
|


A.J. Europaeuksen jälkeläisten sukusanomat 1954 Joulukuu N:ot 4-6 (13-15)
Joulun ajan muistoja ja ajatuksia Kirjoittanut Nora Pöyhönen
Kun ajattelen joulun viettoa Liperissä lapsuuteni aikoina, liittyy siihen kiinteästi eräs itsessään vähäinen, mutta kuitenkin paljon merkitsevä elämys kotimaailmasta. Meitä oli silloin kahdeksan sisarusta, joista veljeni Matti Äyräpää ja minä olimme nuorimmat ja viihdyimme erikoisen hyvin toistemme seurassa. Kun veljeni oli yhdeksänvuotias, niin isäni vei hänet Helsinkiin Normaalilyseoon. 1) [1) Matti Äyräpää ei käynyt suom. normaalilyseota, vaan Helsingin ruots. yksityislyseota, johon hän tuli oppilaaksi syksyllä 1862.] Minä olin lähes kolme vuotta häntä vanhempi ja pidin luonnollisena, että minunkin olisi pitänyt päästä hänen mukanaan kouluun. Isäni ei kuitenkaan pitänyt siitä, että tyttäret lähetettiin pois kotoa kaupunkikouluihin, vaan katsoi paremmaksi ottaa heille kotiopettajan. Minusta tuntui kovin ikävältä, että veljet ja sisaret näin erotettiin toisistaan. Peläten ajattelin veljeni kouluun lähtöä ja kyllä eronhetki olikin raskas. Ainoa lohtu oli nyt ajatella joululomaa. Vihdoin sekin valkeni.
Muistan selvästi, kuinka suurella jännityksellä odotin veljeni kotiintuloa, kaiken päivää seisten ikkunan ääressä. Pitkä oli maamatka Helsingistä Liperiin. Kunpa ei olisi vilustunut tai sairastunut matkalla, kun näin viipyy, ajattelin. Mutta vihdoin kuului aisakellon ääni ja naristen luisui reki rappusten eteen. Oi sitä iloa ja riemua, kun riensin häntä vastaan. Pian istuimme kodikkaasti katetun kahvipöydän ympärillä ja kyllä riitti kyselyjä ja kertomuksia. Vielä myöhään illalla, kun kaikki muut jo olivat levolle menneet, istuin veljeni sängyn laidalla kuunnellen ja ihmetellen hänen koulukertomuksiaan ja olojaan uudessa ympäristössä, professorinrouva Pippingin hyvässä kodissa. Päätimme että kun tulee kesä, niin silloin sitä yhdessä luetaan, kerätään kasveja ja kirjoitetaan aineita. Ja niin sitten tehtiinkin.
Matti-veljeni ensimmäinen varsinainen joululoma ja elävä harrastukseni hänen kouluaineisiinsa antoivat sille joululle oman erikoisleimansa, jolla oli. kauas kantava merkityksensä tulevaan työalaani nähden. Sillä monet vuodet sen jälkeen jatkoimme näitä yhteisiä opintoharrastuksiamme. Vielä Helsingissä ollessani, kun asuin mummoni luona isäni kuoltua, seurasin veljeni mukana luentoja yliopistossa.
Harva meidän päivinämme tulee ajatelleeksi, miten paljon tarmoa ja itsensäkieltämistä kysyttiin entisaikaan kotien opinhaluisilta tyttäriltä. Jospa nykyajan nuoret oikein käsittäisivät, kuinka hyvät tilaisuudet heille on valmistettu tietojen saavuttamiseksi, kun niin monenlaisia kouluja on jo maaseudullakin. Toivoisin hartaasti, että kaikki nuoret tämän oivaltaisivat ja kiitollisin mielin ja parhaimmalla tavalla käyttäisivät kouluaikansa voidakseen korvata maalleen ja kansalleen sen, minkä ne ovat heidän eteensä uhranneet.
Joulunvietto lapsuuden kodissa ei unohdu koskaan, vaikkakin varsinainen joulun aihe - enkelin ihana sanoma: "Teille on tänään syntynyt Vapahtaja" - käsitetään todellisesti vasta silloin, kun Jeesus Kristus on tullut meille eläväksi persoonalliseksi Vapahtajaksi. Tarjottu lahja hyödyttää meitä vasta sitten, kun olemme sen vastaanottaneet ja omaksemme omistaneet. Vasta sen kautta tulemme osalliseksi siitä ilosta ja rauhasta, jota ei ole meissä itsessämme ja jota eivät mitkään maalliset opistot eikä Sivistyslaitokset voi meille antaa, sillä ne saavutetaan ainoastaan uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Vasta silloin on jouluilomme täydellinen. Iloitsemme sekä Vapahtajamme syntymästä että hänen takaisintulostaan, jota tapahtumaa kautta koko maanpiirin nyt hartaasti odotetaan. Auttakoon Herra suuressa armossaan, että olisimme joka hetki valmiit.
Soi! Kirjoittanut Tuulikki
Soi, helkkyös sävel, tuttu
jo päiviltä lapsuuden!
Niin koskevi sieluun mulle
Sun sointusi suruinen.
Soi, helkkyös virren sävel,
soi syvälle rintahan!
Soi rauhaa lapsuususkon
ja sydämen puhtahan!
(Julaistu "Joulun viestissä noin 1900.)
Poimintoja
Seurakuntien luottamushenkilöiden kasvatus. Viime vuonna tulivat voimaan hiippakunta- ja rovastikuntakokouksia koskevat säännökset, jotka tarkoittavat kirkon maallikkojäsenten perehdyttämistä kirkollisiin asioihin. Tämän johdosta Lepaan puutarhaopiston johtaja Arvo Haapanen palauttaa mieliin "Palveleva Seurakunta"-nimisen aikakauslehden tämän vuoden 4-5 numeroissa, että aloitteen tällaisen uudistuksen aikaansaamiseksi teki jo v. 1864 Liperin kirkkoherra A.J. Europaeus ollessaan kirkkolakikomitean jäsenenä. Hänen ajatuksensa jäi silloin vain painettuna kirkkolakiehdotukseen liitetyksi eriäväksi mielipiteeksi. Nyt, kun suunnitelma on taas otettu esille ja toteutettu, on tuskin muistettu, että kirkkoherra Europaeus jo 90 v. sitten oivalsi asian merkityksen.
Helsingin kaupunginvaltuusto valitsi elokuussa 2. varapuheenjohtajakseen, edellisen toimenhaltian kuoltua, kanslianeuvos Gunnar Maximilian Modeenin. Herra Modeen on Parikkalan kirkkoherran Matias Reinhold Europaeuksen (jonka nimikirjaimet M.R.E. ovat lehtemme otsikon yläreunassa) ja hänen 1. puolisonsa Anna Grisilia Neiglickin tyttärentyttärentyttärenpojanpoika. Valtuustoon hän on tullut ruotsalaisen kansanpuolueen valitsemana.
Pikkutytön kesäpäivä on nimenä herttaisella pikku Mervi Sinikan edesottamuksia esittelevällä kokosivun kuvasarjalla, jonka Taisto Aaltio on julkaissut "Hakkeita"-lehden tämän vuoden 8. numerossa. Kuviin liittyvät runonpätkät ovat Eeva Aaltion käsialaa.
Jyväskylän avioliittoneuvolan toiminnasta ja asiakkaista kertovat neuvolan lääkäri ja hänen apulaisensa terveyssisar Liisa Rytkönen Keskisuomalaisen julkaisemassa haastattelussa 3.9.54. Kirjoitukseen Iiittyy kuva.
Haapaveden emäntäkoululle on Valtioneuvosto 16.9.54 myöntänyt kuluvana vuonna 15 %:n lisäavustuksen ylläpitomenojen suorittamiseksi. - U.S. 17.9.54.
Värikuvapostikortteja, sangen onnistuneita, Ahti Rytkösen värivalokuvista valmistettuja, on eräs jyväskyläläinen liike laskenut liikkeelle. - U.S:ssa viime kuussa ollut kaunis etusivun värivalokuva "lapsia syksyisellä koulutiellä" on myös Ahdin ottama.
Aleksanterinkadun taidenäyttelyyn kuluneena syksynä osallistui Aune Äyräpää viidellä akvarellilla. Niiden aiheet olivat, kuten viime vuonnakin, Suomenlinnasta ja Helsingistä. Taiteilijaseuran joulunäyttelyssä on Aunelta 3 akvarellia.
Häineenlinnan kotiseutulaylun, Enok Rytkösen kirjoittaman ja Tauno Marttisen säveltämän, julkaisee Hämeenlinna-seuran aikakauslehti "Hämeenlinna" tämän vuoden 4. numerossaan.
Kansallisimuseon esihistoriallisen osaston viime kesän töistä on U.S:ssa 3.10.54 monen palstan kuvitettu selostus. Osaston johtaja Helmer Salmo on tutkinut mm. polttokenttäkalmistoa Maariassa ja polttohaataa Sauvossa. Jälkimmäisessä paikassa tuli päivänvaloon itäbalttilaisia koruja ja työvälineitä vuoden 300 vaiheilta. Ne ovat lajissaan vanhimmat mitä tähän saakka on saatu esille; aikaisemmat vastaavanlaiset löydöt ovat n. 600-luvulta.
Poiminnot jatkuu sivulla 41.
Kertomus A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen toiminnasta 27.9.53 - 26.9.54.
Kulunut toimintakausi on yhdistyksellämme viides järjestyksessä. Jäsenmäärä on nyt 80. Uusia jäseniä on liittynyt kolme. 16.5.54 kuoli yhdistyksemme perustajajäsen Matti Pöyhönen.
Yhdistyksen esimiehenä ja hallituksen muina jäseninä sekä tilintarkastajina ovat olleet viime vuoden vuosikokousselostuksessa luetellut henkilöt (Sukusanomat 1953, n:ot 4-5). Sihteerinä on ollut Anna-Liisa laine ja rahastonhoitajana Kauko Laine.
Hallituksen kokouksia on ollut viisi. Niissä on käsitelty yhdistyksen toimintaa koskevia asioita, keskusteltu Sukusanomien sisällöstä ja suunniteltu vuosikokouksen ohjelmaa.
Yhdistyksen kokoelmiin on tehty seuraavat lahjoitukset. 1) [1) Jälkeen 26.9.54 annetut lahjat eivät kuulu tähän vuosikertomukseen.]
Eeva ja Taisto Aaltio: valokuvia; Hakkeita n:o 6 1954. - Anders Teodor (Adde) Europaeuksen lapset: laaja kokoelma heidän isänsä saamia kirjeitä. - Kirjailijatar Aune Krohn: D.E.D. Europaeuksen velkakirja v:lta 1855. - Liisa Malkavaara: Sirkka Annikin ristiäispäivän valokuvia. - Liisa Pankakoski: valokuva. - Selma Pankakoski: A.J. Europaeuksen ja hänen 1. puolisonsa Sofia Wilhelmina Boijen vihkisormus; opettajatoverien runo Bertha Äyräpäälle 70-vuotispäiväksi; leikkele. - Nora Pöyhösen perikunta: 14 A.J. Europaeuksen saamaa; Aleksandra v. Dohrdetin (o.s. Europaeus) kirje v:lta 1873. - Sylvi ja Osmo Rasilo: valokuvia. - Ahti Rytkönen: "Kielentutkimuksen työmaalta VII", julk. Ahti Rytkönen, 31 siv.; aikakauslehtien numeroita; kirjeitä; leikkeleitä. - Anna Maija Rytkönen: valokuva. - Elna Rytkönen: leikkele. - Enok Rytkönen: 80-vuotispäivän perhevalokuva; Hämeenlinna-laulu nuotteineen; leikkeleitä. - Heikki Rytkönen: "Ihmeellinen kalamatka", seikkailukertomus, kuvitettu, 72 siv. -. Matti Rytkönen: valokuva; "Suomen kirjakauppalehti n:o 4 1954; leikkeleitä. - Talvi Rytkönen: valokuva. - Aune Äyräpää: leikkeleitä.
lahjoitukset ovat todisteena siitä, että suvun jäsenet seuraavat oman yhdistyksensä toimintaa ja tahtovat tukea sitä. Muistakaa edelleenkin yhteisiä
A.J. Europaeuksen jälkeläisten yhdistyksen vuosikokous 26.9.1954
Yllämainittuna päivämääränä kokoontui runsas joukko yhdistyksemme jäseniä Helsingin normaalilyseon tutuiksi käyneisiin suojiin vuosikokouksen pitoon. Tämä oli viides siellä pidetty kokous. Sukulaisia oli läsnä vanhimmasta polvesta 9, seuraavasta 17, sitä seuraavasta 12 ja kaikkein nuorimmasta 2, eli yhteensä 40. Nuorin osanottaja oli kolme kuukautta vanha Irma Lund.
Alkajaisiksi yhdistyksen esimies toivotti läsnäolijat sydämellisesti tervetulleiksi korostaen sukuyhdistyksen historiallista merkitystä ja tehtävää. Hän omisti myös lämpimät muistosanat edesmenneelle hallituksen jäsenelle ja yhdistyksen perustajajäsenelle Matti Pöyhöselle. Vainajan muistoa kunnioitettiin hetken hiljaisuudella.
Vuosikokouksen puheenjohtajaksi valittiin Herman Pankakoski ja sihteeriksi yhdistyksen sihteeri.
Ennen virallisten asiain käsittelyä Selma Pankakoski kertoi sydämellisellä ja koruttomalla tavalla muistelmiaan äidistään Kristina Sofia Europaeuksesta (o.s. Riikonen), jonka syntymästä oli kulunut sata vuotta 20.9.1954. Kuulijakunta seurasi esitystä herpaantumattomalla mielenkiinnolla.
