.6. vanhemmat .saivat käydä tyttäriänsä tervehtimässä. Näkemäänsä he olivat tyytyväisiä. Tieteiden ja luonnon onnistunut yhdistäminen antanee vastedeskin aihetta tällaisiin retkeilyihin. - Oberhessische Presse l9.-20.6.57.
Aleksis Kiven sanainspiraatiosta piti tohtori Vilho Suomi esitelmän Äidinkielenopettajain liiton vuosikokouksessa 7.1.57. Kiven aikana suomen kielen ilmaisu-keinojen valinta oli vielä kirjailijalle vaivalloista. Pyrkiessään tehoavaan, iskevään sanontaan Kivi loi paljon nerokasta ja pysyvästi kestävää. Monista apuneuvoista, mm. D.E.D. Europaeuksen sanakirjasta hän haki tukea ilmaisulleen. - U.S. 9.1.56.
Europaeusta pidettiin aikanaan erikoisen hyvänä suomenkielen taitajana ja hänen sanakirjaansa voi vieläkin käyttää hyödyksi.
|