Kristina Sofia Europaeuksen haudalle Helsingin vanhalla hautausmaalla oli kokouspäivän aamuna käyty yhdistyksen puolesta laskemassa kukkia.
Tämän esityksen jälkeen siirryttiin käsittelemään virallisia asioita. Kokous todettiin laillisesti kokoonkutsutuksi ja pöytäkirjan tarkastajiksi valittiin Hanna Äyräpää ja Erkki Hirvensalo. Sitten kuultiin vuosikertomus, tilinpäätös ja tilintarkastajien lausunto. Tilinpäätös vahvistettiin ja hallitukselle myönnettiin tili- ja vastuuvapaus. (Yhdistyksen tiliasema 3l.l2.53 on julaistu Sukusanomien tämän vuoden 1. numerossa.) Jäsenmaksut päätettiin pitää entisen suuruisina ja Sukusanomat jaetaan jäsenille niinkuin ennenkin.
Yhdistyksen esimieheksi valittiin yksimielisesti uudelleen Toivo Valtavuo. Hallituksen kokoonpanossa sitävastain tapahtui muutoksia. Sehän on pysynyt yhdistyksen koko olemassaolon ajan jotensakin muuttumattomana. Jotta useammat jäsenet tulisivat vedetyiksi mukaan toimintaan, ehdotti hallitus, että yksi varsinainen ja yksi varajäsen luovuttaisi paikkansa arvonnan perusteella. Vuosikokous suostui tähän, ja näin ollen erosivat varsinaisista jäsenistä Selma Pankakoski ja varajäsenistä Martti Hirvensalo. Edellisen tilalle tuli Pirkko Voipio ja jälkimmäisen Erkki Hirvensalo. Edesmenneen Matti Pöyhösen valittiin Irja Pöyhönen. Muut hallituksen jäsenet Aarne Äyräpää, Ilmari Pöyhönen ja Anna-Liisa Laine sekä varajäsenet Helli Valtavuo ja Unto Rytkönen valittiin uudelleen.
Tilintarkastajina toimivat edelleen Karin Äyräpää ja Pentti Voipio, varamiehinä Matti Äyräpää ja Martti S.J. Kyyrö.
Arvokkaan lahjoituksen sai yhdistys vastaanottaa, kun Selma Pankakoski luovutti sille rovasti A.J.Europaeuksen ja hänen 1. puolisonsa Sofia Wilhelmina Boijen vihkisormuksen. Esimies kiitti lahjoittajaa huomauttaen, että tällä muistoesineellä on suuri pieteettiarvo. Sormus on tavallinen sileä kultasormus, jonka sisäpuolella on nimikirjaimet A.J.E. ja S.W.B. sekä vihkimispäivämäärä 8/7 1834.
Kokouksesta päätettiin lähettää tervehdys Ilmari Rytköselle Nurmelon parantolaan.
Yhdessäoloa jatkettiin samana iltana klo 18 Ella ja Eemeli Kitusen kodissa, jonne kaikki päiväkokouksessa olleet. saapuivat sekä lisäksi vielä joitakin, jotka eivät olleet voineet saapua Normaalilyseoon.
Illan kuluessa talon emäntä kertoi isänsä äidin Sofia Wilhelmina Boijen suvusta, jonka vaiheita hän oli seurannut kirjeiden ja sukutieteellisten teosten perusteelle aina 1500-luvulle asti. Eloisalla tavalla hän kertoi elämästä Dregsbyn kartanossa Suomen sodan ja sen jälkeisinä aikoina ja kuvaili säilyneiden kirjeiden perusteella niitä tunnelmia, jotka silloin vallitsivat ja joilla on yhtymäkohtia meidän sukupolvemme kokemuksiin. Lisäksi oli nähtävänä aiheeseen liittyviä kuvia ja joitakin suvulle kuuluneita vanhoja esineitä sekä kirjenippu. Esitys jätti jokaiseen läsnäolijaan lähtemättömän havainnollisen kuvan.
Kahvitarjoilun lomassa ylioppilas Mikael Lehtonen esitti pianonsoittoa ja Benjamin Kärki ja Erkki Hirvensalo lauloivat.
Ilmoitettiin yhdistykseen liittyneet uudet jäsenet: rehtori Bertha Äyräpää, metsäteknikko Mikko Pöyhönen, rouva Kaisa Annikki Pöyhönen, ylioppilas Jorma Olavi Rytkönen, hov.ausk. Karl Erik Karasvirta, rouva Helvi Ouni, koululainan Heikki Juhani Rytkönen ja koululainen Sirkka Elina Rytkönen. Ilmoitettiin, että uusi hallitus oli kokoontunut ja valinnut yhdistyksen varaesimieheksi Aarne Äyrräpään,sihteeriksi Anna-Liisa Laineen ja rahastonhoitajaksi Kauko Laineen, kaikki uudelleen.
Kodikasta ja rattoisaa seurustelua jatkui myöhään iltaan asti. Herman Pankakoski kiitti lopuksi läsnäolijoiden puolesta vieraanvaraista isäntäväkeä.
Muistelmia äidistäni Kirj. Selma Pankakoski
[Yhdistyksen vuosikokouksessa 26.9.1954 pidetty esitelmä, jonkin verran täydennettynä.]
Tämän kuun 20 p:nä 100 vuotta sitten, siis 20.9.1854 syntyi Pielisjärvellä Lieksan Särkkälässä pieni tyttö, joka kasteessa sai nimen Kristina Sofia. Kotioloissa tästä nimestä tuli Tiina ja sitten aikuiseksi tultua ja kouluun jouduttua Stina. Hänen vanhempansa olivat maakauppias ja talollinen Johan Riikonen, synt. 1.8.1826 samassa Lieksan Särkkälässä, kuollut Lieksan Kaakilassa 18.2.1895, ja hänen vaimonsa Helena Sofia, o.s. Rautiainen, kotoisin Kuopiosta, synt. 14.1,1828, kuollut Kaakilassa 7.9.1891. Heidät vihittiin avioliittoon Pielisjärvellä 21.5.1848.
Varhaisemmista polvista on isän puolelta seuraavat tiedot:
Johan Riikosen vanhemmat olivat talollinen Johan Riikonon ja Kaisa Liisa Nevalainen. Heidät vihittiin 14.1.1817 Pielisjärvellä.
Tämän vanhemman Johan Riikosen vanhemmat olivat Olavi (Olli) Riikonen ja Kirsti Turunen. Heidät vihittiin 8.1.1793 Pielisjärvellä.
Kaisa Liisa Nevalaisen vanhemmat olivat Tapani Nevalainen ja Helga Honkanen, vihityt 25.1.1793 Pielisjärvellä. Helga Honkasen isä oli nimeltään Maunu Honkanen.
Särkkälän talossa asui kaksi veljestä, paitsi tätä Johan Riikosta, isoisäämme, myös Olli-niminen veli, joka hänkin oli naimisissa. Kolmas veli piti lähellä olevaa Iljanniemen taloa. Kaiketi se melko lähellä oli, päättäen siitä, että muistan äitini kertoneen, miten he lapsina aamulla herättyään heti ensimmäiseksi juoksivat katsomaan, joko Iljanniemen ikkunoista näkyy tulet, ja Iljannienessä tarkattiin samalla tavalla Särkkälän tulia. Tästä Iljannienen talosta polveutuu Kuopion läänin nykyinen maaherra Lauri Riikonen.
Pikku Tiina ei suinkaan ollut talon ainokainen. Lapsia oli kaikkiaan 12, joista 6 on kuollut pieninä. Jälellä olevista on neljä poikaa, Olli, Juho, Heikki ja Pekka ja kaksi tyttöä, tämä pikku Tiina ja Maria. Tiinasta tuli sittemmin meidän sisarusten äiti ja Maria, sisar-Mari, oli sisaruksista hänelle läheisin. Maria Riikonen meni sittemmin Lieksassa naimisiin. Hänen miehensä nimi oli Sutinen, luullakseni maanviljelijä, koska Maria-tätiä sanottiin emännäksi. Heillä oli kolme lasta, Antti, Linda ja Leena, jotka kaikki vieläkin elävät Lieksassa, Maria-täti jäi nuorena leskeksi, kun lapset vielä olivat pieniä. Muistan äitini sitä kovasti surreen ja huolehtineen, - "kun se Mari oli ennen aina niin iloinenkin". Maria Sutinen kuoli Lieksassa joitakin vuosia ennen talvisotaa. Hänen lapsistaan ovat Antti ja Linda naimattomia, nuorin, Leena, naimisissa. Tämän Linda-nimisen serkkuni kanssa olen koulutytöstä asti ollut kirjeenvaihdossa, ja häneltä olen nytkin saanut tietoja äitini lapsuuden ja nuoruuden ajoilta. Valitettavasti en ole Lieksassa koskaan käynyt, mutta Aarne-veljeni on, ja hänellä oli silloin mukanaan poikani Antero Pankakoski, silloin Hällström. Heillä on kuviakin näistä paikoista.
Ikänsä vanhernalla puolella isoisäni möi Söxkkälän ja osti Kaakilan tilan. Mitkä olivat syyt tähän lapsuuskodin ja perintötilan myyntiin, sitä en tarkkaan tiedä. Muistelen kyllä kuulleeni puhuttavan taloudellisista vaikeuksista, mahdollisesti takauksista. Vaimonsa kuoltua isoisä möi Kaakilankin ja muutti nuoremman tyttärensä luo, ja heidän luonansa hän kuolikin, vain neljättä vuotta vaimonsa jälkeen.
Linda-serkku on melko äsken haastatellut sukulaistaan rouva Eeva Toivasta (o.s. Riikonen), joka vielä elää Lieksassa. Keväällä hän täytti 82 vuotta. Hän on kertonut olleensa passarina ukin hautajaisissa 1895.
Kaakila on nykyään kunnalliskotina ja Lindan veli Antti on ollut kauan ja on edelleenkin siellä tilanhoitajana. Tänä Aintti-serkku on meidän perheelle hyvä tuttu. Hän kävi usein meillä vapaussodan aikana ollessaan Sortovalassa sotahommissa, ennenkuin sanitäärinä osallistui Viipurin valloitukseen.
Perintätietojen mukaan Riikosen tyttäret ovat jo lapsia olleet hyvin erilaiset. Tiina-tyttö oli vakava, hiljainen ja miettiväinen, jota vastoin sisar-Mari oli iloinen ja aurinkoinen, aina suu naurussa ja leikkipuheet valmiina. Aivan töikseen hän koetti saada totisen sisarensa houkutelluksi nauramaan milloin milläkin tempulla, ja usein hän siinä onnistuikin. Hän esim. oli vetänyt sukan kaulinpuitten paalikan yli ja kävelyttänyt sitä pitkin pirtin pitkiä penkkejä ja saanut kuin saanutkin Tiinan purskahtamaan nauruun ja sanomaa pikkuvanhasti: "Kyllä sinä kehtaat!" - Mistä tänä sisarusten erilaisuus johtuu, on vaikea sanoa. Olen joskus otaksunut äitini iältään vanhempana saaneen joitakin järkyttäviä vaikutteita nälkävuosista 1866 - 68, jolioin hän oli 12 - 14 vuotias. Särkkälä oli näet niitä taloja, joissa nälkiintyneitä kiertolaisia ruokittiin ja hoivattiin. Eräs hänen usein toistamistaan lauseista, jonka lapsuuteni ajoilta muistan, oli tänä: "On hyvä ajoissa oppia ymmärtämään elämän vakavuus". Olen myös kuullut kerrottavan, että hän varhaisempina nuoruusvuosinaan oli ollut mukana veneessä, joka kaatui, niin että kaikki joutuivat veden varaan. Ei ole tiedossani hukkuiko silloin ketään. Mutta tästä ehkä johtui, että meitä lapsia ei koskaan laskettu yksin rantaan, joka tosin olikin vuolaan virran ja kuohuvan koskea ranta.
Kun Tiina ehti nuoruusvuosiin, kävi ilmi, että hän oli hyväpäinen ja opinhaluinen. Hänen rupesi, niinkuin muistan hänen itsensä kertoneen, kovasti tekemään mieli Jyväskylän seminaariin, mutta tänä mielihalu raukesi vanhempien vastustukseen. Sen sijaan hän pääsi oppilaaksi silloin äsken Lieksaan perustettuun Hovilan meijerikouluun, jossa isäni oli opettajana, ja jossa äitini siis tapasi kohtalonsa. Linda on kuullut silloisista tapahtumista äidiltään, ja sitäpaitsi hän muistaa itse noin 40 vuotta sitten kuulleensa näistä asioista eräältä Maija-nimiseltä naiselta, joka äitini ollessa oppilaana oli ollut Hovilassa palveluksessa. Voi hyvin ymmärtää, että siinä pienoisyhteiskunnassa herätti suurta huomiota opettajan ihastuminen oppilaaseensa.
Mikä sai tämän jo nuoruusvuosiensa ohi ehtineen ja jo maailmaa laajemmaltikin nähneen vilkkaan seuramiehen kiintymään nuoreen, totiseen, ja vaatimattomaan Tiina Riikoseen, on vaikea sanoa. Olihan isäni paljon oleskellut pääkaupungissa, opiskellut ulkomailla, käynyt mm. Pariisissakin ja nähnyt yhtä ja toista. Kaunotar Tiina ei ollut, mutta hauskan näköinen kylläkin. Hänellä oli kapeahkot kasvot, suora nenä, heleä iho, ja käsivarren paksuinen palmikko ulottui, noin polvien kohdalle. Lisäksi hänellä oli suora ja ylväs ryhti. Ei kukaan meistä kolmesta tyttärestä ole hänen ryhtiään perinyt.
Helposti otettava tänä nuori Tiina ei suinkaan näytä olleen. Ainakaan hän ei pitänyt itseään esillä eikä hurmannut valloittavalla hymyllä. Pikemminkin hän vetäytyi syrjään, jopa pakoilikin. Aikaisemmin mainittu Maija on kertonut mm. seuraavan tapauksen. Agronomi Europaeus söi samassa pöydässä kuin oppilaat, ja Tiina Riikosen paikka oli hänen vieressään. Mutta tätä ujostutti vallan kauheasti, ja hän koetti viivytellä, että saisi syödä jälkeenpäin, mutta agronoomipa määräsi, ettei syöntiä ensinkään aloiteta ennenkuin Tiina Riikonen tulee paikoilleen hänen viereensä. Ja opettajaa täytyi totella.
Äitiäni näyttää kovin arveluttaneen ratkaisun tekeminen. Olisihan seurauksena sosiaalisen aseman muutos, joko on peloittanut äitiäni paljon enemmän kuin isääni. Pahimpana esteenä näyttää olleen se, ettei äitini osannut, joka silloin vielä aivan yleisesti oli n.s. herrasväen, suomenmielisenkin, seurustelukielenä. Linda-serkku kertoo, että äitimme äiti, Helena Sofia., o.s. Rautiainen, kotoisin Kuopiosta, puhui myöskin ruotsia. Eihän ole mahdotonta, että tytär senkin takia saattoi tuntea kielitaitonsa puutteen kipeämmin kuin muuten. Kaiketi ikäerokin oli eräänä arveluttavana tekijänä- sehän oli kokonaista 18 vuotta. Vihdoin kaikki nämä esteet kuitenkin ovat saaneet väistyä. Linda kertoo äitinsä sanoneen, että Tiina, joka oli hiljainen maalaistyttö, ei olisi millään uskaltanut ottaa tätä askelta uusiin, outoihin oloihin, mutta lopulta hän rohkaisi mielensä. Ainahan uusi ja tuntematon on viehättänyt nuorta mieltä, järkevintäkin.
Koulun käytyään Stina Riikonen sai paikan Hällström-suvun hallussa olevassa Simananniemen kartanossa Liperissä, jonne äsken oli perustettu meijeri-koulu. Hänen velvollisuuksiinsa kuului mm. oppilastyttöjen valvonta ja asuminen heidän kanssaan.
Tältä ajalta olevassa kirjeenvaihdossa kuvastuu muutamia sekä ajalle että asianomaisille olennaisia piirteitä. Niinpä isäni eräässä kirjeessä antaa neuvoja entiselle oppilaalleen, johon hän näyttää tuntevan suurta luottamusta. Hän kertoo mm. hänen kurssitovereistaan, ja missä ne ovat paikkoja saaneet ja harmittelee sitä, että on kuullut muutamien tyttöjen valittelevan työn raskautta ja paljoutta ja jatkaa sitten: "Nuo helpon työn hakijat haaveilevat helpoista oloista, joita ei ole olemassakaan muualla kuin nuorten neitosten hourauksissa. Helsingissä kyllä näkee näitä helpon hakijoita kaduilla koreilemassa ja ne ovat surkeita nähdä". Sitten seuraa neuvoja, mitan oppilastyttöjä on kasvatettava: "Joka tahtoo menestyä, ei saa olla laiska ja veltto. Ahkeruus, rehellisyys ja siveys yksin tuovat kestävän onnen. - Siis ennen kaikkea ovat nuoret oppilaat kovaan ja uutteraan työn tekoon totutettava hyvän, puhtaan ja siveellisen johdon alla - - . Olen varma, että Stiina Simananniemellä niinkuin Lieksassakin ymmärtää hyvin hoitaa oppilapsensa ja pitää niitä vapaana liikanaisesta turhanaisuudesta kurissa ja Herran manauksessa." Kirjeen allekirjoituksena on: Vanha opettajasi A. Th. Europaeus.
Näistä ajatuksissa kuvastuu varmaan Liperin pappilasta saatu maailmankatsomus, mutta nykymaailman käsitysten mukaisiahan ne eivät joka suhteessa ole. Vai puhutaanko nykyään "kovasta työnteosta" kasvatuksen tavotteena? Eikö pikemminkin pyritä siitä irti ?
Toisessa kirjeessä, joka on kirjoitettu kihlauksen jälkeen - sehän on perintätiedon mukaan tapahtunut juuri Simananniemellä - neuvotellaan mm. kuulutukseen liittyvistä asioista. Samalla isäni ilmaisee ilonsa siitä, että "hädershöfning" Hällström on sanonut olevansa tyytyväinen Stinaan. Isäni oli vähän aikaisemmin nimitetty apulaislääninagronoomiksi Oulun lääniin ja kaikesta päättäen hänen tehtäviinsä on silloin kuulunut myös meijerikoulujen tarkastus, koska hän kertoo tällaisista matkoistaan. Mm. hän kuvaa käyntiään Temmeksellä Marttilan koulussa herra Pentzinin luona. Siellä oli kaikki hyvässä kunnossa, mutta "eriskummallisinta tässä talossa on se, että talon emännän nimi on Stina ja hänkin on entinen meijerikoulun oppilas, eikä hänkään osaa ruotsia. Näin Stina näkee, että toisillakin meijenikoulun johdattajilla voipi olla sama mieli kuin minullakin."
Äitini antoi muuten tavattoman suuren arvon isäntäväelleen Simananniemellä. Aina hän puhui heistä mitä suurimmalla kunnioituksella, ja sikäläiset lapset asetettiin aina meille esikuviksi. Useammin kuin kerran saimme kuulla, että "Simananniemellä oli kaksi kilttiä tyttöä, Edit ja Gertti, jotka aina ja kaikissa asioissa osasivat tehdä ihan oikein." Jos Bertha ja minä olimme tehneet jotain pahaa, kuulimme heti, että noin eivät Edit ja Gertti olisi koskaan tehneet. Kun me joskus laulaessamme innostuimme huutamaan kilpaa niin paljon kuin jaksoimme, hiljennettiin meidät heti, ja taas sanottiin, että "Edit ja Gertti eivät koskaan huutaneet, ne lauloivat aina sievästi ja hiIIitysti". Vuonna 1912, Hällströmien sukukokouksessa, näin ensi kerran nämä lapsuuteni esikuvat, ja kieltämättä eli mielenkiintoista heihin tutustua. Löysin kaksi keski-ikäistä, vaatimatonta, herttaista ihmistä, joita sittemmin jouduin useastikin tapaamaan.
Joskus olen mielessäni kuvitellut, mitenkähän äitini olisi suhtautunut, jos hän olisi jaksanut elää noin 6 vuotta kauemmin ja saanut tietää, että hänen vanhin tyttärensä joutuisi tähän Simananniemen sukuun. En luule pakasti erehtyväni, jos otaksun, että hän olisi sanonut suunnilleen näin: "Voi tyttö rukka! Mitenkähän sinä siellä pärjäät ? Ne Hällströmit ovat niin kovin arvossapidettyä väkeä, ja kyllähän minä tiedän sinun vikasi ja puutteesi, enkähän minä ole osannut sinua kasvattaakaan, niinkuin olisi pitänyt" jne. Jotavastoin minun optimistinen isäni, joka silloin vielä eli, tuskin tällaista tuli ajatelleeksikaan. Ainakaan hän ei mitään sanonut. Hän oli vain iloinen, kun uudet sukulaiset olivat lapsuuden ja nuoruuden tuttavia ja - mikä parasta - oikeata Liperin rotua.
Vanhempani vihittiin avioliittoon Lieksassa 8.3.1879. Niin joutuivat yhteistä kotia rakentamaan nämä kaksi, jotka niin monessa suhteessa olivat tyyten erilaiset. Ensin he asuivat Oulussa Pienen puistokadun varrella Lahdenperän talossa. Siellä minä, lapsista vanhin, synnyin.
Luulen äitini Oulussa viihtyneen hyvin, jostain olen saanut saanut sen käsityksen. Hänellä oli siellä ainakin pari hyvää ystävää, kaksi häntä vanhempaa rouvaa, joista toisen nimi oli Matilda Alcemius, mikäli muistan. 0likohan toinen Gummerus? Varmastikin he olivat hyviä ihmisiä, ystävällisiä ja äidillisiä neuvonantajia. Pitkän aikaa oli äitini heidän kanssaan Vaalasta käsin kirjeenvaihdossakin. Myös muistan mainitun rehtori Mareliuksen peeheen.
Minulla ei tästä kodista ole yhtään omakohtaista muistoa, paitsi mitä on kerrottu, että esim, sanoin Franzenin patsasta isoksi papiksi yms.
Vuonna 1881 teimme vanhempani ja minä matkan Lieksaan äitini kotiin. Se tapahtui tietysti hevosella, Kajaanin kautta. Yövytty oli Eino Leinon kodissa, jossa minä olin huutanut koko yön. Lieksassa syntyi veljeni Antti, joka eli vain päivän. Äitini sairastui sen jälkeen ankaraan lapsivuodekuumeeseen, jonka hän tuskin voitti. Lääkäri oli sanonut, ettei siitä heikompirakenteinen olisi selvinnytkään. Tauti vei hänen komean tukkansa, joten minä en ole sitä parhaimmillaan koskaan nähnyt niin, että muistaisin.
V. 1883, kun en vielä ollut täyttänyt kolmea vuotta, tuli meille muutto
Oulunjokivarrelle, Utajärven pitäjän Niskankylään, Kolehmaisen taloon, lähelle Vaalaa, jossa oli posti- ja lennätinasema. Ei liene ratkaisu ollut vanhemmilleni aivan helppo, kun nuori koti oli juuri saatu pystyyn. Mutta kun isälläni oli agronoomin virastaan palkkaa vain 1000 mk vuodessa, ja kun oululainen liikemies Snellman nyt tarjosi hänelle vapaan asunnon ja erinäisiä muita luontaisetuja sitä vastaan, että hän pitäisi silmällä tilanhoitoa siinä talossa, jossa tulisimme saamaan asunnon, on selvää, että tarjoushan ei ollut hyljeksittävä. Ehkäpä isääni myös houkutteli tilaisuus lohenonkimiseen, jota tilaisuutta hän sitten myöhemmin kyllä ahkerasti käyttikin hyväkseen.
Kolehmaisten taloon kuului kaksi pitkää, punaista ja valkeanurkkaista rakennusta, jotka seisoivat peräkkäin Oulunjoen oikeanpuoleisella rantaäyräällä kappaleen matkaa rannasta. Aivan edessä oli virrassa vähän tyvempi suvantopaikka ja vasemmalla Kaukosen kuohuva koski, Oulunjoen ensimmäinen koski sen Oulunjärvestä lähdettyä. Vastapäisellä rannalla sijaitsivat entisen Myllyrannan rantaruukin rappeutuvat rakennukset. Talomme ympäristö oli aukea, puuton. Vain yksi pihlaja oli lähellä rakennusta.
Asuntoomme kuului iso viisi-ikkunainen tupa, joka oli olohuoneena ja lastenkamarina. Siinä oli leivinuuni, mutta keittiö oli erikseen. Isosta eteisestä oikealle oli kaksi pienempää huonetta, "papan kamari" ja "mamman kamari", joissa talvisaikaan nukuttiin.
Tuo asuntomme Kolehmaisessa oli - pääasiallisesti äidin ansiosta - minulle ja sisaruksilleni ainutlaatuinen paikka maailmassa, enemmän koti kuin mikään muu koskaan on ollut.. Se selvisi minulle melko varhain, vaikka vasta myöhään olen sen täysin tajunnut. Palasin Oulun koulusta ensimmäiselle joululomalleni. Matkaa oli 10 peninkulmaa. Oli isän kanssa ajettu hevosella toista päivää ja yövytty välillä kestikievarissa. Pakkanen oli melkoinen, lähes -40° C. Muistan, kun reki kirskahtaen pysähtyi rappusten eteen, ovi avautui ja sen valaistussa aukossa näin äitini tutun hahmon. Sitä onnen aaltoa, joka silloin tulvahti lävitseni, en pysty kuvaamaan. Tuntui kuin olisin siihen paikkaan pakahtunut.
Niin - sellainen onnen maa se oli meille lapsille. Mutta vasta sangen myöhään olen tullut itseltäni kysyneeksi, mitähän muutto tänne, ja ne täällä vietetyt 10 vuotta lienevätkään merkinneet äidilleni. Erinäisistä muistini säilyttämistä pikku piirteistä voi kyllä päätellä, että hän ei ollut aivan yhtä varauksettomasti ihastunut täällä oloon kuin me lapset. Ja onhan se luonnollista, jos vähänkin paneutuu hänen asemaansa. Mitä lienee hänelle merkinnyt ensiksikin ero Lieksasta, suuren suvun keskuudesta, sitten Oulun pienestä, lämpimästä ensimmäisestä kodista ja sen uusista hyvistä ystävistä, ja joutua uppo-outoon, varsin kehittymättömään ympäristöön, etten sanoisi korpeen, missä ei ollut yhden yhtäkään tuttua ihmistä. Naapurissa, tilan pehtorin puolella, eli hyviä ihmisiä, mutta sieltäkin emäntä kuoli muutaman vuoden kuluttua, ja hänen seuraajansa jäi äidilleni vieraammaksi. Muutamia kansan keskuudesta olevia hyviä tuttuja on jäänyt mieleeni. Niistä mainittakoon ensi sijassa vanha Valpuri, oikein kultainen hyväsydäminen leskiemäntä, jonka muistan erityisesti Aarnen ristiäisistä. Paltamon v.t. kirkkoherra Eljas Lönnrot sattui kulkemaan paikkakunnan läpi, ja kun Utajärven kirkolle oli pitkä matka, käytettiin meillä tilaisuutta hyväksi ja pantiin äkkiä toimeen ristiäiset. Vanha Valpuri oli sylikummina, ja muistan, miten hän liikutuksesta itki, niin että kyyneleet valuivat pitkin kirkkosilkin ripsuja alas mustalle puvulle. [1) Aarne sai toiseksi nimekseen Elias, joten hänestä siis tehtiin ristijänsä ja samalla tämän sukulaisen, suuren Elias Lönnrotin kaima.] - Toinen lähes jokapäiväinen vieras oli Ukko-Jörkki, joka toi kaloja, punalihaisia "tonkoja", pieniä purolohia. Hän piti erityisesti Aarnesta ja kehoitteli aina, että "syö sinä poika kalaa niin tulet viisaaksi", Lieneekö Ukko-Jörkin resepti tehonnut?
N.s. herrasväkeä oli vain Vaalassa, s.t.s. posti- ja lennätinaseman hoitajien perheet. Pitkäaikaisin oli reviisori Tennbergin perhe, ja he tulivatkin tutummiksi kuin toiset, jotka olivat vain vähän aikaa paikkakunnalla. Rouva Tennberg, o.s. Cannelin, oli varmastikin hyvä ihminen.
Kirkkoa luulen äitini erityisesti kaivanneen. Kotona Lieksassa se oli ollut lähellä, kaunis Engelin piirtämä kirkko, jossa hän oli ollut kuorossa laulamassa. Muistan hänen mm. kertoneen Hosianna-kuorosta. Vaalassa oli kirkko kaukana, niin että kirkkomatkat eivät kuulu lapsuusmuistoihini, ei edes joulukirkko. Muistan vain yhden kirkkomatkan, sen, jolloin Säräisniemen kirkolla oltiin hautaamassa Hannes-veljeäni. Olin silloin lähes 6-vuotias. Oman pitäjän kirkko oli vielä kauempana.
Tällainen oli se ympäristö ja ne olosuhteet, joissa äitini joutui viettämään elämänsä seuraavan 10-vuotiskauden. Isäni oli paljon matkoilla, vain sydäntalven kotona. Oulun lääni oli laaja ja matkat pitkät ja hankalat. Näin ollen äitini joutui suurelta osalta yksinään ottamaan vastaan kaiken, mitä elämä toi tullessaan, ja selviämään siitä niin hyvin kuin osasi. Olen nyt myöhemmin monesti ajatellut, mitä jälkeä tämä aika mahtoikaan jättää häneen, joka muutenkin pyrki ottamaan elämän ehkä liiankin vakavasti, ja jolla oli jo nuorena jonkun verran taipumusta raskasmielisyyteen.
Täällä hänelle syntyi viisi lasta - kaikkiaanhan hän oli 8 lapsen äiti - ja täällä hän sai heitä terveinä ja sairaana hoidella, miten parhaiten taisi. Täällä sairastettiin mm. tuhkarokot, tulirokot, hinkuyskät, nivelreumatismit jopa horkatkin. Lähin lääkäri, tohtori v. Fieandt Oulussa, eli 10 peninkulman päässä. Neuvottelu lääkärin kanssa tapahtui sähkösanomien avulla. Niitten tietojen perusteella lääkäri teki diagnoosin ja toimitti postiin lääkkeet. Ja paranimmehan me aikanaan muut, paitsi edellä mainittu pikku Hannes, jonka tulirokko vei hautaan 9 kk. vanhaan, sekä Vilho-niminen veli, joka viimeisenä Vaalan vuonna vain kuukauden elettyään sortui äkilliseen kouristuskohtaukseen. Hän olisi tarvinnut kiireellistä lääkärin, apua, jota siellä ei ollut otettavissa.
Mutta yksi hyvä puoli täällä oli. Kaikki muodosti kiinteän kokonaisuuden, joskin suppean. Se oli äidin ikioma valtakunta, jossa hänellä oli tilaisuus panna kaikki kykynsä käytäntöön. Eräässä Linda-serkun aikaisemmassa kirjeessä hän luonnehtii sukunsa ominaisuuksia seuraavasti: "Riikoset ovat työnhaluisia. Ne eivät tahdo vähällä heittää työntekoa, ne puuhaavat vaikka eivät jaksaisikaan. Sitten hän kertoo tästä aikaisemmin mainitusta Eeva Riikosesta, nyt 82-vuotiaasta, joka ei millään pysyisi sängyssä, ja mainitsee kolme muuta sukulaistaan, jotka lääkärin neuvosta huolimatta eivät malttaneet olla puuhailematta ja kuolivat äkkiä melkein työnsä ääreen. Varmasti äidilläkin oli tätä suvun työsisua. Ja kun siihen liittyi aivan harvinainen tunnollisuus ja epäitsekäs velvollisuudentunto, oli hänellä edellytykset luoda meille koti, jota tekee hyvää muistella vieläkin.
Nurkumatta kantoi äitini sellaisetkin velvollisuudet, jotka tuntuivat aivan ylimääräisilta. Niinkuin esim. ulkomaalaisten urheilukalastajien kestitys muutamina kesinä. Siellä kävi. lohia pyytämässä etupäässä englantilaisia, mutta myös norjalaisia ja ranskalaisia ja suomalaisiakin matkailijoita, jotka tietysti olivat ihastuneita tavatessaan sydänmaalla sellaisen kielitaitoisen henkilön kuin isäni. Vieraanvaraisena miehenä isäni pyysi heitä usein aterioille, ja äitini sai vastata ruuanlaitosta, sillä kotiapulaisemme olivat yksinkertaisia maalaistyttöjä.
Vahinko, että niin harvalla sukulaisella oli tilaisuutta silloin kodissamme käydä. Isäni serkku, tohtori Albert Lindh Porvoosta oli yksi niitä harvoja ja kuulemani mukaan hän oli tääIlä etelässä oleville sukulaisille kertonut, miten siellä kaikki oli hyvin ja huolellisesti hoidettua ja hyvässä järjestyksessä. Ilmankos hän halusikin ainoan tyttärensä meille asumaan ensimmäisenä keväänämme Helsingissä, kun tytön isovanhemmat matkustivat toukokuuksi ulkomaille. Jo edellisenä kesänä tämä tytär, Hjördis, oli asunut luonamme Vihdissä oppimassa suomea.
Elämä tässä kodissa kulki rauhallista, tasaista latuaan. Aikaisin oltiin ylhäällä, varhain mentiin maata. Ei ollut. kiirettä, ei repivää touhua eikä hosumista, mutta ei myöskään paljon vaihtelua. Elämän kohokohtiin kuuluivat isän pistäytymiset kotona matkoiltaan, hänen lohikalastuksensa loma-aikoinaan, jotkut harvat vieraskäynnit, ja ennen kaikkea uuden veljen tai siskon ilmestyminen. Meistä lapsista oli vain niin perin merkillistä, että "Iinatin tantti" Oulusta sattui aina olemaan meillä silloin kun niitä tuli. .Ikimuistetava oli käynti Haapavedellä, Pöyhösellä kesällä 1886 (?). Matka tehtiin tietysti hevosella. Silloin ensi kerran tutustuin serkkuihini.
Posti tuli harvoin, en muista kuinka usein, mutta ei ainakaan joka päivä. Mutta sittenpä tutkittiinkin sitä tarkemmin silloiset Lasten kuvalehdet, Lähetyssanomat, Suomettaret ym., kun jo olin oppinut lukemaan. Kiroja käytimme myös Berthan kanssa hyväksemme. Niitä toi joulupukkikin säännöllisesti. Muistan mm. "Kirjeitä Itämailta lapsilleni", Stanleyn seikkailut Afrikassa ja osanTopeliuksen satuja sekä Maammekirjan ja Luonnon Kirjan, Jörö-Jukkan ym. Kuvakirjoja unohtamatta. Bertha oli minun koulussa ollessani löytänyt Välskärin kertomukset, ja niistäpä sitten riittikin jännitystä pitkäksi aikaa.
Uutta realistista kirjallisuutta pidettiin lapsilta piilossa, mutta muistan salaa lukeneeni piirongin laatikosta ainakin "Kauppa-Lopin".
Eihän tämä idylli aivan häiriytymätöntä ollut. Sattui kommelluksiakin joskus - meille lapsille varsinkin. Joskus saattoi äidinkin kärsivällisyys pettää - kuka tietää minkälaiset painot lienee silloinkin olleet kannettavana?
Kasvatuksemme ei ollut hölläkätistä. Vitsa oli tuttu kapine. Mutta ei ainakaan minulle siitä jäänyt "komplekseja", vaikkei aina edes tiennyt, mitä varten sai vitsaa. Annetut tehtävät oli suoritettava - niistä ei saanut tinkiä. Kun pantiin Aarnea tai Ellaa "souvottamaan", niin oli souvatettava, tekipä mieli tai ei. Tai jos ulkona ollessa oli pienempiä "peräänkatsottava", niin se oli mutkailematta tehtävä. Ja toteltava oli ja heti. Eikä tullut kysymykseenkään, että ruuan kanssa olisi "ronklannut".
Elämä oli suoraviivaista, selvää ja yksinkertaista. Se oli puritaanista, eräässä mielessä miltei niukkaa. Paljon sellaista, mikä nykyajan lapsille ja jo edellisenkin polven lapsille on ollut selvä välttämättömyys, oli silloin tuntematonta. Ei ollut polkupyöriä, ei elokuvia, ei sarjakuvia, ei "jännäreitä" ja makeisiakin edustivat vain "pompommit". Luulen olleeni aika iso tyttö kun ensi kerran näin omenan. Yleensä ei ollut mitään huveja eikä "ajanvietettä" lukemista lukuunottamatta. Mutta aika meni kuitenkin ja hauskasti menikin. - Leikkejä keksittiin aina uusia. Lienee se äiti joskus ihmetellytkin niitä tyttöjensä leikkejä. Me näet Berthan kanssa leikimme Vänrikki Stoolin tarinoita, jotka löytyivät isän kirjahyllyltä. Opettelimme runoja ulkoa ja lausuimme niitä yhdessä kiertäen tuvan suurta pöytää. Ja leikimmehän me Korjonvirran taisteluakin, jolloin Bertha järjesti isän paperossitumput vadille palamaan, koska "savupilviin peittyi järvi ja maa, tult' iskevi pilvistä". Täytyihän toki jossain tuntua, että lähes 10 polvessa eräällä suunnalla polveutui sotilassuvusta!
Näiltä vuosilta on jäänyt mieleen eräitä lähtemättömiä muistoja, jotka omalla tavallaan ovat luonteenomaisia äidille, joka tässä kodissa kiistämättömästi oli keskeisin henkilö. Eräs kaikkein varhaisimpia on tämä. Leikimme Berthan kanssa jotain lattialla, äiti oli lähdössä huoneesta, mutta pysähtyi ja jäi katselemaan ja hymyili. Ja tämä hymy oli niin kaunis, että minulle pitkäksi aikaa jäi se vaikutelma, ettei koko maailmassa ole mitään niin kaunista kuin meidän mamma. Eivät vieraat tädit tule lähellekään.
Minä jouduin näinä vuosina paljon sairastamaan. Yhtenä vuonna sain nivelreumatismin ja sain olla 6 viikkoa vuoteen omana. Seuraavana vuonna kaaduin kiehuvaa vettä sisältävään pyttyyn ja jouduin taas vuoteeseen. Sitten sain horkan, jota kesti koko talven. Äidin sekä osittain isän kaikki alttiiksi paneva hoito näissä vaiheissa on kauniina muistona jäänyt mieleeni.
Oli jo edellä puhetta siitä, että äitini oli aamuvarhaisesta asti jalkeilla. Eräs herttaisimpia muistojani liittyy näihin aamuihin. Oli niin suloista avata silmänsä ja nähdä äidin istuvan lampun valossa pöydän ääressä sukanneule käsissään ja kahvipannu vieressä. Ihmettelin hetken puikkojen käsittämättömän nopeaa vilinää,. Sitten hyppäsin ylös hieroutumaan äitiin ja mankumaan kahvia. "kun ei sinusta vain tulisi kahvitanttia", virkkoi äitini, mutta antoi kuitenkin tilkkasen, joka oli melkein valkoista paljosta kermasta.
Eräs ominaisuus, joka erottamattomasti liittyy äitini kuvaan tältä ajalta, on virsien hyräily. Meille lauluja opettaessaan hän lauloi ääneen, mutta askarrellessaan hänellä oli tapana hyräillä. Muistan esim. virren "Ah sielun vallita suo Herran" (nyk. vk. 376) ja "Niin kuin peura janoissansa" (361) sekä hengellisen laulun "Löytyy lähde hyvä", jota hän sanoi lempilaulukseen. Oli niitä muitakin, esim. "Heräjä, sielun' mielen'" (532). Jouluvirret tietysti myöskin. Opettipa hän meille erään pienen vanhanaikaisen runonkin, ja koska se on koko hänen olemukselleen kuvaava, otan sen tähän.
"Laakson läpi lirisee
pieni lähde hiljallensa.
Tietymättä lainehensa
nimetöinnä virtailee.
Armas Jumalani suo,
anna Isä taivahassa
elon juosta maailmassa
niinkuin pieni lähde tuo."
Vielä on minun mainittava sunnuntait. Aikaisempina vuosina meillä oli tapana viettää kotihartautta, jolloin isä luki saarnan. Myöhempinä vuosina se tapa jäi pois, en tiedä miksi. Muistan äitini itsekseen Iueskelleen Lebsteinin ja 0. Funcken kirjoja.
Erityisesti ovat mieleen jääneet äitini kädet. Hänellä oli voimakkaat ja hyvin valkoiset kädet, ja ne olivat sunnuntaisin aina levossa, usein ristissä. Muina päivinä ne herkeämättä ahersivat, sunnuntaisin ne lepäsivät. Olen sittemmin nähnyt erään Carl Larssonin taulun, jonka nimi on "Sunnuntai". Siinä näkyy perheen ruokasali ja sen keskellä pitkä ruokapöytä, jonka toisessa päässä on perheen emännän ristissä olevat kädet. Hänestä näkyy vain nämä kädet, kuva katkeaa juuri sillä kohtaa. Minusta tämän kuvan tunnelma on tavattoman voimakas, ja olen ajatuksissani liittänyt sen tähän sunnuntaimuistoon äidistäni.
Niin vieri aika ja minun kouluvuoteni alkoi lähetä. Kansakoulua ei ollut lähimaillakaan, ja niin hankittiin minulle Oulusta kotiopettaja pariksi kuukaudeksi eräänä keväänä valmistamaan minua tyttökouluun. Bertha oppi siinä samassa melkein kaikki, minkä minäkin. Selviydyin keväällä sisäänpääsytutkinnosta ja syksyllä tuli lähtö kouluun Ouluun. Sain niin hyvän koulukortteerin kuin voi olla, asuin itse johtajattaren luona, jonka kasvatusta ja hyvää opetusta opin tielle siunaan vieläkin. Mutta sittenkin pyrkivät kaipaavat ajatukset usein kotiin äidin ja sisarusten luo. Muistan, miten hellästi silittelin äidin lähettämiä omia kutomiaan harmaita sukkia. - Kotiatulon riemusta loma-aikana olen jo edellä kertonut.
Tältä kouluajalta on minulla vieläkin tallella kalliina aarteena vanhempieni kirjeet. Etenkin äidin kirjeistä käy selville, miten hän paneutuu minun tarpeisiini yksityiskohtia myöten, miten hän kehoittaa säästäväisyyteen kaikessa, neuvoo tottelevaisuuteen ja nöyryyteen. Kaikki vanhempieni kirjeet sekä tältä että myöhemmältä ajalta päättyvät Jumalan siunauksen toivotuksiin sekä kehotuksiin muistamaan Jumalaa ja pysymään totuudessa. Nuoruuden ylimielisyydessä saattoi joskus kevyesti lukaista nämä lauseet läpi ja pitää niitä vain tavanomaisina fraaseina. Mutta sitä ne eivät olleet. Ne olivat usein ahdistetun sydämen huokaus oman lapsen puolesta, yhteyden ottoa niihin voimiin, jotka eivät koskaan lopu, ja jotka ovat sitten meitä eri vaiheissa kantaneet läpi vaikeittenkin aikojen ja, merkillistä kyllä, hoitaneet silloinkin, kun kaikki muu kelpasi paremmin kuin se, mikä on Jumalasta kotoisin.
Niin, olen tässä koettanut kuvata sitä "kotia virran rannalla" sellaisena kuin se vuosien takaa kuvastuu mieleeni. Nuoremmat sisarukset maistanevat siitä vähemmän.
Mutta tästä lapsuuden paratiisista tuli lähtö. Isäni haki ja nimitettiin Uudenmaan lääniin. Vaikea hänen olisi ollutkin vanhemmalla puolella ikää selvitä Oulun läänin pitkistä, rasittavista matkoista. Siellä hän kyllä oli viihtynyt hyvin, ja sen väestöön hän oli syvästi kiintynyt. Se ymmärsi hänen suoviljelys- ja muita suunnitelmiaan. "Täällä Uudellamaalla ovat toimitukset parhaastaan naapurien välisiä rajariitoja, enkä minä jaksa niistä kiinnostu", valitti hän usein Pohjanmaalle kaivatessaan.
Äitini oli muuttaessamme 39-vuotias ja oli silloin vielä terve ja toimelias ja järjesti muuttoon kuuluvat asiat tarmokkaaseen tapaansa. Muistan hyvin, kun entinen koti, se pitkä punainen rakennus ikkunariveineen katosi Raappanan niemen taa meidän aloittaessamme tervaveneessä matkaamme kohti Oulua. Sinne jäi lämmin pesä, joka ennenkaikkea oli ollut turvallinen. Sinne se jäi, enkä sen koommin ole sitä nähnyt.
Ensimmäisen vuoden etelässä asuimme Vihdissä Haapkylässä, erinomaisen kauniilla paikalla Hiidenveden rannalla. Talon väki oli ruotsinkielistä, enkä luule äitini siellä erikoisemmin viihtyneen. Minäkin olin koko talven kotona, kun katsottiin, että olin liian nuori luokalleni. Talvi oli hiljainen, mutta kesä sitä vilkkaampi. Kesävieraita oli lähitaloissa, minun ja sisarusteni ikäisiä lapsiakin. Mm. asui kirkkoherra Elis Bergroth perheineen aivan lähellä. Hänen rouvansahan oli isäni sukulainen Boijein kautta. Me Berthan kanssa sulauduimme hyvin tähän joukkoon, samoin Hjördis Lindh, joka silloin asui meillä. Äiti vetäytyi syrjään ja pysytteli mieluimmin erillään nuorempien lasten kanssa. Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, että hänen täytyi kärsiä entisen, kiinteän perheyhteyden hajoamisesta. Oli tullut niin paljon uutta väliin, joka veti meitä, Berthaa ja minua, piiriinsä.
Sitten tuli määräys, että lääninagronoomin on asuttava Helsingissä, niin että jälleen oli muutto edessä. Ensimmäinen Helsingin kotimme oli Laivurinkatu 10, sitten Jääkärinkatu 4 kahden vuoden päästä. Muuttosyksynä 1894 syntyi Arvi, joka tietysti ensimmäisenä ikävuotenaan vei huomattavan osan äidin ajasta, mikä taas hidastutti kodin kuntoonpanoa. Minä sain toimittaa Berthan kouluun, ja vähitellen pääsi tavallinen arkielämä lasten koulunkäynteineen raiteilleen. Koti syntyi sinne kivitalon toiseen kerrokseenkin, mutta ei siitä ole jäänyt niin ainutlaatuista muistoa kuin entisestä.
Me Berthan kanssa elimme koulutytön elämäämme täysin rinnoin, viihdyimme erinomaisesti sekä opinnoissa että toveripiirissä, tässä uudessa, avartuneessa maailmassamme. Isä oli jälleen usein matkoilla ja äiti hoiteli päivästä päivään horjumattoman tunnollisena niitä velvollisuuksia, joita koti muuttuneissa olosuhteissa hänelle asetti. Hiljaisuudessa hän yksinään kantoi yhä kiristyvää elatuksen murhetta, joka häntä painoi enemmän kuin aavistimmekaan. Isällä oli velkoja, palkka suurperheiselle niukka (lapsiavustuksista ei silloin vielä edes unta nähty), eikä isä muutenkaan kuulunut niihin, jotka osaavat panna rahan pyörimään itseensä päin. Hän oli tässä asiassa hyvin epäkäytännöllinen. Äiti kauppiaan tyttärenä ja taitavan äidin kasvattina oli toisenlainen, niinkuin siellä Oulunjokivarren kodissa oli ilmennyt, mutta täällä kaupunkilaisoloissa häneltä puuttui näiden taitojen käyttömahdollisuudet laajemmassa mielessä.
Äidin ansiosta epäilemättä on, että elämä kaikesta huolimatta pysyi meneillään. Päivästä päivään päästiin, koulua käytiin, luokkaa muutettiin vuosittain. Aikanaan hommattiin Aarnekin kouluun; vihdoin Ella ja lopulta Arvikin. Kesät vietettiin maalla, joko saaristossa tai - eräinä vuosina - Hämeessä Hausjärvellä. Meille lapsille ne olivat suuresti virkistäviä ja, mikäli muistan, äitikin maalla ollessaan reipastui.
Meistä lapsista ei silloin, ei meistä isoista tytöistäkään, ollut äidille paljoakaan henkistä tukea. Me elimme. itsekkäästi omaa varhaisnuoruuttamme. Äiti oli luonteeltaan sulkeutunut, eikä mielellään puhunut huolistaan, enkä pidä mahdottomana, että hän suorastaan säästi meitä, eikä tahtonut raskauttaa nuoruuden huolettomuutta. Joskus hän yritti keventää mieltään, kun paine tuli liian suureksi, mutta luopui siitä huomatessaan meidän kehittymättömyytemme ja itsekeskeisyytemme.
Moni väsynyt askel olisi jäänyt ottamatta, moni masentumisen hetki kirkastunut, jos me olisimme vähemmän ajatelleet itseämme.
Vasta äitini viimeisenä elinvuonna alkoivat silmäni hiukan aueta hänen kuormaansa tajuamaan, varsinkin kun heikontunut terveys ei enää ollut salattavissa.
Helsinkiin äiti ei kotiutunut koskaan. Hän oli täällä hyvin yksinäinen. Paitsi maalta pistäytyviä sukulaisia, meillä kävi parhaastaan vain isän tuttavia ja meidän lasten tovereita ja opiskelevia serkkuja.
Johanneksen kirkko, silloinen Uusi kirkko, oli äidille niinä vuosina hyvin rakas paikka, mutta minkäänlaiseen henkilökohtaiseen kosketukseen siellä käyvän kirkkokansan enempi kuin pappienkaan kanssa hän ei koskaan päässyt.
Viimeisinä elinvuosinaan äiti oli hyvin väsynyt. Kalvava tauti - struumaa -, alituinen elämisen huoli, suuri yksinäisyys, kun ei ollut ketään, jonka puoleen olisi omine ongelmineen voinut kääntyä neuvoja kysymään, nehän ne lamauttivat voimat ennen aikojaan. Bertha muistaa, miten hän silloin usein istui kädet ristissä ajatuksissaan, jota hän ei koskaan ennen arkena tehnyt. Minä olin silloin jo Kotkassa, ja myöhemmin kuulin hänen sitäkin surreen, että minun piti ottaa paikka, enkä saanut jatkaa opintojani, niinkuin olisin halunnut.
Kodin siirtyminen Helsinkiin oli jo alunperinkin tuonut mukanaan sellaista uutta ja outoa, johon äiti selväpiirteisistä maalaisoloista lähteneenä ei ollut osannut varautua. Kohta kaupunkiin tultuamme hänen luja kasvattajanotteensa höllentyi. Kuulin hänen kerran sanovankin, ettei hän pidä itseään pätevänä lasten kasvattajana. Mutta hän kasvatti kuitenkin, etupäässä sillä, mitä oli. Niinkuin esim. näin: Tulimme Berthan kanssa koulusta kovasti tuohtuneina. Opettaja oli tehnyt vääryyttä! Ja kilvan me yhtaikaa selostimme sitä, miten hirveätä, kauheata ja kamalaa se oli ollut. Aikansa kuunneltuaan äiti sanoi rauhallisesti: "Te kait sen paremmin ymmärrätte". Ja se oli sitten kumma, miten pian se asia menetti mielenkiintonsa. Luikimme häpeissämme ja sanattomina jonnekin kauemmas eikä asiasta enempää puhuttu. Emmekä me yleensäkään kohdanneet tämän suurempaa ymmärtämystä, jos rupesimme arvostelemaan opettajia.
Varmaan ajatus lasten tulevaisuudesta usein askarrutti ja painoi äitiä. Ei hän siitä yleensä puhunut, mutta .kerran muistan tuon ajatuksen puhjenneen sanoiksi. Asuimme Maneesikadulla Liisanpuistoa vastapäätä. Oli Ilta, ja me kaikki koulua käyvät istuimme ruokasalin pyöreän pöydän ympärillä läksyjä lukemassa. Arvi lienee jo ollut nukkumassa. Äiti käsitöineen istui mukana. Muistan kuinka hän laski työn helmaansa ja tarkasti meitä kutakin vuoronperään silmissä hänelle ominainen sisäänpäin kääntynyt surumielinen katse ja huokasi puoleksi itsekseen: "Mitähän teistäkin, lapsiraukat, maailmaan tulee?" Sitä tuskin huomasivat muut kuin minä, joka silloin jo olin jatko-opistossa, eikä siitä muistaakseni keskusteltu. Mutta unohtumattomana se on jäänyt mieleeni. Äiti oli silloin vielä verraten terve, mutta kenties hän jo tunsi jotain hiipivän tautinsa oireita ja pelkäsi voimainsa pettävän, ennenkuin ehtisi nähdä, tuleeko meistä ihmisiä.
Kodin äiti piti edelleen koossa vaikeuksista ja heikontuneesta terveydestään huolimatta. Vaatimattomuutensa ja syrjäänvetäytymisensä uhallakin hän Helsingin kodissakin oli keskeisin henkilö.
Viimeisenä kesänään - asuimme silloin Sipoon saaristossa - hän uimamatkalla vilustui hyvin pahasti. Bertha on muistanut tämän hyvin. Se oli kesä 1902, samanlainen sadekesä kuin tämä viimeinenkin. Hänessä kytevä Basedowin tauti puhkesi silloin esiin rajulla voimalla. Se oli meidän perheemme raskain kesä. Kun aluksi oli Helsingissä koetettu hoitaa häntä, toimitettiin hänet Hjördis Lindhin aloitteesta ja Matti-sedän myötävaikutuksella Hyvinkään sanatorioon lepäämään. Minä vein hänet elokuun lopulla sinne ja jatkoin sieltä matkaani toimipaikkaani Kotkaan. Mutta apu tuli liian myöhään. Tauti ja väsymys oli saanut liian lujan ottaen. Äidilleni hyvin kuvaavaa on seuraava keskustelu, jonka Bertha oli kuullut käydessään Helsingistä käsin häntä tervehtimässä. Ylilääkäri Hagelstam oli tutkimuksen jälkeen sanonut, että äiti on hyvin hermostunut. Tästä äiti oli kovasti hämmästynyt, eikä tahtonut sitä millään uskoo. Eihän hän ole sitä koskaan tiennyt olevansa, ja mitenkä hän, yksinkertainen, kansasta lähtenyt ihminen -voisi sitä ollakaan! Tähän tohtori oli vastannut, että se onkin vaarallista hermostumista, josta ei itse tiedä ja josta ei ympäristö tiedä. Se hermostuminen, jonka ympäristö saa tuntea, ei olekaan asianomaiselle hengenvaarallista.
Mutta kauan äiti ei viihtynyt Hyvinkäällä. Hän ei tullut yhtään paremmaksi hoidosta huolimatta ja koti-ikävä vielä pahensi asiaa. Lokakuun alussa hänet haettiin kotiin. Hyvinkäällä ollessaan hän oli täyttänyt 48 vuotta. Lasten luo saavuttuaan hän ensin pelkästä hyvistä mielestä virkistyi, mutta pian tauti sai otteensa takaisin. Lääkärin lausunto kuului, että loppu voi tulla milloin hyvänsä, mutta on mahdollista, että hän voi vielä elää jonkun vuodenkin.
Loka- ja marraskuun vaihteessa oli kouluilla silloin n.s. Borkin lupa. Se oli 4-päiväinen. Silloin pääsin minäkin Kotkasta kotona käymään ja sain vielä tavata äitini. Hänellä oli silloin vakinainen hoitaja. Bertha oli öisin vuorotellut hoitajan kanssa ja kertoo, että hänellä on siltä ajalta kaikkein kauneimmat muistot äidistä. Vielä sairaanakin hän huolehti lapsista. - Oli viimeinen lupapäivä ennen kuin olisi lähdettävä takaisin Kotkaan. Muutamat tuttavat olivat järjestäneet minua varten yhteisen kahvilassakäynnin iltapäivällä. En ollut erikoisommin halukas lähtemään, mutta Mamma oli kuullut asiasta ja kehoitti menemään. "Minähän olen paljon parempi tänä iltana", sanoi hän. Minä menin ja istuin sen illan ihmisten kanssa, jotka minulle nyt ovat melko outoja ja ainakin yhdentekeviä. Toiset istuivat kaikki kodin pyöreän pöydän ympärillä ja äiti oli jaksanut olla mukana. He saivat viimeisen kauniin muiston, minä korvaamattoman menetyksen. Kun palasin, oli äiti jo mennyt levolle, josta ei enää herännyt. Aamuyöstä 3.11.1902 tuli kuolema unessa hiljaa ja lempeänä hakijana siirtäen uupuneen vaeltajan siihen ylhäiseen maahan, jonka puoleen hän koko työntäyteisen, uskollisen elämänsä ajan oli kesken heikkouden ja vaikeuksien kurottautunut. Hänen kasvoillaan lepäsi ihmeellinen rauha, eikä hänen luonaan ollut mitään kolkkoa. Muistan isän, joka joka päivä viivähti hetken hänen luonaan, kerran itkuun hyrähtäen sanoneen: "Voi - voi, katsokaa, nyt hän on aivan sen näkäinen kuin ennen nuorena tyttönä Hovilassa".
Niin päättyi Särkkälän pienen Tiina-tyttösen tarina. Tunnollisesti ja itsensä alttiiksi pannen hän oli kulkenut päähän saakka sen uhritiensä, jolle hän ensin niin arkaillen oli astunut. Siunattu on hänen muistonsa! Uskon, että hänen Herransa on sanonut hänelle: "Hyvä on, sinä hyvä ja uskollinen palvelija". Mitä varten hänen matkaansa, etenkin sen loppuvaiheisiin, sisältyi niin paljon kärsimystä, mitä varten hänen, inhimillisesti katsoen hyvän ja epäitsekkään ihmisen, piti kulkea niin suuri osa elämästään vaikean alatien kulkijana, on meidän silmiltämme salattu, mutta hänen Herransa sen kyllä tietää.
Kun omalle kohdalle elämän iltamyöhä jo on saapunut ja sen vastaranta jo näkyvissä, kun oma elämäntyö kaikkine puutteineen ja auttamattomine virheineen jo on takanapäin, rupeaa katsomaan kaikkea tapahtunutta uudesta näkökulmasta ja moni asia entisessäkin elämässä esiintyy kokonaan toisenlaisessa valossa kuin ennen nuoruuden päivinä. On oppinut näkemään sellaistakin, johon nähden ennen, kun toisarvoiset asiat olivat mielenkiintoisimmat, oli aivan umpisokea. Bertha kirjoittaa tästä kauniisti: "Mutta miten arvokas ihminen mamma oli. sen olen vasta myöhemmin oppinut ymmärtämään. Uskollisempaa, uhrautuvampaa äitiä ei voi ajatella. Itse hän kieltäytyi välttämättämistä vaatteistakin saadakseen niitä meille. Hän oli syvästi eetillinen persoonallisuus, puhdas luonne, joka ei sietänyt mitään epärehellistä, rumaa ja alhaista." Uskon, että me sisarukset varauksetta yhdymme tähän.
Sitten kun molemmat vanhemmat ovat rajan taakse siirtyneet, hajoaa lapsuuden koti lopullisesti. Mutta muistossa se jää elämään. Se on kuin kaukainen kadotettu paratiisi, johon ei enää koskaan pääse sisälle.
Muistan hyvin, kuinka tämä minulle kirkastui isäni kuoleman jälkeen, yli 40 vuotta sitten. Tajusin kipeästi, että nyt oli elämässä viimeinen suojavarustus kaatunut omalta kohdalta, nyt oli itse jäänyt etulinjaan. Koskaan ei enää kukaan ihminen suhtautuisi minuun samalla tavalla kuin isä ja äiti. Kenellekään en enää tule merkitsemään samaa kuin mitä heille olen merkinnyt. Maailman keskilämpö laski silloin muutamia asteita. Muistan erään Aarnen kirjeen siltä ajalta, kirjeen, jossa nämä samat elämäntunnot kuvastuvat. Ja jotain tällaista lienee Arvinkin mielessä kangastanut, kun hän eräänä vaikeana hetkenä, jolloin kaikki näytti pimeältä, sanoi vaimolleen: "Kyllä mamma siellä ylhäällä muistaa meitä ja hoitaa meidän asiamme".
Mutta kuta kauemmas muisto siirtyy, sitä enemmän siitä karisee pois kaikki toisarvoinen, aikanaan ehkä raskaaltakin tuntunut, ja sitä kirkkaampana loistaa se, mihin aika ei pysty.
Bertha luonnehtii kotimme näin: "Kotimme oli varaton, köyhä suorastaan, ainakin ajoittain ja etenkin viimeisinä vuosina, ja kasvatuksemme monessa suhteessa yksipuolinen. Mutta yhdessä suhteessa lähdimme elämän matkalle kaikkein parhaimmin varustettuina: Saimme vakavan isänmaallisen ja kristillissiveellisen kasvatuksen. Me, jotka jo olemme siirtyneet syrjään elämäntyömme tehtyämme, tiedämme, mitä kotoa saatu eetillinen elämän pohja meille matkan varrella on merkinnyt."
Olen sanasta sanaan samaa mieltä kuin Bertha, ja kiitän omastakin puolestani siitä, että elämän suuret perusarvot tehtiin meille jo kotona selviksi. Maailman matkan monien virvatulien keskellä ne ovat kirkkaina loistaneet ja kutsuneet harharetkiltä kotiin.
Tunnemme ehkä kaikki Goethen sanat: "Vom Vater hab' ich die Statur, Des Lebens ernstes Führen. Vom Mütterchen die froh Natur, Die Lust zu fabulieren." (Isältä on minulla ryhti ja elämän vakava meno. Äidiltäni iloinen mieli, ja haluni satujen sepittämiseen.)
Eräin varauksin me voisimme sanoa saman, mutta päinvastoin.
Äidiltä me olemme saaneet käsityksemme elämän vakavasta menosta. Isän panoksena tuli hänen sukunsa kulttuuriperintö, hänen innostuvainen mielensä, vilkas mielikuvituksensa ja optimistinen uskonsa elämään. Mitä heikkouksia hänellä lienee ollutkin, tämä perintö ainakin on tietänyt elämän rikkautta meille lapsille.
Jumalalle olkoon kiitos unohtumattomasta lapsuuskodista.
Poimintoja (jatk.)
Maailman valtaisi täydellinen kaaos, jos sähkön saanti loppuisi; ja ihmiskunnan kehitys päättyisi, jos sähkön saannin lisääntyminen loppuisi, toteaa Unto Rytkönen Teknillisen Aikakauslehden tämän vuoden 9. numerossa olevassa kirjoituksessaan "Sähkölaitoksen tehtävät", jossa osoitetaan ,miten tärkeätä on, että sähkölaitokset ajoissa varustautuvat tyydyttämään nopeasti lisääntyvää sähköenergian tarvetta.
Mitä Helsinkiin tulee, osoittavat Unton lehdistölle antamat tiedot (esim. U.S. 14.5.54), että täkäl. sähkölaitos on laatinut laskelmansa ja suunnitelmansa huolellisesti ja kaukonäköisesti, niin ettei yllätyksiä lähivuosina pääse syntymään, jos vain - mutta siinäpä pahin pulma lieneekin - kaupunki pystyy antamaan tarvittavat varat käytettäviksi.
Kaukolämmityksen toimeenpanosta Helsingissä, jota sähkölaitos suunnitte (katso viime joulun Sukusanomia), on U.S:ssa 8.8.54 kuuden palstan mittainen kuvitettu kirjoitus.
On hyvä, että suurta yleisöäkin koetetaan pitää ajan tasalla tällaisissa tärkeissä käytännön kysymyksissä.
Kotkan tyttölyseon 25-vuotisjuhlan yhteydessä 10.10.54 paljastettiin koulun pitkäaikaisen entisen rehtorin Bertha Äyräpään muotokuva. Paljastuspuheen piti lehtori Rauha Petro, joka käytti päivän merkkihenkilöä luonnehtiessaan kauniita ja lämpimiä. sanoja. Hän korosti entistä rehtoria aina ympäröineen kiireettömyyden ilmapiirin. Luonteenomaisista piirteistä hän mainitsi tarkkuuden, huumorin, vaatimattomuuden ja ennen kaikkea sydämellisen lämmön. Puhuja toivoi, että muotokuva voisi säilyttää jotain siitä lämmittävästä hohteesta, joka aina on ympäröinyt vanhaa rehtoria.
Bertha Äyräpää kiitti hänelle osoitetusta kunniasta muistellen menneiden vuosien työtä ja iloja ja vakuuttaen kouluvuosien saavan sitä lämmittävämmän kohteen, mitä vanhemmaksi hän itse tulee. Hän sanoi iloinneensa saadessaan viettää nämä vuodet nuoruuden viehättävän maailman lähellä nimittäen sitä Ciceron tavoin onnellisimmaksi ihmiskohtaloksi. Kiitoksensa hän tiivisti Hellaakosken runon "Lasten oppilas" sanoihin, jonka runon eräs koulun oppilas sitten esitti. - Muotokuvan on maalannut taiteilija Martta Vendelin.
Nykyisille oppilaille seuraavana päivänä pidetyssä juhlassa Bertha Äyräpää puhui oppilaille.
Selostuksen juhlasta ja muotokuvan julkaisee "Etelä-Suomi" 12.10.54.
"Kielentutkimuksen työmaalta"- nimistä Ahti Rytkösen julkaisusarjaa on tänä vuonna ilmestynyt numerot VII ja VIII.
Edellinen sisältää julkaisijan Helsingin yliopiston Kanslerille osoittaman valituksen Historiallis-kielitieteellisen osaston 5.12.52 tekemästä päätöksestä., joka koskee suomenkielen toisen professorinviran hakijain pätevyyttä sekä pääosan prof. Lauri Kettusen tiedekunnan kokouksessa antamasta kirjallisesta lausunnosta.
Kuten tunnettua, valitus ei johtanut toimenpiteisiin kanslerin puolelta.
Valituskirjelmän julkaisemista tekijä perustelee ensiksikin sillä, että se luo valaistusta eräisiin tieteen ongelmiin. Toiseksi hän katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen puolustautua, kun yliopiston käyttämät asiantuntijat ovat kohdistaneet häneen "lukuisia vääriä syytöksiä" ja vaienneet "eräistä tärkeistä ansioista".
Jälkimmäinen julkaisu sisältää lyhyehkön kielitieteellisen tutkimuksen, jossa tekijä sangen vakuuttavasti osoittaa, että verbi tappaa on lyömisen ääntä jäljittelevä onomatopoieettinen sana.
Kiinteistölehden tämän vuoden 1. ja 3. numeroissa on Ahdilta kirjoitus "Entisajan rakennus- ja asumistavoista".
Tuttuja ääniä on äskettäin kuulunut radiosta. Samuel Lehtonen piti 24.11. iltahartauden ja seuraavana päivänä Eemeli Kitunen puhui tämän syksyn kylvösiementilanteesta.
Neljä pientä, Georges Rolandin näytelmä, on meneillään Oulun teatterissa, tietää U.S. 30.11.54. "Harvoinpa suomalaisella maaseutunäyttämöllä näkee sellaista virettä. - - - Hän (ohjaaja) on ennenmuuta saanut elekielen kauniisti kukkimaan ja esitys vallan pursuaa näyttelemisen riemua." Päähenkilöt, neljä pientä, ovat ranskalainen, englantilainen, amerikkalainen ja venäläinen. Englantilaisen osassa esiintyy Taisto Aaltio. "Heidän osasuorituksensa kukin erikseen ja yhdessä ovat vallan mainiot." - Selostukseen liittyy kuva.
Nimimerkkiä "Tuulikki" käytti Selma Europaeus (nyk. Pankakoski) nuorena kirjallisissa tuotteissaan. Tässä numerossa julkaistun runon "Soi!" on Otto Kotilainen säveltänyt. Samoin toisenkin hänen runonsa, jonka nimi on "Varjo vaan". - "Joulun Viesti" oli Antti Rytkösen toimittama joululehti.
Itä-Euroopan kivikausi ja siihen liittyvät nykyiset käsitykset indoeurooopalaisten kansain alkuperästä oli Aarne Äyräpään viimeisen, Kansallismuseossa 8.12.54 pidetyn luennon aiheena. Tilaisuudessa oli läsnä yliopiston opettajia, joukko entisiä oppilaita ja nykyiset oppilaat. Luennon jälkeen puhuivat historialliskielitieteellisen osaston dekaani Kustaa Vilkuna yliopiston puolesta, intendentti Jorma Leppäaho entisten ja ylioppilas Unto Salo nykyisten oppilaitten puolesta eroavalle professorille, joka vastasi puheisiin.
Lopuksi juotiin yliopiston tarjoamat kahvit. Luentotilaisuudesta on U.S:ssa 11.12.54 onnistunut kuva. Tämän vuoden lopussa Aarne Äyräpää jättää esihistoriallisen arkeologian henkilökohtaisen ylimääräisen professorin virkansa ja siirtyy eläkkeelle. Aikaisemmin syksyllä Aarne teki matkan Ruotsiin, jonne hänet oli kutsuttu luennoimaan. Hän piti kaksi luontoa aiheesta "Suomen ja Skandinavian maiden kivikautisten ilmiöiden keskinäinen ikäsuhde", ensimmäisen Tukholman Arkeologisessa Seurassa (Arkeologiska Samfundet) ja toisen Uppsalan yliopistossa.
Aron Rytkönen ja yksi niistä viidestä
1. Aron Rytkönen tulee Liperin pappilaan.
Yhdistyksemme ensimmäisessä vuosikokouksessa keväällä 1949 Taimi Kyyrö piti hauskan esitelmän äidinisänsä Aron Johan Rytkösen nuoruusajasta (painettu "Sukusanomissa" n:o 2, 1953). Esitelmä päättyi siihen, että nuori Aron, joka kesäkuun 10.päivänä 1868 on vihitty papiksi, saa seuraavana päivänä määräyksen ensimmäiseen virkapaikkaan Liperiin, apulaiseksi rovasti Europaeukselle, "jolla kuuluu olevan", niinkuin hän äidilleen kirjoittaa, "viisi kappaletta tyttäriä, kauniita ja nuoria".
Seuratkaamme nyt mielikuvituksissamme Aronia hänen tullessaan Liperin pappilaan.
Kun tervehdykset on vaihdettu, tulijalle näytetty hänen huoneensa ja vähäiset matkatavarat kannettu sisälle, kutsuu rovasti uuden apulaisensa virkahuoneeseensa, jossa ensimmäinen tutustuminen suoritetaan. Rovasti ja tohtori Europaeus on jo vanha ja iän painama. "Voimat vähentyvät ja huolet lisääntyvät", on hän näihin aikoihin kirjoittanut eräälle tuttavalleen. Mieluista on hänen todeta, että Aron on nuori ja reipas. Sellaisen apulaisen hän juuri tarvitsee. Rovasti kyselee Kuopion kuulumisia Ja Aron tuo terveisiä piispa Frosterukselta, rovastin esimieheltä. 1)[ 1) Väitetään Frosteruksen olleen niin ruotsinmielisen, ettei hän oikein suopein silmin katsonut papiston suomalaistumista. "Nykyään tulevat papiksi Rytköset ja Rötköset, Putkoset ja Pötköset", väitetään hänen sanoneen] Keskustelu kääntyy sitten Abraham Poppius vainajaan, Aronin kasvatusisään, joka oli rovastin nuoruudentuttavia ja ylioppilastovereita.
Mutta jo kutsutaan ruokasaliin, sillä kahvipöytä on katettu. Koko pappilan perhe kokoontuu pöydän ympärille. Talossa ei ole emäntää, sillä rovasti on jo kauan ollut leskenä, mutta vanhin tytär Josefina pitää huolta tarjoilusta. Vanhemmat pojat Adde ja Reinhold ovat jo ennen Aronin tavanneet, tyttäret Natalia, Tekla, Hanna ja Nora sekä Matti, kodin kuopus - hänkin jo 16-vuotias -, katselevat uteliaina uutta "perheen jäsentä", samalla kun ottavat osaa keskusteluun.
Siinä nyt Aron näkee edessään ne viisi neitoa, joista hän oli maininnut kirjeessä äidilleen, ja aavistus, jota hän oli tuntenut, alkoi muuttua varmuudeksi. Hän tajusi, että mahdotonta oli hänen tällaisessa- tyttöparvessa sydäntänsä vapaana säilyttää. Paras oli siis alkaa katsella, mikä näistä toinen toistaan herttaisemmista sisaruksista oli asetettava etusijaan.
Viikot kuluivat. Aron kirjoitteli saarnojansa "maisterinkammarissaan" (rovastin apulaisia kutsuttiin "maistereiksi"), joka sijaitsi puutarhassa olevassa rakennuksessa 1). [1) Maisterinkammari siirrettiin myöhemmin, rovastin kuoltua, maatilanvuokraajan tuvaksi Rotilaan.] Väliin hänen katseensa liukui etelä-ikkunasta salmivesille, joita myöten pitkät kirkkovenheet sunnuntaiaamuisin toivat pyhäpukuista kirkkokansaa suurten selkien takaa. Molemmista länsi-ikkunoista näkyi lahden ylitse kummun laella seurakunnan kaunis kirkko, tiilistä rakennettu. 2) [2) Sen on piirtänyt ruotsinmaalainen arkkitehti Chiewitz, jonka huomattavin työ on Ritarihuone Helsingissä.] Itäiseen suuntaan pyrkivät Aronin ajatukset myös usein kääntymään, sillä siellä pappilan päärakennuksessa puuhailivat toimissaan ja askareissaan nuo rovastin viisi tytärtä. Heidän luonteenlaatuunsa ja ominaisuuksiinsa hän joutui yhä lähemmin tutustumaan. Josefinaa hän ei oikein osannut ajatella elämäntoverikseen, sillä tämä oli useita vuosia häntä vanhempi. Mutta toiset neljä olivat kaikki parhaassa iässä. Vanhin heistä, lempeäkatseinen Natalia, oli melkein Aronin ikäinen, vain vajaata vuotta nuorempi. Tulisiko hän olemaan Aronin sydämen valittu
2. Eräs vierailu.
Syyskuussa saapui pappilaan vierailulle rovasti Vilhelm Hougberg Lappeenrannasta. Hän oli rovasti Europaeuksen nuoruudenystävä, syntynyt samana vuonna, tullut samana päivänä ylioppilaaksi, toiminut - niinkuin tämäkin - ensin koulualalla ja siirtynyt sitten kirkon palvelukseen. Hän oli v. 1824 saavuttanut Kielin yliopistossa tohtorin arvon.3) [ 3) Tohtorin arvo oli siihen aikaan Tarun yliopistossa sama kuin maisterin arvo. Ehkä samoin Kielissä. - Hougbergin mukana oli Liperissä hänen poikansa, luutnantti Sven H., hyvin miellyttävä nuori mies. Hän oli palvellut Puolasssa ja saanut keuhkotaudin. Hän kuoli v. 1872.] Hougberg oli jo monasti lupaillut tulla Liperiin ystäväänsä tervehtimään, mutta tähän asti aikomus oli jäänyt sikseen, milloin sairauden vuoksi, milloin muusta syystä. Mutta nyt hänellä oli erikoinen syy. Hänen vaimonsa oli joitakin kuukausia sitten kuollut, ja kun hänkin tiesi Liperin pappilassa olevan nuoria, kauniita tyttäriä, ajatteli hän, että ehkäpä niistä joku lähtisi Lappeenrantaan pappilan uudeksi emännäksi.
No niin, kun sopiva hetki tuli, lankesi Hougberg - vanhan hyvän tavan mukaan polvilleen neiti Natalian eteen ja tarjosi hänelle kätensä ja sydämensä. Mutta Nataliapa ei ollut ukosta innostunut eikä antanut suuren pappilan emännyydenkään houkutella itseään, ja niin hän antoi rukkaset. Hougberg lähti -aikansa pappilassa oleiltuaan - kotimatkalle syyskuun 26. päivänä.
Vastoinkäymisensä Hougberg tahtoi kantaa arvokkaasti. Lappeenrannasta hän lähetti lokakuun 7.päivänä Europaeukselle kirjeen kiittäen osakseen tulleesta ystävyydestä. "Matka sinne on pitkä ja vaivalloinen ja kustannukset huomattavan suuret", sanoo hän, "ja paljon epäilinkin, lähteäkö niin kauas, mutta koska uneksin matkan aikana ehkä saavani tilaisuuden hakea itselleni uuden puolison syvästi kaivatun sijaan, päätin lähteä liikkeelle." Pettymyksesttään huolimatta hän lohduttaa itseään sillä, että "minun raskas suruni haihtui jonkin verran, niistä saan kiittää rakkaiden tyttäriesi iloista luonnonlaatua", ja että "olin kotiin palatessani terveempi kuin lähtiessäni".
Vaatimattomaksi kiitollisuutensa osoitukseksi Europaeuksen "rakkaille tyttärille" heidän osoittamastaan vieraanvaraisuudesta Hougberg ilmoittaa lähettaneensä korillisen Viipurin rinkeliä sekä yhtä ja toista muuta. Tarkoitus oli ollut saada hankituksi Viipurista appelsiinejä, mutta niitä ei siellä ollut. Kori oli lähtenyt "Aallottarella" Joensuuhun, jossa se olisi saatava siirretyksi Liperiin menevään "lipun".
Siihen lienevät päättyneet Hougbergin avioliittopuuhat. Hän kuoli leskimiehenä seuraavana kesänä.
3. Morsian.
Monasti sai Natalia jälestäpäin kuulla pilantekoa Hougbergistä ja hänen rinkeleistään. Aroniin Hougbergin käynti ehkä vaikutti niin, että rupesi kiirehtimään lopullisen päätöksen tekoa. Ei silti, että tämä kilpailija olisi ollut vaarallinen, mutta kuka takasi, ettei ilmestyisi joku nuorempikin. Niin tapahtui, että hän kosi Nataliaa ja sai myöntävän vastauksen.
Yksi uusi kosija todellakin vielä ilmestyi, nimittäin rovasti Europaeuksen sisarenpoika. Nurmeksen apteekkari Fritz Calonius. Hän oli aikaisemmin kosinut Hannaa, mutta saanut rukkaset. Nyt hän kosi kirjeellisesti Nataliaa, mutta tämä oli juuri mennyt kihloihin Aronin kanssa.
Aronin äiti, pastorinleski Poppius asui edelleen Juvalla. Kihlauksen johdosta hän lähettää pojalleen onnittelukirjeen. Oikeinkirjoitus on puutteellista, mutta hän käyttelee hauskasti savolaista murrettaan. "Janne Alopeus 1) [1) Johan Magnus Alopaeus, Juvan rovastin poika.] on", sanoo hän, "ilmoittanut teitän kihlauksenne ja minä saan onnen toivoa - - - . Tirolan ja lukkarin vallat 2) [herrasväet] pyytää minun kirjoittamaan teillen heitän sytämmelliset onnensa toivotukset ja Bromssi on ollunna niin ilonen kuin jos se olis hänen oma asiansa mut oli vaan toruna Augustaa ja Turakkalan manselloita että laskivat oman pittään poian pois."
Eräs Aronin nuoruudenystävä, lausuessaan kirjeessä ilonsa ja onnittelunsa kihlauksen johdosta, mainitsi, että erään hänen tuttavansa mielestä, joka tuntee Natalia Europaeuksen, tämä on nainen, jota hän enemmän kuin ketään muuta kunnioittaa.
Täyttäessään helmikuun 17. päivänä 1869 25 vuotta, Natalia vietti syntymäpäiväänsä viimeistä kertaa isän kodissa, sisaruspiirin keskellä. Omaisten onnitteluihin sekaantui haikeutta sen johdosta, että hän pian oli eroava heistä. Tekla sisar, joka oli häntä iässä lähinnä - heillä oli vain vuoden ikäero ja he olivat aina olleet "kuin kaksi varasta samoilla markkinoilla" - kirjoitti syntymäpäivärunon (se on ruotsiksi, niinkuin petheen puhekielikin oli ruotsi):
- Du fyller ditt tjugofemte;
snart viker den, livets vår,
och som en fullmogen kvinna
i livets sommar du står.
- Och din sommar blive den fridfull,
välsignad och ljus och varm,
där du den skall genomvanda
vid en älskande makes arm.
- Din födesedag du som flicka
firar sista gången nu,
ty sjuttonde februari
ser dig nästa år som fru.
- Då sitter du långt ifrån oss
i ditt eget trevliga bo,
och ställer så varmt och behagligt
för honom du gett din tro.
- Här hemma liksom en stråls
du gått så vänlig och mild,
och tung vi saknadenkänna,
när långt från oss du är skild.
- Och vore nu sommaren inne
med tusende blommor små,
av förgätmigej och av rosor
en krans jag dig bunde då.
- Ja blått för den hjärtats trohet
och rött för den kärleksskatt,
varmed du verkat i hemmet
så självförgätet och glatt.
- Men vinter hänskar bister,
och snön vilar kall över jord.
Tag därför i stället för blommor
nu dessa enkla ord.
Pari kertaa talven ja kevään kuluessa rouva Poppius kävi Liperissä. Palattuaan sieltä hän eräässä kirjeessä lausuu: "En taia - - - olla mainihtemata kuinka Nataliia tuli minun sytäsmellein rakkaksi niinkuin se olis jo minun omain. - - - Toivon, että yksimielisyys pysyis teitän välillänne ja minun välilläin. - - - Ja saan kiittä nöyrimmäst koko aian etestä ja pyytän, että Aron eli Nataliia olis niin hyvä, ja minun puolestani kiittäs tohtoria ja jokaista jotka niin rakkast minuva kohtan olit."
Toisessa kirjeessä tuleva anoppi varottaa morsianta rasittamasta itseään: "Elkön Natalia itsiänsä morsiustöillä vaivatko; onha sitä aikoo vastaki tehä mitä on tekemätä. Aron kiellä Nataliioo kankasta kutomasta ja kovin ahkerast istumasta ettei terveys rikkoutus."
4. Häät.
Tekla Valtavuo on kertonut Natalia sisarensa häistä. Ne vietettiin kesäkuun 16. päivänä 1869. Niiden jälkeen oli nuoren parin matkustettava Kuhmoniemelle, jonne Aron oli määrätty ylimääräiseksi papiksi.
Jo kaksi viikkoa ennen alkoi pappilassa käydä apteekkarinrouva Forsberg, ruuanlaiton ja leipomisen taitaja. Leivottiin monenlaista vehnäleipää, kakkuja ja pikkuleipiä sekä näkkileipää. Kun määräpäivä lähestyi, ruvettiin valmistamaan hääruokia. Tyynyjä ja patjoja lainattiin naapuritaloista pitempimatkaisia vieraita varten.
Jo häiden aattoiltana saapui joitakin vieraita, mm. rovasti Europaeuksen sisar leskirouva von Dohrdet kohden tyttärensä kanssa Käkisalmesta. He olivat surupuvussa, sillä nuorin tytär, rouva Sanni Streng oli äskettäin kuollut.
Illallisella olivat mukana myös kaikki morsiusneidot ja sulhaspojat. Näitä olivat, paitsi morsiamen sisaria ja veljiä, Matilda Savenius, pappilan tyttärien läheinen ystävä, Elise Forsberg, apteekkarintytär (sittemmin rehtorinrouva Zilliacus), Tilda Snellman, Frans Alopaeus, maisteri, Adolf Hällström Simananniemeltä ja luultavasti Birger Hjerppe. Huoneiden seinille asetettiin köynnöksiä ja muita koristuksia. Sulhaspojille sidottiin pienet rinnassa pidettävät seppeleet. Ilta oli hyvin hauska.
Hääpäivän aamupäivällä ei ollut ketään muita vieraita kuin Dohrdetit, jotka olivat majoitetut pappilaan. Hiljakseen valmistauduttiin juhlaa varten.
Aikaisin iltapäivällä alkoivat häävieraat kokoontua. Sulhaspojat ottivat heitä vastaan. Mikkelistä oli saapunut Alopaeuksia, Aronin tuttavia, Joensuusta lyseon opettaja Sundwall ja Parviaisia, mm. Hanna Parviainen (myöhemmin rehtorinrouva Walle). Lisäksi tietysti paikkakuntalaisia. Rouva Poppius oli luultavasti myös mukana, ainakin hän vähän myöhemmin oli Liperissä.
Vieraille lienee tarjottu kahvia.
Kirkkoon lähdettiin saatossa. Sulhaspojat ja morsiusneidot kulkivat morsiamen jäljessä. Kirkko oli kauniisti koristettu. Kun morsian ja sulhanen olivat tulleet alttarin eteen ja morsiusneidot ja sulhaspojat asettuneet kehään, toimitti rovasti itse vihkimisen. Se tapahtui suomen kielellä.
Kun oli palattu pappilaan, tarjottiin luultavasti konvehteja ja teetä. Senjälkeen vähän tanssittiin niinkuin asiaan kuului. Sulhaspojat johtivat tanssia. Lopuksi oli illallinen. - Korusähkösanomia ei siihen aikaan voinut lähettää, mutta Joensuusta tuli seuraava kauniisti kirjoitettu kirje: "Allekirjoittaneet toivovat kaikellaista onnea ja myötäkäymistä Aron Rytkösen ja Ryökkynä Nathalia Europaeuksen avioliitolle. J.M. Alopaeus, Axel Walle, H. Piippenen.1) [1) Joensuun yläalkeiskoulun kolleegoja, Alopaeus (sama kuin sivulla 45 mainittu) ja Walle myöhemmin rehtoreita.]
Toisena päivänä oli vielä päivällisillä koko hääväki. Makustavaisten vieraiden ja pitäjän säätyläisten lisäksi oli mukana sellaisia talonpoikaisisäntiä ja -emäntiä, joide kanssa oltiin enemmän tuttuja. Luultavasti olivat läsnä Leskelänvaaran Päiviset, jotka olivat rovastin parhaita tuttavia, ja kirkonmies Karlstedt. Nytkin taisi olla tanssia. Vieraat olivat iltaan asti, mutta ei niin myöhään kuin edellisenä päivänä.
5. Matka Kuhmoniemelle.
Kolmantena tai neljäntenä päivänä nuori pari lähti ajamaan kohti kaukaista Kuhmoniemen pitäjää. Sinne oli kolmisenkymmentä penikulmaa, kaikki hevosmatkaa. Ikävä oli varmaan morsiamen jättää lapsuutensa ja nuoruutensa koti.
Mutta oli vielä yksi iloinen yllätys valmistettu. Liperin säätyläiset olivat lähtijäin tietämättä kokoontuneet alkumatkan varrelle erääseen taloon, jonne he matkalaisille ja saattaville omaisille järjestivät kahvikekkerit. Tämä ystävien huomaavaisuus kevensi eron tunnelmaa. Kun kahvi oli juotu, palasivat omaiset ja pitäjäläiset takaisin ja nuori pari jatkoi matkaa pohjoista kohti.
Häämatka ei muodostunut suinkaan ruusuilla kulkemiseksi. Alkumatka varsinkin oli surkea. "Tiet olivat kovasta sateesta huononpuoliset", kirjoitti Natalia kotiin, "varsinkin keikutti hirveästi Polvijärven ja Juuan välillä. Minulla oli kovia pistoksia ensimmäisinä päivinä, varmaankin kovasta keikkumisesta, sillä kiesit menivät vähän epäkuntoon, niin että ne keikkuivat entistä enemmän. Sadekuuron toisensa jälkeen saimme myös niskaamme ja vuoroin me vilustuimme ja kastuimme läpimäriksi, vuoroin lämpisimme ja kuivimme jossakin kuumassa talonpoikaistuvassa." Nurmeksessa käytiin tervehtimässä Natalian serkkua Fritz Caloniusta (samaa, joka oli Nataliaa edellisenä syksynä kosinut) ja hänen nuorta Ida rouvaansa (o.s. Engelberg), jotka olivat vihityt samana päivänä kuin Aron ja Natalia. Heidän kotinsa oli aika sievä. - Eteenpäin kuljettaessa tiet paranivat. Vaihtelevan sään vallitessa jatkettiin matkaa ja vihdoin saavuttiin 4 :n tai 5 :n päivän perästä juhannuspäivän aamuna Kuhmonniemen kirkonkylään. Aurinko oli alkanut juuri paistaa sateen jälkeen ja valaisi kirkkoa ja pappilaa. Kansaa oli jo kokoontunut kirkolle jumalanpalvelusta kuulemaan. "Kun pysähdyimme pappilan pihaan", kerrotaan Natalian kirjeessä, "alkoi väki virrata sinne katsomaan tulokkaita. Kaikki tulivat antamaan kättä ja jokaisella oli jotakin sanottavaa - yhden mielestä minä olin niin nuori, toisesta niin valkoinen ja kolmannesta niin kaunis jne., niin että tulin aivan hämilleni niin monista kohteliaisuuksista."
Varapastori Johnssonin2), [2) Johan Viktor Johnsson, hyvin huomattu pappi myöhemmin, lopulta nimitetty Porvoon hiippakunnan piispaksi 1884, mutta kuoli samana vuonna ennättämättä astua virkaan. Hänen puolisonsa Anna Charlotta, o.s. Stenius, oli kappalaisen tytär Kontiolahdelta. Heidän lapsiaan olivat mm. prof. Mikael Soininen, syntynyt Kuhmoniemellä, ja hänen varhempi veljensä, prokuraattori Eliel Soisalon-Soininen.] Aronin edeltäjän, oli määrä juuri sinä sunnuntaina pitää jäähyväissaarnansa. Natalia ja Aron menivät muitten mukana kirkkoon, joka tuli täyteen väkeä. Naapuripitäjistäkin Hyrynsalmelta ja Sotkamosta oli kuulijoita saapunut. Eroava pappi näytti jättävän jälkeensä hyvän muiston.
Johnsson viipyi vielä perheineen Kuhmoniemellä pari viikkoa. Hän ja hänen rouvansa olivat ystävällisiä ihmisiä. Rytköset saivat vapaasti asua heidän luonaan heidän lähtöönsä saakka täyshoidossa, Tämä eli hyvin tervetullutta etenkin Natalialle, joka matkan vaivoista oli hyvin rasittunut ja väsynyt.
Toivo Valtavuo
Tiedon valo
Kerran professori Matti Äyräpään toverit moittivat häntä siitä, että hän jakeli ammattitovereilleen niin paljon hyviä ajatuksia ja tieteellisiä kokemuksiaan, jotka hän itse olisi voinut muokata ja julkaista. Mutta Matilla oli vastaus valmiina:
- Minun lamppuni ei pala heikommin sen vuoksi, että tuhannen muuta sytyttää omansa siitä. Joudun päinvastoin istumaan yhä voimakkaammassa valossa.
Muotokuva
Akseli Gallen-Kallela maalasi professori Matti Äyräpään muotokuvaa ja kehoitti malliaan arvostelemaan työtä. Tämä piti kuvaa hyvänä, mutta väitti sitä vähemmän "näköiseksi". Mihin Kallela vastasi:
- Ja kuka peeveli välittää viidenkymmenen vuoden kuluttua, millainen naama sinulla on ollut!
Tiede ennen kaikkea
Helsingin Yliopistossa oli jotkin juhlat. Rehtori J.J.W. Lagus ja D.E.D. Europaeus olivat riitatovereita, ja siksi Lagus oli toimittanut niin, ettei Europaeusta saanut kutsua niihin. Mutta hänpä tuli kuitenkin. Silloin Lagus kutsui kaksi pedelliä viemään Europaeusta pois. Mutta se ei ollutkaan niin helppoa, ja siinä kahakassa meni pari ovenruutua rikki. Silloin Lagus hälyytti poliisit, jotka veivät Europaeuksen putkaan.
Suomenkieliset pitivät tätä kuitenkin törkeänä loukkauksena, ja niin täytyi yliopiston puolesta toimittaa anteeksipyyntö. Sen sai Valfrid Vasenius tehtäväkseen. Mutta Europaeus vastasi:
- Ei se mitään, päinvastoin se oli suuri onni. Minulla oli mukana "Finska räkneord", ja minä sain tilaisuuden selitellä poliiseille suomen ja arjalaisten kielten sukulaisuutta. He olivat intelligenttejä miehiä. Kyllä he sen ymmärsivät.
Isä joulupukkina
"Minä tiedän", jutteli Tytti äidilleen, "että Joulupukki oli isä. Minä tunsin kengistä. Mutta ei puhuta siitä mitään isälle, hän niin mielellään leikkii Joulupukkia. Mutta - onhan oikeakin Joulupukki olemassa
Ilmoitus
Sukukokouksessa 26.9. vallitsi niin lämmin ja aurinkoinen tunnelma, että jotkut osanottajat katsoivat voivansa lähteä Ellan luota ilman sateensuojaa tai kaulaliinaa. Jos nyt sateiden ja pyryjen vuorotellessa suojat ja liinat tuntuisivat tarpeellisilta, saa niitä Ellalta niin pitkälti kuin niitä riittää.
HAUSKAA JOULUA JA
ONNELLISTA UUTTA VUOTTA
toivottaa kaikille lukijoilleen
SUKUSANOMAT
|